IV.

Joka ainoa aamu koko marraskuun ajan alkoi saman kaavan mukaan. Kello kuusi kajahti: »Neiti Peake! Kuulkaa toki, miss Peake!»

»Olen jo herännyt!» Selina aina vastasi äänellä, joka oli olevinaan hilpeä huolimatta kalisevista hampaista.

»Tulkaa toki alas pukeutumaan lämpimän uunin eteen.» Tirkistäessään tuohon aukkoon, jonka lävitse arkihuoneen uuni tunkeutui silinteriksi laajeten hänen luoksensa, Selina saattoi hämärästi nähdä rouva Poolin seisovan suoraan hänen alapuolellaan kasvot ylöspäin käännettyinä.

Ensimmäisenä aamuna oli Selina kuullessaan tämän kutsun joutunut kauhistuksen ja naurunhalun ristiaallokkoon. »Ei minua palella ensinkään. Olen jo miltei valmis. Tulen heti alas.»

Maartje Pool oli kai vaistonnut hänen säikähdyksensä tai ehkäpä naurunhalunsakin, koska hän oli lisännyt: »Pool ja Jakob ovat jo aikoja sitten menneet niittämään. Te voisitte mainiosti pukeutua täällä uunin takana.»

Selina oli päättänyt pysyä lujana ja vastustaa kiusausta kylmästä väristenkin. Hänen leukalihaksensa jännittyivät vain hiukkasen ja vaalenivat hänen hienon hipiänsä alla. »En minä tahdo mennä», hän päätti itsekseen. »Minä en tahdo pukeutua keittiön uunin nurkassa kuin — kuin talonpojat noissa hirveissä, venäläisissä kertomuksissa... Sehän kuuluu niin pöyhkeältä ja ilkeältä... Poolithan ovat niin hyviä ja kilttejä ja kohteliaita... Mutta minä en tahdo tulla alakertaan hytisemään uunin nurkkaan vaatekäärö kainalossani. Voi kaameata! Nämä liivit ovat aivan jäiset.»

Geertje ja Jozina eivät viljelleet tuollaisia neitseellisiä epäilyksiä. Joka aamu he kokosivat kaikki pienet, villaiset pukuosansa mytyksi ja hyökkäsivät nopeasti keittiöön lämmittelemään, vaikkakaan heidän arkihuoneen vieressä sijaitsevassa makuuhuoneessaan ei vallinnut Selinan kostean asunnon jäätävää kylmyyttä. Sitäpaitsi nukkuivat Poolin pikku neidit samoissa villaisissa alusvaatteissaan, joita he käyttivät päivisinkin, joten heidän oli aamuisin vain heiteltävä ylleen kasoittain villaisia alushameita, villaisia sukkia ja kaikenlaisia salaperäisen likaisia ja vaivalloisia nauhoja, kannattimia ja koukkuja. Heidän sisimmät flanellivaatteensa olivat niin karkeat, että muinaisten marttyyrien jouhipaidat olisivat niiden rinnalla tuntuneet pehmeillä kuin pilvenhattarat. High Prairiessä pidettiin keittiön lieden ääressä pukeutumista varsin sopivana ja käytännöllisenä tapana.

Joulukuun keskivaiheilla, kun Selina pisti varovasti nenänsä esille peitteistä varhaisen aamun sydänyön kaltaiseen pimeyteen, te olisitte nähneet, jos olisi ollut valoisaa, että tuon hienon ja muinoin niin alabasterinvalkoisen kasvojenosan pää oli muuttunut punaiseksi. Maalaustyön oli suorittanut sama ilkivaltainen sivellin, joka oli niin taitavasti peittänyt lehdillä ja pitsimäisillä sananjaloilla ja komeilla hopeakukkasilla koko makuuhuoneen ikkunan. Hitaasti, hitaasti ne tihenivät ruudulla, ja lopuksi jo Poolitkin rupesivat valittelemaan tuota jäistä tuulta, joka viuhui avonaisissa portaissa ja tunkeutui heidänkin hermeettisesti suljettuihin makuuhuoneisiinsa. Useasti oli vesi Selinan vesikannussa jäätynyt hänen herätessään. Hänen vaatteensa, jotka hän oli asettanut mahdollisimman mukavaan paikkaan seuraavan aamun pukeutumista varten, olivat kylmät kuin kuolema hänen tavoitellessaan niitä. Pahimmat kaikista olivat nuo teräsjousiset, taipumattomat ja naurettavat liivit, jotka ympäröivät sen ajan naisellisia muotoja. Kun Selinan kohmettuneet kädet ponnistelivat sen hakasten kimpussa, värisivät hänen kylkiluunsa sen jäisessä syleilyssä.

