Part 1

language: Finnish

RAAKALEENKORJUU

Kirj.

Sheila Kaye-Smith

9. painoksesta ("Green Apple Harvest") suomentanut

Valfrid Hedman

Uusia romaaneja 12

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

I OSA

1.

Bodingmaresin Fullerit olivat asuneet High Tiltin pitäjässä lähes kolmesataa vuotta. He olivat saapuneet seudulle kuninkaallisen Kaarlen hallituksen köyhdyttäminä metsäjunkkareina, syömään niukkaa leipäänsä maailmasta eristyneinä Cromwellin tasavallan aikana ja täällä vaipuneet syrjäisen lymypaikkansa unhoon. Heidän asiansa elpyessä he itse eivät elpyneet. Sussexilaisen kylän hiljaiset riennot nielivät heidän sielunsa, niinkuin sen kirkkomaan multa otti vastaan heidän ruumiinsa.

Fullerit eivät enää seurustelleet prelaattien ja ylimysten, vaan maalaispastorien ja pienten kartanonherrain kanssa. Samoin kuin Bodingmares vaipui aatelishovista talonpoikaistaloksi, muuttui heidän seurapiirinsäkin maanviljelijöiksi ja rämeseutujen karjankasvattajiksi; ja kun Rotherin laakson isot maatilat ajanmittaan kasvoivat ja yllättivät Bodingmaresin, olivat heidän tuttaviaan vähävaraisemmat tilalliset, lampuodit, vuokratalolliset ja pienviljelijät. Verkalleen, mutta armottomasti Rotherin tasankojen tienoo söi Fullerien omistuksia.

Bodingmares sijaitsi lähellä Rother- ja Dudwell-jokien yhtymäkohtaa tasangolla Haremeren herraskartanon alapuolella. Asuinrakennus oli lombardialaisten poppelien ympäröimänä latojensa ja kuivuuhuoneittensa keskellä Bugshullin metsän ylävällä rinteellä, mutta Fullerien tilukset — heidän peltonsa, joissa kasvoi sitkeäkuorista kauraa, heidän laidunmaansa, heidän turnipsi- ja rehujuurikasvainionsa — viettivät alas puronrantaa kohti. Siellä oli myöskin saanut suojaisen paikkansa soikiomainen humalatarha, jonka vihreässä hämärässä ilma kesäisin höyrysi tuikean huumaavana.

Kartanon nykyinen omistaja oli James Fuller, joka äskeisin oli saapunut Bulverhythestä, missä hänellä oli ollut varsin tuottava kauppapuutarha, kunnes lapsettoman sedän kuolema oli tehnyt hänet puolittain vastoin tahtoaan näiden kahdensadan eekkerin omistajaksi. Hän oli kaupungissa kasvanut, vaikkei kaupungissa syntynyt, ja se lienee ollut yhtenä syynä, miksi hän rikkoi Fullerien perintätavat ja harjoitti hartauttaan vaatimattomassa metodistikappelissa eikä pitäjän kirkossa. Fullerit kylläkin olivat jo kauan sitten unohtaneet, että he asemastaan saivat kiittää etupäässä uskollisuuttaan valtiokirkkoa kohtaan, mutta High Tiltissä, kuten useimmissakin maanviljelyskunnissa, oli vakiintunut katsantokanta, että vapaatilallisen ei mitenkään sopinut käydä kappelissa, ja tämän sovinnaisuuden uhmaaminen alensi Jamesin mainetta naapurien silmissä.

Moni mies olisi erehdyksensä huomattuaan sen korjannut, mutta niin ei tehnyt James. Metodisteja hän sai kiittää kääntymyksensä ihmeestä, paikastaan valittujen joukossa ja niistä ajoittaisista hurmioista, jotka toivat vaihtelua hänen elämänkokemuksensa viileään harmauteen. Muuttuipa hän hartaassa järkähtämättömyydessään katkeraksikin ja soimasi lapsilleen kirkkoa, joka oli poikennut apostolisista perintätiedoista ja repostellut armon vakavimpia dogmeja.

