XV.

»Laputa tiehesi vain!» sanoi Selina, kun Dirk kutsui hänet farmin puhelimeen. »Se virkistää sinua. Sinä oletkin ollut kuin hapan omena pitkät ajat. Tarvitsetko paitoja? Ja sinä jätit tänne tennishousut viime syksynä — puhtaat. Etkö sinä...»

Kaupungissa Dirkillä oli suuri huone komeroineen kauniissa, vanhanaikaisessa, kolmikerroksisessa talossa Deming Placen varrella. Hän käytti etuhuonetta työhuoneenaan ja komeroa makuuhuoneenaan. Hän ja Selina olivat sen yhdessä kalustaneet hyljäten kaikki huoneen alkuperäiset vehkeet, lukuunottamatta vuodetta, pöytää ja muhkeata, mukavaa, haalistunutta, vanhaa nojatuolia, jonka brokaadipäällys viittaili menneeseen loistoon. Kun Dirk sitten oli asettanut kirjansa avonaisille hyllyille toiselle seinälle, himmeäkupuisia lamppuja pöydälle ja kirjoituspöydälle, niin huone näytti sekä asuttavalta että asutulta. Tänä aikana heidän kalustaessaan Dirkin huonetta Selina tottui tulemaan kaupunkiin silloin tällöin päiväksi taikka pariksi penkoakseen huutokauppakamareita taikka vanhojen tavarain kauppoja. Hän oli tosi taituri tällä alalla ja vihasi uusien, tavallisella tavalla hankittujen huonekalujen vernissaa ja kiiltoa.

»Kauneinkin esine kehittyy todella omaksi itsekseen vasta sen jälkeen kuin se on joutunut oikeaan elämään, kun sitä on heitelty ja hangattu ja pahoinpidelty, kun palvelijat ovat sitä raaputelleet ja se on kiillotettu uudelleen, ja siinä on istuttu taikka maattu, taikka siitä on syöty, ja sitä on pölyytetty», Selina sanoi. »Ne ovat aivan ihmisolentojen kaltaisia. Minä käytän mieluummin ajan ja käytön pehmittämää vanhaa vaahterapöytääni, jonka Pervuksen isä omin käsin veisti seitsemisenkymmentä vuotta sitten, kuin kaikkia Wabash Avenuen mahonkilevyjä.»

Hän nautti suuresti näistä harvinaisista kaupunkimatkoistaan — teki niistä pyhäpäivän. Dirk vei tavallisesti hänet teatteriin, ja siellä hän istui aivan hurmaantuneena. Hän suhtautui tähän huvittelulajiin yhtä tuoreesti ja kiihkeästi kuin Dalyn kiertävän teatteriseurueen päivinä, jolloin hän pikkutyttönä oli istunut permannolla isänsä, Simeon Peaken rinnalla. Oli omituista, ettei hän, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut peräti vailla romantiikkaa ja seikkailua; kuitenkaan pitänyt elävistäkuvista. »Ääretön ero», hän selitti, »on elävienkuvien ja teatterin suoman jännityksen välillä. On kuin onkin! Kuka viitsisi leikkiä paperinukeilla, jos voisi leikkiä oikealla pikku vauvalla.»

Hän intoutui hirveästi penkomaan tämän suuren, hajanaisen kaupungin outoja nurkkia ja näytti keksivän uusia ihmeitä joka käynnin aikana. Lyhyen ajan kuluttua hän tunsi Chicagon paremmin kuin Dirk — puhumattakaan vanhasta Aug. Hempelistä, joka oli elänyt tässä paikassa yli puolen vuosisataa, mutta joka ei koskaan poikennut kauaksi heiluriuraltaan, joka vei kotoa karja-aitauksiin ja karja-aitauksista kotiin.

Ne seikat Chicagossa, jotka kiihottivat Selinan mielikuvitusta, eivät näyttäneet ensinkään kiinnostavan Dirkiä. Joskus hän vuokrasi vapaan huoneen Dirkin täysihoitolasta päiväksi taikka pariksi. »Tiedätkö!» hän läähätti pojalleen tämän palatessa iltaisin toimestaan. »Olen käynyt kaukana luoteispuolella. Siellä on aivan toinen maailma. Siellä on Puola. Siellä on tuomiokirkkoja ja miehiä, jotka istuvat ravintoloissa kaiket päivät ja lukevat sanomalehtiä ja juovat kahvia ja pelaavat dominoa taikka muuta sellaista. Ja tiedätkö, mitä sitäpaitsi keksin? Chicagossa on lähes suurin puolalainen asujamisto kaikista maailman kaupungeista. Kaikista!»

»Niinkö?» Dirk vastasi hajamielisesti.

Mutta tänä päivänä hänen äänensä ei ollut suinkaan hajamielinen hänen puhuessaan puhelimessa äidilleen. »Ethän vain pahastu? Tulen maalle ensi lauantaina. Taikka kenties voin ajaa sinne keskelläkin viikkoa ja jäädä yöksi... Kuinka muuten voit?»

