VIII.

Lokakuun tienoilla High Prairien vaimot supattivat toisilleen, että rouva Pervus DeJong »odotti». Dirk DeJong syntyi maaliskuun viidentenätoista päivänä vierashuoneen takaisessa kamarissa kummastuneen, hieman kostonhimoisen, mutta kuitenkin ylen innostuneen äitinsä ja ylpeän, hassunkurisen ja pöyhkeilevän isänsä läsnäollessa. Itsetyydytys, joka loisti hänen isänsä kasvoilla, oli, jos otetaan huomioon hänen äskeisen pitkän, tuskallisen ja raatelevan jutun kuluessa suorittamansa osan mitättömyys, aivan suhteettoman suuri. Dirk nimen sävy kuvasi Selinan mielestä jotain pitkää, suoraa ja solakkaa olentoa. Pervus oli sen valinnut, koska se oli hänen isoisänsä nimi.

Joskus noiden kuukausien kuluessa Selina vaipui muistelemaan ensimmäistä talveaan High Prairiessä — tuota talvea, johon sisältyi jäinen makuuhuone, kylmä, musta silinteri, kouluhuoneen uuni, pakkasenpukamat ja Poolin silava — kuin suloista unta, kuin rauhan, vapauden ja huolettomuuden aikaa. Tuo jääkylmä huone oli ollut hänen huoneensa, tuo peninkulman matka, jonka hän polki kirpeinä talviaamuina, kuin pikkuinen juoksahdus, ja koulusalin uuni vain jonkinlainen epämukava, mutta kuitenkin miellyttävä leikkikalu.

Pervus DeJong rakasti sievää, nuorta vaimoaan, ja tämä rakasti häntä, mutta nuori rakkaus kukoistaa parhaiten värien, lämmön ja kauneuden hoivissa. Se muuttuu arkipäiväiseksi ja epämääräiseksi, jos sen on alotettava kello neljä aamulla sokeasti ja unenpöpperössä haparoimalla muodottomia ja merkillisiä pukuja vuoteen päädyiltä ja tuoleilta ja päätettävä päivänsä tylsänä ja uupuneena kello yhdeksän seitsemäntoista tunnin lakkaamattoman ruumiillisen työn jälkeen.

Tämä oli kostea kesä. Pervuksen ensiluokkaiset tomaatintaimet, jotka hän oli niin huolellisesti istuttanut uskoen ennustuksiin, jotka lupasivat kuivaa kesää, törröttivät kurjina, harmaina kummituksina liejuaavikon keskellä. Koko pelto tuotti yhden ainoan marmoripallon kokoisen hedelmän.

Sato oli tänä vuonna muuten kohtuullisen hyvä DeJongin maatilalla, mutta sen vaatima työ oli suoraan sanoen sydäntäsärkevä. Pervus ja hänen renkinsä kylvivät käsin ja kitkivät käsin. Selina kuvitteli, että he olivat noiden itujen, oraiden ja juurien orjia, jotka kirkuivat sadointuhansin äänin: »Päästä minut esille! Päästä minut esille!» Hän oli tämän talven aikana asuessaan Poolilla nähnyt, että Klaas, Roelf ja ukko Jakob ahersivat varhain ja myöhään, mutta hänen siellä viettämänsä kuukaudet kuuluivat kauppapuutarhurin niin sanottuun lepokauteen. Hän oli saapunut paikkakunnalle marraskuussa ja mennyt naimisiin toukokuussa. Toukokuusta lokakuuhun saakka oli maanviljelijän pakko hoitaa peltojaan suorastaan raivokkaasti. Selina ei koskaan ollut uneksinutkaan, että ihmisolennot saattaisivat raataa tuolla tavalla toimeentulonsa puolesta. Hän ei ollut tuntenut raadanta-käsitettäkään ennen High Prairiehen tuloaan. Nyt hän näki miehensä kiskovan elantonsa maasta silkan lihastyön, hien ja vaivan avulla. Kesäkuun, heinäkuun, elokuun ja syyskuun päivät vihannoi tuo ihana, musta preeriamulta kuin runsauden taimilava. Tänä aikana heräsi Selinan mielessä outo tunne tätä maata kohtaan, eikä hän enää koskaan voinut siitä tunteesta irtaantua. Ehkäpä myöskin lapsi, jota hän kantoi, vaikutti hänen mielentilaansa. Hänessä ailahteli lämmin sukulaisuuden tunne maata kohtaan. Hän tunsi kuuluvansa tähän maahan — hänessä väreili loiston ja täyttymyksen ihanuus. Joskus päästessään silmänräpäykseksi pakoon talouspuuhistaan, hän saattoi pysähtyä keittiön ovensuuhun, ja kääntäen hehkuvat kasvonsa peltoja kohden katsella tuota aaltoilevaa vehreyttä, noita loppumattomia laineita, jotka kaukana sulautuivat toisiinsa muuttuen vihannoivaksi mereksi.

Samoin kuin Klaas Poolin mielestä kaalit olivat olleet kaaleja eivätkä mitään muuta, samoin Pervuksenkin mielestä nämä porkkanat, punajuuret, sipulit, turnipsit ja retiisit olivat vain puutarhatuotteita, joita piti istuttaa, hoitaa, korjata ja myydä. Mutta Selinalle ne muuttuivat tänä kesänä eläväksi osaksi elollisen maailman laajasta koneistosta. Pervus, maa, aurinko, sade, kaikki alkuvoimat olivat työskennelleet tuottaakseen ravintoa miljoonille ihmisolennoille. Tämä surkea, liejuinen pikku maapalsta muuttui kuningaskunnaksi, seudun hitaat hollantilais-amerikkalaiset kauppapuutarhurit olivat maan jumaluuden palvelukseen pyhitettyjä ylipappeja. Hän ajatteli Chicagon lapsia. Jos heidän poskensa punoittivat, silmänsä loistivat ja aivonsa toimivat vilkkaasti, niin oli heidän kiitettävä siitä Pervusta, joka toi heille elähdyttävää ravintoa. Näinä aikoina ei vielä lörpötelty kaikenlaista roskaa rautapitoisuudesta, vitamiineista eikä arsenikista, heti kun puhe kääntyi ruokaan. Siitä huolimatta vaistosi Selina noiden raatavien, kärsivällisten olentojen merkityksen, jotka itsetiedottomina, kaksin kerroin taipuneina rähjivät High Prairien peninkulmaisilla pelloilla. Joskus hän yritti kertoa kuvitelmiaan Pervuksellekin, mutta tämä vain tuijotti häneen suurin, sinisin, typerin silmin.