Hänellä oli kaksi lasta ensimmäisestä vaimostaan Susan Sharmanista, joka luonteensävyltään oli ollut hyvin hänen kaltaisensa vaikkakin aina oli enemmän korostanut säädyllisyyttä ja hyvää naapuruussuhdetta kuin aviomies. Vaimo kuoli ennenkuin hän lähti Bulverhythestä, ja James oli muuttanut maalle leskimiehenä, jolla oli poika ja tyttö. Sitten hän oli eräänä päivänä High Tiltissä tavannut Elizabeth Boumerin ajamassa isänsä linjaalivaunuja karjan perästä; ja tytön lempeät kasvot syvine hymykuoppasineen poskien ruusujen keskellä, pyöreä, suloinen suu rusohuulineen ja heteiden kukkapölyä muistuttava, himmeän kultaisena liehuva tukka olivat herättäneet hänessä tunteita, joiden hän ei enää koskaan ollut luullut elpyvän. Ne eivät liittyneet hänen muistoihinsa Susanista, jonka hän oli nainut taloudellisista syistä, yhtä paljon kuin muistoihin siitä menneisyydestä, joka hänellä oli ollut ennenkuin Herra loi hänen sydämensä uudesti, joka nyt oli poissa ja jonka hän toivoi olevan jo unohdettuna. Mutta hän ei voinut pitää näitä tunteita pahoina, kun ne liittyivät Elizabethin kasvojen kukikkaaseen suloon ja hänen ikäänkuin kastehelmien pehmentämään lempeyteensä. Niinpä hän paljon rukoiltuaan oli antanut niille perään; ja neitonen sääli tuota miestä, jonka silmät olivat sekä murheelliset että voitonriemuiset ja kielellä sekä mettä että sappea. Hän oli ottanut vastaan hänen kosintansa ja tullut niiden aatelisnaisten nöyräksi seuraajaksi, jotka olivat liiankin hyvin alistuneet syrjäiseen osaansa.

2.

Eräänä lokakuun iltana seisoi James Fuller kartanonsa pihalla, odottaen kahta poikaansa, jotka hänellä oli toisesta vaimostaan. Vanhemmat lapset olivat jo äitipuolensa kanssa keittiössä teellä, mutta nämä Elizabethin pojat olivat tapansa mukaan myöhästyneet. Hän oli kiukuissaan ja ärtynyt, sillä sinä iltana hän aikoi viedä perheensä High Tiltissä pidettävään herätyskokoukseen. Hänen suunsa oli ojentunut viivaksi, joka olisi voinut merkitä hymyä, jollei se olisi ollut niin ohut ja traagillinen. Jos jotakin oli jätettävä pois illan ohjelmasta, niin se oli nuorukaisten tee. Sitten hänen suunsa viiva lerpahti leukaa kohti, — hän muisti, ettei hän voinut jättää Robertia ilman teetä, jos hän sitä halusi. Robert oli täysikasvuinen, täytti Mikonpäivänä kaksikymmentäkaksi vuotta, eikä hänen isänsä ollut ainakaan viiteen vuoteen kyennyt pakottamaan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei tahtonut tehdä. Clemiä hän voi vielä hiukan komentaa, sillä Clem oli ainoastaan seitsentoistavuotias ja arkaluontoisempi; mutta hän ei niin paljoa välittänyt Clemistä, tämä kuuliainen poika kun ei koskaan ollut uhmannut hänen heikkouttaan. Mutta tuon ison, rotevan, reippaan Robertin, joka uhkui terveyttä ja synnillisyyttä, hän olisi tahtonut taltuttaa. Unelmissaan hän joskus peittosi Robertin perinpohjin.

»Isäntä!» huusi hänen vaimonsa ääni huoneistosta, kutsuen häntä kukkurallisen lautasensa ja jäähtyvän teekuppinsa ääreen. James kääntyi. Hän oli harteva, kumarainen mies, mustiin kirkkovaatteisiinsa puettuna. Tiililattiaisen kodan läpi, jossa oli kiiltäviä vaskiastioita, hän astui lämpimään keittiöön, jossa Elizabeth Fuller söi voileipää, juustoa ja punalaukkaa Susan Sharmanin lasten kanssa.