»Mainiosti. Muista sitten tarkasti katsella Paulan uutta taloa, niin että sitten voit kertoa minulle siitä. Julie sanoo, että se on jonkinlainen romaanitalo. Hän kertoi, että Aug-ukko on vain kerran nähnyt sen eikä enää mene sinne toiste edes katsomaan lapsenlapsiansakaan.»

Päivä oli ihmeellisen lauhkea maaliskuun päivä. Kevät, joka tavallisesti oli niin kaino ja arka täällä Chicagossa, oli nyt syöksynyt päistikkaa heidän ylitseen. Kun Dirkin toimistotalon mahtava pyöröovi oli työnnäissyt hänet kadulle, näki hän Paulan istuvan pitkässä pika-autossaan kadun syrjällä. Hän oli pukeutunut mustiin. Koko naisellinen hienosto sekä keskiluokka Chicagossa käytti mustaa. Koko naisellinen hienosto ja keskiluokka Amerikassa käytti mustaa. Kaksi sotavuotta oli riistänyt Pariisilta miehet, veljet ja pojat. Koko Pariisi kulki mustissa. Koskematon Amerikka lainasi iloisesti elegantit suruvaatteet, joten koko Michigan Boulevard ja Fifth Avenue asteli krepin ja harsokankaan, mustien hattujen, mustien käsineiden ja mustien kenkien pimentämänä. Ei mikään muu kuin musta »kelvannut» tänä vuonna.

Musta ei sopinut Paulalle. Hän oli hieman liian kalpea, vaikkakin hän koetti heikentää noiden synkkien verhojen vaikutusta ihmeellisen kauniin, virheettömästi yhdistetyn helminauhan ja uuden, pehmeän puuterilajin avulla. Paula katsahti Dirkiin hymyillen ja taputti viereistä nahkaistuinta toisella kädellään, joka turkissisusteisessa hansikkaassaan näytti kummallisen paksusormiselta.

»Autossa on kylmä. Napita takkisi ylös asti. Minne me ajamme laukkuasi hakemaan? Asutko vielä Deming Placen varrella?»

Dirk asui yhä vieläkin Deming Placen varrella. Hän kiipesi Paulan viereen istumaan, paikalle, minne hänenkin kaltaisensa, nuori ja notkea mies vain vaivoin pääsi tunkeutumaan. Theodore Storm ei koskaan yrittänytkään taittaa itseään sellaiseen kynäveitsiasentoon, jollaista hänen vaimonsa autossa ajaminen olisi vaatinut. Auto oli rakennettu nopeutta eikä mukavuutta silmälläpitäen. Matkustaja lepäsi miltei pitkällään, sääret suorina. Paulan jalat, jotka niin taitavasti painelivat jarrua ja polkimia, olivat verhotut läpikuultaviin, mustiin silkkisukkiin ja pieniin, kiiltäviin solkikenkiin.

»Sinä et ole puettu kylliksi lämpimästi», olisi hänen miehensä sanonut. »On mieletöntä käyttää tuollaisia puolikenkiä automatkalla.» Ja hän olisi ollut oikeassa.

Dirk ei sanonut mitään.

Paula hoiteli ohjauspyöräänsä satumaisen taitavasti. Auto pujahteli sinne tänne liikenteen hyörinässä kuin juokseva neste, kuin emaljivirta, kuin äänetön viri joessa. »En voi päästää sitä menemään vielä», sanoi Paula. »Odotahan, kunnes olemme Lincoln Parkin toisella puolella. Luuletko, että he aikovat säilyttää tuon hirvittävän Rush Streetin sillan iankaikkisesta iankaikkiseen!» Kun he tulivat Dirkin asunnon kohdalle, sanoi Paula: »Minä tulen mukaan ylös. Ei kai sinulla ole teetä siellä?»

»Vielä mitä! Luuletko sinä, että minä olen joku englantilainen romaanisankari?»

»Pyh, älä viitsi leikkiä maalaisserkkua ja chicagolaista, Dirk. » He kiipesivät kolmen kerroksen portaat, ja Paula katseli ympärilleen tutkivasti. Hänen katseensa ei ollut hylkäävä. »Tämähän ei ole hullumpaa. Kuka sen on järjestänyt? Äitisikö? Hyvin sievää. Mutta sinulla pitäisi tietenkin olla oma pieni huoneustosi ja japanilainen palvelija. Hän esimerkiksi tekisi tuonkin sinun puolestasi.»

»Niin tekisi», äkäisesti. Dirk sulloi matkalaukkuaan. Hän ei heittänyt siihen vaatteitaan, vaan taittoi ne sirosti ja käytännöllisesti, niin kuin viisaan äidin poika aina tekeekin. »Palkkani riittäisi hädin tuskin hänen valkoisiin työpukuihinsa.»

