Part 10

Mutta Mabel ei voinut sitä puolisoltaan salata. Hän oli nyrpeä ja hermostunut, ja Murielin sanat saivat sairaloisen otteen hänen mielikuvituksessaan. Kuitenkin kaikitenkin oli varsin kummallista, että Bob oli niin paljon poissa. Mabel oli sitä aina vastustellut, mutta Bob ei halunnut mitenkään muuttaa tapojaan, edes nytkään, kun hän oli näin sairaana ja kurjana. Tietenkään ei ollut heidän avioliittonsa jälkeisinä lähikuukausina ollut kysymys mistään uskottomuudesta. Vaimo oli vallan varma, että mies oli tosiaankin käynyt tapaamassa naapuriston maanviljelijöitä, joiden hän ei halunnut käyvän talossa. Mutta nyt... nyt kun hänen ulkonäkönsä oli riutunut... nyt kun hän oli väsynyt ja haluton ja — hän myönsi sen, vaikka puolustelihe — tuskitteleva? Ehkä Bob oli antautunut jonkun muun pariin ajan ratoksi, kunnes Mabel olisi jälleen entisellään — tai ehkä hän oli palannut sen mustalaisnaisen luo? Tämä ajatus kiusasi häntä enemmän kuin edellinen — Mabel olisi voinut sietää tuntematonta kilpailijatarta paremmin kuin kilpailijatarta, jota hän jo oli oppinut pelkäämään. Se ajatus piinasi häntä, ja vihdoin hän tuli lausuneeksi sen ilmi.

»Bob, tapaatko sinä nykyisin koskaan Hanna Ideniä?»

Toinen luki Sussexin sanomalehteä takkavalkean ääressä ennenkuin menisi pelloilleen, ja vaimon täytyi toistaa sanansa ennenkuin ne kiinnittivät hänen huomionsa. Bob säpsähti hiukan.

»En, en tietenkään. Mistä sellainen ajatus yhtäkkiä on pistänyt päähäsi?»

»Enpä tiedä... kun sinä käyt niin usein kylässä ja jätät minut yksikseni...»

»Minähän käyn vain 'Kuninkaan päässä'. Sanoithan, ettet siitä välitä.»

»Tähän asti en juuri välittänytkään. Mutta nyt voin niin huonosti...»

Robert punastui. Tuskitteluillaan ja voivotteluillaan Mabel aina tärveli hänen luonnollisen, yksinkertaisen ilonsa lähestyvästä isyydestään. Hän ei voinut käsittää, miksei vaimo ollut yhtä mielissään ja toivehikas kuin hän. Mutta hän vastasi hänelle lempeästi, sillä vaikka se ärsyttikin häntä, vetosi vaimon tila hänen varsin miehiseen säälintuntoonsa.

»Olen pahoillani, ettet tunne voivasi hyvin, pikku rukka. Mutten minä tiennyt sinun välittävän käynneistäni — enhän minä koskaan viivy myöhään ulkona.»

»Mutta illat ovat ainoa rauhallinen tovi, jonka saamme yhdessä viettää.»

»On meillä muitakin aikoja, ja minähän käyn poissa vain silloin tällöin.»

»Viime viikolla kävit kolmesti.»

»Ka, meillä oli maanviljelijäyhdistyksen kokous, toisella kertaa taas druidien, ja kolmannella kävin tapaamassa Elpheetä niiden portugalilaisten rehunauriiden vuoksi, jottei tarvinnut vaivautua Wassallille asti.»

»Enpä välitä, kunhan et vain tapaa Hannaa.»

»Kuinka minä hänet tapaisin? Hän ei ole minun tavattavissani. Hän on parinsadan kilometrin päässä...»

Hänen äänensä, joka oli alkanut kärsimättömään sävyyn, päättyi aivan toisenlaiseen säveleeseen. Hän oli siitä tietoinen, vaikeni ja puri huuliaan.

»Bob, sinä välität hänestä edelleenkin; minä kuulen sen äänensävystäsi...»

»En minä välitä hänestä; älähän ole niin hupsu, mirriseni, tai minä suutun.»

Mabelin silmät vettyivät.

»Minä en tahdo sinua suututtaa, Robert; minä tiedän, että puhut totta. Mutta minä en voi olla tuskittelematta... sinä jätät minut niin paljon yksikseni... ja minä tunnen itseni niin sairaaksi...»

»Tahtoisitko, että lähettäisin hakemaan lääkärin?»

»Ei, ei; ei minua oikeastaan mikään vaivaa — olen vain väsynyt ja yksinäinen...»

Bobin närkästys suli sääliksi, ja hän kurotti käsivartensa vaimoaan kohti. Mabel tuli hänen luokseen ja nojasi raskaasti häntä vasten, hänen pehmeän, hajuvedeltä tuoksahtavan tukkansa valahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen käsivartensa hiipiessä ja tiukentuessa hänen kaulansa ympäri, pitäen Bobin poskea omaansa vasten.

»Minä en mene kylälle, kosket sitä halua», jupisi mies. »Minä pysyn sinun luonasi, koska tunnet itsesi huonovointiseksi.»