»Mutta minä en sittenkään tahdo pukeutua keittiössä!» intti Selina luoden tiukan katseen silinteriin, tuohon irvikuvaan, ja lopuksi hän pisti kielensä ulos — muistakaa, että hän oli vasta yhdeksäntoistavuotias! Samalla voin kertoa myöskin sen seikan, että hän kerran toi koulusta tullessaan mukanaan liitupalasen ja piirsi paholaisen kasvot silinterin pulleaan kylkeen suoden sille sen kautta erittäin elävän ja inhimillisen ilmeen, mikä häntä itseään sittemmin suuresti miellytti.

Kun hän vuosien kuluttua muisteli tätä elämänsä kautta, tunkeutuivat uunit aina hänen ajatustensa eturintamaan. Sehän olikin luonnollista. Muuttihan muuan uuni kerran koko hänen elämänsä suunnankin.

Heti alun pitäen oli koulutalon uuni hänen musta lampaansa. Se törrötti suurena ja mustana tyrannina hänen ensimmäisen kouluvuotensa muistojen joukossa. High Prairien koulu sijaitsi noin mailin päässä Poolin farmista. Hän tutustui perinpohjin tuon tien erilaisiin olomuotoihin — jääkarstaan, lumikinoksiin ja liejukuoppiin. Koulu alkoi puoli yhdeksän. Ensimmäisen viikon kuluttua onnistui Selinan tarkkojen laskelmien perustalla vähentää aamuaskareisiin kuluva aika mahdollisimman vähäiseksi. Ylös vuoteesta kello kuusi, syöksynä kylmiin vaatteisiin, suuhun aamiainen, johon kuului leipää, juustoa, joskus silavaa ja aina sokeritonta ja kermatonta ruiskahvia, ylle päällysnuttu, kaulahuivi, myssy, käsineet ja upokkaat, päivälliskäärö kainaloon rumalla säällä, ja sitten kiireesti juoksemaan koulutaloa kohden päistikkaa vastatuuleen, joka puhalsi kyyneleet silmiin, kahlaten lumikinoksissa ja liukastellen tien kovilla mukuloilla ja jäisillä jäljillä kuivan sään aikana. Yhdeksäntoistavuotiaan uljuutta! Rynnätessään tietä pitkin sateessa ja auringonpaisteessa oli koko hänen mielenkiintonsa kohdistunut uuniin. Päästyään koulutalolle avasi hän kohmettuneilla käsillään ruostuneen lukon, ja oven avautuessa lehahti häntä vastaan kouluhuoneen tuttu haju — joka sisälsi sammuneen tuhkan, paloöljyn, pesemättömien ruumiiden, tomun, hiirien, liidun, polttopuiden, välipalanjätteiden, homeen ja syljellä pestyjen kivitaulujen erikoislemuja. Selina irrotteli kaulahuiviaan syöksyessään taloon. Pienessä eteisessä oli puupalikoilla täytetty laatikko, toinen, joka sisälsi kuivattuja maissin tähkiä, sekä sen vieressä öljykannu. Tähkiä käytettiin sytykkeinä. Kun kastoit noin tusinan verran niitä paloöljyyn, työnsit ne ruosteisen rautakamiinin suuhun ja sytytit tulitikun, niin leimahtivat tähkät palamaan. Silloin oli pienen puupalikan hetki lyönyt ja toinen seurasi sitä, jonka jälkeen luukku lyötiin kiinni ja odotettiin jännittyneinä. Vetoa — höyrynpölähdystä, savua — leimahdus ja rätinää. Puut olivat syttyneet. Taas uusi halko — odotus — toinen halko — luukku kiinni. Koulusalin uuni oli syttynyt tänä päivänä. Huoneen vähitellen sulaessa Selina rupesi riisumaan kerroksittain päällysvaatteitaan. Lasten saapuessa oli huone jo asuttavassa kunnossa.

