XVII.

Nämä tytöt ja Dirkin toimistossa työskentelevät naisapulaiset olivat niin toistensa kaltaisia, ettei Dirk saattanut olla sitä huvitettuna toteamatta. Hän sanoi: »Kirjoittakaa, neiti Roach», solakalle nuorelle olennolle, joka oli yhtä viehättävä kuin ne tytöt, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä tanssinut taikka ratsastanut taikka pelannut tennistä tai bridgeä. Heidän pukunsakin olivat virheettömästi jäljennetyt. Saattoivatpa he käyttää samaa hajuvettäkin. Joskus hän ohimennen ihmetteli, kuinka se voi olla mahdollista. Heidän ikänsä oli kahdeksantoista, yhdeksäntoista taikka kaksikymmentä vuotta, ja heidän kasvonsa ja ruumiinsa ja luontaiset taipumuksensa olivat ehdottomasti ja naurettavasti ristiriidassa heidän työnsä ja asemansa kanssa. He olivat kuitenkin sangen kyvykkäitä — taitavia kuin koneet. He tekivätkin koneellista työtä. He vastasivat puhelimissa, kiersivät vipuja, painoivat nappuloita, näppäilivät kirjoituskoneita ja piirtelivät nimiä. He olivat suloisia olentoja ja heillä oli neljäntoistavuotiaan lapsen mieli. Heidän tukkansa oli kiiltävä, hienosti aallotettu ja niin hieno ja kiharainen kuin pienen lapsen hiukset. Heidän rintansa oli litteä ja heidän vartalonsa omituisen suvuton kuin nuoren pojan vartalo. Heillä oli käärmeen viisaus. He käyttivät ihmeellisiä, pieniä, kudottuja puseroita, litteitä, lapsellisia kauluksia ja naurettavan käytännöllisiä sukkia ja puolikenkiä. Heidän jalkansa olivat hoikat ja voimakkaat. Heidän suunsa olivat pyöreät, pehmeät ja punertavat, ja heidän alahuulensa oli kukkasmaisesti kaartunut kuin juuri imemästä lakanneen pienokaisen alahuuli. Heidän silmänsä olivat avoimet, tyhjät, kaikkitietävät. He hoitivat omat asiansa kuin sotapäälliköt. He olivat kylmiä, jäykkiä ja ylimielisiä. He saattoivat miestuttavansa epätoivoon. He olivat merirosvoja, henkipattoja, jotka ottivat kaiken eivätkä antaneet mitään. Useimmat heistä olivat lähtöisin alhaisista kodeista, ja kuitenkin he jollakin ihmeellisellä tavalla tunsivat kaikki Paulan tuntemat ja käyttämät hienot keinot. He olivat notkeita, hämmennyttäviä, ihastuttavia ja vaarallisia. Heidän aamiaispäivällisensä olivat kokoonpantuja makeisista ja muusta epäterveellisestä syötävästä, ja kuitenkin oli heidän hipiänsä samettia ja kermaa. Heidän äänensä olivat kimeät, honottavat ja sivistymättömät, ja heidän kasvonsa muistuttivat Greuzen taikka Fragonardin tauluja. »Min' en olis mennyt, vaikka hän olisi piitannutkin, mutta olis hän voinut soittaa sittenkin. Mutta minäpä puhuinkin suuni puhtaaksi — niin äkäinen olin.»

»Äläs nyt. Mitä hän sanoi?»

»Äs, hän nauroi.»

»No, menitkö?»

»Minäkö? En ikinä! Miks sinä minua luulet oikeastaan?»

»Älä höpsi. Hän on buli giba.»

Näiden keskellä Dirk työskenteli vieraana, etäisenä ja koskemattomana. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi saanut kuulla, että häntä siellä nimitettiin »Jääpuikoksi». He hyväksyivät hänen sukkansa, hänen kaulaliinansa, hänen kyntensä, hänen piirteensä, hänen säärensä hyvin silitettyine housuineen ja hänen suoran, voimakkaan selkänsä ja sitä peittävän Peelin takin. He ihailivat ja paheksuivat häntä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi salaa kuvitellut, mitenkä Dirk jonakin päivänä kutsuisi hänet työhuoneeseensa, sulkisi oven ja sanoisi: »Loretta» (heidän nimensä olivat ihmeellisiä epäsikiöitä, jotka olivat syntyneet siten, että he itse muovailivat alkuperäiset nimensä uusien, kehittyneiden kauneuskäsitteidensä mukaisiksi — ja niin syntyivät nuo Lorettat, Imogenet, Nadinet, Nataliet ja Ardellat), »Loretta, minä olen jo kauan katsellut teitä, ja te olette varmaankin huomannut, kuinka syvästi minä ihailen teitä.»