»Siinä menettelet oikein, Bob; minä tiesin, ettet sinä käsittänyt minun tunteitani, sillä muutoin et olisi lähtenyt.»

Mabelin huulet liikkuivat hänen poskeaan kohti, ja Bob kääntyi häneen päin, kunnes heidän suunsa yhtyivät. Puristaen häntä tiukasti ja tuntien hänen lapsensa painon, Bob saattoi hetkiseksi unohtaa kuinka kitkerän suloinen hän oli ja tukehduttaa kaipuunsa sitä naista kohtaan, jonka hengen Mabel oli manannut esiin.

37.

Kylmänä marraskuun päivänä Robert oli Salehurstin torilla ostamassa nuoria lampaita. Hänen suoniittynsä olivat kasvaneet niin hyvin, että hän tunsi kiusausta ja kykenikin laumaansa lisäämään. Hän tunsi vienoa tyydytystä, joka ikäänkuin löysi vastakaikua kellervästä päiväpaisteesta, kun se kimalteli puilla ja oksista ja okaista riippuvissa sadepisaroissa. Ilma oli kylläinen kostean, poljetun maan ja mahentuneiden lehtien imelästä tuoksusta. Kylmässä oli jotakin jähmettynyttä; se näkyi pitävän koko seutua viileän päiväpaisteen kylvyssä. Ei tuntunut tuulen värähdys; siellä täällä riippui heleänpunainen lehti liikkumattomana varvikossa, sillä välin kun ylempää kurottuvain oksain ohikulkevista kärryistä riipomat olkitukot kuulsivat alallaan ilmassa.

Robert teki kauppansa nopeammin kuin oli odottanutkaan. Hän osti kaksitoista mustapäistä uuhta eräältä Iden Greenin maanviljelijältä ja käski paimenensa saattaa ne Campanyyn. Sitten he menivät »Kahdeksan kulkusen» kapakkaan. Tarjoiluhuone oli hyvin täynnä ja kyynärpäät tyrkkivät toisiaan, samalla kun tervehdyksiä huudettiin olkapäitten yli — kun Boorman Copt Hallista äkkäsi Little Londonin Pixin tai Boarsneyn Willard tervehti Gablehookin viljelijää tai Harlakendenin vähäiseksi vaipunut maajunkkari toivotti hyvää päivää Scales Crouchille, Mountpumpsille tai Darwell Holelle. Oli iso joukko maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, ja Robert erosi pian ensimmäisestä toveristaan. Hän oli iloinen tavatessaan uuden arvokkuutensa ja pienen varallisuutensa pohjalla vapaatilallisia, jotka hänen hurjasteluaikanaan olivat häntä halveksineet. Hän kilisti Shovellin kanssa ja kilisti Pontin kanssa, ja sitten hän äkkiä huomasi, että Darius Ripley oli tullut kapakkaan.

Hän säpsähti. Hän ei ollut luullut Dariuksen olevan lähitienoilla, eikä ketään mustalaisista ollut näkynyt markkinoilla. Jos Darius oli täällä, ei Hanna voinut olla kaukana, ei ainakaan etäämpänä kuin Blindgroomsissa. Robert tunsi pistoksen sydämessään; hän oli luullut Hannan olevan puolentoistasadan kilometrin päässä täältä Chichesterin tuolla puolen, ja nyt täytyikin hänen olla aivan lähellä häntä, ehkä ihan ovella. Hän nyökkäsi Dariukselle, joka nyökkäsi vastaan ja irvisti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tulevansa levottomaksi. Tarjoiluhuone leveäselkäisine miehineen, leveiden ääntiöiden putoillessa paikallismurrettaan haastavilta huulilta ja tutunomaisen oluenhajun ja piipuista tupruavan savun höyrytessä ilmassa, oli tullut sanomattoman ummehtuneeksi, ja ikäväksi. Hän lausui ohimennen pari joutavaa sanaa Pontille ja Shovelille ja painui heistä poispäin Dariusta kohti.

»Hyvää päivää», virkkoi hän.

»Päivää, päivää», vastasi mustalainen.

»En tiennyt sinun olevan täälläpäin. Oletko täällä hevosia myymässä?»

»Oletko sinä täällä hevosen ostossa?»

»En ole. Mutta kyllähän minä sinun pelisi arvaan. Sinulla on kaiketi muutama koni talutusnuorassa tämän kapakan takanurkalla.»

»Olen tuonut joitakuita pieniä harmaita Hampshiresta, yhtä vahvoja kuin teidän kovin isokokoiset vetohevosenne näillä seuduin. Haluaisitko vilkaista niitä?»

»En välitä. Onko Hanna täällä?»

»Hän on tämän saman ravintolan ulkopuolella. Hän ei voinut tulla sisälle pienokaisen tähden.»

»Pienokaisen!»

»Niin, meillä on soma kakara — kristitty kakara, nimeltä Gwendolen Aurora... Jäähyvästi, herra Reuhaaja — niin, minulla on joitakuita pieniä siroja juoksijoita tuolla pihassa...»