Paula asteli edestakaisin huoneessa poimien esille kirjoja, pannen ne takaisin, sormiellen tuhkakuppia, katsellen ulos ikkunasta, tutkien muuatta valokuvaa ja polttaen savukkeen hänen pöydällään olevasta laatikosta. Hänen liikkeensä olivat levottomat, hermostuneen vilkkaat, kissamaiset. »Pian minä lähetän sinulle joitakin pikkutavaroita, jotka sopivat tänne, Dirk.»

»Älä, Jumalan tähden!»

»Miksei?»

»Maailmassa on vain kahta lajia naisia. Sen opin jo yliopistossa. Sellaisia, jotka lähettävät miehille somisteita heidän huoneisiinsa, ja sellaisia, jotka eivät lähetä.»

»Sinä olet raaka.»

»Sinähän kysyit. Kas niin! Nyt olen valmis.» Hän napsautti laukkunsa kiinni. »Pyydän anteeksi, etten voi tarjota sinulle mitään. Minulla ei ole edes viiniä ja — miten kirjoissa sanotaankaan? — niin, biskviittiä.»

Taas he liukuivat Paulan roadsterissa liukkaasti Sheridan Roadia pitkin, kiersivät jyrkästi Evanstonin hautausmaan kulman, kulkivat Wilmetten ja Winnetkan somien keskiluokan esikaupunkien ohitse. Paula suoritti uhkarohkeasti Hubbard Woodin mäkien hermoja tärisyttävät käännökset ja pysytti sitten kovan ja tasaisen vauhdin koko loppumatkan.

»Me nimitämme taloamme Stormwoodiksi», kertoi Paula. »Eikä kukaan ulkopuolinen aavistakaan, kuinka sopiva tuo nimi on. Älä rypistä otsaasi. En minä aio syöttää sinulle aviollisia sekasoppiani. Äläkä myöskään sano, että minä muka halusin juuri sitä... Kuinka työsi menestyy?»

»Kurjasti.»

»Etkö pidä siitä — työstäsi?»

»Oikeastaan pidän, mutta — niin, tiedäthän sinä, että me kaikki päästessämme yliopistosta luulemme olevamme tulevia Stanford Whiteja taikka Cass Gilberteja, pystyttävämme Woolworthin pilvenpiirtäjiä ja saavuttavamme kuuluisan nimen yhdessä yössä. Minä olen kuluttanut koko eilispäivän ja tämänkin suunnittelemalla mukavuuslaitoksia sen uuden kuusikerroksisen toimistotalon kaikkiin kerroksiin, joka sijaitsee Milwaukee Avenuen ja Ashlandin kulmauksessa, ja joka on neliskulmainen kuin mikäkin siirtomaatavaralaatikko.

»Entä kymmenen vuoden päästä?»

»Kymmenen vuoden päästä minulle kenties uskotaan tuollaisen siirtomaatavaralaatikon piirustaminen yksinäni.»

»Miksi et jätä koko höskää?»

Dirk ällistyi. »Jätä! Mitä sinä tarkoitat?»

»Heitä hiiteen. Tee jotakin, joka nopeasti hyödyttää sinua. Tämä aika ei sovi odotukseen. Kenties sinä todellakin kahdenkymmenen vuoden kuluttua piirustat suurenmoisen goottilaistyylisen toimistotalon koristamaan tätä uutta ja loistavaa Michigan Avenuea, jota nykyään aina sätitään. Mutta silloin sinä olet keski-ikäinen mies, joka asuu keskiluokan talossa jossakin keskiluokan esikaupungissa keskiluokkaan kuuluvan vaimonsa rinnalla.»

»Kenties» — Dirk oli hieman loukkaantunut. »Ja kenties minä silloin olen Chicagon sir Christopher Wren.»

»Kuka hän on?»

»Taivas! Kuinka usein olet sinä käynyt Lontoossa?»

»Kolmasti.»

»No, luo sitten ensi kerralla pieni silmäys muutamaan sangen somaan pikku rakennukseen, jota nimitetään St. Paulin tuomiokirkoksi. Minä en ole koskaan sitä nähnyt, mutta siitä puhutaan paljon.»

He kääntyivät Stormwoodin portista sisälle. Vaikkakin puut ja pensaat olivat vielä paljaat, näkyi maassa jo hieno viheriä vivahdus. Hämärtyvässä valossa vilahti silmään pensaikon lävitse alhaalla siintävän järven välke. Se oli ihmeellisesti safiirinsininen laskevan auringon valaisemana. Tie kaarsi viimeisen kerran, pujahti puukujanteeseen ja johti mahtavan, pylväillä somistetun, loisto-ovisen talon eteen. Ovi avautui, kun he pysähtyivät. Valkopäähineinen ja -esiliinainen tyttö seisoi ovensuussa. Auton viereen ilmestyi mies jostakin näkymättömästä paikasta, tervehti kohteliaasti Paulaa ja ajoi auton pois. Hallissa palava, avoin valkea tervehti heitä. »Palvelija kantaa ylös laukkusi», sanoi Paula. »Kuinka pienokaiset voivat, Anna? Onko herra Storm tullut?»