»Maatyökö suurenmoista! Maatyö on orjantyötä. Eilen en saanut porkkanakuormastani kaupungissa senkään vertaa, että se olisi riittänyt lapsemme vaatteiksi sen syntyessä. Minun pitäisi, totta vieköön, syöttää ne täällä kotona elukoille.»

Pervus ajoi Chicagon torille joka toinen päivä. Heinä- ja elokuussa hän saattoi olla viikon päivät samoissa vaatteissa. Hän ja Jan Steen täyttivät vankkurit päivän sadolla, ja kello neljä he lähtivät vaivalloiselle kaupunkimatkalleen. Vanha, historiallinen Heinätori läntisen Randolph Streetin varrella oli muodostunut Chicagon ympäristön toripuutarhurien pesäpaikaksi. He jättivät sinne vankkurinsa valmistautuen seuraavan päivän kaupantekoon. Vankkurit seisoivat tiheään sullottuina kolminkertaisissa riveissä kadun kummallakin puolella sekä keskellä. Ne, jotka saapuivat varhain, saivat parhaimmat paikat, sillä paikat eivät olleet edeltäkäsin jaetut. Pervus koetti ehtiä Heinätorille kello yhdeksäksi illalla, mutta useasti täytyi hänen huonojen teiden takia kiertää, ja silloin hän myöhästyi, mikä tavallisesti ennusti huonoa päivää. Miehet nukkuivat enimmäkseen vankkureissaan kyyristyneinä istuimilleen taikka heittäytyneinä pitkälleen säkeille. Heidän hevosensa vietiin läheisten katosten alle, missä niitä hoivattiin ja ruokittiin paremmin kuin niiden isäntiä. Huoneen saattoi tosin saada kadun varrella olevissa ränstyneissä majataloissa kahdellakymmenelläviidellä sentillä, mutta huoneet olivat pieniä, ummehtuneita, sangen likaisia ja vuoteet vain hyvin vähän vankkureita mukavampia. Sitäpaitsi — kaksikymmentäviisi senttiä! Puolesta tynnyristä tomaatteja saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Perunasäkistä saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Säkki sipuleita tuotti seitsemänkymmentäviisi senttiä. Kahdella dollarilla sai satakunta kaalinpäätä — viiden naulan painoista päätä. Jos ajoit kotiin kymmenen dollaria taskussasi, osoitti voiton mittari nollaa, joten sinun oli ehdottomasti ansaittava enemmän. Ei, kukapa olisi silloin maksanut kahtakymmentäviittä senttiä vain saadakseen nukkua vuoteessa!

Muutamana kesäkuun aamuna noin kuukausi heidän häidensä jälkeen Selina ajoi Pervuksen mukana Chicagoon istuen pienenä ja outona uusissa kapiovaatteissaan varhaisilla puutarhatuotteilla kukkuroilleen täytettyjen vihannesvankkurien pukilla. He olivat lähteneet liikkeelle ennen neljää tänä iltapäivänä ja saapuneet kaupunkiin kello yhdeksän, vaikka tiet olivat viimeisten toukokuun sateiden pehmittämät. Tämä oli tavallaan heidän häämatkansa, koska Selina ei ollut kertaakaan poistunut farmilta heidän häidensä jälkeen. Aurinko oli kirkas ja kuuma. Selina avasi sateenvarjon suojellakseen itseään ja katseli ympärilleen uteliaasti ja huvitettuna. Hän jutteli, käänteli päätään joka puolelle, huudahteli ja kyseli. Joskus hän toivoi, että Pervus olisi nopeammin sopeutunut hänen tuuliinsa. Hän, tuo hilpeä, vilkas tyttönen hyöri hänen ympärillään kuin ystävällinen, kirkassilmäinen rottakoira hitaan ja juhlallisen bernhardilaisen rinnalla.

Keikkuessaan eteenpäin tiellä Selina ilmaisi Pervukselle kaikki ne suurenmoiset suunnitelmat, joita oli muodostunut hänen mielikuvituksessaan viimeisten neljän viikon aikana. Hän ei ollut tarvinnut neljää viikkoa — ei edes neljää päivääkään — huomatakseen, että tuo suuri, leveäharteinen mies, jonka hän oli nainut, oli ystävällinen, hellä ja hyvä olento, jolla ei ollut tippaakaan alotekykyä taikka rohkeutta. Joskus Selina lankesi ihmetyksen valtaan muistellessaan Pervuksen uhmailua, tämän huutaessa kilpaa hänen eväskoriaan tuona juhlailtana Oomsin salissa. Se tuntui nyt niin uskomattomalta, vaikkakin Pervus useasti puhui siitä päätään heiluttaen ja hymyillen voittoisan sankarin leveää, itsetietoista hymyä. Hän oli joka tapauksessa sangen raskastekoinen ilmiö, tuo Pervus, joka ei milloinkaan oikein ymmärtänyt Selinassa leimahtelevaa tulta, hänen tervettä pirteyttään ja hänen seikkailutarvettaan. Pervus oli sekä levoton että ylpeä hänen välähtelevistä päähänpistoistaan.

Kaikkien nuorten vaimojen tavalla päätti Selinakin rohkeasti muuttaa miehensä luonteen. Pervus oli komea, voimakas, kiltti, hidas, vanhoillinen ja haluton. Selina päätti kääntää hänet uljaaksi, yritteliääksi, menestykselliseksi ja uhkarohkeaksi. Nyt hän täristessään Halstedin tiellä esitti erinäisiä suunnitelmiaan levein, rohkein vedoin.

»Pervus, meidän täytyy maalata talo lokakuussa kesätyön päätyttyä, ennen kuin pakkanen alkaa. Valkoinen olisi oikein sievää viheriän ohella. Ellei vain valkoinen olisi epäkäytännöllistä. Ehkäpä viheriä tummemman vihrein nurkin. Se sopisi niin sievästi tukkiruusujen taustaksi.» (Ne ruusut, jotka hän Roelfin avulla oli istuttanut, eivät olleet menestyneet.) »Ja sitten tuo läntinen kuusitoistikko. Se on kuivattava.»

»Kuivattava», Pervus murisi. »Se on savimaata. Jos sen kuivaa, on se sittenkin savea. Kovaa savimaata.»