Jim oli isänsä kaltainen, mutta häneltä puuttui niitä heikontavia ominaisuuksia, jotka tekivät Jamesin inhimillisemmäksi. Pojalla oli isänsä ankara, ohut suu, mutta ilman sen surunvoittoista taipuvaisuutta; hänellä oli isän silmät, mutta ilman niiden tuikkivaa valoa. Muutoin hän oli sopusuhtainen, kolmikymmenvuotias mies, ja Jamesista hän näytti vankasta juuresta kasvaneelta puulta. Hän ei ollut koskaan pojassaan havainnut mitään nuorten miesten tavallisia haihatteluja ja riehahteluja, jollaiset niin unohtumattomasti olivat kuuluneet hänen omaan nuoruuteensa,— muttei myöskään oman henkisen tulensa lämpöä tai leimahteina.

Mary muistutti paljonkin veljeään, jota hän oli kahta vuotta nuorempi, kirkas- ja vilkassilmäinen neitonen. Aterioidessa piti etupäässä hän puhumisesta huolta, sillä Elizabeth suunnitteli päässään hametta, joka valmistettaisiin jonkun verran uutta kangasta lisäämällä vanhasta viisikesäisestä hameesta. James mietiskeli, ja Jim oli nälissään.

»Minä olen aika väsynyt odottamaan niitä poikia aterioille», sanoi Mary; »taas viime sunnuntainakin liha meni piloille heidän tähtensä, vaikka minun täytyy sanoa, äiti, että sinä lämmitit uunin liian kuumaksi... joutavaa polttoaineen kulutusta nykyisin, ja liha tulee parempaakin, jos se kypsytetään hitaasti. Näithän, että se reisipala oli paistunut sekä liian kuumassa että liian kauan. Mutta vielä pahempi juttu oli, kun täytyi odottaa niitä kahta, jotka eivät koskaan käy kirkossa, vaan juoksentelevat mailla mantereilla kuin pakanat, laisinkaan välittämättä hyvän ruuan pilaantumisesta.»

»Emmehän ole heitä sentään teelle odottaneet», virkkoi Elizabeth lauhkeasti; »ajatelkaahan, kuinka julman jäähtyneenä he saavat sen hörpittäväkseen».

»Oikein heille. En voi sietää tommoisia, jotka eivät koskaan ajattele, että ruoka on keitettävä yhtä hyvin kuin syötäväkin.»

»Sieltä he tulevat», virkkoi Jim, suu täynnä ruokaa.

Nopeita askeleita kuului pihasta, ulko-ovi pamahti auki, joku häristi kissaa, ja sitten avautui keittiön ovi yhtä rajusti kuin toinenkin, ja Elizabethin vanhemman pojan mukana tuoksahti huoneeseen eloisuutta ja huolettomuutta.

»Missä Clem on?» kysyi Mary.

»Enpä tiedä; kaiketikin ulkona Pollyn kanssa. Hei, äiti, minä juon kupillisen teetä.»

»Jos olet janoissasi, ei se ainakaan johtune juomattomuudesta», sanoi herra Fuller, tunnustellen voimakasta oluenlemua, jonka Robert oli tuonut tullessaan.

Robert nojasi taaksepäin tuolillaan ja oikaisi säärensä ulos. Hän näytti ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat verevät ja ylähuulessa oli pienet mustat viikset, jotka varjostivat, vaan eivät kätkeneet hänen suupieltensä kaaria. Silmät olivat siniset ja jokseenkin isot, tukka tumma ja huolellisesti öljytty. Hän oli puettu High Tiltin keikarien tavoin vaaleanruskeaan takkiin ja ruudullisiin ratsastushousuihin, nahkasääryksiin ja puolisaappaisiin.