»Hän soitti, rouva Storm. Hän ilmoitti, ettei hän voisi saapua, ennen kuin myöhemmin — vasta kymmenen jälkeen. Teidän ei tarvitse missään tapauksessa odottaa päivälliselle.»

Paula oli äkkiä muuttunut voimakkaan roadsterinsa notkeasta, taitavasta ja pelottomasta ohjaajasta talon tärkeäksi emännäksi, joka tarkasti huomaamatta kaiken ja jakoi määräyksensä kulmia hieman kohottaen taikka päätä nyökäten. Halusiko Dirk heti vetäytyä huoneeseensa? Ehkäpä hän halusi katsella pienokaisia, ennen kuin ne paneutuivat levolle, vaikkakin lastenhoitaja ajaisi hänet luultavasti suinpäin tiehensä. Hän oli tuollainen järeä brittiläinen naikkonen, tunsihan Dirk sellaiset. Päivällinen tarjotaan puoli kahdeksan. Hänen ei tarvinnut pukeutua. Miten vain häntä halutti. Täällä ei välitetty muodoista. Oikeata maalaiselämää. (Dirk oli laskenut kolmetoista palvelijaa ennen seuraavaa keskipäivää, eikä hän kuitenkaan ollut lähestynytkään keittiötä, pesutupaa taikka maitohuonetta.)

Hänen huoneensa kauhistutti häntä, kun hän astui siihen. Se oli suuri, suorakulmainen laitos, jonka kapeat, lyijykehyksiset ikkunat olivat syvällä seinissä kummallakin puolella. Toisesta saattoi hän nähdä vilahduksen järvestä, mutta ainoastaan vilahduksen. Perheen omat makuuhuoneet olivat nähtävästi järven puolella. DeJongin laki määräsi, että vieraan piti aina saada parasta, mutta nämä rahakkaat perheet ottivat ilmeisesti itselleen parhaimman ja kohtelivat vierastaan hyvästi, vaikkakin liehakoimatta. Dirk oppi taas jotakin uutta. Hänestä se oli ihmeellistä, mutta samalla järkevää. Hänen matkalaukkunsa oli purettu ja sen sisällys oli pantu kaappiin, ennen kuin hän ehti huoneeseensa. »Tämä on kerrottava Selinalle», hän mietti virnuen. Hän tarkasteli huonettaan arvostellen. Hän arvioi sen tyylin hieman epäröiden ranskalaiseksi. Oli kuin hän olisi päistikkaa pudonnut jonkin Recamierin huoneeseen eikä pääsisi siitä ulos. Siinä oli ruusunpunaista brokaadia, kultaverkkoa ja kermanväristä pitsiä ja ruusunnuppuja. »Nolo huone miehen asuttavaksi», hän ajatteli potkaisten tuolia — sitä nimitettiin kaiketi fauteuiliksi, ja hän oli salaa iloinen kyetessään ääntämään sen virheettömästi. Siellä oli pitkiä peilejä, silkkiverhoja ja kermanvärisiä seiniä. Pitsiverhot ympäröivät vuodetta, jonka höyhenkevyt peite oli ruusunväristä silkkiä. Hän tarkasti myöskin kylpyhuoneensa. Se oli todellakin huone, paljon suurempi kuin hänen vuodekomeronsa Deming Placen varrella — yhtä suuri kuin hänen oma makuuhuoneensa kotona farmilla. Koko kylpyhuone oli ihmeellisesti viritetty sinivalkoiseen väriasteikkoon. Amme oli suunnattoman suuri ja tukeva, ikään kuin koko talo olisi ollut rakennettu sen ympärille. Siellä oli pyyhinliinoja, sinivalkoisia pyyhinliinoja loppumattomiin, kaikensuuruisia pyyhinliinoja pienistä, kirjailluista pyyhkeistä suunnattomiin, paksuihin kylpyhursteihin saakka, joihin saattoi kääriytyä kuin mattoon.

Dirkin mielen valtasi kunnioitus.

Hän päätti kylpeä ja sittenkin pukeutua smokkiin ja oli tyytyväinen vaivannäköönsä tavatessaan Paulan istumassa mustassa shifongipuvussa takkavalkean ääressä siinä suuressa kattotuolin koristamassa huoneessa, jota hän nimitti kirjastoksi. Dirkin mielestä hän näytti hyvin kauniilta tuossa harsoisessa puvussaan helmineen. Hänen sydämenmuotoiset kasvonsa suurine, kulmista hieman kohoavine silmineen, hänen pitkä, hento kaulansa ja hänen korkealle kiinnitetty tukkansa, joka paljasti hänen pienet korvansa, olivat hyvin viehättävät, mutta Dirk päätteli, ettei hän sanoisi sitä Paulalle.

