XVIII.

Paula oli keksinyt keinon, jolla naiset houkuteltaisiin ostamaan osakkeita. Keino oli hyvä. Hän esitti sen niin taitavasti, että Dirk luuli itse sen keksineensä. Dirk oli nykyään arvopaperiosaston päällikkö Great Lakes Trust Companyn mahtavassa, uudessa, valkoisessa palatsissa Michigan Boulevardin pohjoispäässä. Sen valkoiset tornit kimaltelivat vaaleanpunaisina järvien sumussa. Dirk sanoi, että rakennus oli kerrassaan kamala, epäsuhtainen hirviö, ja että se muistutti suunnatonta jäätelötorttua. Hänen yksityishuoneensa oli pikemminkin loistavan, kirjattoman kirjaston kuin liiketoimiston kaltainen. Sen seinät olivat tummaa, himmeää pähkinäpuuta, ja siellä oli suuria, hyllyviä tuoleja, pehmeitä mattoja ja varjostettuja lamppuja. Naispuolisista asiakkaista pidettiin aivan erikoisen hyvää huolta. Heitä varten oli muuan huone sisustettu matalilla, mukavilla tuoleilla ja pieluksilla, lampuilla ja kirjoituspöydillä — purppuraa ja ruusunpunaa. Paula oli valinnut tämän huoneen kaluston. Kymmenen vuotta sitten olisi tuollaista toimistohuonetta pidetty naurettavana, mutta nyt se muodosti aivan asiallisen liitteen toimistotaloon.

Dirkin yksityishuone oli yhtä luoksepääsemätön kuin valtion päämiehen asunto. Kortit, puhelimet, juoksupojat ja sihteerit välittivät vieraan ja Dirk DeJongin, arvopaperiosaston päällikön, seurustelua. Jos halusit häntä tavata, niin kuiskasit hänen nimensä tuon kuuden jalan pituisen salapoliisin korvaan, joka vahtimestarin valepuvussa seisoi marmorisen pyörösalin keskellä katsellen jokaista tulijaa kylmästi arvostelevin katsein. Hän tallusteli sitten edelläsi varovaisesti kumipohjillaan, jättäen sinut sitten jonkun juhlallisen toimistopojan haltuun, joka kysyi nimeäsi. Odotit. Hän palasi. Odotit jälleen. Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteesi nuori nainen kysyvin kulmin. Hän keskusteli kanssasi. Hän katosi. Odotit taasen. Hän palasi näkyviisi, ja nyt sinut vietiin Dirk DeJongin suureen ja loisteliaaseen sisätoimistoon. Silloin hävisi myöskin muodollisuus.

Dirk oli niin iloinen tavatessaan sinut — tyynen ja kiinnostuneen iloinen. Esittäessäsi asiasi hän aina kuunteli tarkkaavaisesti, aivan viehättävän tarkkaavaisesti. Great Lakes Trust Company hoiti suunnattoman paljon naisten asioita. Dirk oli avomielinen, avulias — ja hänelle uskottiin aina puheenalainen tehtävä. Hän puhui hyvin vähän. Hän oli ihmeteltävän vaikuttava. Muodikkaisiin, mustiin huntuihin verhotut rouvat muodostivat synkkiä jonoja hänen ovensa eteen. Hänen ehdottamansa (usein Paulan keksimät) taitavat ilmoitukset kantoivat Great Lakes Trust Companylle runsaita hedelmiä. He painattivat sieviä, pieniä lehtisiä naisia varten, jotka käsittelivät säästämistä ja rahojen sijoittelua. »Te ette neuvottele sieluttoman yhtiön kanssa», sanoivat nämä lehtiset. »Voimmeko me palvella teitä? Te kaipaatte vieraan neuvoja. Ennen kuin toimitte, sallikaa pätevän asiantuntijan tarkistaa päätöksenne. Kenties teillä on sukulaisia ja ystäviä, jotka mielellään antaisivat teille hyviä neuvoja, mutta joille te kenties ette mielellänne paljasta asemaanne. Meidän tehtävämme on suorittaa luottamustehtäviä ja huolehtia leskien ja orpojen eduista.»

Tämä yritys loi yllättäen miljoonia. »Naiset tottuvat tottumistaan käsittelemään itse rahojaan», totesi Paula viekkaasti. »Hyvin pian heidän suosionsa on yhtä tärkeä kuin miesten. Keskitason naiset eivät ymmärrä hölynpölyä arvopapereista — arvopaperien kaupasta. Heidän mielestään ne ovat hirveän salaperäisiä ja vaarallisia käsitteitä. Naisia olisi kasvatettava. Etkö sinä kerran puhunut naisia varten järjestettävistä finanssikursseista, Dirk? Sinä voisit antaa niille jonkinlaisen sosiaalisen leiman. Lähetä kutsuja ja hanki erilaisia pankkimiehiä — suuria miehiä, joiden nimet tunnetaan — puhumaan noille naisille.»

»Luuletko, että he tulisivat tuollaisille kursseille?»

»Tietenkin he tulevat. Naiset ottavat vastaan kaikki sellaiset kutsut, jotka vain ovat painetut paksulle, kermanväriselle paperille.»

Great Lakes Trust Companyllä oli haarakonttori Clevelandissa sekä New Yorkissa Fifth Avenuen varrella. Tämä liike, jonka tarkoituksena oli opettaa naisia ostamaan arvopapereita ja ymmärtämään raha-asioita, muuttui sen kautta koko maata käsittäväksi liikkeeksi. Suunniteltiin ilmoituksia sanomalehdissä ja viikkolehdissä.