»Tyhjensin kaksi tuopillista tummaa olutta Pixin ja Boormanin kanssa 'Georgen' kapakassa ja sitten yhden vaalean Woolpackissa vanhan Pepperin kanssa. Muutoin on ollut kuiva iltapäivä.»

James Fuller huokaisi.

»Sillä tavoin sinä valmistaudut hartauskokoukseen.»

»Sitä paremmin minä veisaan, kun kurkku on kostea» — ja yhä nojaten taaksepäin tuolillaan, siniset silmät kattoon tähdättyinä, Robert aloitti:

»Käy verivirta kuohuen haavoista Kristuksen.»

»Pidä kitasi kiinni, sinä pilkkaava syntinen!» huusi James.

Mutta Robert, josta virsi oli hauska, lauloi edelleen voimakkaalla kouluttamattomalla äänellään:

»Mä uskon, _tahdon_ uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon.»

James karahti pystyyn, käsi nyrkkiin puristettuna.

»Isäntä rakas!» ehätti Elizabeth.

»Älä tule väliin, Eliza. Olet jo tehnyt kylliksi pahaa antaessasi minulle moisen pojan, joka tuhlaa iltapäivänsä juopotteluun ja iltansa jumalanpilkkaan...»

»Miksikä se on jumalanpilkkaa, että veisaan virren teeni ääressä, mutta hyvä ja pyhä asia, jos veisaan sen kirkossa?»

»Sinä veisasit sitä pilkataksesi?»

»Enpä niinkään.»

»Jatka atriaasi, isä», virkkoi Mary rivakasti, »muutoin ei kukaan meistä ehdi kappeliin».

James kääntyi muristen jatkamaan syöntiään. Robertin käytös kiusoitti häntä vielä enemmän kuin Clemin, vaikka hän tiesi, että viimemainittu yritti jäädä pois kappelista, kun taas toinen oli kylläkin halukas lähtemään. Ihmeellistä kylläkin, oli Robert karkeasta luonteestaan ja paheksuttavasta käytöksestään huolimatta aina mielellään käynyt jumalanpalveluksissa ja hoilannut virsiä, jotavastoin kuuliainen Clement oli tässä suhteessa osoittautunut karkailevaksi ja vikuriksi.

Tänä iltana hän olisi ehkä kokonaan väistänyt velvollisuutensa, jollei Robertin myöhäinen tulo ja hyvällä ruokahalulla ja katumattomin mielin nautittu ateria olisi viivästyttänyt muiden lähtöä. He tulivat kaikki talosta kovalla kiireellä, vyöryen tummina varjoina syksyn hämärään, ja säikähdyttivät kaksi olentoa, jotka juuri olivat tulossa sisään pihaportista.

»Uuhi»

»Sinäkö siinä, Clement?»

»Niin, isä — minä ja Polly.»

Valju keltainen kuu oli soutanut esiin uuninpiippujen yläpuolelle ja päärmäsi pihan sumun hunajan väriseksi. Sen sameassa säteilyssä hämärtyivät pojan ja tytön hahmot yhteen heidän seisoessaan käsi kädessä.

»Sinä kiusallinen nuori maleksija!» huudahti James Fuller, »Minä tunnen sinut! Hiipimässä sisälle, sitte kun luulit meidän menneen kappeliin. Luulit poimivasi lihavan illallisen lautasilta. Mutta etpä saa palaakaan. Sinä lähdet meidän kanssamme rukouskokoukseen heti kohta... Ja sinä, Polly Ebony, mene kotiteloillesi. Kyllä minä sinulle näytän, jos vielä tapaan sinut lurjustelemassa pitäjällä poikani kanssa, esteenä hänen sielunsa pelastukselle. Menehän siitä!»

Polly Ebony tuijotti häntä ympäröiviin hämäriin kasvoihin; sitten hän näytti kieltään James Fullerille ja, vaistomaisesti välttäen hänen kätensä häilähdystä, kääntyi, sukelsi piementoon ja juoksi pois.