Selinalla oli vastaus valmiina tähänkin. »Tiedän sen. Pitää käyttää salaojitusta tiiliputkilla. Ja — odotahan — humus. Nyt tiedän jo, mitä humus on. Se on kokoonpantu mätänevistä vihanneksista. Tallin vieressä on aina sellainen kasa, jota sinä olet käyttänyt varhaisiin maihin. Koko kuusitoistikko ei ole savea, osa siitä on liejuakin. Se ei kaipaa muuta kuin kuivausta ja lannoitusta — potaskaa ja fosforihappoa myöskin.»

Pervus nauroi hartaasti oikein sydämensä pohjasta, ja Selinaa raivostutti tuo nauru. Pervus siveli suurella, ruskealla kädellään suojelevasti hänen hehkuvaa poskeaan ja nipisti sitä hellästi.

»Et saa!» kivahti Selina vetäisten päänsä pois. Hän ei ollut koskaan ennen torjunut miehensä hyväilyä.

Pervus nauroi jälleen. »Ai, ai, ai! Opettajatar on nyt maanviljelijä, huh! Lyönpä vetoa, ettei edes Paarlenbergin leski tunne niin hyvästi kuin minun pikku maanviljelijäni noita» — hän räjähti taas — »noita, no, potaskoja ja — mitä happoa se olikaan? Sano, pikku Lina, mistä kummasta sinä olet saanut nuo tiedot puutarhaviljelyksestä?»

»Kirjasta», Selina virkkoi miltei terävästi. »Tilasin sen Chicagosta.»

»Kirjasta! Kirjasta!» Pervus löi polveensa. »Kauppapuutarhuri, joka opiskelee kirjoista!»

»Miksi ei! Mies, joka kirjoitti tuon kirjan, tuntee vihannesviljelyksen paremmin kuin kaikki High Prairien farmarit yhteensä. Hän tuntee uudet menetelmät. Sinä viljelet farmiasi aivan samalla tavalla kuin isäsi sitä aikoinaan viljeli.»

»Mikä kelpasi isälleni, kelpaa myöskin minulle.»

»Eipä kelpaakaan!» huusi Selina. »Ei ikinä! Kirjassa sanotaan, että savimaa sopii mainiosti kaaleille, pavuille ja herneille. Siinä selitetään kaikki, kaikki!» Selina oli kuin hirmustunut pikku kärpänen, joka pisteli ja ärsytti hevosta kiiruhtamaan juhlallisen hidasta hölkkäänsä.

Päästyään kerran alkuun hän syöksyi eteenpäin. »Meillä pitäisi olla kaksi hevosta, joilla käytäisiin torilla. Se säästäisi sinulta monta työtuntia. Kaksi hevosta ja uudet vankkurit, vihreiksi ja punaisiksi maalatut vankkurit, samanlaiset kuin Klaas Poolilla.»

Pervus tuijotti suoraan eteensä hevosensa korvien välitse siintävälle tielle, aivan samoin kuin Klaas Pool oli tuijottanut Selinan ensi kertaa ajaessa Halstedin tietä pitkin. »Sanoja. Sanoja.»

»Ei sanoja, vaan suunnitelmia. Sinun on ajateltava asiaa.»

»Sanoja. Sanoja.»

»Voi!» Selina takoi polveaan avuttomalla kädellään.

Näin lähelle riitaa eivät he koskaan ennen olleet langenneet. Oli ilmeistä, että Pervuksen todistelulla oli kuitenkin tukeva pohja, koska vielä kahden vuodenkin kuluttua läntinen kuusitoistikko oli yhä upottavaa, hedelmätöntä savivelliä, ja vanha talo törrötti ränstyneenä ja maalaamattomana tienvieren tiheiden pajukkojen suojassa.

He nukkuivat tämän yön tuollaisessa kahdenkymmenenviiden sentin majatalossa. Toisin sanoen Pervus nukkui. Nainen makasi hänen vieressään kuunnellen kovin vieraiksi muuttuneita kaupungin ääniä, tuijottaen avonaisen ikkunan purppuranmustaan neliöön, kunnes neliö vaaleni harmaaksi. Ehkäpä hän vetistelikin hieman. Mutta aamulla olisi Pervus saattanut huomata (jos hän ylipäätänsä olisi kyennyt huomaamaan mitään), että leuan hieno viiva ilmaisi erinäisiä eittämättömiä päätöksiä, jotka koskivat maalausta, kuivaamista, humusta, potaskaa, fosforihappoa ja parihevosia.

Hän nousi pukeutumaan kello neljä Pervuksen mukana iloiten päästessään tuosta ummehtuneesta pienestä huoneesta näkemästä sen tahriintuneita ja haalistuneita seinäpapereita ja huojuvaa vuodetta ja tuolia. He joivat kupin kahvia ja söivät leipäpalasen ensimmäisen kerroksen ruokahuoneessa. Selina odotti Pervuksen käydessä ruokkimassa hevostaan. Yövahdillekin oli makseltu kaksikymmentäviisi senttiä, jotta hän yön aikana vartioisi heidän kuormaansa, joka seisoi satojen muiden joukossa Heinätorin rivissä. Aamuhämärissä alkoi kauppa. Selina katseli sitä vankkureitten istuimelta ja ihmetteli sitä naurettavan epätarkkaa ja epäedullista tapaa, millä Pervuksen hiellä ja tuskalla viljelemät tuotteet muuteltiin rahaksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Olosuhteiden pakosta Selina pysyi kotona ensimmäisen vuoden sekä myöskin toisen. Pervus sanoi, ettei hänen vaimonsa koskaan tarvitsisi raataa pelloilla, niin kuin hyvin monen High Prairien farmarin vaimon ja tytärten täytyi tehdä. Käteistä rahaa oli tuskin ensinkään. Hädin tuskin Pervus sai kokoon niin paljon, että hän saattoi maksaa Jan Steenille tämän kuukausipalkan touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa, jolloin hän työskenteli DeJongin talossa, vaikkakin Steenin palkka oli ylen pieni, koska hänellä oli totta tosiaan peukalo keskellä kämmentä, kuten koko siirtokunta tiesi. Selina oppi paljon tänä ensimmäisenä vuotena samoin kuin toisenakin, mutta hän puhui vähän. Hän hoiti taloaan — karkeaa ja loppumatonta työtä — ja hänen onnistui ihmeellisesti säilyttää raikas ja soma näkönsä. Hän ymmärsi nyt, miksi Maartje Poolin puku oli niin kurja, miksi hänen kasvonsa olivat niin kuluneet ja miksi hänen raskaan nopeat jalkansa eivät milloinkaan levänneet. Jo heinäkuussa hän luopui maljakkokukista, ja itse kukkaistutuksetkin, jotka niin toivorikkaasti oli valmistettu, olisivat lakastuneet hoidon puutteesta, ellei Roelf olisi niitä niin uskollisesti huoltanut.