Ne, jotka istuivat lähellä tuota kummitusta, paistuivat tietenkin, ja ikkunan luona olevat jäätyivät. Joskus Selina luuli tulevansa hulluksi katsellessaan tuota vääntelevää ja kiemurtelevaa joukkoa, joka raaviskeli selkiään, sääriään ja kylkiään uunin kuumetessa ja lihan yltyessä kapinaan sen ajan turhanvarovaisia, kutittavia alusvaatteita vastaan.

Selina oli aikaisemmin kuvitellut mielessään, kuinka hän arvokkaana, vaikkakin samalla lempeänä opettaisi tiedon ensimmäisiä alkeita hollantilaisille enkelilapsille, mutta nyt hän huomasi, ettei ollutkaan helppoa olla arvokas ja suloinen, kun jäsenet olivat täynnä pakkaskuhmuja. Selina oli nimittäin joutunut niiden uhriksi, samoin kuin hänen kaikki oppilaansakin. Hän istui kuluneen, kuusipuisen pöydän ääressä taikka käveli edestakaisin lämmitellen hartioitaan jäisellä villahuivilla, kun tuuli puhalsi väärältä suunnalta ja uuni lakkoili. Hänen pienet, valkoiset kasvonsa näyttivät entistäänkin valkoisemmilta tuon synkän huivin mustia laskoksia vasten. Hänen hennot kätensä olivat punaiset ja naarmuiset. Vanhin lapsista oli kolmentoista ja nuorin neljän ja puolen vuoden vanha. Puoli yhdeksästä neljään saakka Selina hallitsi tässä epämiellyttävässä valtakunnassa, joka oli kukkuroillaan aivastelevia, yskiviä, kiemurtelevia, torkkuvia lapsia, joiden varpaat ja kantapäät kihnuttivat lakkaamatta vastatusten inhottavan kutkan rienaamina.

»Aggie Vander Sijde, jäsennä tämä lause: 'Maa on märkä, koska äsken satoi'.»

Yksitoistavuotias miss Vander Sijde nousi seisomaan palmikkoaan heilauttaen hameiden kahistessa. »'Maa on subjekti, 'on märkä predikaatti; 'koska'...»

Selina kuuntelee kasvoillaan opettajan rohkaiseva ja hyväksyvä ilme. »Jan Snip, jäsennä tämä lause: 'Kukka kuihtuu, jos se poimitaan'.»

Ruskea arkipuku, jäinen villahuivi, liitu kädessä — tämähän on vain joku kausi, joku lyhyt seikkailun luku, jotakin, jota myöhemmin muistellaan hymyillen ja ihmetellen. Jotakin varmaankin tapahtuu. Mitä hyvänsä tapahtuu. Elämähän leviää, leviää loppumattomiin hänen edessään! Kukapa tietää! Kenties jo viiden vuoden — kahden — ehkäpä yhdenkin kuluttua hän saattaa loikoilla pitsisillä pieluksilla jonakin tällaisena kalpeana talviaamuna silkkipeitteen alla aamuvalon himmeästi väikkyessä pehmeiden, ruusunväristen verhojen takana. (»Takkavalkean toverin» muinaista vaikutusta.)

»Mitä kello on, Celeste?»

»Yksitoista, madame.»

»Vasta yksitoista!»

»Haluaako madame kylvyn heti vaiko myöhemmin?» »Myöhemmin, Celeste. Ensiksi suklaa — ja kirjeet.» »... ja 'jos' on ehtoa ilmaiseva konjunktsioni...»