»Hän on omaistensa kaltainen», sanoi James tuijottaen tytön jälkeen. »Onpa se oivallista seuraa Clemille — ne ovat säädytöntä väkeä, kaikki hulttiomia, siellä Orznashissa, ja Polly on kerrassaan kelvoton kakara.»

»Minä pidän hänestä eri paljon», jupisi Clem.

»Tuki siivoton suusi ja astu minun viereeni.»

Clem loi rukoilevan katseen äitiinsä ja Robertiin, mutta huomasi, ettei hän siltä taholta mitään apua saanut. Kyllähän Elizabeth tapansa mukaan lausui lempeästi: »Isäntä rakas...» mutta James kielsi häntä sekaantumasta, tehden sen kuitenkin varsin lauhkeasti, koskei hän pelännyt antaa perään vaimolleen. Robert taas vain nauroi hillittömästi, ajatellessaan, kuinka kauniisti Clem oli joutunut kiikkiin.

3.

Clem ei vihoitellut siitä, että Robert hänelle nauroi; tunsipa hän epämääräistä tyydytystäkin, että oli tuottanut hänelle huvia. Hän tallusti kylläkin nöyrästi samean, kellervän hämärän läpi, tuon tuostakin puhallellen kylmiä käsiään. Hän oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen kuin veli, nimittäin lyhyt ja sirotekoinen, mutta silti kyllin jäntevä. Hänellä oli omituinen villavan musta tukka, joka kihartui hänen päänsä yli kuin karitsantalja, ja silmät olivat kirkkaasti ruskeankeltaiset kuin vesilätäköt kylän raitilla. Muutoin olivat hänen kasvonsa aivan tavalliset sussexilaisen pojan kasvot, suu laaja ja nenä lyhyt, ja ihossa hohti saksilaista vaaleutta kesän ahavoittuman alta.

Kuu kiipesi usvan yläpuolelle, jonka keskeltä häämöittivät nukkuvan seudun äänettömät muodot, metsän, aumojen ja pensasaitojen himmeät ääriviivat. Sieltä täältä vilkkui valo tähtösen tavoin jonkun maatalon ikkunasta tai joku lampare heijasti kuun heikkoa sumun tummentamaa valoa. Ei käynyt tuuli, liikkumattomassa ilmassa oli pakkasen tuntua, ja usva oli vaimentanut kaikki kujat, niin että yön pikku äänetkin — koiran haukunta Bantonyssa, kavioiden kapse maantiellä, junan etäinen vihellys ja kohina, Fullerien pehmeä astunta tanterella — kaikki hiljenivät pensasaidan toisella puolen liikkuvien lehmien hamuamista heikommiksi.

Metodistikappeli sijaitsi aivan kylän ulkopuolella tienristeyksessä, mistä yksi tie menee Mountpumpsiin ja Little Pix Halliin, toinen Switesdenin kautta ja Merrimentin maatilan ohi Kentiin ja kolmas sinne tänne poikkeiltuaan vihdoin Lontooseen, vaikka tienviitta ei tiedä sen ulottuvan viiden englanninpenikulman päässä sijaitsevaa Ticehurstia kauemmaksi. Ovi oli avoinna, ja lampunvaloa ja petroolinhajua tulvahti samalla kertaa ulos. Herra. Fuller otti hatun päästään ja puristi Haiselmanin Coxin ja Little Moatin Breamin kättä, jotka seisoivat ovensuussa virsikirjoineen. Herra Cox sanoi, että sananjulistaja oli muualla saavuttanut saarnoillaan suurta suosiota, ja toivoi High Tiltin herätyskokouksesta tulevan yhtä siunauksellisen; herra Bream taas huomautti käheästi, että tällainen ilma oli mainiota juurikkaille.