Nämä rahakysymyksiä käsittävät luennot naisille pidettiin joka toinen viikko Blackstonen kristallisalissa, ja ne menestyivät loistavasti. Paula oli oikeassa. Aika annos Aug. Hempelin terävyyttä ja kaukonäköisyyttä oli siirtynyt häneen. Naiset saapuivat — lesket, joiden piti sijoittaa rahansa, liikenaiset, jotka olivat säästäneet osan palkastaan, varakkaat naiset, jotka halusivat itse hallita omaisuuttaan, tai jotka paheksuivat miehensä hoitotapaa. Jotkut saapuivat vain uteliaisuudesta, jotkut muun työn puutteesta, toiset taas nähdäkseen tuon tunnetun pankkimiehen tai asianajajan taikka liikemiehen, joka oli lupautunut puhumaan kuulijoille. Dirk esiintyi kolme taikka neljä kertaa talven kuluessa ja oli yleisön ilmeinen suosikki. Nuo hienot kreppi- ja kävelypukuiset ja pienihattuiset naiset kuhisivat ja sihisivät hänen ympärillään silloinkin kuin he hartaina kuuntelivat hänen huolellisesti valmistettuja esityksiään. Hän näytti hyvin komealta, hienopiirteiseltä ja sirolta seisoessaan puhujalavalla ihmeteltävässä, räätälin tekemässä puvussaan valkoinen kukka napinreiässä. Hän puhui vaivattomasti, selvästi ja sujuvasti ja vastasi luennon jälkeen esitettyihin kysymyksiin hieman hitaasti ehtiäkseen ajatella, mutta kuitenkin varmasti, mikä suuresti miellytti hänen kuulijoitaan.

Johtokunta oli päättänyt, että koko maata käsittävään ilmoitukseen olisi saatava kuva, joka kiinnittäisi puoleensa naisten katseet ja kiinnostaisi heitä. Dirk arveli, että Dallas O'Mara, jonka merkillinen, kananjalkaa muistuttava nimikirjoitus sojotti melkein kaikkien silmäänpistävimpien ilmoituksien alakulmassa, oli sopiva henkilö tähän tarkoitukseen. Paula ei oikein hyväksynyt tätä ajatusta.

»N-n-noo, onhan hän varsin taitava tyttö», Paula virkkoi varovaisesti, »mutta emmeköhän keksisi jotain vielä parempaa?»

»Tyttö!» huudahti Dirk silloin. »Onko hän nainen? En tiennyt sitä. Tuollainen nimi voi merkitä mitä hyvänsä.»

»Onhan hän toki nainen. Sanotaan, että hän on hyvin — hyvin viehättävä.»

Dirk kutsutti luokseen Dallas O'Maran. Taiteilija lupasi tulla joskus kahden viikon kuluttua. Dirk päätti, ettei hän voinut odottaa, neuvotteli toisten ilmoitustaiteilijoiden kanssa, katseli heidän kyhäelmiään, kuunteli heidän suunnitelmiaan eikä ollut tyytyväinen kehenkään heistä. Aika oli lyhyt. Kymmenen päivää oli jo kulunut. Hän käski sihteerinsä soittaa Dallas O'Maralle ja pyytää, että hän tulisi Dirkin toimistoon kello yksitoista samana päivänä.

Mahdotonta, taiteilija työskenteli atelierissään joka päivä kello neljään.

Voisiko hän sitten tulla DeJongin toimistoon puoli viisi?

Kyllä, mutta hänestä olisi parempi, jos herra DeJong tulisi hänen atelieriinsä, missä hän saisi katsella taiteilijan luonnoksia — öljymaalauksia, piirroksia taikka pastelleja. Hän työskenteli nykyään enimmäkseen pastelliväreillä.

Sihteeri toisti kaiken tämän puhelimestaan pöydän ääressä istuvalle Dirkille. Tämä viskasi savukkeensa vihaisesti tuhkalautaselle, puhalsi viimeisen, raivoisan pölähdyksen ja tempasi käteensä oman puhelimensa. »Kaikenlaisia taiteilija pahuuksia, jotka ovat olevinaan ties mitä», hän mutisi käsi vastaanottotorven päällä. »Halloo, neiti Rawlings — minä tahdon puhutella häntä. Yhdistäkää hänet tänne.»

»Halloo, neiti — puh — O'Mara. Täällä puhuu herra DeJong. Toivon, että te tulette tänne toimistooni keskustelemaan kanssani.» (Nyt on tämä kenkkuileminen päättyvä.)

Kuului naisen ääni: »Tulen tietenkin, jos niin haluatte. Arvelin vain, että olisin voinut säästää meidän kummankin aikaa. Olen saapuva luoksenne puoli viideltä.» Hänen äänensä oli vitkainen, matala, täyteläinen. Ihastuttava ääni — viihdyttävä ääni.

»Hyvä, puoli viideltä siis», lausui Dirk nopeasti ja heitti torven koukkuunsa. Näin tuollaisia oli kohdeltava — tuollaisia nelikymmenvuotiaita naikkosia, jotka kulkivat toimistoissa riippuvin hapsin ja piirustuskäärö kainalossaan.

Lyönnilleen kello puoli viisi saapui tuo nelikymmenvuotinen naikkonen, jonka hapset riippuivat ja joka kantoi piirustuskääröä kainalossaan. Dirk antoi hänen odottaa uloimmassa huoneessa viitisen minuuttia, sillä hän oli vieläkin hieman kiukuissaan. Viittä yli puolen astui hänen työhuoneeseensa pitkä, solakka tyttö, jolla oli yllään hieno, pieni takki ja turkisreunuksinen hame, ja jonka musta hattu oli niin erikoinen ja yksinkertainen, että miehenkin silmä saattoi todeta sen ranskalaisen alkuperän. Hänen kainalossaan ei ollut minkäänlaista piirustussalkkua.

Miehen aivojen lävitse välähti monta ajatusta, jotka eivät kuuluneet liikesanastoon. »Tuhat tulimmaista!... Millaiset silmät!... Noin pitäisi kaikkien tyttöjen pukeutua... Väsyneen näköinen... Ei, hänen silmänsähän vain ovat hieman rasittuneet... Kaunis... Ei, ei hän ole kaunis... Onpas...» Ääneensä hän sanoi: »Olette kovin ystävällinen, neiti O'Mara.» Sitten hän arveli olleensa liian juhlallinen ja virkkoi lyhyesti: »Istukaa.»

Neiti O'Mara istuutui. Neiti O'Mara katsoi häneen väsyneillä, syvän sinisillä silmillään. Neiti O'Mara ei sanonut mitään. Hän katseli vain Dirkiä hyväntahtoisesti, rauhallisesti ja miettivästi. Dirk odotti, että hän sanoisi, ettei hän tavallisesti käynyt toimistoissa, että hän ei voinut viipyä kahtakymmentä minuuttia kauempaa, että päivä oli lämmin taikka kylmä, Dirkin työhuone kaunis, näköala joen ylitse suurenmoinen t.m.s. Neiti O'Mara ei suvainnut sanoa mitään. Dirk rupesi siis puhumaan kiireesti.