Robert tyrkättiin pois. Hän katsoi miesten päiden yli avoimelle ovelle ja lähti sitten äkkiä sitä kohti. Hän tiesi, että jos hän pysähtyisi ajattelemaan, jäisi hän seisomaan paikalleen, eikä hän siis ajatellut.

Ulkona hän ei nähnyt ketään. Hän seisoi hetkisen oviaukossa kurkistellen kadulle, missä päiväpaistetta välähteli rakennusten päätyjen luomassa varjossa, mutta sitten joku liikahdus hänen vieressään sai hänet kääntämään päätänsä, ja hän näki Hannan aivan lähellä itseään seinää vasten nojaamassa. Tämä seisoi omituisen hievahtamattomana, ruskeana käärönä, kantaen pienokaista huivissaan, kuivien lehtien kahistessa tuulen ajelemina hänen jalkojaan vasten. Hän tuijotti Bobiin, ja hetkisen pysyivät molemmat vaiti.

Sitten Bob sanoi hänelle: »Hyvää päivää!» kuten oli sanonut hänen miehelleenkin. Hanna vastasi: »Hyvää päivää!»

»Eikö sinua palele seisoessasi täällä ulkona?»

Toinen pudisti päätänsä.

»Minä en saa tulla sisälle tämän pienokaisen vuoksi. Sellainen on laki.»

Bob oli tullut häntä lähelle ja seisoi tuijottaen lapseen. Se oli hyvin pieni, ruskea ja ryppyinen. Hänestä se näytti paljoa enemmän »muukalaiselta» kuin isä tai äiti. Ranteessa oli pienoinen rannerengas, joka tätä muukalaisuutta vieläkin korosti.

»Kuinka vanha se on?» kysyi Bob koneellisesti.

»Lähes neljä kuukautta.»

Hän saattoi nähdä Hannan käden pienokaisen ruumiin alla, ja siinä oli jotakin pingoitettua ja hellää, mikä todisti ominaisuutta, jollaista hänen ei ollut koskaan sallittu Hannassa nähdä. Hänen katseensa liikkui hitaasti lapsesta äidin rinnoille ja viipyi sitten pelokkaana hänen kasvoillaan...

Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että tuntui kuin Hannan olisi täytynyt se kuulla. Mutta hän ei virkkanut mitään. Hän tunsi hetkiseksi pakotusta lausua tunteensa ilmi, kaipauksensa, joka oli kasvanut satakertaiseksi, kun hän näki, että Hanna olisi rakastanut hänen lastaan. Mutta hän pysyi ääneti osaksi toivottomuudesta, tietäessään, että Hanna nyt kuului toiselle miehelle ja tuolle käsivarsillaan pitelemälleen lapselle, osaksi tietoisena siitä, mikä ei ollut niin paljon uskollisuutta kuin tosiasian myöntämistä, että hän itse kuului toiselle naiselle ja vielä syntymättömälle lapselle...

Äkkiä hän huomasi, että Darius Ripley seisoi heidän takanaan. Yksi ja toinen oli tullut ulos hänen jutellessaan Hannan kanssa, mutta hän oli ollut selin sinnepäin eikä ollut ketään huomannut.

»Eikö ole soma kakara?» sanoi Darius.

»Mainio», myönsi Robert.

»Luuletko, että tyttönen tulee enemmän minuun kuin äitiinsä?»

»Ehkä enemmän sinuun»; sillä lapsen pienuus viittasi enemmän pienikokoiseen isään kuin hänen vaimoonsa, joka rotuisekseen oli iso nainen, — vaikka lapsi kasvoista päättäen ei näkynyt olevan kummankaan, vaan jonkun heidän yhteisen hämäräperäisen esivanhempansa.

»Minä otan sen nyt», sanoi Darius, »jotta sinä voit mennä juomaan kulauksen, rakkaani».

»Kiitos, Darius», sanoi Hanna sirosti. »Minä menen sisälle, jos herra Robert Fuller tulee mukaani. En halua mennä yksinäni karkeaan seuraan.»

Robert vei hänet tarjoiluhuoneeseen ja tilasi hänelle lasin kuuden pennyn olutta ja hiukan portteria. Hän näki talokkaiden tuijottavan häneen uteliaina ja kuiskuttelevan toistensa korviin. Mutta hän ei välittänyt muotoseikoista — hänen koko olentonsa keskittyi nauttimaan näistä muutamista minuuteista Hannan seurassa. Hän ei puhunut, vaan seisoi tuijottaen seuralaiseensa tämän juodessa nestettään, jotavastoin hänen oma lasinsa oli tarjoilupöydällä koskemattomana.

»Enpä voi nimittää sinua hilpeäksi toveriksi», virkkoi Hanna mennessään ulos ja pyyhkiessään suutaan huivinsa kulmaan. »Mutta minä kiitän sinua parhaiten virvokkeesta. Ja nyt täytyy Dariuksen ja minun lähteä liikkeelle, sillä meillä on täällä hommaa.»