Fullerit istuivat eräässä etumaisista penkeistä, vain kolmen rivin päässä korkeasta kuusisesta saarnatuolista, joka oli varustettu pieluksella ja kaikukatoksella. Jokainen tuijotti heihin, osaksi, koska he olivat ylimystönä lampuotien ja ammattilaisten seurakunnassa, osaksi siksi, että siellä päin oli tapana tuijottaa. Fullerit tuijottivat takaisin — kaikki muut paitsi James, joka avasi raamattunsa ja luki sitä. Clem istui lähinnä isäänsä, mikä oli onnetonta, koska mikään määrä hengellistä ajatusten keskitystä ei näkynyt saavan Jamesia olemaan huomaamatta poikansa monia rikkomuksia sopivaisuutta vastaan. Robert oli penkin päässä onnellisemmin sijoittuneena, voiden sieltä vapaasti mulkoilla Janie Luckia, höystekauppiaan ylhäällä parvekkeella istuvaa tytärtä.

Pian kuultiin kuisketta ja telmintää kirkon perältä, ja kaikkialla alettiin höpistä; »Ne ovat mustalaisia; mustalaiset ovat tulleet tänne.»

Mustalaiset asuivat isossa vanhassa Blindgrooms-nimisessä mökissä High Tiltin maantien alkupäässä, ja tänä iltana heitä edusti vanha Leonora Iden Hanna-tyttärineen sekä kaksi nuorta miestä nyöritetyissä puuvillasameteissa. Ei ollut kovinkaan ihmeellistä nähdä heitä täällä, sillä he tulivat usein kappeliin, jopa kirkkoonkin, jos luulivat siitä jotakin hyötyvänsä; ja aina vanha Leonora vakuuttelikin rakastavansa pyhää paikkaa. He eivät olleet puhdasverisiä mustalaisia — eivätkä he silloin olisi taloissa asuneetkaan, — vaan suuren Ripley-suvun jälkeläisiä, jotka olivat tavalla tai toisella kertyneet saman katon alle. He omistivat Blindgroomsin ja pari muuta mökkiä High Tiltissä ja Salehurstin naapuripitäjässä ja olivat nähtävästi varoissaan, vaikkei se estänyt miehiä salametsästyksestä eikä naisia myyskentelemästä vaatevaarnoja ja vasuja.

Clemiä tenhosi heidän henkipattoisuutensa, ja hän kääntyi penkissään nähdäkseen heidät paremmin. Vanha Leonora oli ruma ryppyisine kasvoineen ja siivoomattomine mustine hiuksineen, mutta miehet olivat pulskia, reippaita pienikokoisia miekkosia, ja Hanna oli herttainen. Hänellä oli pähkinänruskea hipiä ja tummanpunaiset huulet. Clem tuijotti häneen ihastuneena, mutta tyttö ei viitsinyt vilkaista vastaan; ja Clem huomasi, että hän vastasi Robert-veljen tähyilyihin, joka oli kääntänyt pois silmänsä liiankin auliisti Janie Luckista. Clemiä hirvitti, — High Tiltissä ei kukaan milloinkaan antautunut tekemisiin mustalaisten kanssa, ja Hannaan mulkoilemalla ilkkui Robert sovinnaisuudelle enemmän kuin koskaan ennen... Sitten hän ihmeekseen näki, että Robert oli punehtunut ja kääntynyt pois ja tuijotti saarnastuoliin, jossa herätyspuhuja nyt seisoi.

Jumalanpalvelus alkoi virrellä »Ijäinen kallio». Clem piti virrestä ja veisasi sitä melkein yhtä äänekkäästi kuin Robert, vaikkei kukaan voinut veisata ihan yhtä äänekkäästi kuin Robert Fuller seisoessaan siinä rinta pystyssä, hajasäärin ja tunteellisesti kattoon tuijottaen. Hän lauloi niin äänekkäästi, että hänen laulaessaan väärin, mikä tapahtui pari kertaa, koko seurakunta erehtyi hänen mukanaan, huolimatta urkuharmoonia soittavan neiti Breamin ponnistuksista ja papista, joka juhlallisesti löi tahtia kädellään.