»Sinä olet hirveän vaarallisen näköinen», sanoi Paula.

»Minä olenkin vaarallinen», vastoi Dirk,» mutta se riippuu vain nälästä, joka leimaa minun muuten niin lempeät hollantilaispiirteeni näin petomaisiksi. Mutta miksi sinä nimität tätä kirjastoksi?» Tyhjät hyllyt ammottivat kaikilla seinillä. Huone oli varustettu satoja niteitä varten, ja siellä virui nyt korkeintaan viisi- taikka kuusikymmentä kirjaa toistensa varassa taikka pitkällään hyllyillä.

Paula nauroi. »Ne näyttävät tosiaankin sangen harvoilta. Tiedäthän, että Theodore osti tämän talon sellaisenaan. Onhan meillä tietenkin tarpeeksi kirjoja kaupungissa. Enkä minä viitsikään lukea täällä. Theodore! — enpä luule, että hän on koskaan elämässään lukenut mitään muuta kuin salapoliisijuttuja ja sanomalehtiä.»

Dirk oli itsekseen ajatellut, että Paula arvattavasti oli tiennyt miehensä saapuvan vasta kello kymmenen ja tahallisesti järjestänyt tämän tête-à-tête-aterian. Hän ei siis myöntänyt olevansa hieman harmissaan Paulan sanoessa: »Olen kutsunut Emeryt tänne päivällisille, niin voimme pelata vähän bridgeä jälkeenpäin. Tunnethan sinä Phil Emeryn — kolmannen. Hän käyttää sitä käyntikorteissaankin kuin joku kuninkaallinen henkilö.»

Emeryt toimivat kangasalalla, olivat toimineet kangasalalla kuusikymmentä vuotta, kuuluivat Chicagon ylimystöön, olivat arvossapidettyjä myöskin Englannissa ja ajoivat koirineen metsästämään punaisissa takeissaan Chicagon jäykkien ja ihmettelevien esikaupunkipreeriain halki. He omistivat suuren maatilan järven rannalla lähellä Stormwoodia. He saapuivat hieman myöhään. Dirk oli nähnyt kuvia vanhasta Phillip Emerystä (»Phillip Ensimmäisestä», hän ajatteli virnuen sisällisesti) ja päätti katsellessaan tätä sangen veretöntä kolmatta painosta, että varsi rupesi ohenemaan. Rouva Emery oli vaalea, kuvapatsaan kaltainen ja viehätyksetön. Paula hehkui hänen rinnallaan kuin tumma jalokivi. Päivällinen oli erinomainen, mutta hämmästyttävän yksinkertainen, tuskin runsaampi kuin se, jonka Selina olisi hänelle tarjonnut, arveli Dirk, jos hän olisi mennyt kotiin täksi pyhäksi. Keskustelu oli katkonaista ja sangen mitätöntä. Ja tuo veijari omisti miljoonia! Miljoonia! Tuon pojan ei tarvinnut näperrellä jossakin arkkitehtitoimistossa. Rouva Emeryä kiinnosti Chicagon katunimien oikea ääntäminen.

»Se on aivan hirveää», hän sanoi. »Oikeastaan pitäisi perustaa liitto, joka ajaisi oikean ääntämisen asiaa. Olisi opetettava kaikille ihmisille ja lapsille kouluissa. Goethe Streetiä nimitetään 'Gertyksi' ja Des Plainesissä äännetään kaikki s:t. Illinoisiakin sanotaan Illinoiseksi'.» Hän oli oikein tosissaan. Hänen rintansa kohoili, ja hän söi nopeasti salaattiaan. Dirk ajatteli, ettei lihavien vaaleaverikköjen koskaan pitäisi kiihtyä. Heidän kasvonsa punastuvat niin rumasti.

Bridgeä pelattaessa päivällisen jälkeen Phillip Kolmas kuitenkin osoitti olevansa sikäli isänsä poika, että hän voitti Dirkiltä enemmän rahaa kuin tämän oikeastaan kannatti menettää, mutta siihen oli rouva Philkin osaltaan syypää pelatessaan Dirkin vastapuolena. Paula pelasi Emeryn kanssa rohkeata ja viekasta peliä. Theodore Storm saapui kello kymmenen ja jäi katsomaan heitä. Vieraiden lähdettyä he istuivat kolmisin valkean ääressä. »Jotakin juotavaa?» Storm kysyi Dirkiltä. Dirk epäsi, mutta Storm sekoitti aika wiskyn itselleen ja vielä toisenkin. Wisky ei nostanut mitään väriä hänen valkoisille, ilmeettömille kasvoilleen. Hän puhui tuskin sanaakaan. Dirk, joka tavallisesti oli vaitelias, tuntui hänen rinnallaan miltei puheliaalta. Mutta Dirkin puhumattomuus ei ollut raskasta ja elotonta niin kuin tämän miehen, joka oli sekä lamauttava että hermostuttava. Hänen mahansa, suuret, valkoiset kätensä ja hänen leveät, värittömät kasvonsa olivat kuin valkaistu, veretön lihakasa. »En käsitä, kuinka hän sietää tuota miestä», Dirk ajatteli. Mies ja vaimo näyttivät suhtautuvan toisiinsa kohteliaan suopeasti. Storm pyysi anteeksi ja vetäytyi pois mutisten jotakin väsymyksestä ja tapaamisesta huomenna.