»Hyvästi», sanoi Robert kömpelösti, katse maahan luotuna.

»Hyvästi, Robert Fuller; olipa hauskaa tavata.»

He lähtivät katua ylöspäin toria kohti, ja Bob kääntyi Bodingmaresin suunnalle. Hän tunsi itsensä omituisen väsyneeksi, ja kun talon ruokapöytä oli katettu, tunsi hän aivan outoa ruuankammoa. Jim ivaili häntä navakasti, ja Mary suvaitsi närkästyä, sanoen tietävänsä, että pihvipiirakka kyllä oli hitusen raakaa, muttei niin paljoa, että hänen tarvitsi nurista, varsinkin kun Mabelin piirakkain varmastikin usein täytyi mennä ihan piloille siinä uunissa, johon tarvittiin ylimääräinen tiili, kuten oli hänelle kerrottu monta monituista kertaa. Bob otti heidän nuhteensa vaieten vastaan ja näytti heistä, kuten tavallisesti, raskasmieliseltä ja typerältä. He tekivät sen johtopäätöksen, että hän varmaankin oli ottanut ryypyn liikaa, juuri kylliksi tehdäkseen itsensä uniseksi.

Hän ratsasti pois varhain iltapäivällä. Taivas oli seestynyt, ja himmeänsinisiä vaaleahkoja täpliä näkyi ryhmittyneen auringon ympärille, ikäänkuin heijastuen valossa, antaen kujien pinnalle, latojen katoille ja syyskuraisille pelloille kummallisen vetisen vivahduksen, joka muistutti kirkkaan, mutta matalan lammen pohjaa. Robert kääntyi tielle, joka nousee Rotherilta Salehurstin kirkon luona ja sitten menee Bantonyn ja Churchsettlen ohi Haiselmanin ja Prawlin taloihin Bodiamiin. Hän ajoi verkalleen, kirkkaan surullisessa haltioitumisessa, jonka aiheutti ratsun poljennolliset liikkeet, kavioiden mäiske tanhuan ohuessa niljakkaassa loassa ja satulanahan natina.

Hänen muistiinsa elpyi tässä valjussa valossa katkeria, kaihoisia asioita, ja näitä muistoja reunustivat kyyneleet kuin okaista riippuvat sadepisarat. Ne olivat muistoja tanhualta, kävelyiltä kauan sitten, jolloin hän käsivarsi Hannan vyötäisillä ja tämän pää nojaamassa hänen olkaansa vasten oli hänen kanssaan vaeltanut Silver Hilliä ylöspäin uuden kuun punertavassa hämärässä tai katsellut pensasaidan takaa häämöittävien vainioiden ruskeaa välkettä, pimennon vähitellen karkottaessa valon maasta ja sirotellessa sitä hohtavina säkeninä taivaalle. Hän saattoi tuntea Hannan hengityksen poskellaan, tuntea hänen lämpönsä huivin alle pujottaneessa käsivarressaan ja kuulla hänen lemmekkäitä sanojaan, jotka olivat niin harvat.

Hänen Hannaan kohdistuvat ajatuksensa näkyivät uivan lokakuun vetisessä päiväpaisteessa; ne olivat osana syksyn riutumisesta, osana kesäisistä muistoista... Hän toivoi, ettei hän olisi nähnyt häntä siellä seisomassa, kuivat lehdet kasaantuneina jalkojen ympärille. Hanna oli poissa, poissa — ei enää koskaan olisi hänelle viehkeä, lämmin ja lemmellinen... Hänen täytyi siis unohtaa, olipa jo hänet unohtanut, ottanut vaimon, siittänyt lapsen, perustanut kodin. Miksi siis Hanna oli palannut? Hän oli vain haamu.

Äkkiä hän kuuli itseään huudettavan.

»Hei, herra Fuller!»

Ne olivat Wassallin Elphee ja Ethnamin Crouch, kumpikin tilapäisiä tuttavia »Kuninkaan päästä», nyt matkalla kotiinsa Elpheen kääseissä.

»Emme nähneet teitä markkinoilla.»

»Minä olin aseman torilla.»

»Teittekö kauppoja?»

»Ostin tusinan uuhia Virgolta.»

»Huono päivä lammasostoihin kai.»

»Kovin.»

»Näytätte ikäänkuin hiukan vilustuneelta.»

»Lienen kyllä vilustunut. Kaikki jäseneni tuntuvat kohmettuneilta.»

»Tulkaahan juomaan lasi 'Punaisessa Leijonassa' — whisky on paras yskänlääke.»

He olivat nyt lähellä ravintolaa High Wigsellin tienhaarassa. Robert olisi kernaasti halunnut päästä tovereistaan eroon, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuumi, että hiukan hilpeää seuraa ja lasi, pari voisi karkoittaa muutakin kuin vilun. Oli vielä kaksi englanninpenikulmaa Campany's Hatchiin, ja jos ne olivat edellisten kolmen veroiset...

38.