Tämä oli uusi kokemus Dirk DeJongille. Tavallisesti naiset aina ensiksi rupesivat puhumaan ja puhuivat paljon. Harvapuheiset naiset muuttuivat puheliaiksi Dirkin vaietessa, ja puheliaat naiset rupattelivat. Paula puhui aina kymmenen sanaa Dirkin sanoessa yhden. Mutta tässä oli nyt nainen, joka oli vaiteliaampi kuin hän itse. Hän ei ollut epäystävällisesti eikä painavasti vaitelias, hän oli vain hiljaisesti, harkitusti, tyynesti vähäpuheinen.

»Selitän teille, mitä me tarvitsemme, neiti O'Mara.» Ja sitten hän selitti. Hän arveli, että hänen vaiettuaan taiteilija läjäyttäisi esille kolme taikka neljä ehdotusta. Niin olivat kaikki muut tehneet.

Kun Dirk oli päättänyt puheensa, sanoi neiti O'Mara: »Voin ajatella asiaa parisen päivää tehdessäni muuta työtä. Se on tapani. Piirustan parhaillani erästä oliivisaippuailmoitusta. Voin ryhtyä teidän työhönne keskiviikkona.»

»Mutta minä haluaisin nähdä sen — tarkoitan, että haluaisin tietää, mitä te olette suunnitellut.» Luuliko tuo tyttö, että Dirk sallisi hänen laatia kaikki itsekseen kysymättä Dirkin neuvoa?

»Oi, se on aivan tarpeetonta. Mutta voittehan te käväistä atelierissäni, jos haluatte. Viikon kuluttua luulen sen valmistuvan. Asun Ontarion puolella, vanhassa atelieritalossa. Löydätte sen, jos etsitte sellaista rakennusta, josta tiilet ovat karisseet katukäytävälle.» Hän hymyili hidasta, leveää hymyään. Dirk huomasi, että hänen hampaansa olivat hyvät, mutta suu liian suuri. Hymy oli joka tapauksessa sievä ja lämmin. Dirk huomasi itsekin hymyilevänsä seurana. Sitten hän muuttui taas asialliseksi — hyvin asialliseksi.

»Kuinka paljon te — mikä on — mitä te pyydätte tällaisesta piirustuksesta?»

»Tuhatviisisataa dollaria», sanoi neiti O'Mara.

»Hullutusta.» Dirk katsahti tyttöön. Ehkäpä hän laski leikkiä. Mutta hänpä ei hymyillytkään. »Vaaditteko tuhatviisisataa yhdestä ainoasta piirustuksesta?»

»Sellaisesta piirustuksesta — ehdottomasti.»

»Pelkään, ettemme me voi maksaa sitä, neiti O'Mara.»

Neiti O'Mara nousi seisomaan. »Se on hintani.» Hän ei ollut ensinkään hämillään. Dirk totesi, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt naisen käyttäytyvän noin mutkattomasti. Hän itse haparoi tällä kertaa kirjoituspöytänsä varusteiden joukossa siirrellen kyniä, paperilehtistä ja imupaperia. »Hyvästi, herra — DeJong.» Tyttö ojensi ystävällisesti kätensä. Dirk tarttui siihen. Tytön tukka oli kultaa — himmeätä eikä kirkasta kultaa — ja se kiertyi suureen solmuun matalalle niskassa. Dirk puristi hänen kättänsä. Väsyneet silmät kohottivat katseensa häneen.

»Niin — jos se on kerran hintanne, neiti O'Mara — — En ollut valmistunut maksamaan niin paljon — mutta te huippukyvyt kai olette tottuneet huimaaviin hintoihin.»

»Emme sen huimaavampiin kuin teidänkään huippukykynne.»

»Niin, mutta tuhatviisisataa dollaria on aika summa.»

»Minäkin olen samaa mieltä. Mutta minusta onkin kymmenestä dollarista saakka jokainen summa aika suuri. Tietäkää, että minä sain ennen aikaan kaksikymmentäviisi senttiä kappaleelta piirtäessäni hattuja Gagelle.»

Tyttö oli kieltämättä viehättävä. »Nyt olette niinmuodoin perillä — onni on teille myötäinen.»

»Perilläkö! En sinä ilmoisna ikinä! Olen juuri vasta alottanut.»

»Ansaitseeko joku enemmän piirustuksillaan kuin te?»

»Ei kukaan, mikäli minä tiedän.»

»Joten te siis — —?»

»Joten minä siis heti kohta kerron teille elämäni tarinan.»

Tyttö hymyili taasen hidasta leveää hymyään ja kääntyi lähteäkseen. Dirk totesi, että muiden tyttöjen suut ovat vain kasvonpiirteitä, mutta tämän suu oli kasvojen kaunistus.

Hän oli mennyt. Neiti Ethelinda Quinn tovereineen ulommassa toimistosalissa hyväksyi neiti Dallas O'Maran puvun hänen käsintehdyistä kengistään ranskalaissyntyiseen hattuunsa saakka ja salamannopeasti muunsi mielessään omat pukunsa uuteen uskoon. Dirk DeJong sisähuoneessa totesi tilanneensa tuhannenviidensadan dollarin piirustuksen kuin sian säkissä ja olevansa pakotettu tekemään tiliä siitä Paulalle.

»Merkitkää muistiin, neiti Rawlings, että minun on käytävä neiti O'Maran atelierissä torstaina.»

Lähimpinä päivinä hän huomasi, että hämmästyttävän monet ihmiset tiesivät hämmästyttävän paljon asioita Dallas O'Marasta. Hän oli kotoisin Texasista, ja siitä johtui hänen mahdoton nimensä. Hän oli kahdenkymmenenkahdeksan — kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenkahden — kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha. Hän oli kaunis. Hän oli ruma. Hän oli orpo. Hän oli itse ansainnut elatuksensa käydessään taidekoulua. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa. Kaksi vuotta sitten hänen piirustuksensa olivat äkkiä herättäneet huomiota. Hänen päämääränsä oli öljyvärimaalaus. Hän raatoi kuin kaleeriorja, leikki kuin lapsi. Hänellä oli kaksikymmentä ihailijaa eikä yhtään rakastajaa. Hänen ystävänsä, niin hyvin miehet kuin naisetkin, olivat monilukuiset ja vaelsivat edestakaisin hänen atelierissään kuin yleisellä torilla. Siellä saattoi milloin hyvänsä tavata keitä hyvänsä Bert Colsonista, mustapintaisesta varieteetähdestä pariisilais-lakeforestilaiseen rouva Robinson Gilmaniin, ja Chicagon sinfoniaorkesterin ensimmäisestä viulunsoittajasta Leo Mahlerista Carsonin mallipiirtäjään Fanny Whippleen saakka. Hän avusti kaikenlaisia onnettomia kanssasisaria ja veljiä Texasissa ja kaikkialla lähellä.

