V.

High Prairien nuoret miehet eivät ihastuneet Selinaan. Heidän tukevan makunsa mukaan hän oli liian hento, liian kalpea ja liian hauras. Hänen tulonsa oli tietenkin herättänyt huomiota tässä eristetyssä seurakunnassa. Hän olisi aivan ällistynyt, jos hän olisi aavistanut, kuinka hartaasti ja uteliaasti High Prairie kokoili tietoja hänestä, hänen ulkomuodostaan, hänen käytöksestään ja hänen puvustaan. Oliko hän ylpeä? Oliko hän uudenaikainen? Hän ei huomannut, että uutimet levottomasti liikahtelivat niiden kiiltävien ikkunoiden takana, joiden ohitse hän kulki koulumatkallaan. Ilman mitään näkyviä liikeneuvoja lensivät uutiset hänestä farmilta farmille kuin liekki puusta puuhun metsäpalossa. Hän olisi äärettömästi hämmästynyt, jos olisi tiennyt High Prairien jollakin selittämättömällä tavalla tunteneen hänet perinpohjin aina hänen pieniä, valkeita liivinsuojuksiaan kiertävän kapean silkkinauhan väristä hänen kirjojensa lukumäärään saakka. Hänen mielestään kaalipellot olivat kauniit; hän luki ääneen pökerölle Roelf Poolille; hän auttoi Maartjea muuttamaan pukuaan sen tyylikkään ruskean hameen mukaan, jota hän, tyhmästi kylläkin, käytti koulussa. Silloin tällöin hän kohtasi tiellä vankkurit, ja silloin hän aina sanoi hyvän päivän. Joskus ajaja vastasi hitaasti, ikään kuin hämmästellen. Joskus hän vain tuijotti. Tuskin koskaan hän näki High Prairien farmarien vaimoja, jotka aina ahertelivat keittiöissä.

Viidentenä sunnuntaina hän seurasi Pooleja aamujumalanpalvelukseen hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon. Maartje ei tavallisesti ehtinyt tuhlata aikaansa sellaiseen turhuuteen, mutta tänä aamuna Klaas valjasti suuret, leveäistuimiset vaunut ja otti mukaansa koko perheen — Maartjen, Selinan, Roelfin sekä saparoniskat. Maartje näytti niin oudolta riisuttuaan keittiöpukunsa ja pukeuduttuaan parhaaseen mustaansa sekä asetettuaan päähänsä todellisen hautajaismyssyn, jonka synkkää muotoa vielä korosti ohut, riippuva sulka, jonka värisevät haituvat pistivät esille haalistuneen, punaisen pumpuliruusun keskeltä. Yhtä vieraalta näytti Klaaskin kömpelössä pyhäasussaan. Roelf oli noussut kapinaan, saanut kuulla kunniansa ja istui nyt hyvin hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan katsellen kirkon punaisia ja keltaisia ikkunaruutuja. Myöhemmin hän tunnusti Selinalle, että noiden julmien, keltaisten ruutujen lävitse virtaava aurinko oli maalannut sen läheisyydessä istuvat raukat sappitautisiksi, tuottaen hänelle salaista tyydytystä.

Selinan ilmestyminen oli aikaansaanut hälinän, jota hän itse ei ensinkään huomannut. Seurakunnan astuessa kirkkoon parittain ja kolmittain hän katseli heitä ja arveli ihmisten muistuttavan hämmästyttävästi erästä vanhaa puupiirrosta, jonka hän kerran oli nähnyt jossakin vanhassa, kuvitetussa teoksessa. Miesten sunnuntaihousut ja takit olivat neliskulmaiset ja jäykät ja ikään kuin kivestä hakatut, ja naiset mustine, kauhtuneine huiveineen ja päähineineen olivat aivan saman mallin mukaan leikatut. Naimattomat tytöt olivat paksuja, punaposkisia ja sangen somia korkeine poskipäineen, joilla heloitti tiilenpunainen läiskä luomatta pienintäkään heijastusta heidän kasvoilleen. Heidän otsansa olivat kuperat ja ajatuksettomat.

Keskelle tätä väritöntä seurakuntaa asteli sitten myöhästyneenä ja kahisten muuan pitkä, hidasliikkeinen nainen, jolla oli kaupungista ostettu päällystakki sekä High Prairien muodista peräti eroava päähine. Selinan mielestä hän muistutti täysin purjein kulkevaa fregattia liikkuessaan eteenpäin käytävällä. Hänen vartalonsa oli muhkea, hänen hipiänsä hieno ja vaalea ja hänen suunsa kypsän punainen. Hänen rintansa oli tukeva ja korkea, ja hänen komeat lanteensa aaltoilivat juhlallisen rytmikkäästi. Hänen silmäluomensa olivat raskaat ja kopeat, ja hänen virsikirjan lehtiä selailevat kätensä olivat sileät ja valkoiset. Hänen saapuessaan kuului seurakunnan joukosta suhinaa ja kaulat kääntyivät. Vaikkakin hän oli hirveän tarkasti verhottu laskoksiin, röyhelöihin ja puhveihin, näytti hän niiden valkealihaisten ja sopimattomien naisten kaltaiselta, joita kuudennentoista vuosisadan maalarit aina kuvasivat alastomina leikkaamassa varpaankynsiään.

»Kuka tuo on?» kuiskasi Selina Maartjelle.

»Paarlenbergin leski. Hän on mahdottoman rikas.»

»Eihän?» Selina oli innoissaan.

»Katsokaa, kuinka hän vilkuilee häneen.»

»Häneen? Kehen? Voi, kehen?»

»Pervus DeJongiin. Hän istuu tuolla Gerrit Ponin vieressä. Sininen paita, näettekö? Niin surullisen näköinen.»

Selina väänsi päätään ja katseli. »Tuoko — oi — hän on hirveän komea mies, eikö totta?»

»On kuin onkin. Paarlenbergin leski onkin pihkaantunut häneen. Katsokaa, kuinka hän — sh-sh-sh! — Pastori Dekker katsoo meihin. Kerron jälkeenpäin.»

Selina päätti käydä useammin kirkossa. Jumalanpalvelus jatkui ikävästi ja pitkäveteisesti englannin ja hollannin kielillä. Selina tuskin kuuli sanaakaan siitä. Paarlenbergin leski ja tuo Pervus DeJong askarruttivat hänen mieltänsä. Hän arveli itsekseen olematta ilkeä, että leski muistutti muuatta mehevää, vaaleanpunaista pikku porsasta, joka röhki kotona Klaas Poolin sikolätissä odotellen pääsyä joulupöydälle.

Paarlenbergin leski kääntyi taaksepäin hymyillen. Hänen silmänsä olivat Selinan määritelmän mukaan liukkaat. Hänen suunsa muuttui veltoksi ja suureksi, ja toinen pieli retkahti rumaan ja teeskentelevään irvistykseen.

Yhtenä miehenä hollantilainen reformeerattu seurakunta nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuinka Pervus DeJong suhtautuisi tähän julkiseen suosionosoitukseen. Hänen katseensa oli järkkymättömän vakava, ja hänen silmänsä tuijottivat erääseen suunnattoman ikävään herrasmieheen — pastori Dekkeriin.