Kotiin päästessään hän tunsi itsensä melkoisesti hilpeämmäksi ja reippaammaksi. Hän oli juonut kolme lasillista ja haastellut paljon uuhista ja oinaista, vehnän hinnoista ja tariffiuudistuksen mahdollisuuksista. Hannan kuva oli sumentunut hänen muistissaan, ja hän oli sanonut itselleen useita kertoja, että se kaikki oli »ollutta ja mennyttä». Hänen ajaessaan talon kujaa pitkin hohteettomassa hämärässä alkoi hänen sydämensä kaihota Mabelia. Tuntuisi hyvältä pitää häntä taas käsivarsillaan... Olihan hän sittenkin se, mitä hän oli saanut, jotavastoin Hanna oli vain toisen miehen saalis...

Hän tapasi vaimonsa odottamassa ruokasalissa, johon teepöytä oli katettu. Mabel ei ollut vielä sytyttänyt lamppua, ja hänen tukkansa hohti omituisen kullankellervänä hämärässä; kasvot näyttivät kalpeilta ja jokseenkin ontoilta.

»Hyvää iltaa, mirriseni.» Hän syleili Mabelia jokseenkin rajusti, mutta vaimo työnsi hänet pois.

»Miksi olet viipynyt näin myöhään?»

»En tiennyt, että oli myöhä...»

»Kello on yli viiden, ja sinä lupasit tulla kotiin heti päivällisen jälkeen; minä olen sinua odottanut. Missä olet ollut?»

»Olen pahoillani, tyttöseni.» Taaskin hänen käsivartensa kurottuivat häntä kohti, mutta Mabel väisti.

»Istuhan juomaan teetäsi — kattila kiehuu.»

Hän istuutui — tottelevaisena, jollaiseksi Mabel oli hänet pikkuasioissa opettanut.

»Missä olet ollut näin kauan?» toisti vaimo.

»Olin torilla ja ostin tusinan hyviä uuhia Iden Greenin Virgolta ja sitten menin syömään päivällistä.»

»Mutta sen ei olisi pitänyt viivyttää sinua näin myöhään.»

»Kotimatkalla satuin Elpheen ja Crouchin pariin, ja pistäysimme 'Punaisessa Leijonassa' juomassa whiskyä.»

»Niin, sinä lemuat whiskyltä.»

Bobia kiusasi tämä äkäisyys. Silläkö tavoin hän otti vastaan aviomiehensä päiväkauden poissaolon jälkeen? Sitten hän muisti, että vaimo tunsi itsensä huonovointiseksi, — ehkä oli tuskitellut ja ollut hänestä levoton. Hän kurotti kätensä ja hyväili häntä.

»Älä käpälöi minua aterioitaessa, Robert. Olenhan sanonut sinulle, ettei se ole hienotapaista. Et ole virkkanut mitään markkinoista. Kuinka voivat Jim ja Mary?»

Robert kertoi. Vaimo näytti hänestä tänään kovin avuttomalta ja raihnaiselta. Sairastuisiko hän? Oliko jotakin tapahtunut?

»Näytät tavattoman riutuneelta, lintuseni. Onko jokin sinua järkyttänyt?»

»Ei, ei. Minä tunnen voivani varsin hyvin. Kenen kanssa sinä juttelit Salehurstissa?»

»Oh, Shovellin ja Coxin, Pontin ja Willardin kanssa.»

»Etkö kenenkään muun?»

»En muistaakseni, jollen ehkä Ebonyn.»

»Valehtelija!»

Sanat tulivat matalalla äänellä huulien välitse, jotka äkkiä kävivät valkoisiksi ja ohuiksi. Robert töllisti häneen.

»Valehtelija!» toisti Mabel, puristaen kätensä nyrkkiin pöydällä.

»Mi — mitä tarkoitat?»

»Sitä, mitä sanon. Sinä kerrot minulle kimpun valeita. Sinä tapasit Hanna Ripleyn Salehurstin markkinoilla. Sinun nähtiin juttelevan hänen kanssaan 'Kahdeksan kulkusen' kapakan ulkopuolella.»

»No, entä sitten?»

»Entäkö sitten? Vai niin! Tahtonet väittää, ettei siinä ollut mitään. Miksi kerroit minulle kaikki nuo valeet, jollei siinä mitään ollut?»

»Ei siinä ollut mitään.»

»Voi sinua kauheaa valehtelijaa!»

»Lopeta jo. Lakkaa sättimästä minua. Minä saan puhua kenen kanssa haluan.»

»Ja sitten valehdella minulle siitä.»

»Sinä teet minut hulluksi noilla syytöksilläsi. Minä en valehtele enempää kuin sinäkään.»

»Niin vain — herjaa minua. Olet kiukuissasi, kun olet joutunut kiinni. Sinä et luullut, että sinut oli nähty ja asia kerrottaisiin minulle. Nyt jokainen nauraa minulle ja sanoo, että aviomieheni on palannut...»

»Ole vaiti!» pauhasi Bob.

»Mutta se on totta», uikutti vaimo. »Sinä et olisi sanonut, ettet ollut häntä nähnyt, jollei kohtaamisessanne olisi ollut mitään sen enempää.»