Neiti Rawlings ilmoitti, että Dirk tulisi alelieriin torstaina kello kolme. Paula sanoi, että hän tulisi mukaan ja tulikin. Hän pukeutui erikoisesti Dallas O'Maraa varten, ja tulos oli kieltämättä hurmaava. Dallas maalasi pastelliväreillään muotokuvia ja joskus hän käytti öljyvärejäkin. Hän oli saanut palkinnon viime keväänä Chicago Art Institutin muotokuvanäyttelyssä pantuaan näytteille rouva Robinson Gilmanin kuvan. Hänen mallinaan istumista pidettiin suurena kunniana. Paulan hattu oli valittu hänen hiustensa ja profiilinsa mukaan, hänen pukunsa kaulaleikkaus hänen hattunsa, hiustensa ja profiilinsa mukaan ja hänen helmensä kaikkien näiden neljän mukaan. Tämä yhdistelmä oli omiaan lyömään neiti Dallas O'Maran täydellisesti laudalta.

Neiti Dallas O'Mara istui atelierissään korkealla tuolilla maalaustelineen edessä suuri kokoelma liituja vieressään. Hän oli merkillisen näköinen eikä välittänyt siitä vähääkään. Hän tervehti Dirkiä ja Paulaa iloisen ystävällisesti ja jatkoi heti työtään. Hyvin hienosti puettu malli istui hänen edessään.

»Hei!» sanoi Dallas O'Mara. »Tässä se on. Mitä te pidätte siitä?»

»Kas», sanoi Dirk. »Tuoko?» Paperilla näkyi oikeastaan vain jonkinlainen hämärä luonnos tuosta hienosti puetusta mallista. »Tuollainenko se on?» Tuhatviisisataa dollaria!

»Toivottavasti te ette kaipaa naista, joka ostaa arvopapereita.» Hän jatkoi työtään. Hän siristi toista silmäänsä, otti taskustaan esille merkillisen, pienen, kiiltävän esineen, johon hän katsahti, ja jonka hän sitten työnsi takaisin taskuunsa. Hän veti mustan viivan paperiin hiilikynällä ja sotki sen sitten peukalollaan. Hänen yllään oli haalistunut, kaikkipeittävä esiliina, jonka pinnalla tushi, kumihiutaleet, kynänpiirrot, hiilentomu ja pesu kamppailivat ylivallasta muodostaen sekanaisen, Chicagon ilmaa muistuttavan hämäryyden. Valkoisen, ei erikoisen puhtaan silkkipuseron kaulus pisti esille sen alta. Hänen jaloissaan oli pehmeät, nahkaiset, tupsuniekat tohvelit. Hänen himmeän keltainen tukkansa riepotti suurena, hatarana solmuna niskassa. Toisella poskella oli musta pilkku.

»Taivas», ajatteli Dirk, »miltä hän näyttääkään!»

Dallas O'Mara viittasi ystävällisesti kädellään tuoleihin, joilla virui hattuja, kaikenlaisia vaatteita, pahvilevyjä ja (nojatuolin leveällä käsinojalla) keltainen möhkäle. »Istukaa.» Hän huusi tytölle, joka oli avannut heille oven: »Gilda, heitä syrjään nuo tavarat. Tässä on rouva Storm ja herra DeJong — Gilda Hannan.» Dirk huomasi myöhemmin, että tyttö oli hänen sihteerinsä.

Huone oli siistimätön, kodikas ja likainen. Kulunut, vanha, suuri piano seisoi nurkassa. Puolet huoneen pohjoiseen viettävästä katosta oli lasista. Muuan mies ja tyttö istuivat sohvalla huoneen toisessa päässä keskustellen vakavasti. Tummaverinen, ulkomaalaisen näköinen mies, jonka Dirk hämärästi muisti joskus nähneensä, soitti hiljaa pianoa. Puhelin soi. Neiti Hannan vastasi, toisti puhelun Dallas O'Maralle ja saneli vastauksen takaisin puhelimeen. Korkealla tuolillaan, tohvelijalka kiertyneenä tuolinjalkojen väliin, Dallas työskenteli keskitetysti, tyynesti ja hartaasti. Hiuskiehkura riippui hänen silmillään. Hän työnsi sen pois ranteellaan piirtäen uuden viirun otsaansa. Hänen hartautensa ja välinpitämättömyytensä olivat ihmeteltävät — niin vaikuttavat, niin suurenmoiset. Hän ei katsahtanutkaan vieraisiinsa. Hänen huomionsa oli kiinnitetty yksinomaan työhön, ja hänen nenänsäkin kiilsi. Dirk ei ollut vuosikausiin nähnyt sellaista tyttöä, jonka nenä olisi kiiltänyt. Ainahan he vetivät esille nuo pienet rasiansa ja muut sellaiset ja kalkitsivat kasvonsa niiden sisällyksellä.

»Kuinka te voitte työskennellä tällaisessa ihmisjoukossa?»

»Voi», vastasi Dallas syvällä, laiskan rauhallisella äänellään, »tavallisestihan täällä on pari-, kolmekymmentä henkeä» — hän vetäisi tulipunaisen piirron paperille ja pyyhki sen heti pois — »tuhannet ihmiset kulkevat täällä edestakaisin. Minä pidän siitä, että näen ystäviä raataessanikin.»

»Tuhat tulimmaista!» Dirk tuumi, »hänhän on — — en keksi sanoja, mutta— —hänhän on — —»

»Emmekö jo lähde?» sanoi Paula.

Dirk oli unohtanut hänen läsnäolonsa. »Aivan heti, jos sinä olet valmis.»

Ulkopuolella Paula kysyi: »Luuletko sinä kuvan onnistuvan?» He astuivat hänen autoonsa.»