Kun hän oli mennyt, sanoi Paula: »Hän pitää sinusta.»

»Mainiota», sanoi Dirk, »jos se on totta.»

»Se onkin mainiota. Hän voi auttaa sinua paljon.» »Kuinka auttaa? Minä en ymmärrä — —»

»Mutta minäpä ymmärrän. Minä tahdon, että sinä menestyisit. Minä tahdon. Sinä voitkin menestyä. Se on kirjoitettu koko olemukseesi, ryhtiisi, puheeseesi ja puhumattomuuteesi. Siihen katseeseen, jonka sinä luot ihmisiin. Sinun käytökseesi. Sitä kai nimitetään voimaksi, ja sinulla sitä on joka tapauksessa.»

»Onko sitä miehelläsikin?»

»Theodorella! Ei! Taikka — —»

»Siinä näet. Minulla on voima, mutta hänellä on rahat.»

»Sinulla on kerran vielä oleva kumpaakin.» Paula nojautui eteenpäin. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suunnattoman suuret. Hänen kätensä — nuo laihat, tummat, kuumat kädet — olivat ristissä hänen sylissään. Dirk katseli häntä äänettömänä. Äkkiä kohosivat kyyneleet Paulan silmiin. »Älä katsele minua tuolla tavalla, Dirk.» Hän vaipui hervottomana takaisin tuoliinsa. Hän näytti väsyneeltä ja hieman vanhettuneelta. »Avioliittoni on epäonnistunut — käsitäthän toki sen.»

»Myönnä, että sinä tiesit sen jo edeltäkäsin.»

»Enpähän. Tai kenties tiesinkin. Voi, enhän minä tiedä. Eikä se vaikuta enää mitään. En minä pyri tuollaiseksi Elämäsi Johtolangaksi, kuten sellaista nimitetään. Minä vain pidän sinusta — kuten tiedät — ja haluan auttaa sinua menestymään. Se on luultavasti — niin — jonkinlaista äidillisyyttä.»

»Minun mielestäni riittäisi kaksi lasta tyydyttämään tuota tunnetta.»

»Voi, enhän minä mitenkään voi innostua taivaisiin kahdesta punertavasta, terveestä lapsimöhkäleestä. Tietysti minä rakastan heitä ja muuta sellaista, mutta he eivät tarvitse muuta kuin pullon suuhunsa säännöllisin väliajoin, pesua, pukeutumista, tuulettamista ja unta. Heidän hoitamisensa on aivan koneellista ja yhtä jännittävää kuin myllyn polkeminen. En minä voi viettää elämääni viljellen äidinrakkautta ja lyöden rintoihini kahden soman lihamöhkäleen tähden.»

»Mitä sinä sitten tahtoisit minun tekevän, Paula?»

Paula virkistyi taas kiinnittäen kaiken huomionsa Dirkiin. »Kaikki on niin hullunkurista. Noilla miehillä, joiden tulot nousevat kolmeenkymmeneen-, neljäänkymmeneen-, kuuteenkymmeneen-, jopa sataantuhanteenkin vuodessa, ei usein ole läheskään samoja lahjoja kuin viidentuhannen miehellä on. Tohtori, joka lähetti Theodorelle neljäntuhannen dollarin laskun kummankin lapseni syntyessä, ei tehnyt mitään sellaista, jota ei mikä hyvänsä Fordillaan ajava maalaistohtori olisi tehnyt. Hän vain tiesi saavansa tuon summan, ja hän siis vaati sen. Jonkunhan aina täytyy saada nuo viidenkymmenentuhannen tulot — jonkun liikemiehen, pörssiherran taikka — niin, katso Phil Emeryäkin! Hän ei luultavasti kykenisi tarvittaessa myymään vaaleanpunaisen silkkinauhan pätkääkään jollekin koulutytölle. Katso Theodorea! Hän vain istuu ja räpyttelee silmiään eikä sano mitään. Mutta kun oikea hetki lyö, niin hän puristaa nyrkkiin lihavan, valkean kouransa muristen: 'Kymmenen miljoonaa', taikka 'Viisitoista miljoonaa', ja asia on ratkaistu.»

Dirk nauroi peittääkseen kasvavaa kiihtymystään. »Asia ei ole käsittääkseni aivan noin yksinkertainen. Sen takana piilee jotakin, jota meidän silmämme eivät näe.»