»Hän on vihainen», ajatteli Selina mielissään. »Minä tosin en ole leski, mutta sittenkin luulen, ettei hän käytä oikeaa menetelmää.» Ja sitten seurasi: »Mutta millainenhan mahtaa hänen hymynsä olla?»

»Takkavalkean Toverin» romaanien ohjeiden mukaan olisi miehen pitänyt tällä hetkellä kääntyä Selinan katseen pakottamana ja hymyillä tuollaista harvinaista suloista hymyä, joka olisi kirkastanut hänen vakavat, nuoret kasvonsa. Mutta hänpä ei kääntynytkään. Hän vain haukotteli äkkiä ja voimakkaasti. Reformeerattu hollantilainen seurakunta painui takaisin penkkeihinsä pettyneenä. Hän on kaunis, Selina tuumi, mutta luultavasti oli Klaas Poolkin ollut kaunis muutamia vuosia sitten.

Jumalanpalveluksen päätyttyä syntyi vilkas keskustelu ilmasta, kylvöstä, sadosta ja lähenevästä pyhäajasta. Maartje, jonka mieltä sunnuntaipäivällinen raskaasti painoi, työntyi puuhakkaasti käytävää pitkin eteenpäin. Siellä täällä hän pysähtyi jonkun ystävättärensä luokse esitellen lyhyesti Selinan. »Rouva van der Sijde, tässä on opettaja.»

»Aggien äitikö?» Selina yritti lausua sievästi, mutta Maartje tempasi hänet mukanaan ovea kohden. »Rouva van Mijnen, tässä on opettaja. Tämä on rouva van Mijnen.» Naiset katselivat häntä ankarasti, ja Selina koetti hymyillä ja nyökätä peittäen hermostustaan, mutta tuntien olevansa liian nuori ja kevytmielinen ja jollakin tavalla syyllinen.

Kun hän Maartjen rinnalla pääsi kirkon portille, seisoi Pervus DeJong siellä irrottamassa hevostaan, joka oli valjastettu hänen kolhittujen ja vinojen rattaidensa eteen. Hevonen seisoi jalat sidottuina alakuloisessa ja pateettisessa asennossa eittämättömästi remppautuneiden ajopeliensä vertaisena. DeJong irrotti nopeasti ohjakset ja oli juuri nousemaisillaan heiluviin rattaisiinsa, kun Paarlenbergin leski purjehti alas kirkon portailta niin kiireesti kuin hänen muhkeat muotonsa ikinä sallivat. Hän ohjasi kulkunsa suoraan DeJongiin päin lepattavin hamein, lentävin röyhelöin ja liehuvin sulin. Maartje puristi Selinan käsivartta. »Katsokaa, kuinka hän pöyhistelee! Lyön vetoa siitä, että hän kutsuu hänet päivälliselle! Näettekö, että DeJong pudistaa päätään.»

Näkihän toki Selina, samoin kuin koko häpeämättömästi tirkistävä seurakuntakin, että hän pudisti kieltävästi päätään. Koko hänen ruumiinsa oli kieltävä — kaunis pää, leveät, luotettavat hartiat, lihaksiset, voimakkaat, rumien, mustien sunnuntaihousujen peittämät sääret — kaikki ilmaisivat kieltoa. Hän pudisti vielä kerran päätään, kokosi ohjaksensa ja ajoi pois jättäen Paarlenbergin lesken sulattamaan mahdollisimman kopeasti tätä julkista loukkausta koko High Prairien hollantilaisen reformeeratun seurakunnan silmien edessä. Sanottakoon heti, että hän todellakin kesti tappionsa suurenmoisesti. Hänen pyöreät, punertavat kasvonsa olivat tyynet ja hänen suuret lehmänsilmänsä lempeät. Selina luopui äskeisestä vertauksestaan ja ajatteli nyt suurta, viekasta, hyvin syötettyä persialaista kissaa, jonka kynnet olivat samettiin kätketyt. Leski astui ketterästi sieville, kiiltävän hevosen vetämille rattaillensa ja pää pystyssä ajoi pois pitkin kovaa, lumetonta tietä.

»Ohhoh!» huokasi Selina nauttien ikään kuin katsellessaan jännittävän näytelmän ensimmäistä näytöstä, ja sitten hän hengähti syvään. Samoin teki koko tarkkaavainen seurakuntakin, joten saattoi sanoa lesken kiitävän pois huokausten purjetuulessa.

Keikkuessaan kotiin päin Poolin vankkureissa sai Selina Maartjen suusta kuulla koko taitavasti höystetyn jutun.

Pervus DeJong oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten, ja kuukauden kuluttua oli Leendert Paarlenberg kuollut jättäen leskelleen perinnöksi seudun rikkaimman ja tuottavimman farmin. Pervus DeJong oli taas puolestaan perinyt isältään, ukko Johannekselta, vaivaiset kaksikymmentäviisi acrea pahinta rämeikköä — High Prairien ainoata rämeikköä. Hänen maansa oli tunnetusti laihaa. Keväällä, jolloin oli kylvön ja varhaisempien taimien aika, oli kuusitoista acrea suorastaan veden alla. Pervus DeJong istutti, kylvi, korjasi sadon, kuljetti sen torille eikä kuitenkaan koskaan oikein näyttänyt menestyvän tässä uuraassa hollantilaisessa joukossa, jossa menestyminen oli tapa eikä mikään hyve. Kohtalo ja luonto olivat hänelle aina nurjat. Hänen siemenensä eivät itäneet, hänen karjansa sairasteli, madot söivät hänen kaalinsa ja hyönteiset hänen raparperinsa. Kun hän kylvi paljon pinaattia toivoen kosteata kevättä, sai hän ylen kuivan kauden, ja kun hän seuraavana vuonna siirtyi mureisiin perunoihin kaikkien merkkien ennustaessa kuivaa kevättä ja kesää, seurasikin koko vuosikymmenen vetisin kesä. Oli kuin jokin paha voima olisi houkutellut hänen pelloilleen kosolti hyönteisiä ja sieniä. Jos hän olisi ollut hintelä, surkea ja mitätön, olisi hänen huono onnensa herättänyt ylenkatseellista sääliä, mutta nyt häntä ympäröi voitetun jättiläisen miellyttävä hohde. Onnettomuuden kukkuraksi hoiti hänen talouttaan sitäpaitsi muuan vanhahko ja leininlyömä sukulaisnainen, jonka piirakat ja leivät kauhistuttivat kaikkia naapuriemäntiä.

Ja juuri tähän Pervus DeJongiin oli sitten tuo Paarlenbergin leski, viljavien peltojen, muhkean päärakennuksen, kultaisen kaulaketjun, silkkipukujen, pehmeiden, valkoisten käsien ja suuren keittäjämaineen omistajatar kohdistanut hellät tunteensa.