»En tiedä. On vaikeata sanoa tällä asteella, vai mitä luulet?»

»Palaatko toimistoosi?»

»Palaan.»

»No, onko hän viehättävä?»

»Mitä itse luulet?»

Dirk oli niinmuodoin varuillaan! Paula veti kiivaasti kampia ja vaihtoi toiseen välitykseen. »Hänen kaulansa oli likainen.»

»Hiilentomua», virkkoi Dirk.

»Tokkopa», vastasi Paula.

Dirk kääntyi sivulle katsoakseen häneen. Oli kuin hän olisi nähnyt Paulan ensimmäisen kerran. Hän näytti hauraalta, kovalta, keinotekoiselta — ikään kuin hyvin pieneltä. Ei ruumiillisesti, vaan sielullisesti.

Kuva oli valmis ja paikallaan kymmenen päivän kuluttua. Sinä aikana Dirk kävi kahdesti Ontario Streetin varrella olevassa atelierissä. Dallas ei näyttänyt tyytymättömältä. Hän ei näyttänyt erikoisen kiinnostuneeltakaan. Hän oli kummallakin kerralla vaipunut työhönsä. Ensimmäisellä kerralla hän oli saman näköinen kuin Dirkin ensi kertaa käydessä, mutta toisella kerralla hän oli puettu uuteen, puhtaaseen takkiin, jonka keltainen väri sointui hyvin loistavasti hänen hiuksiinsa, sekä korkeakantaisiin, vaaleanruskeisiin, siroihin puolikenkiin. Dirkin mielestä hän oli kuin pikku tyttö, joka oli juuri pesty ja puettu puhtaaseen leikkiesiliinaan.

Hänen ajatuksensa kiertelivät useasti Dallas O'Maraa. Hän huomasi joskus puhuvansa hänestä muille ja luuli sävyänsä erittäin ylimieliseksi. Hän puhui mielellään tuosta tytöstä. Hän kertoi äidilleen hänestä. Hän uskalsi vapaasti ilmaista ajatuksensa Selinalle ja oli luultavasti käyttänyt hyväkseenkin tätä vapautta, koska hänen äitinsä katsoi häneen niin tarkkaavaisesti sanoessaan: »Tutustuisin kovin mielelläni häneen. En ole koskaan vielä tavannut tuollaista tyttöä.»

»Kysyn häneltä, saisinko joskus tuoda sinut hänen atelieriinsä käydessäsi kaupungissa.»

Oli aivan mahdotonta puhua hänen kanssaan minuuttiakaan kahdenkesken, ja se hermostutti Dirkiä. Ihmisiä kulki koko ajan edestakaisin atelierissä — merkillisiä, tärkeitä, hämmästyttäviä ihmisiä ja pieniä, halveksittuja, nukkavieruja ihmisiä. Siellä oli rahaton taidekoulun oppilas, punatukkainen ja kiihkeäsilmäinen tyttö, joka asui Dallasin luona, siksi kunnes hän saisi kotoaan rahoja, sekä helmiketjuinen Metropolitan-oopperan laulajatar, joka oli alentunut laulamaan parisen viikkoa Chicagon oopperassa. Dirk ei tiennyt, että Dallaskin soitti, ennen kuin hän kerran tapasi tytön istumassa hämärissä pianon ääressä Bert Colsonin, mustapintaisen ilveilijän keralla. Colson lauloi noita hirvittäviä lauluja orvokkeja kasvattavista huhtikuun sateista ja Ma-ha-ha-ha-ha-ha-mysta, mutta ne eivät olleetkaan hirvittäviä hänen niitä laulaessaan. Tuon laihan, onttorintaisen, synkkäsilmäisen ilveilijän yllä lepäsi merkillinen paatoksen tenho ja suurenmoinen rytmin mahti — hän sitoi kuulijansa ja pakotti heidät rakastamaan itseään. Teatterissa hän astui aina näyttämön partaalle ja syleili kuulijakuntaansa. Hän puhui kuin kengänkiillottaja ja lauloi kuin enkeli. Dallas istui pianon ääressä, Colson kumartui sen ylitse, ja he harjoittelivat jotain laulua. He olivat kiihtyneet, hurmaantuneet kumpikin. He tuskin huomasivat Dirkin tuloa. Dallas nyökkäsi hänen saapuessaan, mutta jatkoi samalla soittoaan. Colson lauloi halvan, tuntehikkaan ballaadin, ikään kuin se olisi ollut traagillinen kansanlaulu, hänen käsivartensa ojentuivat, hänen kasvonsa hehkuivat. Dallas säesti, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Kun he lopettivat, sanoi tyttö: »Eikö tämä ollut hirveä laulu? Olen hullaantunut siihen. Bert aikoo esittää sen illalla.»

»Kuka — hm — on sen kirjoittanut?» Dirk kysyi kohteliaasti.

Dallas rupesi taas soittamaan. »Kukako? Niin — minä.» Jälleen he upposivat työhönsä. He eivät välittäneet Dirkistä eivätkä he kuitenkaan olleet epäystävällisiä. He vain olivat kiinnostuneemmat omaan työhönsä. Dirk lähti päättäen, ettei hän enää palaisi tähän taloon. Miksi hän vetelehtisi tällaisissa ateliereissä? Mutta seuraavana päivänä hän oli jälleen siellä.

»Kuulkaa, neiti O'Mara», hän oli vetänyt tytön syrjään silmänräpäykseksi. »Kuulkaa, ettekö te joskus voisi syödä kanssani päivällistä? Ja tulla teatteriin?»

»Hyvin mielelläni.»

»Milloin?» Dirk oikein vapisi.

»Tänään.» Dirkillä oli tärkeä kokous. Siekailematta hän pyyhki sen pois mielestään.

»Tänäänkö! Mainiota! Missä te haluaisitte syödä päivällistä? Casinossako?» Se oli Chicagon hienoin klubi, pieni, vaalean punainen, italialainen stukkomaja Lake Shore Driven varrella. Dirk oli ylpeä voidessaan kutsua Dallasin tuohon klubiin.