»Minä vannon, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Miksi sitten sanoit minulle, ettet ollut häntä nähnyt?» »Minä en sanonut sinulle, etten ollut häntä nähnyt.» »Sanoitpa.»

»Enkä sanonut.»

»Sanoitpa.»

Mabel purskahti itkuun. Tämä oli heidän ensimmäinen todellinen riitansa. He olivat joskus kinastelleet, mutta siitä ei koskaan ollut kehittynyt mitään vakavaa. Nyt oli ilmassa varma myrskyn uhka — Mabel oli sairaloisessa, alakuloisessa tilassa, levoton, jännittynyt ja mustasukkainen, Robert taasen järkyttävän, vaivaloisen päivän vaikutuksen alaisena, mitä kolme lasillista whiskyä vaillinaisesti verhosi. Tällä kertaa eivät vaimon kyyneleet näkyneet häntä liikuttavan, kuten ne ennen olivat poikkeuksetta tehneet; ne näkyivät pulppuilevan niin helposti hänen omiinsa verrattuina.

»Herkeä jo tillittämästä — siitä ei ole mitään apua. Sinä olet vain äkäinen, tuskastuttava, mustasukkainen nainen.»

»Entä minkälainen mies sinä sitten olet? Laahustat muiden naisten parissa silloin, kun minun täytyy pysytellä kotona — pian syntyvän lapsesi tähden...»

Robertin nyrkki pamahti pöytään, niin että teekalut kilisivät ja jäähtyvä juoma läiskähti kupeissa. Mabelin silmät värähtivät äkkiä avoimina ja kuivina.

»Pidä suusi kiinni», ärjäisi Bob hänelle, »kosket voi sitä avata muuta kuin valehdellaksesi. Laahustat toisten naisten kanssa! Hyvä Jumala! Minä olen riippunut sinussa kiinni paremmin kuin ansaitsetkaan... Minä kun en mennyt toista naista sen lähemmäksi kuin vain vilkaisemaan hänen pienokaiseensa.»

Bobin kasvot vääntyivät, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Ei suinkaan hän alkaisi itkeä ei, ei ainakaan Mabelin nähden... Vain tuo äkillinen kuva Hannasta seisomassa oven ulkopuolella...

Mabel nousi ylenkatseellisesti tuoliltaan.

»Minä luulen, että olet humalassa, — olet juonut sen elukan kanssa. Minä en jää kuuntelemaan sinua enää. Sinä olet inhoittava otus, enkä minä puhuttele sinua jälleen ennenkuin selität ja pyydät anteeksi.»

»Minä olen selittänyt siitä asti, kun aloimme teenjuonnin.» »Ennenkuin selität totuudenmukaisesti», lisäsi vaimo ja astui ulos huoneesta.

Oli jotakin hänen halveksivassa ja epäilevässä sävyssään, mikä ärsytti Bobin vimmaan. Vihdoinkin Mabelin tuli menettää itsekunnioituksensa yhtä hyvin kuin toisenkin. Bob ryntäsi hänen jälkeensä, kun hän oli sulkemaisillaan oven, riuhtaisten hänen kätensä siitä irti. Punoittavat kasvot ja väkijuomilta lemahtava hengitys herättivät Mabelissa äkillisen pelontunteen. Hän riensi käytävään ja ylös makuuhuoneeseensa, lukiten oven toisen nenän edessä.

39.

Jonkun silmänräpäyksen seisoi Robert ulkopuolella portaiden sillakkeella, purkaen herjaussanastoaan, joka ei kuitenkaan ollut varsin laaja. Mabel säilytti kiukuttavan äänettömyytensä ylemmyyden, ja Bob oli juuri potkaisemaisillaan oven auki nöyryyttääkseen hänet ruumiillisilla voimilla, kun alhaalta kuului samassa äänekäs kolkutus. Hän ei ollut niin raivostunut, ettei olisi kaihtanut todistajia, ja hilliten tunteensa hän astui alas ovea avaamaan.

Siellä oli nuorukainen Eyelidin talosta, joka tuli pussillinen karkeita vehnäjauhoja mukanaan ja naama yhtenä irvistyksenä.

»Kaunis ilta, eikö totta? Herra kai voi hyvin?»

»Jokseenkin hyvin.»

»Kuulin teidän puhuvan tänne tullessani, — kaksi shillingiä takaisin, eikö niin?»

»Niin. Ja hyvästi nyt.»

»Hyvästi.»

Yhä irvistäen käveli nuorukainen pois. Robert tuijotti hänen jälkeensä mieli mustana.

— Jos jään pitemmäksi aikaa tähän taloon, niin minä murhaan hänet.