»Eikä piilekään! Minähän tunnen koko tuon sakin. Minä olen kasvanut tämän rahalauman keskuudessa, enkö olekin? Minä olen nähnyt silavanmyyjiä ja vehnäkeinottelijoita ja kaasun ja sähkön ja kangastavarain kauppiaita. Isoisä on ainoa koko joukosta, jota kunnioitan. Hän on pysynyt samana. Häntä ei vain petkutetakaan kauniilla sanoilla. Hän tietää, että hän ryhtyi sianlihan tukkukauppaan juuri silloin kuin sianlihan tukkukauppa oli jotakin uutta Chicagossa. Ja katso, mikä hän nyt on!»

»Kai siis sentään myönnät, että oikea ajankohta on myöskin tärkeä kysymys», Dirk intti.

Paula nousi seisomaan. »Ellet sitä itse tiedä, niin minä sanon sinulle, että nyt on oikea ajankohta. Isoisä ja Theodore kelpaavat työtovereiksi. Voithan olla arkkitehti, jos haluat — onhan se aika hienokin ammatti. Mutta ellet ole nero, ei se sinua kohota kovinkaan korkealle. Yhdy sinä isoisään ja Theodoreen, Dirk, niin viiden vuoden kuluttua — —»

»Mitä silloin?» He seisoivat silmä silmää vasten, Paula jännittyneenä ja palavana, Dirk tyynenä, vaikkakin vilkastuneena.

»Koeta, niin näet, koetathan? Lupaathan, Dirk?»

»En tiedä varmasti, Paula. Luulen, ettei se miellyttäisi ainakaan äitiäni.»

»Mitä hän ymmärtäisi? Oi, tiedänhän, että hän on hieno, viisas ja ihmeellinen ihminen. Juuri ihmeellinen. Rakastan häntä. Mutta menestyminen! Hänen mielestään menestys merkitsee uutta parsa- taikka kaalipeltoa taikka uutta uunia keittiöön kaasun ehdittyä High Prairiehen saakka.»

Dirk tunsi epämääräisesti, että Paula hallitsi häntä, että hänen kuumat, kiihkeät kätensä puristivat häntä, vaikkakin he seisoivat erillään ja katselivat toisiaan miltei vihamielisesti.

Riisuutuessaan tuona iltana ruusuisessa silkkihuoneessaan Dirk mietiskeli: »Mikähän peli nyt oikeastaan on käynnissä? Mihinkähän hän pyrkii? Ole varovainen, Dirk, poikaseni.» Tultuaan huoneeseensa hän oli heti astunut korkean peilinsä luokse ja katsellut itseään huolellisesti ja tutkivasti tietämättä, että Paula omassa huoneessaan teki samaten. Dirk siveli kämmenellään tarkasti ajeltua leukaansa ja katseli smoking-pukunsa leikkausta. Häntä harmitti, ettei se ollut Peter Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin tekemä. Peel oli vain niin kirotun kallis. Kenties ensi kerralla...

Maatessaan pehmeässä vuoteessaan silkkipeitteen alla hän taas mietti: »Mikähän pikku peli nyt oikeastaan onkaan käynnissä?»

Hän heräsi kello kahdeksan suunnattoman nälkäisenä. Hän tuumi levottomana, miten hän saisi aamiaisensa. Paula oli sanonut, että aamiainen tuotaisiin hänen huoneeseensa. Dirk venyttelihen laiskasti, hypähti jaloilleen, käänsi veden vuotamaan ja kylpi. Palatessaan takaisin aamupuvussaan ja tohvelit jaloissaan hän näki, että hänen aamiaistarjottimensa oli salaperäisellä tavalla ilmestynyt hänen huoneeseensa ja lepäsi nyt herkullisena pienellä, siirrettävällä pöydällä. Sillä oli joukottain pieniä, peitettyjä vateja ja ihastuttavan taiteellinen kahvikalusto. Taitetut ja neitseelliset sanomalehdet olivat sen vieressä. Siellä oli myöskin kirjelippunen Paulalta: »Haluaisitko kävellä hieman noin puoli kymmenen aikaan? Tule tallin luokse, niin minä saan näyttää sinulle uuden hevoseni.»

Matka talosta tallin luokse oli jo sinänsä sievä kävelyretki. Paula odotti häntä puettuna ratsastuspukuun. Hän näytti niin poikamaiselta ja nuorelta seisoessaan Patin, päätallimestarin, suuren ruhon vieressä. Hänellä oli vaaleanruskeat nahkahousut, hieman tummempi takki ja pieni, pyöreä huopahattu, jonka lieri kiertyi ylöspäin otsalla.

Paula tervehti häntä. »Olen ollut ulkona jo kaksi tuntia — suorittanut aamuratsastukseni.»

»En siedä ihmisiä, jotka heti ensi työkseen aamulla kertovat minulle olleensa ulkona kaksi tuntia.»