»Voi, ei, minä vihaan noita taiteellisia pikkupaikkoja. Minä pidän hotelleista, joissa on kaikenlaisia ihmisiä. Klubissa on ympärillämme vain samanlaisia ihmisiä. He ovat klubin jäseniä joko sen tähden, että he kaikki harrastavat golfia, taikka sen tähden, että he ovat suorittaneet yliopistollisia tutkintoja taikka kuuluvat samaan valtiolliseen puolueeseen taikka kirjoittavat tai maalaavat taikka ansaitsevat yli viisikymmentätuhatta vuodessa taikka muuta sellaista. Minä pidän enemmän sekasotkusta. Minä pidän sellaisesta ruokasalista, joka on täynnä ammattipelureita ja vakuutusasioitsijoita ja näyttelijöitä ja kauppiaita, varkaita, salakuljettajia, asianajajia, katunaisia, rouvia, koulutyttöjä, kauppamatkustajia, miljonäärejä — joka lajia. Sellaista minä nimitän päivällisen syömiseksi ulkona — lukuunottamatta tietysti ystävieni päivälliskutsuja.» Tämä oli hänen puheekseen harvinaisen pitkä juttu.

»Ehkä», Dirk innostui, »te suostuisitte joskus syömään päivällistä minunkin pienessä kodissani. Kutsuisin neljä taikka viisi vierasta, taikka — —»

»Kenties.»

»Menemmekö Drakeen tänä iltana?»

»Se muistuttaa liiaksi roomalaista saunaa. Nuo pilarit kiusaavat minua. Mennään Blackstoneen. Minä olen aina oleva sikäli Texasin lapsi, että Blackstonen ranskalainen huone on hienointa, mitä tiedän.»

He menivät siis Blackstoneen. Hovimestari tunsi Dirkin. »Hyvää iltaa, herra DeJong.» Dirk oli salaa oikein tyytyväinen, mutta sitten hän hätkähti huomatessaan, että hovimestari hymyili Dallasille ja Dallas hovimestarille. »Hei, André», sanoi Dallas.

»Hyvää iltaa, neiti O'Mara.» Tervehdyksen sanamuoto oli säännönmukainen, Blackstonen ranskalaisen huoneen hovimestarin arvoinen, mutta hänen äänensä oli lyyrillinen, ja hänen silmänsä säihkyivät. Hän tarjosi tytölle tuolin kuin valtaistuimen kuningattarelle.

Huomatessaan oudon ilmeen Dirkin silmissä Dallas selitti: »Tutustuin häneen sotaväessä ollessani Ranskassa. Hän on kelpo poika.»

»Olitteko te — mitä te teitte Ranskassa?»

»Jos jotakin.»

Dallasin päivällispuku oli hieno, mutta joku vaalean punainen silkkinauha pilkisti huolimattomasti esille olkapäältä. Se kuului luultavasti hänen liivinsuojukseensa. Paula olisi — mutta Paulan pukuhan oli aina niin täydellinen, ettei mikään poikkeus olisi ollut mahdollinenkaan. Dirk piti hänen puvustaan, joka päättyi jyrkästi olkapäällä paljastaen hänen kiinteät, valkoiset käsivartensa. Kangas oli himmeästi kullanvärinen — hänen hiustensa mukainen. Tällainen oli tämä Dallas. Dallaseja oli tusina — sata kappaletta. Ja kuitenkin hän oli aina sama Dallas. Et koskaan voinut edeltäkäsin tietää, tapaisitko tahriintuneeseen takkiin puetun, hiilinaamaisen, veitikan vai pieneen turkkiin puetun kaunottaren. Joskus hän Dirkin mielestä muistutti ruotsalaista palvelijatarta korkeine poskipäineen, syvine silmineen ja suurine, taitavine käsineen. Joskus hän muistutti tuota komeaa jumalatarta, jota niin useasti kuvataan, joka pitää kädessään runsaudensarvea seisoessaan korkearintaisena sirossa asennossa. Häntä ympäröi luonnollisuuden, hedelmällisyyden ja alkuperäisyyden ilmakehä. Dirk totesi, että hänen kyntensä olivat lyhyet eivätkä hyvin hoidetut — ne eivät kiiltäneet hiottuina, teroitettuna ja punattuina niin kuin Paulan kynnet. Sekin miellytti merkillisesti Dirkiä.

»Haluatteko ostereita?» hän kysyi. »Täällä niihin voi luottaa. Vaiko hedelmäsalaattia? Sitten helmikanan rintaa artisokkien kera — —»

Dallas oli huolestuneen näköinen. »Jos te — te kai pidätte siitä. Minä pitäisin enemmän paistista ja paistetuista perunoista ja venäläisestä salaatista — —»

»Suurenmoista!» Dirk oli innostunut. Hän tilasi toisenkin samanlaisen annoksen, ja he söivät sen pelottavan halukkaasti. Dallas söi sämpylöitä. Dallas söi voita. Dallas ei puhunut ruoasta. Hän sanoi vain kerran sen olevan hyvää ja kertoi unohtaneensa tänään aamiaispäivällisen kiireisessä työssään. Dirkin mielestä kaikki tämä oli niin viihdyttävää ja virkistävää. Tavallisesti, kun hän istui ravintolassa jonkun naisen seurassa, tämä sanoi: »Voi, kuinka mielelläni minä söisin edes yhden tuollaisen murean, pienen sämpylän!»

Hän sanoi silloin: »Miksi et sitten syö?»

Jolloin nainen aina vastasi: »En ikinä uskalla! Hyvä Jumala! Ainakin puoli naulaa. En ole vuoden päiviin syönyt sämpylää voin kera.»

Taas hän sanoi: »Miksi et?»

»Pelkään lihovani.»

Ja silloin oli Dirkin vastattava koneellisesti: »Sinäkö! Mahdotonta. Sinä olet juuri sopiva.»

Dirk oli niin kyllästynyt noihin naisiin, jotka puhuivat painostaan, vartalostaan ja viivoistaan. Hänestä se oli mautonta. Paula kieltäytyi aina jääkylmästä milloin mistäkin nautinnosta. Dirk oli vaivaantunut istuessaan pöydän ääressä vastapäätä häntä. Dirk söi koko aterian, ja Paula hypisteli pikku murusia Melban paahtoleivästä ja maisteli salaatin lehteä ja puolta, sokeroimatonta grapefruitia. Hän ei voinut nauttia omista ostereistaan, paististaan ja kahvistaan. Hän epäili, että Paula aina katseli hänen ruokaansa hieman kateellisesti, vaikkakin hän oli olevinaan niin välinpitämätön. Paula olikin hieman näivettynyt.