Roelf kävi usein talossa. Hän löysi sieltä lepoa ja rauhaa, jota Poolin kodin mylläkässä ei koskaan tunnettu. Sievistääkseen kotiaan oli Selina miltei tyhjentänyt kallisarvoisen pikku pankkiaarteensa — tuhlannut nuo neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria, jotka hän oli perinyt isältään. Hänellä oli kuitenkin vielä jäljellä toinen noista kirkkaista, valkoisista timanteista. Hän oli neulonut sen erään vanhan flanellisen alushameensa helmaan. Kerran hän oli näyttänyt sitä Pervukselle.

»Jos minä myisin tämän, niin voisimme me luultavasti kuivattaa ja salaojittaa tuon pellon.»

Pervus otti kiven, punnitsi sitä suurella kämmenellään ja räpytti silmiään, niin kuin hän aina teki keskustellessaan tuntemattomista asioista. »Kuinkahan paljon tuosta voisi saada? Ehkä viisikymmentä dollaria. Minä tarvitsisin viisisataa.»

»Sen verran minulla on jo. Sen verran minulla on pankissa!»

»Niin — ehkä ensi keväänä. Nyt ovat käteni täpötäynnä hommaa.»

Selinan mielestä tämä oli lyhytnäköistä puhetta. Mutta hän oli liian vasta nainut pitääkseen puoliaan, liian rakastunut ja liian tottumaton maalaisoloihin.

Valkoinen maalipurkki ja pensseli pääsivät kuitenkin joka tapauksessa loppujen lopuksi näkyville. Viikkokausiin ei kukaan voinut istua, nojata taikka astua minnekään maalattavaan paikkaan DeJongin farmilla noitumatta hätääntynyttä varoitushuutoa Selinan huulille. Olisipa hän pienine purkkeineen ja kolmentuuman-siveltimineen käynyt talon ulkoseinienkin kimppuun, ellei Pervus olisi estänyt. Hän pallisti läpinäkyviä uutimia ja ompeli irtopäällyksiä kamalaan vierashuoneen sohvaan sekä pahimpiin tuoleihin ja hän tilasi »Koti ja puutarha» nimisen aikakauslehden. Hän ja Roelf syventyivät yhteisvoimin tähän hurmaavaan julkaisuun. Pengermät, liljalammikot, lyijyikkunat, kretongit, avoimet takat, marjakuuset, pergolat, suihkulähteet — kaikki väikkyivät heidän edessään, ja he huudahtelivat, ihailivat, vieläpä arvostelivatkin. Selina kamppaili ankarasti koettaessaan ratkaista, tahtoisiko hän englantilaisen maatalon hirsiparvekkeineen, kulmaikkunoineen ja kivettyine käytävineen vaiko italialaisen huvilan leveine penkereineen, jonka edustalla hän itse sitten seisoisi pitkine valkoisine laahustimineen venäläisen susikoiransa vieressä. Jos High Prairien asukkaat olisivat joskus kuunnelleet, kuinka tämä emäntä, joka aina oli pysyvä tyttönä, ja tämä maalaispoika, joka ei ollut koskaan ollut lapsi, keskustelivat, olisivat he kohottaneet kätensä tosi »jestas»-kauhun lamauttamina. Mutta High Prairien asukkaat eivät milloinkaan kuulleet, eivätkä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Hän käyttäytyi vielä muutenkin omituisesti. Hän asetti Roelfin veistämän arkun sellaiseen paikkaan, että lapsi näkisi sen ensimmäiseksi avatessaan silmänsä aamulla. Sehän oli kaunein esine, mitä hän omisti. Sitäpaitsi oli hänellä vanha, hollantilainen, posliininen, epätäydellinen pöytäkalusto. Se oli kuulunut Pervuksen äidille, joka sen oli vuorostaan perinyt omalta äidiltään. Sunnuntai-illallisiksi Selina asetti tämän kaluston pöytään huolimatta Pervuksen vastalauseista. Hän vaati myöskin ehdottomasti, että Dirkin oli juotava maitonsa siihen kuuluvasta korukupista. Pervuksen mielestä tämä oli suoraa hulluutta.

Selina nousi joka päivä kello neljä. Pukeutuminen oli vain nopea toimitus, jolla ruumis koneellisesti verhottiin. Aamiaisen piti olla valmiina Pervuksen ja Janin palatessa tallista. Sitten seurasi aamusiivous, kananpoikain ruokkiminen, ompeleminen, pesu, silitys ja ruoanlaitto. Hän keksi keinoja, joiden avulla hän saattoi vähentää askeltensa lukua ja keventää työtänsä. Hän huomasi selvästi, kuinka talon työ kärsi järkiperäisen suunnittelun, mielikuvituksen ja — hän ei kiertänyt sitäkään tosiasiaa — ymmärryksen puutteesta. Hän oli kiintynyt tuohon suureen, ystävälliseen, kömpelöön ja itsepäiseen poikaan, joka oli hänen miehensä, mutta hän näki kuitenkin selvästi totuuden rakkautensakin sumujen lävitse. Hänen kiihkonsa tutustua maatyöhön, vihannesviljelykseen ja kaupantekoon oli miltei ennusmerkillistä. Kuunnellen ja katsellen hän opiskeli maaperän hoitoa, istutusta, ilmasuhteita ja myyntiä. Jokapäiväinen keskustelu pelloilla ja kotona ei kosketellutkaan mitään muita kysymyksiä. Tähän kahdenkymmenenviiden acren suuruiseen puutarhatilkkuun ei liittynyt Iowan, Illinoisin ja Kansasin farmien majesteetillista suuruutta, noiden farmien, joiden loppumattomat vehnä-, maissi-, ruis-, alfalfa- ja kaura-aallot lainehtivat silmänkantamattomiin. Kaikki tapahtui täällä pienoiskoossa. Jotain lajia oli acren suuruinen ala, jotain toista oli kaksi acrea. Kanoja oli pieni parvi, yksi lehmä, yksi hevonen ja kaksi sikaa. Täällä vallitsi maatyön aherrus ilman sen muhkeutta, suuria näköaloja ja loistoa. Selina tunsi, että jokaisen tuuman maata olisi pitänyt tuottaa äärimmäinen satonsa, ja kuitenkin lepäsi tuo läntinen kuusitoistikko käyttökelvottomana suurimman osan vuotta — oikeastaan aina. Eikä talossa ollut rahaa, jolla se olisi voitu kuivattaa taikka lannoittaa, ei käteistä, jolla olisi voitu ostaa käyttökelpoista naapurimaata. Hän ei tuntenut »voimaviljelyksen» iskusanaa, mutta sitä hän kuitenkin tarkoitti. Pervuksen viljelysmenetelmiin ei liittynyt keinoa, millä maita olisi voitu keinotekoisesti suojella Suurten Järvien seudun petollista ilmastoa vastaan. Oli hyvin tavallista, että seudulla ensiksi vallitsi sille ominainen kostea, ahdistava, läpitunkeva kuumuus, jolloin maa huurusi, kuohui ja pienet, viheriät oraat suorastaan hyppäsivät esille maasta kuin jonkin luonnottoman, optillisen harhaluulon vetäminä, ja sitten varoituksetta seurasi Michiganilta päin jäinen tuuli, joka nipisti hennot oraat poikki vihaisin sormin. Täällä olisi tarvittu taimilavoja ja hallasuojuksia, kypsytyspengermiä ja -laatikoita, mutta Pervus ei omistanut mitään.