Hän painoi lakin päähänsä ja meni ulos. Viileä ilma hiveli hauskasti hänen kuumottavia kasvojaan... Ne tuntuivat kovin kuumilta ja pöhöttyneiltä; olikohan Mabel sittenkään ollut oikeassa väittäessään, että hän oli hiukan toisella kymmenellä, kuten sanotaan? Hän oli nauttinut vain kolme pientä lasillista whiskyä, mutta oli juonut ne melkein tyhjään vatsaan, ja hän oli ollut niin kauheasti kuohuksissaan... Ei, hän ei uskonut olevansa humalassa — ei juoma ainakaan tuntunut jaloissa, hän saattoi kävellä hoipertelematta, eikä katsekaan harhaillut. Hän oli vain hiukan kiihtynyt. Se oli Mabelin, sen tyttölurjuksen syy — hänessä oli jotakin perin ärsyttävää ja tuskastuttavaa; hänen kyyneleensä, hänen äänettömyytensä, hänen nuhteensa, hänen valheensa, kaikki oli ollut yhtä kiukuttavaa.

Bob meni »Kuninkaan päähän». Se oli vajaan kilometrin päässä Campany's Hatchista ja tuntui tällä hetkellä hänestä parhaalta turvapaikalta. Hän ei palaisi Mabelin luo; jos hän tulisi metrin päähän hänestä nyt, niin hän kävisi väkivaltaiseksi ja syntyisi meteli. Tämä oli pahempaa kuin yksinään olo... Hän olisi menetellyt viisaammin, kun ei olisi häntä nainut. Ensi kertaa avioliittonsa jälkeen hän tunsi ehdotonta katumusta, oli äkkiä alkanut ikävöidä vapautensa päiviä, vaikka häntä silloin olikin riuduttanut tyydyttämätön rakkaus. Hän rakasti vielä ja oli vielä tyytymätön, ja kaupanpäällisiksi oli hänellä vielä sisukas iestoveri, joka vaani hänen kompastuksiaan. Lempo hänet vieköön! Hän oli narttu — kuten hän oli hänelle sanonut ja kuten talollisen poika Eyelidistä oli kuullut hänen sanovan. Tuhat tulimmaista sentään!

Hän istui murjottaen ja joi lasillisen katajanmarjaviinaa veden kanssa. Tarjoiluhuoneessa oli pari miestä, jotka huomauttelivat ilmasta ja sadoista tai kyselivät häneltä, oliko hän tehnyt hyviä kauppoja Salehurstin markkinoilla. Mutta hän ei ollut seuranhaluinen. Hän kummeksui, kuka oli Mabelille kertonut, että hän oli tavannut Hannan, ja kuinka paljon siitä tai kuinka paljoa enemmänkin hänelle oikeastaan oli kerrottu. Ja katkeruutta lisäsi se, että hän olisi suonut vaimon syytösten olevan hyvin perusteltuja eikä pelkkiä mustasukkaisen naisen houreita, joka ei asiasta mitään tiennyt — ei tiennyt, ettei Hanna koskaan voinut tulla hänen omakseen, ettei Hanna välittänyt hänestä kahden äyrin vertaa, vaikka hän itse välitti hänestä enemmän kuin mistään muusta, ja että hänen rakkautensa Hannaan oli pelkkää toivotonta tuskaa, nälkää, jota ei koskaan voitaisi tyydyttää.

Hän joi vielä kaksi lasia katajanmarjaviinaa ja vettä. Ne karkoittivat kylmyyden — karkoittivat sen hänen sydämestään. Mutta ryyppääminen ei parantanut hänen mielentilaansa. Kapakka alkoi täyttyä, kun hetki kävi myöhäisemmäksi, — seudun talokkaita ja pientilallisia pujahteli sisälle juomaan iltalasinsa, ja ne tervehtivät häntä naapurillisesti. Hänen vastauksensa kävivät happamiksi ja lyhyiksi; hän ei halunnut kenenkään häntä puhuttelevan ja tunsi, että jokaisen täytyi tietää hänen riidelleen Mabelin kanssa — se Eyelidin poika oli heille varmaankin kertonut. Kaikki oli luhistumassa — hänen avioliittonsa ja arvokkuutensa harhaluulo... Campany's Hatchin isäntä, vakava, eteenpäin pyrkivä nuori mies, jolla oli sievä vaimo... nähty riiailemassa mustalaisnaista »Kahdeksan kulkusen» ulkopuolella ja sitten kuultu hänen herjaavan vaimoaan nartuksi ja uhkaavan murtaa hänen ovensa...

Ei ollut hänen tapeistaan ryypiskellä yksinään nurkassa. »Herra Fuller ei näytä mieheltä, joka vastikään on ostanut hyvän joukon hiehoja», sanoi Lossenhamin Comfort. »Huomasiko isäntä niissä olevan kapia, kun oli saanut ne kotiinsa?»

»Mitä sillä tarkoitatte?» Robertin käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin pöydällä.

»Mitäkö tarkoitan? Sitä vain, mitä sanon, tietenkin.»

Mies näytti hämmästyneeltä. »Mikä on Fulleriin mennyt?» kysyi hän Lomasin Burchilta.

»En tiedä, hän on tän'iltana äkäisellä päällä... Ehkä hän on ottanut lasin liikaa.»

Robert kuuli viimeiset sanat.

»Niin, niin — te herjaatte minua. Sanotte minun olevan juovuksissa. Minä en ole juovuksissa. Minä olen selvä.»