»Teatteri on naapuritalossa», sanoi Dirk. »Parin askeleen päässä. Meidän ei tarvitse, lähteä täältä ennen kahdeksaa.»

»Sepä hyvä.» Dallas nautti savukkeesta kahvin keralla pehmeän, kiehtovan tunnelman vallassa. Dirk kertoili itsestään. Hän oli kuin vapautunut, luonteva ja onnellinen.

»Tiedättekö, että minä olen arkkitehti — tai ainakin olen ollut sellainen. Siksi kai niin mielelläni vetelehdinkin teidän atelierissänne. Olen ruvennut kaipaamaan kyniä ja piirustuslautaa ja kaikkea sellaista — jonkunlaista koti-ikävää luultavasti.»

»Miksi sitten hylkäsitte ne?»

»Ei kelvannut.»

»Mitä te tarkoitatte — miksi se ei kelvannut?»

»Ei tuottanut rahaa. Sodan jälkeen ei kukaan rakentanut mitään. Ehkäpä, jos olisin ponnistellut kynsin hampain — —»

»Ja sitten rupesitte pankkiiriksi, niinkö? No, pankissa lieneekin tarpeeksi rahaa.»

Dirk tunsi piston. »En ruvennut pankkiiriksi — heti. Hoidin obligatsionien myyntiä.»

Dallasin kulmakarvojen väliin ilmestyi pieni vako. Hänen kulmakarvansa olivat paksut, voimakkaat ja hieman epätasaiset, ja ne yhtyivät useasti hänen nenänsä yläpuolella. Paulan kulmakarvat muodostivat mustan viivan — huolellisesti piirretyn puoliympyrän silmien yläpuolelle, jotka eivät kätkeneet mitään tuntemattomia salaisuuksia. »Minä puolestani ainakin», virkkoi Dallas hitaasti, »mieluummin piirustaisin jonkun sellaisen rakennuksen takaoven, joka kaunistaisi ja kohottaisi tätä kaupunkia, kuin myisin kaikkia niitä arvopapereita, joita milloinkaan on virrannut — minne tuollaiset arvopaperit sitten mahtavatkaan virrata.»

Dirk puolustelihen. »Minäkin ajattelin tuolla tavalla. Mutta äitinihän oli auttanut minut opin tielle, raatanut ja ahertanut antaakseen minulle hyvän kasvatuksen. Enhän minä voinut vetelehtiä ja ansaita hädin tuskin vain elantoani. Halusin antaa hänelle kaikki maailman ihanuudet. Halusin — —»

»Halusiko hän sitten kaikkia noita ihanuuksia? Tahtoiko hän teidän luopuvan arkkitehtuurista ja ryhtyvän arvopapereihin?»

»Hän — en oikein tiedä, mitä hän — —» Dirk oli liian rehellinen — hän oli yhä vieläkin Selina DeJongin poika — hän ei kyennyt suoraan valehtelemaan.

»Lupasitte kerran, että minä saisin joskus tutustua häneen.»

»Saanko tuoda hänet teidän luoksenne? Tai suostuisitteko te — ajamaan kanssani farmille jonakin päivänä? Hän pitäisi siitä hirveästi.»

»Samoin minäkin.»

Dirk kumartui äkkiä eteenpäin. »Kuulkaa, Dallas. Mitä te ajattelette minusta?» Hän tahtoi tietää sen. Hän ei jaksanut enää odottaa.

»Minusta te olette oikein hauska nuori mies.»

Tuo oli hirveätä. »Mutta enhän minä halua olla hauska nuori mies. Tahdon, että te pitäisitte minusta — paljon. Sanokaa, mitä minulta puuttuu? Miksi te työnnätte minut syrjään niin useasti? Minä en koskaan saa tuntea olevani oikein lähellä teitä. Mitä minulta puuttuu?» Dirk oli allapäin.

»No, jos te välttämättä tahdotte tietää — — Minä vaadin, että niillä ihmisillä, joita useasti tapaan, on oleva jotain, joka kimaltelee, joka häikäisee. Toisissa ihmisissä on yhdeksän kymmenettä osaa loistoa ja yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa, kuten Gene Meranissa, ja toisissa on yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa ja yksi kymmenesosa hohtavaa, jaloa metallia, kuten Sam Huebchissa. Mutta on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat pelkkää tasaista punerrusta ilman pisaraakaan kuninkaallista purppuraväriä.»

»Ja sellainen olen siis minä.»

Dirk oli hirveästi pettynyt, loukkaantunut ja masentunut. Hän oli myöskin kiukuissaan. Hänen ylpeytensä oli haavoittunut. Olihan hän Dirk DeJong, Chicagon nuorten miesten ensimmäisiä, lupaavin ja suosituin heistä. Mitä oli Dallas O'Mara — vain ilmoitustenpiirtäjä, joka sai tuhatviisisataa dollaria kuvasta?

»Kuinka käy miesten, jotka rakastuvat teihin? Mitä he tekevät?»

Dallas sekoitti mietteisiinsä vaipuneena kahviaan. »Tavallisesti he ilmaisevat minulle sen.»

»Entä sitten?»

»Sitten he voivat paremmin, ja me olemme hyviä ystäviä.»

»Mutta ettekö te milloinkaan rakastu heihin?» Kirotun varma ja itsetietoinen tyttö! »Ettekö te sitten koskaan rakastu heihin?»

»Melkein aina», virkkoi Dallas.

Dirk rohkaisi mielensä ja iski suoraan asiaan. »Minä voisin antaa teille paljon, mitä teillä ei ole — sekä purppuraista että ilman purppuraa.»

»Matkustan huhtikuussa Ranskaan, Pariisiin.»

»Mitä tarkoitatte? Pariisiin! Miksi?»

»Opiskelemaan. Tahdon maalata muotokuvia. Öljyväreillä.»

Dirk oli järkytetty. »Ettekö voi maalata niitä täällä?»

»En toki. En sellaisia kuin nyt tarvitsen. Olen jo opiskellutkin täällä. Olen käynyt Art Institutessa kolmesti viikossa vain harjoittaakseni kättäni.»