Hän kosiskeli Pervus DeJongia niin avoimesti, niin äänekkäästi ja niin hollantilaisen tarmokkaasti, että mikä muu mies hyvänsä olisi lannistunut. Tiedettiin, että leski lähetti hänelle joka viikko osan heillä leivotuista kaakuista, piirakoista ja leivistä. Hän koetti tyrkyttää hänelle parhaat siemenet kukoistavilta pelloiltaan ja taimet kasvilavoistaan, mutta mies ei ottanut mitään vastaan. Leski houkutteli, viekotteli tai nalkutti häntä runsaille päivällisilleen. Jopa hän joskus pyysi häneltä neuvoakin — mikä on imartelun korkein muoto. Hän tiedusteli salaojitusta, vuoroviljelystä ja muuta sellaista — hän, jonka rehevät pellot hänen taitavan hoitonsa avulla tuottivat kymmenen kertaa suuremman sadon acrelta kuin Pervus DeJongin maa. Muuan Jan Bras niminen mies hoiti hänen maatilaansa erinomaisen hyvästi hänen omien ohjeidensa mukaan.

DeJong oli suora ja yksinkertainen mies. Ensimmältä hän oli totisena kuunnellut, kun leski sanoi hänelle syvällä, hyväilevällä äänellään: »Herra DeJong, saanko pyytää teiltä hieman neuvoa? Olen yksinäinen nainen nyt, kun Leendertiä ei enää ole, eivätkä vieraat hoida samalla tavalla maata. Tahtoisin puhua retiiseistäni, salaateistani, pinaateistani ja turnipseistani. Viime vuonna ne olivat kovia ja puisia, se johtui vain Jan Brasin itsepintaisuudesta. Hän puolsi hidasta kasvatusta, mutta tuollaisten vihannesten pitäisi ehdottomasti kasvaa nopeasti. Bras väittää, että syy on minun tekolannoituksessani, mutta minä tiedän, että hän on väärässä. Mitä te arvelette?»

Jan Bras kuuli tämän ja kertoi siitä julmasti pitkin pitäjää. Miespuolinen osa High Prairiestä tervehti nyt Pervus DeJongia kysyen aina: »Hei, DeJong, oletko taas viime aikoina opettanut Paarlenbergin leskeä viljelemään maataan?»

Tämä vuosi oli aivan erikoisen huonosti kohdellut hänen peltojaan, ja kun High Prairie täten pisti piikkinsä arkaan kohtaan, hän huomasi kavalan lesken petkuttaneen häntä. Hänen mieleensä hiipi vähitellen hidas, hollantilainen viha leskeä kohtaan; miehenä häntä suututti naisen neuvokkuus. Kun leski seuraavan kerran lähestyi häntä pyytäen kuherrellen ohjeita kylvön, ojituksen taikka sadon suhteen, hän tokaisi jyrkästi: »Kysykää neuvoa Harm Tieniltä.» Harm Tien oli siirtokunnan ainoa mielenvikainen jäsen, kolmikymmenvuotias, järjetön olento parka, jolla oli lapsen mieli.

Pervus tiesi varsin hyvästi, että koko siirtokunta koetti työntää häntä tuon paksun, rikkaan ja punahuulisen lesken syliin, ja asettui luultavasti juuri sen tähden vastahankaan jäykän härän tavoin eikä välittänyt vähääkään koko eukosta. Hänen kotinsa oli niin epämukava, hän oli niin yksinäinen ja hän oli niin onneton —, mutta hän ei sittenkään välittänyt tuosta eukosta. Turhamaisuus, ylpeys, kiukku — kaikki yhtyivät.

Kun Pervus DeJong ensimmäisen kerran tapasi Selinan, joutui hän suojelemaan tyttöä. Tällainen alku johtaa auttamattomasti määrättyyn tulokseen. Sitäpaitsi oli Selina puettu viininpunaiseen kashmiriinsä, ja kamppaili vielä päälle päätteeksi uljaasti kyyneleitä vastaan koko High Prairien silmien edessä. Maartjen kehotuksesta (ja hieman itsekin innostuneena) Selina oli ottanut osaa suuriin juhliin ja tanssiaisiin Adam Oomsin salissa, joka sijaitsi kauppatalon yläkerrassa lähellä High Prairien asemaa. Monen mailin päästä olivat farmarien perheet kokoontuneet sinne. Uudet urut — tuo kaikkien aikojen ikuinen huvittelun lähde — oli tälläkin kerralla aiheuttanut kansankokouksen, Maksettiin pieni pääsymaksu ja Adam Ooms oli luovuttanut salin. Kolme soittoniekkaa soitti palkatta. Naiset toivat mukanaan illalliseväitä koreissa taikka laatikoissa, ja ne aiottiin huutokaupata enimmän maksavalle, jonka oikeus oli sitten illastaa sen kaunottaren seurassa, jonka eväät hän oli ostanut. Kuumaa kahviakin saatiin halvasta hinnasta. Kaikki tulot lankesivat urkurahastoon. Oli selvää, että aviomiehet joutuisivat erikoisen kireättä kilpailutta huutamaan omien vaimojensa korit. Jokainen emäntä tunsi oman korinsa yhtä hyvästi kuin lastensa piirteet, ja jokainen farmari nimesi tuon korin ilmestyessä pöydälle jonkun varovaisen rahamäärän, joka automaattisesti tuotti hänelle omistusoikeuden esilläolevaan koriin. Sen suurempi vapaus ei vielä vallinnut 1890-luvun High Prairiessä. Naimattomien naisten korit ja laatikot olivat sitävastoin tarkoitetut kiihkeämmän kilpailun palkinnoiksi. Maartje oli sullonut oman korinsa täyteen keskipäivällä ja ajanut pois kotoa jo kello neljä Klaasin ja lasten kanssa. Hän kuului johonkin tuollaiseen toimikuntaan, jonka velvollisuudet ulottuivat kahvinkeitosta astiainpesuun saakka. Klaas ja Roelf pantiin myöskin työhön. Saparoniskat luistelivat edestakaisin Oomsin salin vahatulla lattialla toisten naapurityttöjen seurassa, kunnes kansaa rupesi kokoontumaan huutokauppaan ja illalliselle. Jakob Hoogendunkin oli määrä tuoda Selina juhlapaikalle suoritettuaan askareensa. Selinan eväslaatikko oli oleva itsenäinen yritys, joka joutuisi huutokauppapöydälle kaikkien High Prairien Katrinojen, Linojen, Sofiain korien rinnalla. Hän oli päättänyt, vaikkakin hieman epäröiden, itse valmistaa korinsa. Maartje oli lähtiessään antanut hänelle lukuisia, vaikkakin varsin hämäriä neuvoja.

»Kinkkua... suuria kakkuja — sieltä ruukusta... pikkelsiä... varokaa, ettette vain läikytä... luumuhilloa...»

Maartjen oma kori oli jättiläiskokoinen ja mahtavasisältöinen. Hänen voileipänsä olivat neliskulmaisia kallionlohkareita, hänen pikkelsinsä kurkkuvuoria ja hänen piirakkansa laajoja maljakoita.