Alkutalvesta sai Selina onnettoman päähänpiston. Hän avasi jäätyneet ikkunat silloin tällöin ja komensi lapset voimistelemaan, jotta raikas ulkoilma puhdistaisi samalla kertaa sekä huoneen että aivot. Käsivarret heiluivat, päät pyörivät ja lyhyet sääret kieppuivat innokkaasti, mutta viikon lopulla kaksikymmentä high-prairieläistä holhoojaa esitti vastalauseensa joko kirjeellisesti taikka suullisesti. Jan ja Cornelius, Katrina ja Aggie kävivät koulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan eikä seisoakseen avonaisten ikkunain ääressä talvisydännä.

Poolin farmillekin oli talvi omine töineen tullut. Klaas ajoi Chicagoon talvivihanneksineen enää vain kerran viikossa. Hän ja Jakob ja Roelf järjestelivät perunoita ja kaaleja kellareihin, korjasivat aitoja, rakensivat taimilavoja varhaista kevätkylvöä varten ja lajittelivat siemeniä. Roelf oli opettanut Selinalle koulusalin uunin hoidon. Hän oli seurannut Selinaa ensimmäisenä aamuna, sytyttänyt tulen, täyttänyt vesiämpärin, selittänyt hänelle maissintähkien, paloöljyn ja peltien salaisuudet. Hän oli ujo, tumma ja hiljainen poika. Selina päätti heti voittaa hänen ystävyytensä.

»Roelf, minulla on 'Ivanhoe' niminen kirja. Haluaisitko sinä lukea sen?»

»Ei ole oikein aikaa.»

»Älä ensinkään kiirehdi. Sehän on täällä kotona. Ja minulla on toinen, jonka nimi on 'Kolme muskettisoturia'.»

Poika koetti peittää mielihyväänsä, olla oikein tylsä ja hollantilainen, niin kuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet. Selina epäili, että varmaankin joku noista hollantilaisista esi-isistä, joku merimies taikka kalastaja oli joskus käynyt jossakin italialaisessa taikka espanjalaisessa satamassa ja tuonut sieltä mukanaan vaimon, jonka silmät ja hipiä ja kauneudenkaipuu olivat sitten piilleet monessa rauhallisessa alankomaalaisessa sukupolvessa, kunnes ne vihdoin olivat puhjenneet ilmi tässä kaihomielisessä, herkkätunteisessa pojassa.

Selina oli puhunut Jakob Hoogendunkille hyllystä, jolle hän voisi asettaa kirjansa ja valokuvansa, ja tämä oli naulannut seinälle hyvin karkean ja ruman laudankappaleen, joka kuitenkin täytti tarkoituksensa. Muutamana lumisena iltapäivänä oli sitten Selina palatessaan kotiin huomannut, että lauta oli kadonnut, ja että sen paikalla oli siloinen ja kiillotettu hylly, jonka kannattimet olivat taidokkaasti koristetut. Roelf oli käyttänyt monta tuntia sen veistämiseen, kiillottamiseen ja koristamiseen keittiön viereisessä, pienessä, kylmässä vajassaan. Se oli hänen työpajansa, ja hän oli hankkinut sinne kaikki ne työkalut, mitkä hän ikinä kykeni hankkimaan. Hän teki miehen työn farmilla, ja kuitenkin saattoi Selina useasti kuulla hänen sahansa vinguntaa vielä ollessaan vuoteessa. Hän oli rakentanut Geertjelle ja Jozinalle sellaisen nukketalon, että kaikki High Prairien saparoniskat olivat keltaisia kateudesta. Klaas Poolin mielestä tuo oli hullutusta. Roelfin piti vajassaan veistellä taimilavan kehyksiä, mutta aina tilaisuuden tarjoutuessa laiminlöi hän ikävän työnsä omien hassutustensa takia. Klaas Poolin mielestä hän oli »pökerö», ja itse asiassa oli koko High Prairie aivan samaa mieltä. Hänhän puhuikin niin pölhösti. Kun hollantilaisen reformeeratun seurakunnan uusi kirkko oli valmis — komea tiilikirkko — High Prairien ensimmäinen tiilikirkko — jonka penkit olivat kirkkaan keltaisiksi maalatut — ikkunat punaiset ja keltaiset — ja jonka ensimmäistä saarnaa varten oli tilattu pastori Vaarwerk New Haarlemista saakka — niin kuultiin Roelf Poolin synkästi vihjailevan High Prairien poikien keskuudessa, että hän vielä jonakin kauniina yönä polttaisi koko kirkon. Se oli muka niin ruma. Se muka aivan oksetti ihmistä.