Kaiken tämän Selina käsitti, vaikkakaan ei aivan selvästi. Hän kulki kotiaskareissaan uneksien ja onnellisena. Hänen tilansa vaikutti hänen mielialaansa. Joskus alkusyksystä päivien viilentyessä hän myöhään iltapäivällä meni tapaamaan Pervusta ja Jania, jotka kokosivat pelloilla sen päivän satoa, joka oli vietävä samana iltana torille. Hän seisoi heidän vieressään käsityö kädessään tuulen temmeltäessä hänen tukassaan ja liehuttaessa hänen hamettaan, ja käänsi kasvonsa, jotka eivät enää olleet kalpeat, lempeää aurinkoa kohden kuin suloinen, rusottava kukkanen. Joskus hän istui tyhjän säkkiläjän huipulla taikka nurinkäännetyllä laatikolla ompelus kädessään. Hän oli niin onnellinen sellaisina hetkinä — lukuunottamatta pistosta, jonka hän tunsi katseensa sattuessa hien värittämään tummaan pilkkuun Pervuksen työpaidassa.

Muutamana syksyisenä iltapäivänä hän oli taas tullut pellolle. Hän oli aivan erikoisen iloinen ja huoleton. Roelf oli uhrannut hänelle yhden harvoista vapaahetkistään ja tullut auttamaan häntä muutamien pioninjuurien istuttamisessa, joita Pervus oli tuonut hänelle Chicagosta. Roelf oli kääntänyt syvään ja laajalti niiden istutuspaikan, höystänyt sen lehmänlannalla ja istuttanut juuret rakentamiinsa penkkeihin kahteen riviin kummallekin puolelle ovelle vievää polkua. Selina näki jo sielunsa silmillä, kuinka ne kevään tullen kukkisivat muheina, vaaleanpunaisina palloina. Nyt Roelf parhaillaan autteli Pervusta ja Jania myöhäisten punajuurien ja retiisien parissa. Tämä päivä leimusi kullassa, sinessä ja tulipunaisessa lämpimänä ja pehmeänä kuin kypsä, keltainen chartreuse. Siellä täällä piirtyi peltoihin sinimustia juovia, missä multa paistoi paljaana korjattujen vihannesten jäljiltä. Niitä virui maassa nippuihin sidottuina, valmiina koreihin ladottaviksi. Selinan silmää hiveli väkevää, mustaa multaa vasten loistavien retiisien korallinpuna.

»Pervus, katsohan!» hän huusi. »Jalokivi etiooppialaisen korvassa!»

»Mitä?» kysyi Pervus katsahtaen ylös suopeana ja ymmärtämättömänä. Mutta poika hymyili, sillä Selina oli antanut hänelle tuon kirjan ikiomaksi muuttaessaan pois heiltä. Äkkiä Selina kumartui ja otti yhden noista tulipunaisista, sidotuista retiisinipuista. Nauraen hän poimi hiusneulan ja kiinnitti nipun hiuksiinsa juuri korvan taakse. Outo ja lapsellinen temppu, jonka olisi luullut näyttävänkin oudolta. Mutta retiisinippupa olikin kuin suuri heleänpunainen kukka. Hänen poskensa hehkuivat kuumassa auringossa, hänen kaunis, tumma tukkansa liehui tuulessa, hänen pukunsa oli avokaulainen. Hänen vartalonsa oli täyteläisempi ja hänen rintansa kaari korkeampi kuin ennen, sillä lapsi oli jo neljättä kuukautta olemassa. Hän nauroi. Roelfin huulilta pääsi huudahdus, ja Pervus ja Jan katsahtivat ylös. Selina astui hitaan tanssiaskeleen — sitten toisen — käsivarret koholla kuin ihastuttava, pieni Bakkuksen papitar kuuman, sinisen taivaan alla paistavilla pelloilla. Jan Steen pyyhki hikeä ruskeilta kasvoiltaan palavin silmin.

»Sinä olet aivan kuin almanakka», huusi Roelf, »vierashuoneen seinällä!» Hän tarkoitti muuatta halpaa, mutta elävää ja sievää kuvaa tytöstä, jonka tukassa oli kirsikoita, ja joka riippui Poolin talon seinällä.

Pervus DeJongin mieli kuohahti harvinaiseen tunnehyrskyyn. Selina ei ollut nähnyt tuota sinistä liekkiä hänen silmissään monta kuukautta sitten Poolin keittiössä vietetyn illan jälkeen. Mutta se liekki oli ollut kuuma ja polttavan sininen kuin tämän päivän taivas, ja tämä oli terävä, kylmä ja pistävä kuin auringossa välkkyvä, teräksensininen jää.

»Pois roskat tukasta! Ja häpeä vähän!» Pervus astui hänen luokseen, tempasi retiisit hänen tukastaan, heitti ne maahan ja tallasi ne multaan raskaalla kannallaan. Pitkä suortuva irtaantui Selinan tukasta jääden riippumaan hänen olkapäälleen, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan katsoen mieheensä silmät loistaen tummina ja äärettöminä hänen äkkiä kalvenneissa kasvoissaan.