Se ei ollut ensinkään mahdotonta. Sellaista kyllä tapahtuu. Elävätkuvat olivat opettaneet heille, että sellaista tapahtuu.

Dirk, joka ei aavistanutkaan heidän säälimätöntä, kaikkinielevää kiintoaan, olisi kauhistunut vielä enemmän, jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteellisesti he tunsivat hänen henkilökohtaiset ja yksityiset asiansa. He tiesivät esimerkiksi kaiken, mitä Paulasta oli tiedettävä. Tätäkin he ihailivat ja paheksuivat. He myönsivät rehellisesti, että hänen pukunsa olivat täydelliset, ja nauttivat suunnattomasti tietäessään olevansa nuorempia ja punaposkisempia kuin hän, he halveksivat häntä, koska hän niin avoimesti paljasti tunteensa Dirkiä kohtaan (he lienevät huomanneet sen jollakin yliluonnollisella tavalla, sillä Paula kävi tuskin milloinkaan Dirkin toimistossa ja verhosi aina kaikki puhelunsa taitavaan valepukuun). Heidän mielestään Dirk kohteli äitiään aivan suurenmoisesti. Selina oli ollut hänen toimistossaan parisen kertaa. Hän oli kerran käydessään jutellut toverillisesti Ethelinda Quinnin kanssa, jolla oli Da Vincin keruubin kasvot ja miestensyöjän sielu. Selina puheli aina kaikkien kanssa. Hän nautti kuunnellessaan raitiotiekonduktöörien, pesuakkojen, ovenvartiain, emäntien, konttoristien, autonkuljettajien ja poliisien puheita. Hän ikään kuin houkutteli heidät puhumaan. He avautuivat hänelle kuin kukkaset auringolle. He vaistosivat hänen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa. Heidän puhuessaan Selina saattoi huudahtaa: »Todellako! Sehän on kamalaa!» Hänen silmänsä loistivat osanottoa.

Selina sanoi kerran astuessaan Dirkin työhuoneeseen: »En, totta vieköön käsitä, kuinka sinä voit työskennellä noin sievien olentojen joukossa muuttumatta aika sulttaaniksi. Minä aion kutsua muutamia heistä farmille ensi sunnuntaiksi.»

»Älä, Herran nimessä, äiti! He eivät ymmärtäisi sitä. Minä tuskin tiedän, että heitä on olemassakaan. He kuuluvat toimiston kalustoon.»

Myöhemmin päivällä Ethelinda Quinn oli esittänyt pätevän mielipiteensä. »Tiedättekö, hän vastaa kymmentä Jääpuikkoa. Minä tykkään hänestä. Näitteks te hänen kamalaa hattuaan? Mutta eiks totta, se ei näyttänyt möltshiltä hänen päässään sittenkään? Kuka muu hyvänsä näyttäisi noissa hepenissä hupsulta, mutta hän voi pitää mitä tahansa. Kas hänessä on — en tiedä oikein — niin, hänessä on piffiä. Viis muodista. Hän on niin kilttikin. Hän sanoi, että minä olen soma, pikku olento. Uskokaa pois. Hän oli sitäpaitsi oikeassa.»

Puolen tunnin kuluttua sanoi tietämätön Dirk tyynesti: »Kirjoittakaa, neiti Quinn.»