Tuo poika oli tosiaankin merkillinen. Nuori ja kokematon Selinakin huomasi, että oli kysymys jostakin harvinaisesta, jostakin kallisarvoisesta aarteesta, jota piti varjella ja hoivata.

»Roelf, heitä hiiteen nuo hupsutuksesi ja hae äidillesi puita. Taaskin sinä vuoleksit tuota laatikkoa ja jätät lavaluukut kesken. Suutari soikoon, kyllä minä vielä näytän sinulle... katkon joka-ainoan kalikkasi... pahuuksen pökerö...»

Roelf ei murissut. Hän suhtautui sangen välinpitämättömästi koko hälinään, mutta palasi veistämään laatikkoaan heti päästyään vapaaksi. Maartje ja Klaas Pool eivät olleet julmia eivätkä epäystävällisiä, he olivat vain hieman ymmällään katsellessaan tuota outoa olentoa, jonka he olivat jollakin selittämättömällä tavalla hankkineet tähän maailmaan. Tämä perhe ei ollut luotu näyttämään tunteitaan. Elämän tylyys tukahdutti hellyyden. Sitäpaitsi he kuuluivat varsin hitaaseen ja jäykkään kansaan. Klaas raatoi kuin orja pelloilla ja ladoissa, ja Maartjen päivä oli kokoonpantu iankaikkisesta keittämisestä, hankaamisesta, pesemisestä ja parsimisesta siitä hetkestä lähtien, jolloin hän nousi aamulla (kesäisin kello neljä, talvisin kello viisi) siihen kohtaan saakka, jolloin hän voihkaisten kaatui vuoteeseensa usein myöhään muiden jälkeen. Selina ei koskaan nähnyt hänen suutelevan Geertjeä taikka Jozinaa, mutta kerran hän oli hämmästyen nähnyt Maartjen pysähtyvän kulkiessaan lieden ja pöydän väliä, työntävän kätensä pojan mustan hiustöyhdön lävitse ja pitkin hänen poskeaan leukaan saakka sekä kohottavan sitä ylöspäin sanomattoman hellästi kumartuen katsomaan hänen silmiinsä. Tuo liike oli koneellinen, epämääräinen, tarkoitukseton, mutta samalla suunnattoman rakas. Joskus hän myöskin vastusteli Klaasin sättiessä Roelfia. »Älä viitsi Klaas. Anna hänen olla rauhassa kerrankin.»

»Maartje rakastaa sittenkin häntä», Selina ajatteli. »Ehkä hän koettaisi ymmärtääkin häntä, jos vain ehtisi.»

Roelf ahmi hänen kirjojaan niin nälkäisesti, että Selina rupesi pelkäämään, etteivät hänen kirjansa riittäisikään koko talveksi. Joskus illallisen jälkeen Roelfin vasaroidessa ja sahatessa jotakin pienessä vajassa Selina temposi Maartjen vanhan huivin naulakosta ja kietoutuen siihen luki hänelle ääneen jotakin hänen veistellessään taikka keskusteli hänen kanssaan koettaen huutaa työkalujen kitinän halki. Selina oli iloinen ja vilkas ja yritti houkutella poikaa nauramaan, jolloin hänenkin kasvonsa suorastaan sädehtivät eloisuutta. Joskus Maartje kuullessaan heidän nuoren naurunsa kaiun pysähtyi hetkiseksi vajan ovelle käärien käsivartensa esiliinaansa ja hymyili heille ystävällisesti, vaikkakin ymmärtämättä mitään.

»Hauska on, eiks olekin?»