Pervuksen viha oli syntynyt pikkumaisesta juorunpelosta. Hän tiesi, että renki kertoisi joka-ainoalle pitäjäläiselle, että Pervus DeJongin vaimo pistää punaisia retiisejä tukkaansa ja tanssii pelloilla kuin huonomaineinen nainen.

Selina oli kääntynyt ja paennut kotiin. Tämä oli heidän ensimmäinen, vakava riitansa. Hän oli päiväkausia loukkaantunut, nolo ja alakuloinen. Tietenkin he sitten sopivat, ja Pervus oli masentunut — miltei murtunut, mutta osa Selinan tyttöajasta oli luopunut hänestä tuona päivänä.

Sinä talvena hän oli useasti hirveän yksinäinen. Hän ei koskaan voittanut seurannälkäänsä. Hän, tuo hilpeä, naurunhaluinen olento, oli täällä haudattuna lumimuuriseen, illinoisilaiseen farmiin, miehen rinnalle, jonka mielestä keskustelu oli pakkoa eikä huvitusta. Hän oppi tänä talvena sangen perusteellisesti tuntemaan maalaiselämän synkät puolet. Hän tapasi hyvin harvoin Pooleja, hyvin harvoin ketään muuta kuin omaa väkeään. Etuhuone eli vierashuone oli tavallisesti purevan kylmä, mutta joskus hän kuitenkin pujahti sinne huivi hartioillaan ja istui jäätyneen ikkunan ääressä katsellen, kulkisiko joku hevonen taikka harvinainen jalankävijä ohitse. Hän ei säälinyt itseään eikä katunut askeltaan. Ruumiillisesti hän voi aika hyvästi näin lasta kantaessaankin, ja Pervus oli hellä, ystävällinen ja myötätuntoinen, vaikkakaan hän ei aina ymmärtänyt vaimoaan. Selina kamppaili uljaasti säilyttääkseen elämän pikku suloja. Hän rakasti tuota kimallusta, joka syttyi Pervuksen silmiin, kun hän joskus esiintyi kaulassaan kirkasvärinen nauha taikka uusi kaulus, vaikkakaan hän ei sanonut mitään, ja vaikkakin Selina epäili joskus itse vain kuvittelevansa tuota kimallustakin. Kerran taikka parikin hän oli kävellyt puolentoista peninkulmaa liukkaalla tiellä päästäkseen Poolin taloon ja saadakseen istua Maartjen lämpimässä, siistissä keittiössä, nauttien olemassaolostaan. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli noin vuosi sitten ensi kertaa astunut tuohon keittiöön puettuna muodikkaaseen, ruskeaan pukuunsa ja kiedottuna huopiin, palelevana, mutta alttiina, innokkaana, seikkailunhaluisena ja valmiina yllätyksiin, vastoinkäymisiin — kaikkeen. Ja nyt hän istui tässä samassa keittiössä ihmeellisesti, uskomattomasti rouva Pervus DeJongina, kauppapuutarhurin vaimona, joka odotti piakkoin lasta. Missä viipyi nyt hänen seikkailunsa? Ja missä oli elämä, ja missä hänen isältään perimänsä ihastus salliman oikkuihin?

Dirkin syntymää seuraavat kaksi vuotta häilyivät aina myöhemmin Selinan mielessä unena, jossa pelko ja onni taistelivat ylivallasta. Poika oli pullea, topakka lapsi, joka sopeutui tyytyväisenä joka paikkaan, minne Selina vain suvaitsi hänet asettaa. Hänellä oli isänsä vaalea ulkomuoto ja äitinsä tumma eloisuus. Kaksivuotiaana hän oli keskinkertaisen älykäs, terveruumiinen ja huomattavan hyväntuulinen lapsi. Hän ei itkenyt juuri milloinkaan.

Hän oli vaivoin kahdentoista kuukauden ikäinen, kun Selinan toinen lapsi — tyttö — syntyi kuolleena. Kahdesti noiden kahden vuoden aikana Pervus joutui tuollaisten, niin sanottujen reumaattisten puuskien uhriksi, jotka vainosivat häntä varhaisten kevättöiden aikana, jolloin hänen oli pakko seisoa vedessä nilkkojaan myöten. Hän kärsi hirveästi ja oli sairautensa aikana jokseenkin yhtä lauhkea kuin raivostunut härkä. Selina rupesi nyt käsittämään, miksi puolet High Prairien väestöstä oli reumatismin vääntämää ja koukistamaa — miksi tuo pieni hollantilainen reformeerattu kirkko muistutti sunnuntaiaamuisin pyhimysjäännösarkkua, jonka luokse sairaat ja raajarikkoiset pyhiinvaeltajat ryömivät.

High Prairie suhtautui ystävällisesti tähän koeteltuun perheeseen. Farmarien vaimot lähettivät heille hollantilaisia herkkuja. Miehet auttoivat pellolla, vaikkakin heidän omat viljelyksensä oikeastaan vaativat koko heidän aikansa. Paarlenbergin lesken sievien, hienojen rattaiden nähtiin useasti seisovan DeJongin pihapajukossa. Paarlenbergin leski, joka oli yhä vieläkin nimeltään Paarlenberg ja yhä edelleenkin leski, toi heille keittoja ja kananpaisteja ja kakkuja, jotka eivät milloinkaan tarttuneet Selinan kurkkuun, koska hän ei suostunut koskemaan niihin. Paarlenbergin leski oli niin sanottu hyväsydäminen ihminen. Hän oli onnellinen, jos joku muu tarvitsi apua. Kuullessaan puhuttavan sairaudesta taikka jostakin onnettomuustapauksesta, hän heti rupesi päivittelemään ja syöksyi paikalle virkistävine keittoineen. Hän oli sellainen armeliaisuuden hengetär, joka halusi omin silmin nähdä apunsa vaikutuksen. Jos hän toi keittoa kello kymmenen aamulla, tahtoi hän, että sairas söisi heti hänen tuomisensa.

»Syökää loppuun», hän kehotti. »Syökää heti, niin kauan kuin se on lämmintä. Johan te heti olette terveemmän näköinen. Vielä lusikallinen.»

Hän oli miltei mielissään, vaikkakin hän verhosi tunteensa säälin vaippaan, kuullessaan kerrottavan DeJongien vastoinkäymisistä. Selina, joka oli kalpea ja heikko toisen, onnettoman synnytyksensä jälkeen, jaksoi kuitenkin vielä torjua lesken vahvistavat annokset. Leski, jonka silkkihameet kahisivat hienosti paljaassa pikku makuuhuoneessa, katseli Selinaa silmin, joissa sääli ja voitonriemu kamppailivat vallasta, mutta Selinan silmissä, jotka loistivat niin suurina hänen kalpeissa kasvoissaan, helotti kahtena lampena Peakein ylpeys.