Dirk siis vaelteli tämän loimoavan naisellisuuden hehkussa kärventymättömänä. Paula, North Shoren tytöt, sivistyneet liikenaiset, joita hän silloin tällöin kohtasi työssään, sekä hänen oman toimistonsa viettelevät pikku neitoset kohdistivat häneen lämpimät, hajuvesituoksuiset hurmauskeinonsa. Hän liikkui heidän keskuudessaan viileänä ja tyynenä. Kenties hänen nopea menestymisensä perustui hieman tähänkin tosiseikkaan puhumattakaan hänen hiljaisesta kunnianhimostaan. Häntä pidettiinkin nykyään jo ehdottomasti menestyksen miehenä Chicagon liike-elämän lentotähtienkin pyörteessä. Pohjoispuolen äidit katselivat hänen tulojaan, hänen uraansa ja hänen tulevaisuuttansa kunnioituksella ja kavalin aikein. Pieni, sievä pino kutsukortteja lepäsi aina postin joukossa hänen säännönmukaisella, pienellä pöydällään hänen pienessä, säännönmukaisessa huoneustossaan, jota hoiti hänen pieni, säännönmukainen japanilaisensa säännönmukaisen pohjoisen kadun varrella niin lähellä (vaikkakaan ei liian lähellä) järveä, että hän saattoi ikkunoistaan sitä katsella.

Paula oli auttanut häntä kalustamaan huoneustonsa. Dirk ja hän olivat yhdessä puhutelleet sisustusarkkitehtiä. »Mutta sinun on käytettävä omaakin makuasi», sanoi Paula, »että se saisi yksilöllisen leiman.» Kalusto oli italialaista tyyliä, puuaine tummaa tammea taikka pähkinäpuuta. Kaikki oli tukevaa eikä kuitenkaan täysipainoista, ja huone oli synkkä, olematta vaikuttava. Siellä oli pitkiä, veistettyjä pöytiä, joita tuhkakuppi tuntui saastuttavan, suuria loikoiltavia nojatuoleja, joihin et kuitenkaan heittäytynyt, himmeitä, hopeaisia kynttilänjalkoja, verhoja ja Danten rintakuva, joka raskasmielisesti hymyili sinulle säännönmukaisesta syvennyksestään. Huoneessa ei ollut paljon kirjoja. Siihen kuului pieni eteinen, suuri arkihuone, makuuhuone, ruokahuone, keittiö ja pieni komero japanilaista palvelijaa varten. Dirk ei viettänyt montakaan tuntia päivästä tässä paikassa. Joskus hän ei päiväkausiin istunut olohuoneen nojatuoleissa, käyttäen sitä vain tienä, jonka halki hän ryntäsi makuuhuoneeseensa vaihtaakseen työpukunsa päivällispukuun. Hänen kohoamisensa oli todellakin vain tasaista pyörrettä — toimistosta kotiin, kotoa päivällisille, päivällisiltä tanssiaisiin. Hänen suhteensa maailmaan oli yksitoikkoinen ja soi harvoja kosketuskohtia. Hänen toimistonsa oli suuri ja loistava toimisto, joka sijaitsi suuressa ja loistavassa toimistotalossa LaSalle Streetin varrella. Hän ajoi työhönsä ja takaisin autossaan bulevaardeja pitkin. Hänen seuraelämälliset suhteensa sijaitsivat pohjoisessa, LaSalle Street rajoitti hänen maailmaansa lännessä, Lake Michigan idässä, Jackson Boulevard etelässä ja Lake Forest pohjoisessa. Olisi luullut hänen asuvan tuhansien mailien päässä muusta Chicagosta, niin vähän hän tunsi tuota valtavaa, kuohuvaa, kiljuvaa, rämisevää, väkevän kammottavaa teräsjättiläistä, jota nimitettiin Chicagoksi.

Selina ei ollut sekaantunut hänen huoneustonsa kalustamiseen. Kun se oli valmis, oli Dirk voitonriemuisena vienyt hänet sitä katsomaan. »Katso nyt», hän huudahti, »mitä tästä sanot, äiti?»

Selina oli seisonut huoneen keskellä pienenä ja yksinkertaisena noiden mahtavien, synkkien, veistettyjen pöytien, tuolien ja kaappien joukossa. Pikku hymy oli nykinyt hänen suupieliään. »Minusta tämä on hirveän kodikas — aivan kuin joku tuomiokirkko.»