»Tulkaa huoneeseen, rouva Pool. Istukaa tälle samalle laatikolle ja huvitelkaa tekin. Kas näin, saatte puolet huivistani.»

»Jestas! en minä ehdi istua.» Hän oli jo tiessään.

Roelf työnteli höyläänsä yhä hitaammin pitkin silkinhienoa tammilautaa. Sitten hän pysähtyi ja kiersi höylänlastun sormensa ympärille. »Jahka minä olen mies ja ansaitsen rahaa, niin ostan minä äidille sellaisen silkkihameen, jonka näin puodinikkunassa Chicagossa, ja hän saa käyttää sitä joka päivä eikä vain sunnuntaisin ja istua nojatuolissa ja ommella hienoja käsitöitä niin kuin Paarlenbergin leskikin.»

»Mitä muuta sinä aiot tehdä tultuasi suureksi?» Selina odotti luullen varmasti saavansa kuulla jotakin ihastuttavaa.

»Ajaa yksinäni torille.»

»Roelf!»

»Aivan totta. Olen jo ollut siellä viisi kertaa — kahdesti Jakobin ja kolmasti isän kanssa. Kunhan olen seitsemäntoista taikka kahdeksantoista vuoden vanha, saan minä ajaa yksinäni. Kello viisi iltapäivällä lähdetään kotoa ja kello yhdeksän ollaan torilla ja koko yö nukutaan vaunuissa. Siellä on kaasuvalo ja miehet pelaavat noppaa. Kello neljä aamulla tulevat sitten jälleenmyyjät ja katukauppiaat ja siirtomaakauppojen omistajat. Se on muhkeata, usko pois.»

»Roelf!» Selina oli hirveästi pettynyt.

»Katsohan.» Poika penkoi nurkassa olevaa tomuista arkkua ja äkkiä taas kainostellen pani hänen eteensä karkean, revityn, ruskehtavan paperilehden, jolle hän oli hahmotellut jyrkästi ja voimakkaasti sotkuisen kuvan, jossa oli paksulonkkaisia hevosia, korkeiksi kuormitettuja vihannesvankkureita, overalli- ja korderoypukuisia miehiä ja vilkkuvia kaasulyhtyjä. Hän oli piirustanut tämän kaiken kynänpätkällään aivan sellaisena kuin hän oli sen nähnyt, ja tulos muistutti selvästi nykyisen impressionistisen koulun oppilaiden taidetuotteita.

Selina oli ihastunut.

Marraskuun aikana vietti hän monta iltaa tällä tavalla. Perhe-elämä keskittyi keittiöön, jonka sinisen paksu ilma oli täynnä piipunsavua ja paistinkäryä. Joskus — vaikkakin harvoin — sytytettiin tuli arkihuoneen uuniin. Useasti hänen olisi pitänyt korjata kouluvihkoja — sotkuisia kielioppi-, laskento- taikka oikeinkirjoituskokeita. Useasti hän myöskin olisi halunnut lukea taikka ommella. Hänen makuuhuoneensa oli liian kylmä. Miehet istuivat keittiössä taikka tömistelivät edestakaisin. Geertje ja Jozina kinastelivat taikka leikkivät. Maartje hyöri ja pyöri kuin ahdistettu eläin liikkuen raskaasti, mutta samalla uskomattoman nopeasti. Lattialla narskui aina miesten saappaiden kuljettama hiekkainen multa.

Kerran joulukuun alkupuolella Selina matkusti kaupunkiin. Hän teki päätöksensä äkkinäisen kapinanhengen vallassa ja Chicagon lian ja hälinän ja ihmispaljouden vetämänä. Varhain lauantaiaamuna Klaas ajoi hänet viiden mailin päässä olevalle asemalle. Hänen piti viipyä sunnuntaihin saakka. Hän oli kirjoittanut kymmenen päivää sitten kirjeen Julie Hempelille, mutta ei ollut saanut vastausta. Saavuttuaan kaupunkiin hän meni suoraan Hempelien taloon. Kapeahuulinen rouva Hempel otti hänet vastaan hallissa sanoen Julien olevan poissa kaupungista, käymässä erään ystävättärensä, miss Arnoldin luona Kansas Cityssä. Selinaa ei pyydetty jäämään päivällisille, eikä häntä myöskään pyydetty istuutumaan. Kun hän lähti talosta, näyttivät hänen silmänsä suuremmilta ja syvemmiltä kuin tavallisesti, ja hänen leukansa piirteet lujittuivat kyyneliä vastustamaan. Yhtäkkiä hän tunsi vihaavansa tätä Chicagoa, joka ei välittänyt hänestä, joka suhahteli hänen ohitseen hipaisten hänen kyynärpäätään pyytämättä anteeksi, joka kolisi ja kiljui ja vihelsi ja karjui hänen tasangon hiljaisuuteen tottuneissa korvissaan.