»Olette kovin ystävällinen, rouva Paarlenberg, mutta minä en pidä keitosta.»

»Siihen on pantu kokonainen kana.»

»En ainakaan kanakeitosta. Pervus ei myöskään pidä siitä. Mutta rouva Voorhies olisi varmaankin ihastunut.» Tämä Pervuksen entinen emännöitsijä oli olosuhteiden pakosta joutunut toistaiseksi hoitamaan entisiä tehtäviään.

Nyt voinette käsittää, miksi DeJongin talo oli maalaamaton vielä kaksi vuotta Selinan ruusuisten päätösten syntymän jälkeen, miksi aidat yhä keikkuivat vinossa, ja miksi yksi ainoa hevonen yhä veti kasvitarhatuotteita torille.

Selina oli ollut naimisissa lähes kolme vuotta saadessaan kirjeen Julie Hempeliltä, joka nyt oli naimisissa. Kirje oli lähetetty Klaas Poolin luokse, ja Jozina oli tuonut sen perille. Selina tunsi sykähtävin sydämin tuon terävän käsialan varjoineen ja koukeroineen, vaikkakaan hän ei ollut nähnyt sitä Fisterin koulupäivien jälkeen. Istuen pumpulihameessaan keittiön portailla hän luki:

»Selina kulta: —

Minusta oli niin kummallista, ettet sinä vastannut kirjeeseeni, ja nyt tiedän, että sinusta varmaankin oli yhtä kummallista, etten minä vastannut sinun kirjeeseesi. Löysin kirjeesi, jonka olit kirjoittanut jo kauan aikaa sitten, järjestäessäni äidin tavaroita viime viikolla. Luultavasti olit kirjoittanut tuon kirjeen juuri minun käydessäni Kansas Cityssä. Äiti ei ole koskaan antanutkaan sitä minulle. En soimaa häntä. Minäkin kirjoitin sinulle Kansas Citystä, mutta lähetin kirjeeni äidille postitettavaksi, kun en ikinä voinut muistaa sinun merkillistä osoitettasi.

Äiti kuoli kolme viikkoa sitten. Viime viikolla järjestin hänen tavaransa — vaikea juttu, voinet kuvitella — ja löysin sieltä sinun molemmat kirjeesi. Hän ei ollut hävittänyt niitä — äiti parka...

Niin, Selina kulta, sinä kai et tiedäkään, että minä olen naimisissa. Mieheni on Michael Arnold Kansas Citystä. Arnoldit ovat myöskin »pakkaajia», Michael on siirtynyt tänne isän liikkeeseen Chicagoon, ja sinä kai olet kuullut puhuttavan isän menestyksestä. Hän rupesi yhtäkkiä luomaan rahaa hyljättyään lihakaupan ja siirryttyään karjalaitumille — kauppakarjaan, ymmärräthän. Äiti parka oli niin onnellinen näinä viime vuosina, hänellä oli niin paljon kauniita tavaroita. Minulla on kaksi lasta, Eugene ja Pauline.

Minusta on tullut oikein seurapiirien pylväs. Nauraisit, jos voisit nähdä minut. Kuulun maailmannäyttelyn naisten huvitoimikuntaan. Meidän on hoivattava ja huvitettava kaikkia tänne tulevia pomoja — naispomoja tietenkin. Eikö se kuulu muhkealta?

Sinä kai olet kuullut jutun infanttitar Eulaliesta, tuosta espanjalaisesta ruhtinattaresta, tiedäthän, joka oli kutsuttu Potter Palmerin tanssiaisiin...»

Selina piti kirjettä työn kovettamassa kädessään, katsahti ylös ja näki, kuinka peltojen takana preeria yhtyi taivaaseen sulkien hänetkin helmaansa. Se oli hänen maailmansa. Eulalia, espanjalainen infanttitar... Hän jatkoi taas kirjeensä lukemista.

»Hän tuli Chicagoon katsomaan näyttelyä, ja rouva Potter Palmerin piti kutsua hänet luokseen tanssiaisiin. Rouva P. on koko komitean pää, kuten tiedät, ja hän on minusta kuin kuningatar valkoisine, kauniisti kammattuine hiuksineen, timanttikaulanauhoineen ja mustine samettipukuineen. Ajatteles, tuo infanttitar kieltäytyi viime hetkessä tulemasta tanssiaisiin kuultuaan, että rouva Potter P. oli ravintolanisännän vaimo. Käsitätkö? Hän tarkoitti tietenkin Palmer Housea!»

Selina piti kirjettä kädessään ja koetti käsittää.

Vasta avioliittonsa kolmantena vuonna hän ryhtyi ulkotöihin. Pervus oli surkeasti estellyt, vaikkakin vihannekset pahenivat maassa.

»Mädäntykööt», hän sanoi. »Tuo roska saa mädäntyä mieluummin. DeJongin suvun naiset eivät koskaan ole raataneet pelloilla. Ei edes Hollannissakaan. Ei äitini eikä äidinäitinikään. Se ei ole naisten työtä.»

Selina oli saanut terveytensä ja elinvoimansa takaisin kahden kurjan vuoden jälkeen. Hän tunsi olevansa teräksenluja ja toivorikas jälleen, mikä todisti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli jo kauan aikaa sitten tiennyt, että tämä hetki oli lyövä. Hän siis vastasi reippaasti: »Hölynpölyä, Pervus. Peltotyö ei ole raskaampaa kuin pesu taikka silitys tai lattiain hankaaminen taikka lieden ääressä seisominen elokuun helteessä. Naisten työtä! Taloudenhoito on maailman raskainta työtä. Siksi eivät miehet viitsikään sitä tehdä.»

Hän otti useasti Dirk pojan mukaansa pellolle asettaen hänet jonkun tyhjän säkkiläjän päälle varjoon, ja poika ryömi aina pois matalalta valtaistuimeltaan kaivellakseen ja sotkeakseen lämmintä, mustaa multaa. Olipa hän joskus auttavinaan äitiäänkin kiskoen kömpelöin pikku sormin juurikasvien varsia ja pudota töksähtäen odottamatta istumaan jonkun typerän juuren äkkiä irtaantuessa maasta.

»Näetkö! Hän on jo aika maanviljelijä,» Pervus sanoi silloin.

Mutta ääni Selinan sielussa huusi: »Ei! Ei!»