Selinalle jätetty kori ei ollut aivan yhtä suuri, mutta kuitenkin varsin huomattava. Selina katseli sitä kauan ja päätti sitten äkkiä, ettei hän huolisikaan siitä. Matka-arkustaan hän löysi pahvisen kenkälaatikon ja hän arveli siihen mahtuvan tarpeeksi ruokaa kahdelle. Hän ja Julie Hempel olivat käyttäneet tuollaisia laatikoita sunnuntaisilla huviretkillään. Hän oli hieman hermostunut ajatellessaan koko juttua ja pelkäsi tuota jonkun High Prairien tuntemattoman nuorukaisen seurassa syötävää illallista. Entä jos kukaan ei huutaisikaan hänen laatikkoaan! Hän päätti täyttää sen oman suunnitelmansa mukaan välittämättä Maartjen raskaista ohjeista.

Hän oli yksinään keittiössä. Jakob oli pellolla taikka ulkohuoneissa. Talo oli ihanan hiljainen. Selina kaivoi arkustaan esille kenkälaatikon, sisusti sen silkkipaperilla, kääri ylös hihansa ja kävi käsiksi vateihin, jauhoihin ja pannuihin. Hiekkaleivokset olivat hänen ylpeytensä, ja hän leipoi kuusi sellaista. Ne paistuivat kauniin ruskeiksi, mutta jäivät kuitenkin hieman taikinaisiksi. Hänen mielestään oli kuitenkin mikä hyvänsä parempaa kuin sitkeä piirakka. Hän keitti munat oikein koviksi, halkaisi ne, irrotti keltuaiset, mausti ne ja täytti valkuaiset sievästi tällä sekoituksella sekä painoi ne takaisin kiinni ja lävisti ne hammastikulla. Sitten hän kääri jokaisen munan erikseen silkkipaperiin, jonka päät hän sievästi kiersi. Sirous oli oleva hänen korinsa tunnuslause. Hän leikkasi leivän ohuiksi viipaleiksi ja levitti niille hilloa halveksien tuota iankaikkista kinkkua. Hän tiesi, että eväskoriin tavallisesti kuului myöskin banaaneja, mutta ne olivat saavuttamattomissa, joten hän korvasi ne kahdella mehukkaalla omenalla, joiden posket hän hankasi kauniin kiiltäviksi. Järjestettyään ruoan tiukasti laatikkoon hän kääri sen huolellisesti paperiin ja sitoi sen kauniilla punaisella silkkinauhalla, jonka hän myöskin oli löytänyt arkustaan. Viime hetkessä hän vielä pujahti pihalle, taittoi talon vieressä kasvavasta muratista oksan ja kiinnitti sen silkkinauhan solmukkeeseen laatikon kannelle. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja vilpittömästi ihasteli kättensä työtä.

Kun Hoogendunk kutsui häntä, istui hän jo valmiina odottamassa punaisessa kashmirpuvussaan ja päällysvaatteissaan. He saapuivat ilmeisesti sangen myöhään, koska Oomsin salin ulkopuolelle oli jo kerääntynyt suuri joukko kaikenkaltaisia ajopelejä. Pari päivää sitten oli ollut ankara lumipyry, joka oli houkutellut esille paljon rekiä, kelkkoja ja potkureita. Kaikki hevoset eivät mahtuneet talleihin, joten myöhästyneiden oli sijoituttava minne hyvänsä. Kellot kilkattivat hevosten polkiessa lunta.

Selina avasi puisille portaille vievän oven kantaen varovaisesti laatikkoaan. Sali sijaitsi toisessa kerroksessa. Hänen korviinsa tölmähtävä hirveä meteli sattui häneen kuin ruumiillinen isku. Hän seisoi hetkisen kahdenvaiheilla, ja jos hän olisi päässyt takaisin Poolin farmille jollakin muulla tavalla kuin kävelemällä viisi mailia syvässä lumessa, hän olisi palannut kotiin. Nyt hänen täytyi sen sijaan kiivetä toiseen kerrokseen ja sukeltautua hälinään. Huutokauppa oli nähtävästi parhaillaan käynnissä. Äänekäs sorina oli syntynyt äsken päätetyn kaupan johdosta, ja huutokaupanpitäjä yritteli laimentaa sitä korviasärkevillä vasaraniskuilla. Ovitungoksen lävitse Selina näki vilahduksen hänestä ja hänen eteensä pinotusta korivuoresta. Hän seisoi tuolilla ja käytti laatikolle nostettua tynnyriä pöytänään. Huutokaupanpitäjä oli itse Adam Ooms, joka myöskin oli joskus ollut opettajana High Prairien koulussa. Hän oli ketunnaamainen, kimeä-ääninen, kaljupäinen pikku mies, kylän ilveilijä, jonka kujeiden takana piili aika annos käytännöllistä viisautta sekä hapan kerros todellista ilkeyttä.

Korkeana ja kimeänä kaikui hänen äänensä. »Mitä tarjotaan! Mitä tarjotaan! Kolmekymmentä senttiä! Kolmekymmentä viisi! Hävetkää, hyvät herrat! Mitä tarjotaan? Kuka nostaa neljäänkymmeneen?»

Selinan mieli jännittyi miellyttävästi. Hän katseli ympärilleen löytääkseen paikan päällysvaatteitaan varten. Joka-ainoa pöytä, tuoli ja naulakko eteisessä oli kukkuroillaan vaatetta. Hän äkkäsi vihdoin tyhjältä näyttävän laatikon, kääri takkinsa, huivinsa ja myssynsä sieväksi mytyksi ja aikoi juuri heittää sen laatikkoon, mutta näkikin samassa sen pohjalla Kuyperin kuusikuukautisten kaksoisten pyöreät, punertavat, ylöspäinkäännetyt kasvot. Suuresta salista kajahti nyt aika rähäkkä, kättentaputus, jalkaintöminä ja vihellys. Uusi kori oli taas sijoitettu. Herranen aika! Toivottomana Selina työnsi myttynsä nurkkaan, suoristi punaista kashmiriaan, tarttui eväskoriinsa ja kiiruhti ovea kohden innokkaana kuin lapsi päästessään muiden joukkoon. Hän ihmetteli, missähän Maartje ja Klaas Pool mahtoivat olla tuossa täpötäydessä huoneessa, ja missä oli Roelf? Ovella sulkivat leveät, mustatakkiset seljät sekä pääsyn että näköalan. Hän ei voinut mitenkään päästä Adam Oomsin luokse. Hän silmäili suoraan edessään sojottavaa leveäharteista estettä ja päätti epätoivoisena käydä sen kimppuun laatikkonsa avulla. Hän tönäsi rohkeasti, ja selkä liikahti. Sen omistaja kääntyi. »Menkää hiiteen! Mitä —!»

Selinan silmät kohtasivat Pervus DeJongin suuttuneet kasvot, ja Pervus DeJong katsoi Selina Peaken hämmästyneisiin silmiin, jotka aina olivat riittävän suuret ja tällä hetkellä aivan suunnattomat. Tyttö säikähtyi kauheasti tekoaan.

»Anteeksi! Suokaa — anteeksi. Luulin pääseväni — en voi viedä koriani tuonne ylös — niin hirveä tungos —»

Pervus näki hennon, rukoilevan, suloisen, viininpunaiseen kashmirhameeseen puetun pikku olennon noiden rehevien rintojen, kuumenneiden ruumiiden ja hehkuvien kasvojen joukossa. Hänen katseensa luopui vitkastellen tytön kasvoista, siirtyi eväskoriin ja muuttui mikäli mahdollista yhä hämmästyneemmäksi. »Onko — onko tuo eväskori?»