»Sielläkö te siis käyttekin iltaisin?» Dirkin mieli keventyi oudosti. »Saanko joskus seurata teitä sinne, saanko?» Mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä.

Dallas ottikin hänet mukaansa eräänä iltana keinotellen hänet taitavasti ankaran irlantilaisen ohitse, joka vartioi alakerran luokkahuoneiden sisäänkäytävää, avasi kaappinsa, pukeutui työesiliinaansa ja tarttui siveltimiinsä. Sitten hän juoksi hallin poikki. »Älkää puhuko», hän varoitti Dirkiä. »He häiriytyvät. Mitähän he sanoisivat, jos näkisivät minun atelierini?» Hän kiirehti pieneen, säälimättömän valoisaan, ahdistavan kuumaan huoneeseen, jonka seinät olivat valkeiksi maalatut. Telineet peittivät jokaisen neliötuumankin lattiasta. Heidän edessään seisoi miehiä ja naisia siveltimet käsissään vaipuneina hartaaseen työhön. Dallas asettui omalle paikalleen ja syventyi heti hänkin työhönsä. Dirk räpytteli silmiään häikäisevässä valossa. Hän katsahti lavalle, jonne kaikki katselivat työskennellessään. Siellä lepäsi alaston nainen.

Dirk hätkähti ja hänen päänsä lävitse välähteli ajatuksia: »Herranen aika, hänellähän ei ole vaatteita! Piru vieköön, tämä on paksua. Hän on aivan alasti!» Hän koetti kuitenkin näyttää tottuneelta, huolettomalta ja ylimieliseltä. Hänen onnistuikin voitettuaan ensi hämmästyksensä täydellisesti tottua tilanteeseen. Oppilaat maalasivat vartalokuvaa öljyväreillä.

Malli oli moroni, jonka iho oli kuin samettia ja ruusunlehtiä, ja hänen asentonsa valuivat pehmeästi kuin kerma. Hänen tukkansa oli käherretty puiseviksi laineiksi, hänen nenänsä oli kömpelö, ja hänen korvarenkaansa olivat rohdoskaupasta ostetut, mutta hänen selkänsä oli luultavasti kauniimpi kuin Helenan ja hänen rintansa kuin kaksi korallihuippuista lumikinosta. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Dirk huomasi vaipuneensa aivan ulkopuolisesti ja viileästi tutkimaan vivahduksia, varjoja, värejä ja viivoja. Hän kuunteli opettajan hiljaisia neuvoja ja tirkisti hartaasti toisella silmällään todetakseen, oliko tuo varjo mallin vatsalla todellakin sininen vaiko ruskea. Hänkin saattoi heti nähdä, että Dallasin maalaus oli miltei loukkaavan paljon parempi kaikkien muiden töitä. Hänen taulussaan oli ihon alla lihaksia ja lihaksien alla verta ja luuta. Hän ilmeisesti tunsi ihmisruumiin yhtä tarkasti kuin lääkäri. Dirk huomasi nyt, että siinä juuri piilikin hänen ilmoituskuviensa tenho. Piirustus, jonka hän oli suorittanut Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosaston tilauksesta, oli ollut tavallaan hyvin totunnainen, mutta aiheen käsittely ja piirtäjän taito olivat luoneet sen viehätyksen. Dirk ajatteli, että Dallasin öljymaalaukset, jos hän sellaisiin joskus ryhtyisi, olisivat varmaankin sekä eloisia että vaikuttavia, mutta hän toivoi kuitenkin, ettei Dallas koskaan siihen työhön rupeaisikaan. Hän toivoi — —

Vasta yhdentoista jälkeen he astuivat ulos Art Instituten ovesta ja seisoivat hetkisen leveiden portaiden yläpäässä katsellen heidän edessään lepäävää maailmaa. Dallas ei sanonut mitään. Äkkiä kuohahti yön kauneus esille tulvahtaen hyökynä Dirkin mieleen. Siinä oli loistoa ja kimallusta, värejä ja hehkua. Oikealla Wrigleyn talon valkoinen torni kohosi satumaisena sinipunervaa taivasta vastaan. Juuri tällä puolella välkytteli sähkölamppujen noitalauma sanomaansa punaisin ja valkoisin valoin katsojalle. Ensiksi valkoiset lamput:

OSTA

Sitten pimeys, jolloin jäit vasten tahtoasikin odottamaan. Sitten punaiset:

TAVARAMARKKINOILTAMME

Taas pimeys. Sitten leimahtivat kummatkin värit entistä suurempina kirjaimina niin kirkkaasti, että silmämunaasi kirveli, häikäisten näkyvistä tornit, taivaat ja kadut:

SÄÄSTÄ RAHAA

Suoraan edessä muodosti Adams Streetin maanalaisen katos venetsialaisen sillan, jonka alla musta asfalttikanava virtasi hitaasti eteenpäin. Kahviloiden ja tupakkakauppojen valot heijastivat pylväsrivistöjä kanavan pintaan. Näky oli hurmaava. Dirkin mieleen juolahti, että Dallas oli juuri tuollainen — samanlainen kuin Chicago itse. Hänessä oli hohtoa ja halpuutta, katinkullan kimallusta ja suurenmoisuutta, ihanuutta ja rumuutta.

»Suloista», huudahti Dallas vetäen syvän henkäyksen. Hän kuului kaikkeen tähän.

»Niin on.» Dirk tunsi olevansa vieras. »Haluatteko voileivän? Oletteko nälkäinen?»

»Kuolen nälkään.»

He söivät voileivän ja joivat kahvia muutamassa kokoyön ruokalassa, koska Dallas väitti, ettei hän voinut mennä ravintolaan näin likaisin kasvoin, ja koska hän ei myöskään viitsinyt vaivaantua peseytymään. Hän oli tavallista avomielisempi tänä iltana, hieman väsynyt, vähemmän ylimielinen ja itsenäinen kuin tavallisesti. Sen kautta hän oli ikään kuin avuton — uupunut — ja hänen avuttomuutensa ja uupunut ilmeensä herättivät Dirkin hellyyden. Dallasin hymy valutti hänen mieleensä lämpimän onnen tunnun — kunnes hän huomasi, että tyttö hymyili aivan samalla tavalla pisamaiselle nuorukaiselle kiiltävän, nikkelisen kahvipannun ylitse sanoessaan tälle, että hänen kahvinsa oli suurenmoista.