»Enpä välitä», hän sanoi tarkoittaen aivan päinvastaista.

»Enpä välitä ensinkään. Odottakaapa vain. Kerran minä vielä olen oleva — oi, suuri kuuluisuus. Ja ihmiset kysyvät silloin: 'Tunnetko tuon ihmeellisen Selina Peaken? Ajatteleppas, sanotaan, että hän on ollut opettaja maalaiskansakoulussa ja nukkunut jääkylmässä huoneessa ja syönyt silavaa kolmasti päivässä...' Hyvänen aika! Nytpä tiedänkin, mitä teen. Menen ravintolaan syömään aamiaispäivällistä ja tilaan mitä ihanimpia asioita. Minä menen Palmer Houseen, missä isä ja minä... ei, sitä en sentään sietäisi. Minä valitsen Auditorium Hotellin ravintolan ja tilaan jäätelöä ja kananpoikalientä hopeakupissa ja kermaleivoksia ja kaikenlaisia vihanneksia ja pieniä paperiröyhelöisiä lammaskyljyksiä. Ja lopuksi orange-pekoe-teetä.»

Hän tosiaankin tilasi kaiken tämän ja kokosi ympärilleen joukon hämmästyneitä tarjoilijoita, jotka tulivat katsomaan, söikö hän todellakin koko aterian, niin kuin samanlainen ryhmä oli aikoinaan tuijottanut David Copperfieldiin hänen syödessään eräässä majatalossa suurenmoista päivällistään matkallaan Lontooseen.

Selina söi jäätelön ja joi orange-pekoe-teen (pääasiallisesti sen takia, että hän oli ihastunut sen nimeen, josta tuoksuili krysanteemeja ja kirsikankukkia, mausteita, viuhkoja ja vinosilmäisiä tyttöjä). Hän söi raikkaan salaattinsa yhtä ahneesti kuin kanarialintu nyppii tuoretta lehteään, ja hän leikitteli lampaankyljyksillään. Hän muisti isänsä suurenmoiset juomarahat ja jätti pöydälle sellaisen summan, että se vähäksi aikaa turrutti tarjoilijain naisvieraita kohtaan hautoman vihan.

Mutta aamiaispäivällinen ei ollut sittenkään aivan hänen toiveittensa mukainen ja ajatellessaan päivällistä hänen rohkeutensa rupesi lannistumaan. Hän vietti ajan kello yhdestä kolmeen ostamalla kevyesti kannettavia lahjoja koko Poolin perheelle — muun muassa banaaneja Geertjelle ja Jozinalle, jotka kaikkien maalaislasten tavalla suorastaan palvoivat tuota jauhoista hedelmälajia. Hän nousi junaan, joka lähti 4,35, ja käveli asemalta kotiin viisi mailia saapuen perille puoleksi paleltuneena, väsyneenä, pakottavin käsivarsin ja särkevin varpain. Häntä vastaan kajahti niin tutusti tuo haukunta, ärinä, kotkotus ja kurkkuäänien sorina, jolla Poolin talous tavallisesti ilmaisi tunteensa. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka mielellään hän palasi taas keittiön lieden ääreen, paistuvan silavan käryyn ja omaan huoneeseensa, sen pähkinäpuisen vuoteen ja kirjahyllyn hoiviin. Julma silinterikin tuntui nyt niin mukavan tutulta.