»On. Se myydään. Minä olen kansakoulunopettaja, Selina Peake.»

Mies nyökkäsi. »Näin teidät kirkossa sunnuntaina.»

»Näittekö? En luullut... Näittekö todellakin?» »Odottakaa tässä. Palaan heti. Odottakaa vain.» DeJong otti kenkälaatikon ja Selina jäi odottamaan.

Mies kynti ihmisjoukon halki kuin Juggernaut, pääsi Adam Oomsin lavan luokse ja asetti laatikon huomaamattomasti muutaman suuren korihirviön viereen, joka tusinan muun rinnalla odotti Adamin huomiota. Päästyään takaisin Selinan luokse hän taas sanoi: »Odottakaa», ja riensi sitten portaita pitkin jonnekin, ja Selina odotti. Hän ei enää surrut sitä, ettei hän kyennyt löytämään Pooleja tästä ihmisjoukosta — hän oli niin kiihtynyt. Pervus DeJong palasikin pian kädessään tyhjä saippualaatikko, jonka hän pystytti oviaukkoon aivan sinne asettuneen ryhmän taakse. Selina nousi seisomaan sille, jolloin hänen päänsä kohosi DeJongin pään rinnalle, ja nyt hän saattoi nähdä koko salin ylitse. Tuolla olivat Poolit. Hän huiskutti Maartjelle ja hymyili Roelfille. Poika yritti tulla hänen luokseen, mutta Maartje tarttui hänen takkiinsa, ennen kuin hän pääsi karkaamaan.

Selina olisi niin mielellään sanonut jotakin ja katsahti alaspäin Pervus DeJongiin. Tämän niska punoitti rasituksesta. Selinan päähän juolahti jotakin: »Herranen aika, miettiiköhän hänkin puheenaihetta?» ja silloin hän heti tunsi vapautuvansa. Hän päätti odottaa siksi, kunnes toinen puhuisi. DeJongin niska oli nyt tummanpunainen. Äkkiä ihmiset lainehtivat taaksepäin. Adam Oomsin läheisyydessä oli tapahtunut jotakin. Selina horjahti pahasti laatikollaan, ojensi vaistomaisesti kätensä ja tunsi DeJongin suuren, kovan käden tukevan häntä.

»Kamalan paljon kansaa, eikö totta?» Ponnistus oli kohonnut huippuunsa, ja niskan punoitus rupesi vaalenemaan.

»Hirveän paljon!»

»Kaikki eivät ole High Prairiestä. Tänne on tullut ihmisiä Low Prairiestäkin ja New Haarlemista saakka.»

»Todellako!»

Hiljaisuus. Uusi yritys.

»Miltä opettaminen tuntuu?»

»Oi — oikein hyvältä.»

»Te olette — — hirveän pienikasvuinen opettaja.»

»Pienikö?» Selina suoristihen korkeassa asemassaan saippualaatikon päällä. »Olen pitempi kuin te.»

He nauroivat tälle aivan kuin hyvälle iskulauseelle ainakin.

Adam Oomsin vasara (puinen perunanuija) koputti hiljaisuutta. »Naiset!» (pom!) »Ja herrat!» (Pom!) »Hyvät herrat! Katsokaapa hieman tätä koria!»

Niin, katsokaapa tosiaankin! Se oli suunnaton vasu, joka oli niin täpötäysi, ettei sen kansi pysynyt paikoillaan. Sen sisällys pullistui korkeaksi kukkulaksi, jota peitti hieno, valkoinen, damastinkiiltoinen vaate. Se oli korien Himalaja. Tiedettiin, että tuon lumisen pinnan alla piili kultaa herkullisesti paistettujen lintujen muodossa, smaragdeja kurkkujen hahmossa, mansikkahilloon sulatettuja rubiineja ja timantinkaltaisia kakkuja, puhumattakaan perunasalaatin, juustojen, hapankerman, kahvikakkujen ja rinkiläin kaltaisista puolijalokivistä.

Pom! »Paarlenbergin lesken kori, hyvät naiset — ja herrat! Paarlenbergin lesken kori! En tiedä, mitä se sisältää. Meidän ei tarvitsekaan tietää, mitä siinä on. Meille on turhaa kertoakaan, mitä se sisältää. Sille, joka kerran on syönyt Paarlenbergin lesken kananpoikia, on turhaa sitä kertoa. Sille, joka kerran on maistanut Paarlenbergin lesken kakkuja, on turhaa sitä kertoa. Mitä minulle tarjotaan Paarlenbergin lesken korista? Mitä tarjotaan? Mitätarjotaanmitätarjotaanmitätarjotaan?» (Pom!)

Leski itse istui hyvin komeana mustassa silkkipuvussaan vain muutaman jalan päässä huutokaupanpitäjän lavasta, ja hänen kultainen kaulaketjunsa nousi ja laski kiihkeästi jännityksen järkyttäessä hänen korkeaa rintaansa. Tällä hetkellä hän pöyhisteli, punasteli, loi silmänsä alas, nosti silmänsä ylöspäin, ja näytti yhtä itsetiedottomalta kuin keikaileva turkkilainen orjatar seisoessaan markkinalavalla myytävänä.

Adam Oomsin katse kierteli salissa. Hän kumartui eteenpäin kasvot jäykistyneinä kettumaiseen hymyyn. Leskestä itsestään, joka istui niin näkyvällä paikalla hänen vieressään, hänen katseensa siirtyi kylän miesväkeen: naimakelpoisiin miehiin, ukkoihin, nuorukaisiin, leskimiehiin ja vanhoihinpoikiin. Tämä oli illan päänumero. Hänen katseensa kierteli puolipiiriä, kunnes se löysi ovensuussa seisovan kookkaan olennon — löysi sen ja pysähtyi siihen. Hänen terävät silmänsä ikään kuin kaivautuivat Pervus DeJongin järkkymättömän vakavaan katseeseen. Hän kohotti oikean kätensä heiluttaen perunanuijaansa, ja koko sali kiinnitti silmänsä ovensuussa seisovaan vaaleaan päähän. »Kohottakaa äänenne, High Prairien nuoret miehet! Hei vain, Pervus DeJong! Mitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaan!»

»Viisikymmentä senttiä!» Huuto kuului Gerrit Ponin huulilta salin toisesta päästä. Komea tarjous tällä seudulla, missä dollari saattoi edustaa kaupungin torille ajetusta kuormasta ansaittua määrää.

Pom! läjähti perunanuija. »Oh tarjottu viisikymmentä senttiä. Kuka kohottaa sen seitsemäänkymmeneenviiteen? Kuka kohottaa?»

»Kuusikymmentä!» huutaja oli Johannes Ambuul, leskimies, jonka ikä oli hänen tarjoamaansa rahamäärää suurempi.

»Seitsemänkymmentä!» Gerrit Pon.