Joskus Selina vieläkin esitti eriävän mielipiteensä, vaikkakin hän oli viime aikoina käynyt oudon varovaiseksi. Hän ei enää kysellyt Dirkiltä niiden talojen sisustusta, joissa hän vieraili (Ohio Streetin varrella olevissa italialaisissa huviloissa), taikka loistavien päivällisten ulkomaalaisia ruokalistoja. Farmi kukoisti. Eteläpuolen suuret teräsvalimot ja tehtaat lähenivät häntä lähenemistään, mutta vielä ne eivät olleet astuneet rautajalkaansa hänen viljaviin, viheriöiviin peltoihinsa. Selinan farmin tuotteet ja sikatarhat olivat tulleet oikein kuuluisiksi erinomaisen laatunsa takia. Blackstonen ja Draken hotellien ruokalistoilla puhuttiin »DeJongin parsasta». Joskus Dirkin ystävät härnäsivät häntä sen johdosta, eikä hän aina tunnustanut nimien yhtäläisyyden todellista syytä.

»Dirk, luulenpa, ettet sinä todellakaan koskaan tapaa keitään uusia ihmisiä», sanoi Selina hänelle kerran taas langetessaan neuvomaan poikaansa. »Sinä et osaa imeä elämästä sen parhainta makua. Sinun pitäisi saada tippanen oikein alkuperäistä uteliaisuutta, jotta voisit nauttia täysin siemauksin ihmisistä ja tapahtumista. Kaikista ihmisistä ja kaikista asioista. Nyt sinä kierrät aina samaa piiriä yhä uudelleen loppumattomiin.»

»Minulla ei ole aikaa. Minun ei kannata tuhlata aikaani.»

»Sinun ei kannata olla tuhlaamattakaan.»

Joskus Selina tuli kaupunkiin viikon taikka kymmenisen päivää kestävälle vierailulle, heittäytyen johonkin, jota hän itse nimitti orgiaksi. Tällöin kutsui Julie Arnold hänet tavallisesti asumaan johonkin Arnoldin talon vierashuoneeseen, ja Dirk tarjosi hänelle makuuhuonettaan väittäen voivansa varsin mukavasti nukkua olohuoneensa suurella sohvalla taikka siirtyä University Clubiin siksi ajaksi. Selina epäsi aina nämä kutsut. Hän asettui asumaan milloin mihinkin hotelliin. Nauttien tulevista vapaapäivistään hän kiirehti retkeilyilleen riehakkaana kuin koulupoika lauantaisin suunnittelematta edeltäkäsin ohjelmaa ja kuvitellen loistavia seikkailuja, joita tavalla taikka toisella tarjoutuisi hänelle. Hän rakasti Michigan Boulevardin ja State Streetin myymäläin ikkunoita, joissa kopeat vahanaiset seisoivat kimaltelevissa iltapuvuissaan sormet hienosti koukistettuina, ikään kuin pidellen viuhkaa, ruusua taikka ohjelmaa, ja hymyillen alentuvasti kateelliselle maailmalle, joka litisti nenänsä lasiseinää vastaan. Selina, jota elämä ja ihmiset huvittivat, nautti valoista, väreistä, hyörinästä ja hälinästä. Nuo raadannan vuodet, jolloin elämä painoi hänet maahan saakka, eivät olleet sittenkään tappaneet hänen elämänhaluaan. Hän tunkeutui kaupungin muukalaiskortteleihin — italialaisiin, kreikkalaisiin, kiinalaisiin, juutalaisiin kaupunginosiin. Hän tunkeutui Mustaan Kehään, missä Chicagon laaja ja yhä kasvava neekeriasutus kiehui ja kuohui ja ojenteli pitkiä jäseniään uhkaavasti ulottuen yhä kauemmaksi ja rikkoen ahdistavat siteensä. Hänen vakavat kasvonsa, hänen rauhallinen käytöksensä, hänen elävä kiinnostuksensa ja ystävällinen hymynsä suojelivat häntä. He luulivat häntä jonkinlaiseksi yhteiskunnallisen työn tekijäksi, köyhien auttajaksi. Hän osti ja luki _Independentiä_, neekerien sanomalehteä, missä luonnontohtorit ilmoittivat noitayrttejään. Lähettipä hän kerran kaksikymmentäviisi senttiäkin tilaten tällaisen rasian ihastuneena yrttien nimiin — ne olivat Aatamin ja Eevan yrttejä, Metsien Herraa, Lohikäärmeen Verta, Suurta Johannes Voittajaa, Jezebelin Juurta ja Paratiisin Mukuloita.