Kun virsi oli päättynyt, kumartuivat he polvilleen, nenäliinat suun edessä, papin lukiessa rukouksen. Sitten he kaikki valmistautuivat saarnaa kuulemaan. Clem tiesi kokemuksesta, että se saattoi kestää miltei täyden tunnin, ja hän vilkaisi ympärilleen, keksiäkseen, millä tavoin saisi ajan kulumaan hauskasti. Yksi hyvä keino oli vaihtaa silmäniskuja Robertin kanssa, mutta Robert oli aina kummallinen ja epäluotettava kirkossa, ja tänään hän istui silmäniskuista vähääkään välittämättä, käsivarret ristissä rinnalla ja saarnaajaan tuijottaen. Toinen hyvä keino oli piparmintun imeskeleminen, ja niinpä Clem ottikin palasen nenäliinastaan, imeskellen sitä miettivästi eikä aivan meluttomasti saarnastuolin kuusiseen etumukseen töllistellessään. Hän ajatteli kujaa ulkopuolella, kuinka se oli paksun sumun verhoamana ja kuinka siitä nousi suloista usvan ja mudan lemua... Ihmeellistä, että tuon ulkopuolella olevan kujan ajatteleminen sai hänet suopealle ja hyvälle tuulelle, sensijaan että kappeli ei hänessä laisinkaan mitään hyviä tunteita herättänyt. Oli muutakin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä hyväksi: pienet vastasyntyneet eläimet, punainen taivaansyrjä hämärässä ja munuaisputinki päivälliseksi. Bob oli toisenlainen, sen hän tiesi. Bob viihtyi aina kirkossa ja oli hartaalla mielellä silloinkin, kun vilkuili tyttöjä...

Clem loi itselleen pienen saaren ajatuksistaan, paeten sinne ummehtuneesta kappelista, kuusisista penkeistä ja koinmyrkyltä ja piparmintulta tuoksuvasta seurakunnasta. Saarnaajan sanat tuntuivat humahtelevan kuin aallot hänen pienen saarensa ympärillä; hän kuuli niiden voihkivan ja kohisevan meren lailla; mutta ne eivät voineet tulla lähelle häntä, eivät tavoittaa häntä. Kuu riippui hyvin himmeänä ja litteänä hänen päänsä yläpuolella — se oli kuin savuttanut lautanen varjokohtineen. Taivas oli reunoiltaan punainen, sillä pakkanen oli tullut ja jäädyttänyt taivaan reunat, veden kananpoikain kaukalossa ja kaikki tanhuan tummanruskeat lätäköt... Tähdet leimahtelivat, niinkuin ne aina leimahtelevat pakkasiltoina — ne hyppivät ja tanssivat, pysytelläkseen lämpiminä. Siellä oli kousamainen otava — helpostihan tunsi vanhan kousan siitä, kuinka se verkalleen heilui varrestaan kaiken yötä. Oli lystikästä ajatella, että taivaalla oli patoja ja pannuja... Taivas näkyi olevan täynnään kotoisia esineitä — kaikki kiiltäviä ja välkkyviä. Miksei joitakuita sellaisia ollut kirkossakin? Miksi kaikki herttainen ja kodikas oli jätettävä ulkopuolelle? Täällä sisällä ei ollut mitään tähtiä — ainoastaan Jumala huutamassa hänelle. Ja Jumala huuteli: »Kääntykää! syntiset, kääntykäät minun puoleeni!» Hän tunsi kaikkien syntisten kömpivän ylitseen, kun ne hyppäsivät penkeistään ja riensivät Jumalan luo. Ne tallasivat häntä ja olivat hänet tukehduttaa; ne potkivat häntä kylkiluihin... Oih!