Adam Ooms kuiskasi tämän luvun — sihisi sen. »S-s-seitsemänkymmentä. Naiset ja herrat, en kehtaa toistaa ääneen tuollaista lukua. Häpeän. Katsokaa tätä koria, herrat, ja sanokaa sitten... s-s-s-seitsemänkymmentä!»

»Seitsemänkymmentäviisi!» varovainen Ambuul.

Puna, joka valui lesken kasvoille, osoitti, millä pohjalla hänen ulkonainen tyyneytensä lepäsi. Pervus DeJong seisoi Selinan vieressä katsellen toimitusta välinpitämättömän näköisenä. High Prairie katsoi häneen odottavasti ja peittelemättä. Leski puri punaisia huuliaan ja heilutti päätään. Pervus DeJong vastasi huutokaupanpitäjän puhuvaan irvistykseen syrjäisen lempeällä ja viattomalla katseella. High Prairie, Low Prairie ja New Haarlem istuivat jännittyneinä kuin teatterissa. Nyt esitettiinkin varsin kiintoisaa näytelmää tälle seurakunnalle, joka ei ollut tottunut tiheisiin elämyksiin.

»Herrat!» Adam Oomsin ääni laukesi kyyneleiseksi — hän oli olevinaan pahoillaan eikä suinkaan vihainen. »Herrat!» Hitaasti ja äärettömän kunnioittavasti hän kohotti suojelevan damastiliinan nurkkaa — kohotti ja tirkisti sen alle kuin aarteenkaivaja. Hän näki jotakin ja säpsähti järkytettynä, epätoivoisena, hurmaantuneena. Hän pyöritti silmiään. Hän maiskutti huuliaan. Hän hieroi vatsaansa. Hän esitti koko tuon mykän näytelmän, joka kreikkalaisen teatterin alkuajoista saakka on kuvaillut syömisen ihanaa nautintoa.

»Kahdeksankymmentä!» väänsi suustaan äkkiä Goris van Vuuren, äveriään newhaarlemilaisen farmarin yhdeksäntoistavuotias, lihava ahmatti-poika.

Adam Ooms hieroi innokkaasti käsiään. »Mitä ihmettä! Dollari! Dollari! Tämä on loukkaus tällaista koria kohtaan. Ainakin dollari!» Hän kohotti taas peitettä, haisteli ja näytti lannistuneelta. »Herrat, ellei rouva Ooms istuisi tuolla, nostaisin itse dollariin ja saisin tämän pilkkahintaan. Dollari! Tarjotaanko dollari?» Hän kumartui kauaksi väliaikaisen pöytänsä ylitse. »Kuulinko sinun puhuvan dollarista, Pervus DeJong?» DeJong tuijotti häneen liikkumattomana ja kylmänä. Hänen halveksiva välinpitämättömyytensä tuntui tarttuvan muuhunkin seurakuntaan. Lesken kukkurainen kori näytti kutistuvan heidän silmiensä edessä. »Kahdeksankymmentä kahdeksankymmentä-kahdeksankymmentä — herrat! kerronpa teille jotakin. Kuiskaan teille salaisuuden.» Oomsin sileille kasvoille piirtyi viekkauden tiheä suoniverkko. »Herrat. Kuulkaa, mitä sanon, hyvät herrat. Tässä kauniissa korissa ei olekaan kananpoikaa. Siinä ei olekaan kananpoikaa. Siinä on» — vaikuttava hiljaisuus — »siinä on _paistettu hanhi_!» Hän horjahti taaksepäin, pyyhki otsaansa punaisella nenäliinallaan ja kohotti toisen kätensä ilmaan. Tämä oli hänen viimeinen valttinsa.

»Kahdeksankymmentäviisi!» murahti pullea Goris van Vuuren.

»Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisi! Herrat! Hy-vät her-rat! Kahdeksankymmentäviisi ensimmäisen kerran! Kahdeksankymmentäviisi — toisen!» (Pom!) Goris van Vuuren sai sen kahdeksallakymmenelläviidellä sentillä.

Koko seurakunta huoahti syvästi — sitten seurasi tuulahdusta oikea myrsky, puheen hirmupyörre. Se kohisi ja jymisi. Paarlenhergin rikkaan lesken täytyi nyt syödä illallisensa van Vuurenin pojan, suuren ja paksun Goriksen seurassa. Ja tuolla ovensuussa seisoi Pervus DeJong rahat taskussaan jutellen opettajattaren kanssa kuin vanhan ystävän kanssa ikään. Tämähän vastasi kaikkein parhainta näytelmäkappaletta.

Adam Ooms oli suuttunut, ja hänen sileät ketunkasvonsa aivan käpristyivät harmista. Hän oli kuuluisuus alallaan, ja nyt oli tämän huutokaupan loistokohta, huolimatta hänen parhaista metkuistaan, tuottanut vain vaivaiset kahdeksankymmentäviisi senttiä, puhumattakaan siitä surullisesta seikasta, että hän sen kautta oli ärsyttänyt vihamiehekseen parhaimman asiakkaansa, Paarlenbergin lesken. Goris van Vuuren työntyi esille hakemaan saalistaan huutojen, kättentaputusten ja naurun seuraamana. Hänelle ojennettiin suuri, lupaava kori, jonka sanka kiersi mukavasti sen pulleaa vatsaa, ja jonka valkoinen, kovoitettu ja silitetty liina kiilsi ihmeellisesti heijastaen huutokauppalavan yläpuolella riippuvan lampun valon. Goris van Vuurenin kantaessa sitä, taipuivat hänen tanakat hartiansa. Sen sisällys riitti nähtävästi tyydyttämään tällaisenkin suursyömärin ahneuden. Puoleksi lammasmainen, puoleksi voitonriemuinen hymy karehtikin hänen paksuilla, punertavilla kasvoillaan.

Adam Ooms haparoi jalkojensa juuressa viruvien korien joukossa. Hänen sieraimensa pullistelivat ja hänen luisevat kätensä vapisivat hieman hänen etsiessään muuatta pientä esinettä.

Suoristaessaan vähän ajan kuluttua selkäänsä hän hymyili, ja hänen pienet silmänsä kiilsivät. Hänen puunuijansa paukutti hiljaisuutta. Hän kohotti korkealle ilmaan, sormenpäissään taitavasti kiikuttaen, Selinan pienen, valkoisen kenkälaatikon, jonka punaiseen silkkinauhaan oli niin sievästi pistetty murattia. Suunnattoman varovaisesti hän sitten laski sen silmiensä tasalle lukeakseen siihen kirjoitetun nimen, kohotti sen jälleen ilmaan ja virnui.

Hän ei sanonut mitään, hän piti sitä vain irvistellen korkealla päänsä yläpuolella ja käänteli vartaloaan edestakaisin, jotta kaikki voisivat sen nähdä. Katselijain silmissä väikkyi vielä äsken myydyn, suunnattoman, täpötäyden korin kuva, ja vastakohta oli liiankin julma. Naurun tyrskähdys kajahti salissa paisuen todelliseksi rähäkäksi. Adam veti juhlallisesti suupielensä alas. Koukistaen hienosti pikkusormeaan hän heilutteli rasiaa oikealle ja vasemmalle, ja hänen väikkyvät silmänsä kiertelivät ihmisjoukossa. Hän odotti käyttäen näyttelijävaistoaan siksi, kunnes nauru oli kohonnut huippuunsa, ja kohotti sitten kätensä pyytäen hiljaisuutta. Äänekäs, koriseva rykäys hänen karaistessaan kurkkuaan oli päästämäisillään naurun uudelleen valloilleen.