»Jos sinä olet tuollaisella tuulella, niin me emme näytäkään sinulle hevostamme, emmehän, Pat?»

Pat oli toista mieltä. Hän näytti Dirkille uuden, satuloidun tamman, niin kuin äiti näyttää viimeistä jälkeläistänsä, hellästi ja ylpeästi. »Katsokaapa hänen selkäänsä», sanoi Pat. »Siitä tuntee hevosen, herra. Tämän viivan pituudesta. Katsokaa nyt! Tämä vasta on jotakin!»

Paula katsahti Dirkiin. »Ratsastathan sinä?»

»Ratsastin ennen vanhaan satulatta vanhoilla kaakeillamme farmilla.»

»Sinun pitää oppia. Me opetamme sinua, opetammehan, Pat?»

Pat katsoi tutkivasti Dirkin solakkaa, notkeaa vartaloa. »Helppo homma.»

»Älkää nyt!» vastusteli Dirk.

»Sitten saan seuraa ratsastaessani. Theodore ei ratsasta milloinkaan. Hän ei urheile millään tavalla, istuu vain tuossa suuressa, pulleassa autossaan.»

He astuivat vaunuvajaan, suureen, ilmavaan, valkeaksi pestyyn halliin, joka oli täynnä loistavia valjaita, jalustimia ja kuolaimia kuin jalokiviä lasikaapeissaan. Siellä oli myöskin punaisia ja keltaisia ja sinisiä ohjaksia riippumassa seinällä ja rivi voittomaljakoita. Vaunuvaja vaikutti Dirkiin hyvin masentavasti. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sen kaltaista. Siellä ei ensinnäkään ollut mitään autoja. Hän oli unohtanut, että ihmiset saattoivat ajaa muullakin kuin autolla. Hevonen herätti naurua Chicagon bulevaardeilla. Jos kiiltävät vaunut olisivat kahden sileän, kastanjanruskean hevosen vetäminä vierineet Michigan Avenuea pitkin, olisi koko katu pysähtynyt ihmettelemään ja tirskumaan, niin kuin se olisi ihmetellyt ja tirskunut nähdessään roomalaiset, seebrojen vetämät rattaat keskuudessaan. Ja tässä vajassa seisoivat tuollaiset säteilevät, tahrattomat vaunut. Täällä oli hieno, kermanvärinen kuomu kermanvärisine tupsuineen. Täällä oli kaksipyöräisiä, korkeita, keveitä ja siroja rattaita, muuan viktoria ja kahdet ponirattaat. Tässä huoneessa saattoi kävijä unohtaa, että auto oli keksittykään. Ja kohoten kaikkien yläpuolelle, masentaen kaikki muut, himmentäen kaikki muut törrötti siellä vielä diligenssikin — mieletön ajopeli. Se oli täysin kunnossa. Sen pielukset olivat ehjät, sen kyljet loistivat, sen astuimet kiilsivät. Dirk purskahti äänekkääseen nauruun nähdessään sen. Se oli niin mahtava ja niin hullunkurinen. Poikamaisesti hän äkkiä hypähti kolme porrasta ylös sen ajurinistuimelle. Hän näytti niin kauniilta istuessaan siellä ylhäällä. »Nelivaljakko — niinhän näitä nimitetään? Eikö teillä ole roomalaisia juggernauteja?»

»Haluatko ohjata sitä?» kysyi Paula. »Saat kyllä tänään iltapäivällä. Luuletko osaavasi? Siinä on todellakin neljä hevosta.» Hän nauroi Dirkille tummat kasvonsa kääntyneinä ylöspäin.

Dirk katsahti alas häneen. »En.» Hän kiipesi alas. »Silloin kuin tämä oli käytännössä, ajoi minun isäni luultavasti farmikaakkejaan Heinätorille.»

Paula huomasi, että Dirk oli pahastunut jostakin syystä. Viitsisikö hän odottaa, kunnes Paula ehtisi vaihtaa pukua? Vai miellyttäisikö automatka häntä enemmän? He kävelivät rinnatusten takaisin taloa kohden. Dirk ei pitänyt siitä, että Paula niin innokkaasti uteli hänen toivomuksiaan. Se kiusasi häntä.

Paula pani kätensä hänen käsivarrelleen. »Dirk, oletko sinä suuttunut minulle eilisiltaisesta puheestani?»

»En.»

»Mitä sinä ajattelit tullessasi huoneeseesi eilen illalla? Kerro, Mitä sinä ajattelit?»

»Ajattelin: 'Hän on kyllästynyt mieheensä ja haluaa hurmata minut. Minun on siis oltava varuillani.'»

Paula nauroi ihastuneena. »Sepä sievää ja suoraa puhetta... Entä sitten?»

»Ajattelin, ettei minun takkini istunut oikein hyvästi ja toivoin, että voisin tilata seuraavan Peeliltä.»

»Niin voitkin», sanoi Paula.