Touko-, kesä- ja heinäkuussa Pervus ei tehnyt työtä vain aamusta iltaan, vaan hän jatkoi sitä vielä kuunvalossakin, ja Selina oli hänen mukanaan. Useasti oli heidän unensa vain kolmen taikka neljän tunnin torkahdus.

Niin kului kaksi vuotta — kolme vuotta — neljä. Selinan avioliiton neljäntenä vuonna Selina menetti ainokaisen naispuolisen ystävänsä koko High Prairiessä. Maartje Pool kuoli synnytykseen, mitä niin useasti tapahtui näillä seuduilla, missä taitamaton kätilömuija toimi lapsenpäästäjänä. Lapsikaan ei jäänyt henkiin. Kuolema ei ollut kohdellut lempeästi Maartje Poolia. Se ei ollut piirtänyt hänen kasvoilleen rauhaa eikä nuoruutta, niin kuin se teki hyvin monesti muulloin. Selina katsellessaan tuota oudon hiljaista olentoa, joka ennen oli ollut niin toimelias ja niin touhuisa, huomasi äkkiä näkevänsä ensi kertaa näiden vuosien kuluessa Maartje Poolin levossa. Oli uskomatonta, että hän todellakin lepäsi tuossa pienokainen sylissään talon ollessa täynnä vieraita, joille piti hankkia istuinpaikkoja, tilaa ja ruokaa. Istuessaan tuossa muiden High Prairien emäntien joukossa Selina odotti kauhistuen joka hetki, että Maartje äkkiä nousisikin seisomaan, kävisi käsiksi työhönsä, hieroisi ja hankaisi näppärin sormin Klaas Poolin takista savitahrat (hän oli ollut pihalla hevosia hoitamassa), tyynnyttäisi Geertjen ja Jozinan äänekkään itkun, hipaisisi karkealla kädellään Roelfin seljällään olevia kuivia silmiä ja pyyhkäisisi tomuverhon vierashuoneen pöydältä, jossa hänen hallituksensa aikana ei näkynyt pienintäkään tahraa.

»On mahdotonta karata kyllin kauaksi», Maartje oli sanonut. »Elämä voi loppua, mutta sitä ei kukaan voi paeta.»

No, nyt hän oli paennut tarpeeksi kauas.

Roelf oli nyt kuudentoista vuoden vanha, Geertje kahdentoista ja Jozina yhdentoista. Mitähän tämä perhe nyt tekisi, Selina tuumi, ilman tätä naista, joka oli sitä niin uskollisesti orjana palvellut? Kuka huolehtisi siitä, että saparoniskoilla — jotka eivät enää tirsku — on puhtaat pumpulipuvut ja kunnolliset, tylppäkärkiset kengät. Kuka sanoisi nyt, kun Klaas jyrisevällä hollanninkielellään sättisi Roelfin »pökeryyttä»: »Voi, Pool, älä välitä pojasta. Eihän hän pahaa tee.» Kuka huolehtisi itse Klaas Poolista, keittäisi hänen ruokansa, pesisi hänen vaatteensa, silittäisi hänen paitansa ja ylpeilisi tuosta suuresta, punertavasta, lapsellisesta jättiläisestä?

Klaas vastasi näihin kysymyksiin täsmällisesti yhdeksän kuukauden kuluttua naimalla Paarlenbergin lesken. High Prairien hämmästys oli ääretön. Kuukausia oli tämä naimiskauppa koko seudun ainoana keskustelunaiheena. He olivat matkustaneet Niagara Fallsiin häämatkalle, Poolin taloa aiottiin korjata, ei, he olivatkin päättäneet muuttaa Paarlenbergin lesken suureen maataloon (häntä nimitettiin edelleenkin Paarlenbergin leskeksi), ei, Pool rakensi taloonsa kylpyhuoneen, jossa oli kylpyamme ja juoksevaa vettä, ei, he aikoivat ostaa Stikkerin talon, joka oli Poolin ja Paarlenbergin talojen keskivälillä ja yhdistää kaikki suurimmaksi farmiksi, mitä oli koskaan High Prairiessä, Low Prairiessä taikka New Haarlemissa nähty. Vanha hupsu on aina hupsumpi kuin kaikki nuoret hupsut yhteensä.

Niin tyhjentymätön oli High Prairien uteliaisuus, että se nielaisi jokaisen uutismurun oikein ahmimalla. Kun huhu Roelfin salaperäisestä katoamisesta kotoaan rupesi liikkumaan, käytettiin sitä vain kastikkeena juorun suuressa paistissa.

Selina tiesi jotain. Pervus oli ollut torimatkalla, kun Roelf oli naputtanut maatalon ovelle kello kahdeksan, painanut kädensijaa ja astunut huoneeseen tavalliseen tapaansa. Hänen ulkomuotonsa ei kuitenkaan ollut tavallinen. Hänen yllään oli hänen paras pukunsa — hänen ensimmäinen, valmiina ostettu pukunsa, jonka hän oli saanut äitinsä hautajaisiin. Se ei ollut koskaan oikein sopinut hänelle, ja nyt se oli merkillisen pieni. Hän oli kasvanut ihmeteltävästi näinä viimeisinä kahdeksana taikka yhdeksänä kuukautena. Mutta hän ei sittenkään ollut naurettava seisoessaan nyt Selinan edessä pitkänä, hoikkana ja tummana. Hän laski maahan halvan, keltaisen matkalaukkunsa.

»Mitä nyt, Roelf?»

»Lähden pois. En voinut jäädä enää.»

Selina nyökkäsi. »Minne?»

»Pois vain. Kenties Chicagoon.» Poika oli hirveän liikutettu ja puhui sen tähden hyvin välinpitämättömästi. »He palasivat kotiin eilisiltana. Olen tuonut ne kirjat, jotka ovat teidän.» Hän aikoi avata matkalaukkunsa.

»Älä, älä! Saat pitää ne.»

»Hyvästi.»

»Hyvästi, Roelf.» Selina tarttui molemmin käsin pojan tummaan päähän ja nousten varpailleen suuteli häntä. Roelf kääntyi mennäkseen. »Odota. Odota silmänräpäys vielä.» Selinalla oli muutamia dollareita — neljännesdollareita, kymmensenttisiä, puolidollareita — kaikkiaan noin kymmenen dollaria — piilotettuna erääseen purkkiin hyllyllä. Hän juoksi niitä hakemaan, mutta kun hän palasi purkki kädessään, oli poika jo mennyt.