»Naiset — ja herrat! Tässä on soma pieni suupala. Tässä on jotakin, mikä ei ole tarkoiteltu vain aineelliselle olemuksellemme, vaan myöskin silmäimme iloksi. Hei pojat, jos äskeinen annos oli liian suuri teille, niin tämä lienee aivan jullilleen sopiva. Jos ruokaa ei olekaan tarpeeksi, niin voittehan solmia nauhan neitosen tukkaan ja pistää kukkasen napinläpeenne, ja siinä kaikki. Siinä kaikki! Ja neiti itse seuraa laatikkoaan, ettekä te saakaan mitään maalaistyttöä tämän rasian keralla, herrat. Saatte oikean kaupunkilaisryökkinän, senhän näette jo rasiastakin. Mutta kuka hän on? Kuka valmisti tämän soman, pikkuruikkuisen rasian, joka juuri riittää kahdelle?» Hän silmäili sitä jälleen juhlallisesti ja lisäsi miettiväisen näköisenä, »ellette vain ole kovin nälkäinen. Kuka? — — » Hän katseli ympärilleen hullunkurisen uteliaasti.

Selinan poskilla heijastui hänen pukunsa puna. Hänen silmänsä olivat suuret ja tummat, ja hän ponnisti kaikki voimansa karkottaakseen niille leviävän kuuman kosteuden. Miksi oli hän noussut tälle kirotulle saippualaatikolle. Miksi oli hän tullut tähän inhottavaan juhlaan! Miksi oli hän tullut High Prairiehen! Miksi...

»Neiti Selina Peake sen sommitteli. Neiti Selina Peake!» Sata pallonaamaa kääntyi kuin nauhasta vedettyinä hänen puoleensa, tuon onnettoman tytön puoleen, joka seisoi laatikollaan kaikkien nähtävänä. Ne uivat häntä kohden, ja hän kohotti kätensä ikään kuin karkottaakseen ne.

»Mitä minulle tarjotaan! Mitä tarjotaan! Mitä minulle tarjotaan tästä somasta pikku suupalasta, hyvät herrat! Käykää työhön!»

»Viisi senttiä!» piipitti vanha Johannes Ambuul hirnahtaen. Tirskuva lauma purskahti hölönauruun. Selina tunsi vatsassaan omituisen, ilkeän pistoksen. Huurun lävitse kuulsivat lesken kasvot, jotka eivät enää suinkaan murjottaneet. Hän näki Roelfinkin rakkaan, tumman pään. Pojan kasvot olivat miehekkään päättäväiset, ja hän tunkeutui Selinaa kohden, taikka oikeastaan yritti tunkeutua, mutta ihmisjoukko puristi hänen pienen olentonsa omien suurten ruumiidensa keskelle, ja Selina kadotti hänet näkyvistään. Oli niin kuuma, niin hirveän kuuma. Hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Joku oli noussut hänen viereensä laatikolle ja horjui nyt hänen vieressään puristaen häntä hellävaroen lohduttavasti. Tuo joku oli Pervus DeJong. Selinan pää oli nyt hänen leveiden hartiainsa kohdalla. He seisoivat rinnatusten oviaukossa saippualaatikolla koko High Prairien nähtävinä.

»Viisi senttiä on minulle tarjottu tästä ihastuttavasta pikku suupalasta, jonka opettajattaren omat kauniit kädet ovat valmistaneet. Viisi senttiä! Viisi — —»

»Dollari!» Pervus DeJong.

Pallonaamoihin syntyi äkkiä mustia reikiä. High Prairien leuka retkahti, ja sen suu jäi ammolleen.

Selina ei totta vieköön ollut enää mitättömän näköinen. Hänen tumma päänsä oli pystyssä, ja sen takana oleva vaalea mies muodosti sille vilkkaan taustan. Viininpunainen kashmirpuku oli siis vihdoinkin kohdallaan.

»Kymmenen tykö!» kaakotti ukko Ambuul kiinnittäen tihruiset silmänsä Selinaan.

Taide ja inhimillinen heikkous kamppailivat ilmeisesti Adam Oomsin kasvoilla — ja taide voitti. Huutokaupanpitäjä voitti ihmisen. »Joukkosielu»-iskusanaa hän ei tuntenut, mutta hän oli taiteilija ja hän aavisti, että jokin salaperäinen voima oli liikkunut tässä salissa ja muuntanut tuon pienen, valkoisen laatikon halveksitusta ja naurettavasta esineestä ihanaksi, arvokkaaksi ja suunnattoman halutuksi aarteeksi. Hän tarkasteli sitä nyt aivan sulaen ihailusta.

»Dollari kymmenen on minulle tarjottu tästä laatikosta, jota kiertää sen tuojan puvun värinen nauha. Hyvät herrat, te saatte nauhan, välipalan ja _tytön_. Tarjotaanko vain dollari kymmenen tästä kaikesta? Herrat! Herrat! Huomatkaa, tämä ei ole vain välipala — tämä on taideteos. Se miellyttää silmää. Kuulinko: dollari — —?»

»Piikki!» Barend DeRoo Low Prairiestä oli seuraava. Hän oli muhkea, nuori hollantilainen, seudun Don Juan. Kerrottiin, että Aaltje Huff oli närkästyneenä hänen välinpitämättömyydestään mennyt naimisiin vain kiusoittaakseen häntä. Cornelia Vinke, New Haarlemin kuuluisa kaunotar, riutui onnettoman rakkauden takia. DeRoo ajoi torille vihanneskuormineen ja pelasi korttia koko yön vankkureissaan kaasulyhtyjen valossa naapuriston katutyttöjen turhaan häntä houkutellessa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen, ja hänen punaiset kasvonsa loistivat kuin täysikuu ihmisjoukon yläpuolella. Hän vilkutti iloisesti ja pahanilkisesti silmäänsä Pervus DeJongille ja hänen dollarilleen.

»Puoltoista dollaria!» Kimeä, kirkas ääni — pojan ääni. Roelf!

»Oi, ei!» huudahti Selina, mutta hänen ääntään ei kukaan kuullut tässä metakassa. Roelf oli kerran uskonut hänelle säästäneensä kolme dollaria viisikymmentä senttiä kolmessa vuodessa. Viidellä dollarilla hän voisi joskus ostaa työkalulaatikon, jota hän oli kuukausimääriä haaveillut. Selina näki Klaas Poolin ällistyksen vaihtuvan suuttumukseksi, ja Maartje Poolin nopeasti panevan kätensä rauhoittaen hänen käsivarrelleen.

»Kaksi dollaria!» Pervus DeJong.

»Kakskakskakskakskaksi!» Adam Ooms vapisi kaupanteon hurmiosta.

»Kymmenen tykö.» Johannes Ambuulin varovainen tarjous.

»Kaksi ja neljännes.» Barend DeRoo.