Hän suoristausi tukehtumaisillaan ja kiemursihe pois isänsä olkapäästä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saarnan aikana vaipunut uneen, mutta tottumus ei ollut vielä paaduttanut häntä syyntunnottomaksi. Hän oli varmaankin aivan kääntymätön; vain kääntymättömät ihmiset nukkuivat saaman aikana — vieläpä piparminttua imeskellen. Juuri se olikin aiheuttanut tuon tukehduttavan tunteen. Saama jatkui nyt yhtä rauhallisen tarmokkaasti kuin ennen. Tosin hän ei oikeastaan tiennyt, oliko se keskeytymättä jatkunut. Hän yritti sovittaa laiminlyöntinsä kuuntelemalla sen loppuosaa. Onneksi se jo olikin päättymässä. Hän näki häpeäkseen, ettei kukaan muu ollut uinahtanut, ei edes Leslie Dunk. Päinvastoin olivat useat kumartuneet eteenpäin istuimillaan, silmät ja suut ammollaan ja muutoinkin hartaan ja hyvin tarkkaavaisen näköisinä. Robert oli näiden joukossa. Hän istui tuijottaen saarnaajan kasvoihin, alaleuka lerpahtaneena kirkasväristä kaulaliinaa kohti ja muutamia hikihelmiä otsalla.

»Nyt, veljet ja sisaret», virkkoi saarnaaja. »Ennenkuin istuudun tahtoisin kysyä teiltä täällä jotakin. Nouskoot ne, jotka ovat sieluissaan tunteneet Jumalan armon, seisaalleen, ollakseen todistajina seurakunnalle!»

Hänellä oli miellyttävä, vakuuttava ääni ja länsi-englantilainen lausumistapa. Clem tunsi uuden tunnonpiston. Hän olisi itse noussut, jollei hyvin luultavasti jokainen olisi tiennyt, että hän oli nukkunut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen saarnaajan sanojen vaikutuksen ja toivoen hyvää vastausta. Pari kolme ukkoa ja mummoa nousi sekä muuan nuori mies, jolla oli alaskäännetty palttinakaulus. Mustalaiset seisoivat myös, tuijottaen hartaasti saarnaajaan. Mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, sillä he »todistivat» aina joka kokouksessa. Clem kääntyi takaisin istuimellaan ja joutui sitten perin hämilleen, sillä hänen veljensä Robert oli noussut seisomaan, hengittäen kovin raskaasti avoimesta suustaan.

Siinä hän seisoi, tuo iso, roteva, voimakas mies — silmäänpistävimpänä olentona koko huoneessa koruliiveissään ja ruudullisissa polvihousuissaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän näytti puolittain kirkastuneelta. Clem tunsi väristyksen selkäpiissään. Robert oli pelastettu. Robert oli uskovainen — hän, joka vasta viikko sitten oli talutettu juopuneena kotiin. Eikö hän enää koskaan joisi itseään humalaan, eikö hän enää koskaan kapakassa pelaisi »kruunua ja ankkuria»? Eikö hän enää tavoittelisi tyttöjä? Eiköhän...? Oi, kuinka Clem toivoi, että olisi kuunnellut tuota saarnaa ja kuullut, mikä siinä niin voimakkaasti oli liikuttanut Robertin sydäntä. Oliko Jumala todellakin sanonut: »Kääntykäät, syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»

Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista tämän seisoessa siinä _valittujen_ joukossa.

4.

Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin, koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta. Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä juodessa.

»En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän, mutta hän söi runsaasti.

»Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?»

Bob liikahteli tuolillaan.

»En tiedä.»

»Mitä tarkoitat...? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle... Miksi nousit seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?»

Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti.

»Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti.

Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä.

»Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet, jollet vain liene mitään pahempaa.»

Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille.

»No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita.

Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat niskalihaksensa.

»Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?»

»Sitäpä minä itsekin kummeksin.»

»Bob!»

»Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle, ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.»

»Mutta mikä pani sinut nousemaan?»

Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla.

»Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän hiisku mitään isälle.»

»En suinkaan.»

»Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.»

»Minä lupaan juhlallisesti.»

»Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni: 'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan. Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.»

»Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.»

»Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.»

»Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.»

»Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan — jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät minulta, miltä pelastus tuntuu!»

»Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole pelastettu.»

»Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.»

»Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.»

»Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin ihan tavallinen syntinenkin.»

Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta.

»Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi, »kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.»

»Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.»

»Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen. Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni, koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.»

»Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman hupsun.»

Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan.

»Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.»

Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja pimento erotti heidät.

5.