»Kuule, äiti», Dirk selitteli, »sinä et saa juoksennella tuolla tavalla. Se on varomatonta. Tämä ei ole mikään High Prairie. Jos haluat liikkua, niin käsken Sakia kuljettamaan sinua autolla.»

»Sehän olisi erittäin hauskaa», virkkoi Selina lempeästi. Mutta hän ei koskaan käyttänyt hyväkseen tätä tarjousta. Joskus hän kävi South Water Streetillä, joka oli nykyään kokonaan muuttunut ja paisunut miltei yli laitojen. Hän kuljeskeli mielellään pitkin ahdinkoisia käytäviä, joita reunustivat lavat, laatikot ja kaikenlaiset korit täpötäynnä hedelmiä, vihanneksia ja siipikarjaa. Mustapintaiset, vieraat kasvot täyttivät nykyään kadun. Siellä, missä ennen vanhaan oli ollut punanaamaisia, overalliin puettuja miehiä, hän näki nykyään notkeita, jänteviä poikia, jotka vanhoissa sotilaspaidoissaan ja khakivärisissä housuissaan vierittivät rattaita, lastasivat laatikoita ja rämistivät katua pitkin suunnattomissa kuorma-autoissaan. Heidän kasvonsa olivat kovat ja heidän puheensa lyhyttä. He liikkuivat sirosti säästäen voimiaan. Selina mietti siinä katsellessaan, että jokainen noista miehistä oli elinvoimaisempi, isänmaallisempi sekä teki hyödyllisempää ja rehellisempää työtä kuin hänen oma menestyksellinen poikansa Dirk DeJong.

»Missä on papuja?»

»Tuolla, vanhalla papukauppiaalla.»

»Sitkeitä.»

»Parempia ei ole.»

»Pidä itse.»

Monet vanhemmista miehistä tunsivat hänet, löivät kättä ja juttelivat hetkisen. William Talcott, joka oli hieman kuivempi, hieman ryppyisempi ja hieman harmaampi kuin ennen, nojasi yhä vieläkin ovensa pieleen paitahihasillaan ja puettuna siistiin, ruskeaan pukuunsa, hyvä, sytyttämätön sikari suussaan ja paksu kultaketju vatsallaan.

»No, onni on teitä potkaissut, rouva DeJong, on kuin onkin. Muistatteko sitä päivää, jolloin te tulitte tänne myymään ensimmäistä kuormaanne?»

Oi, muistihan Selina sen päivän.

»Poikanne on myöskin hyvällä tolalla. Hän kuulemma tekee rahaa, eikö teekin? Tuntuu niin hyvältä, kun poika menestyy tuolla tavalla. Jestanpoo, kuinka hyvältä tuntuu! Ajatelkaapa minunkin tytärtäni, Carolinea — —»

High Prairien elämälläkin oli oma viehätyksensä. Useasti siellä nähtiin outoja vieraita, jotka viipyivät siellä viikon taikka kymmenisen päivää — poikia ja tyttöjä, joiden kaupunkilaiskalpeus vaihtui lämpimään ruskotukseen — väsyneitä, näivettyneitä naisia, jotka joivat Selinan kermaa ja söivät hänen uhkeita vihanneksiaan ja mureita kananpoikiaan ahneesti, ikään kuin peljäten ruoan heti katoavan silmiensä edestä. Selina keräsi näitä vieraitaan kaupungin merkillisimmistä kolkista. Dirk paheksui tätäkin. Selina kuului High Prairien koulun johtokuntaan. Hän ajeli useasti maanteillä ja kaupunkiinkin halveksitussa Fordissaan, jota hän käytteli kekseliäästi ja taitavasti. Hän kuului tiekomiteaan ja Kauppapuutarhurien Liitto kunnioitti suuresti hänen mielipidettään. Hänen elämänsä oli täyteläistä, miellyttävää ja hedelmällistä.