»Puolikolmatta!» Pervus DeJong.

»Kolme dollaria!» Pojan korkea ääni. Se särkyi viimeisessä tavussa, ja ihmiset nauroivat.

»Kolme-kolme-kolme-kolme-kolme-kolme. Kolme ensimmäisen — —»

»Puolineljättä.» Pervus DeJong.

»Kolme kuusikymmentä.»

»Neljä!» DeRoo.

»Kymmenen tykö.»

Pojan ääntä ei enää kuulunut.

»Jospa he vain lopettaisivat», kuiskasi Selina.

»Viisi!» Pervus DeJong.

»Kuusi!» DeRoon kasvot olivat tulipunaiset.

»Kymmenen tykö.»

»Seitsemän!»

»Siinä on vain hillovoileipiä», läähätti Selina DeJongille kauhistuneena.

»Kahdeksan!» Johannes Ambuul oli tullut hulluksi.

»Yhdeksän!» DeRoo.

»Yhdeksän! Tarjottu yhdeksän! Yhdeksän-yhdeksän-yhdeksän! Kuka tarjoaa —»

»Antakaa hänen saada se. Hiekkaleivokset epäonnistuivat. Älkää — —»

»Kymmenen!» sanoi Pervus DeJong.

Barend DeRoo kohautti tukevia olkapäitään.

»Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kuulinko yksitoista? Kuulinko kymmenen ja puoli? Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kymmenenkymmenenkymmenenkymmenen! Hyvät herrat! Kymmenen ensimmäisen kerran. Kymmenen toisen kerran! Myyty! — kymmenellä dollarilla Pervus DeJongille. Pilkkahintaan.» Adam Ooms pyyhki kaljuaan, poskiaan ja kosteata leukaansa.

Kymmenen dollaria. Adam Ooms tiesi, samoin kuin koko muu pitäjäkin, ettei tämä merkinnyt vain selvää kymmentä dollaria. Mikään ruokakori, vaikka se olisi sisältänyt satakielen kieliä, Atalantan kultaisia omenoita ja harvinaisia, kallisarvoisia viinilajeja, ei olisi riittänyt korvaamaan noita kymmentä dollaria. Ne edustivat hikeä ja verta, raadantaa ja kovia päiviä, polttavan preeria-auringon alla aherrettuja sydänpäiviä, kevään upottavien sadepäivien painostusta, levottomasti torkahdellen paljaan taivaan alla Chicagon torilla vietettyjä öitä ja monta raskasta peninkulmaa High Prairien ja Chicagon välisellä tiellä, joka milloin vajotti pohjattomiin liejukuoppiin, milloin sokaisi lentäviin hiekkapilviin.

Kun joku pienoismaalaus Christien huutokaupoissa myytiin miljoonasta, ei se kauppa herättänyt syvempää äänettömyyttä ja dramaattisempaa sorinaa hiljaisuuden katkettua kuin tämä tapahtuma.

He nauttivat ateriansa Adam Oomsin salin nurkassa. Selina avasi laatikon ja kaivoi esille täytetyt munat, hieman likilaskoiset kakut, omenat sekä nuo kovin, kovin ohuiksi leikatut leipäviipaleet. Koko High Prairien, Low Prairien ja New Haarlemin kylmästi arvostelevat silmät seurasivat uteliaasti tätä laihaa ateriaa, joka ilmestyi päivänvaloon silkkinauhoin koristellusta kenkälaatikosta. Selina tarjosi DeJongille voileivän. Se näytti niin sanomattoman pieneltä miehen suuressa kourassa. Äkkiä Selinan tuskallinen nolous lennähti tipotiehensä, ja hän purskahti nauramaan tyttömäisen hilpeästi eikä suinkaan hurjasti ja hysteerisesti, niin kuin hän itse oli peljännyt. Hän upotti pienet, valkoiset hampaansa tuollaiseen hullunkuriseen voileipään ja katsahti nuorukaiseen luullen hänenkin nauravan. Mutta tämäpä ei nauranutkaan. Hän oli erittäin vakava, hänen siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt hänen kädessään olevaan leipäpalaan, ja hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset ja sileiksiajellut. Selina ajatteli: »Voi, mies kulta! Suuri, kelpo mies kulta! Sinä olisit voinut tällä hetkellä syödä hanhenrintaa... Kymmenen dollaria!» Ääneen hän sanoi vain: »Miksi te teitte sen?»

»En tiedä. En tiedä.» Ja sitten: »Te olitte niin pieni, ja he kiusasivat teitä. Nauroivat.» Hän oli hyvin vakavan näköinen, hänen siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt voileipään, ja hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset.

»Olipa sekin syy, kymmenen dollarin uhkapeliin!» Selina virkkoi ankarasti.

Mies ei nähtävästi kuullut hänen sanojaan, hän puri vain mietteissään hiekkaleivoksia. Äkkiä hän puhkesi puhumaan: »Minä en osaa oikein kirjoittaakaan, vain piirtää nimeni ja muuta sellaista.»

»Entä lukea?»

»Vain tavaamalla. Enhän kuitenkaan ehtisi lukea. Mutta laskeminen olisi tärkeämpää, tuollainen aritmetiikka. Osaanhan vähän laskeakin, mutta nuo Heinätorin kaverit ovat suutarin koukkuisia. He laskevat päässään — kamalan nopeasti.»

Selina kumartui eteenpäin. »Minä rupean opettamaan teitä.»

»Mitä! Viitsisittekö te opettaa minua?»

»Iltaisin.»

Pervus DeJong katseli suuria, känsäisiä kämmeniään ja sitten taas tyttöä. »Mitä se maksaisi?»

»Maksaisi! En minä huoli maksusta.» Selina oli miltei loukkaantunut.

Nuorukaisen kasvot kirkastuivat äkkiä. Hän oli keksinyt jotakin. »Kuulkaapa. Minä asun aivan koulun lähellä Boutsin talon vieressä. Minä voisin sytyttää tulen pesään aamuisin koululla ja kantaa taloon ämpärillisen vettä. Tässä kuussa ja tammikuussa ja helmikuussa ja marraskuun alussakin, kun en käy torilla näin talvisaikaan, voisin sytyttää tulen — aina kevääseen saakka. Ja silloin voisin tulla vaikkapa kolmesti viikossa Pooliin lukemaan. Hän oli niin avuton, niin nöyrä ja niin kookas, että hän näytti suorastaan säälittävältä jo suuruutensakin Lakia.

Selinan mieleen valahti lämmin aalto, joka oli kukkuroillaan puhdasta äidillisyyttä. Hän tuumi taasen: »Voi mies kulta! Suuri, avuton mies kulta! Kuinka vakava hän onkaan ja hullunkurinen.» DeJong olikin sekä vakava että hullunkurinen istuessaan siinä naurettavan pieni leivos kädessään, silmät suurina ja miettiväisinä, kasvot entistä punaisempina ja otsa vakavissa rypyissä. Selina naurahti taas iloisesti, ja Pervus DeJong yhtyi hetkisen kuluttua hänen iloonsa.

»Kolme iltaa viikossa», toisti Selina lisäten sitten viattomasti. »Oi, kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!»