»Tietysti, herra Fuller, tietysti», myönsi Burch välttääkseen riitaa.

»Miksi sitten sanoitte, että olen juovuksissa?»

»Minä en suinkaan sanonut teidän olevan juovuksissa.» »Sanoittepa — minä kuulin sen. Minä tiedän, että te kaikki puhutte minusta pahaa, sanotte minun riitelevän vaimoni kanssa ja hännystelevän mustalaisia. Minä tiedän sen.»

»Herra Fuller...»

Lomasin vapaatilallisen vakavaa, säädyllistä sydäntä suretti syvästi tällainen käyttäytyminen hänen mieliravintolassaan. Robert näytti ihan tappeluvalmiilta. Molemmat tulokkaat väistyivät pöydän luota pois.

»Totta onkin, mitä hän sanoo», virkkoi muuan nuori mies, joka vastikään oli tullut sisälle; »hänellä oli kahakka vaimonsa kanssa. Pilbeam Eyelidista käväisi Campany's Hatchissa ja kuuli hänen pauhaavan sille vallan kauheasti.»

»Hyväinen aika», huudahti Comfort, vilkaisten vielä Robertiin, joka selvyytensä todistukseksi oli tilannut uuden whiskyn.

»Hänen ei tulisi saada enempää», virkkoi Burch hiljaa ravintolan isännälle; »hän on jo juonut liikaa. Kenties hän palaa peittoamaan vaimoaan.»

»Itse en ole koskaan nähnyt häntä humalassa», vastasi isäntä, »vaikka olen kuullut, että hän High Tiltissä useinkin joi järkensä. Häpeä, että hän tuolla tavoin menee hunningolle. Kenen syy se lieneekään?»

»Vaimon», sanoi Comfort; »se on aika kaakottaja».

»Ei ole kai Fullerillakaan kyyhkysen luonne. Hän näyttää aika synkältä tänä iltana. Enkä minä pidä tuosta hänen pöhöttyneestä ilmeestään», huomautti Burch.

»Minä kiellän Daisyä tarjoilemasta hänelle enempää», virkkoi isäntä.

»Hän riehaantuu.»

»Riehaantukoon vaan, mutta minun täytyy ajatella ravintolaoikeuksiani.»

Kun siis Robertin lasi taas ilmestyi pöydälle, sanottiin hänelle, että hän oli saanut kylliksi sinä iltana.

»Tarkoitatteko, että minä olen humalassa?»

»Enhän minä sitä sanonut. Te vain ette näytä oikein terveeltä, eikä väkijuoma tee teille hyvää.»

»Minä juon, mitä tilaan, ja maksan laskuni.»

»Te ette enää tänä iltana juo minun ravintolassani. Ka, herra Fuller, reipastukaahan nyt ja menkää kotiin. Jos teillä on ollut pikku riita vaimonne kanssa, niin parempi sopia se selvin päin.»

»Kuka väittää, että minulla on ollut riitaa vaimoni kanssa?»

»Ei kukaan ole sitä väittänyt.»

»Te väititte, ja se on hitonmoinen vale.»

»No, no, minä pyydän anteeksi — kunhan nyt vain menette kotiin, herra Fuller. Tänä iltana ette ole oma itsenne. Ehkä joku näistä herrasmiehistä lähtee teitä saattamaan jonkun matkaa.»

»Ken yrittääkin tulla mukaani, saa minulta tölmäyksen suoliinsa.»

»Ei kukaan lähde mukaanne — mutta menkäähän nyt.» Ravintoloitsija alkoi menettää malttinsa.

Robert nousi ja käveli horjuen ovelle. Hän oli äkkiä huomannut, että hänellä oli ankara päänkivistys, ja hän tunsi voivansa varsin pahoin. Hän halusi saada hengittää raikasta ilmaa.

»Muistakaa, etten minä lähde teidän käskystänne», sopersi hän.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Bodiamin seudun säädyllisiä talokkaita suututti moinen käyttäytyminen heikäläisen taholta. Kyllähän Robert Fuller oli saapunut tienoolle epäilyttäväin huhujen seuraamana, mutta hän oli aina käyttäytynyt arvokkaasti, ja vaikkei hän juuri ollut kiehtova toveri, oli hän elänyt hyvässä sovussa useimpain kanssa. Hän kuului Druideihin ja maanviljelijäin kerhoon... Kukaan ei ollut aavistanut näkevänsä häntä tällaisena.

»Sääli hänen vaimorukkaansa», kuiskasi eräs nuori mies — Linkhillin lampuotin poika — kämmenensä takaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän virui lattialla veren tulviessa sieraimista.

Kuului sekavia huutoja ja huomautuksia. »Häpeä, häpeä!» »Ottakaa hänet kiini!» »Hakekaa poliisit!» »Ei, ei, heittäkää hänet ulos!» »Nostakaa hänet maantielle!»

Robert huitoi raivokkaasti, mutta ylivoima yllätti hänet. Hän tunsi saavansa iskun poskeensa, juuri silmän alapuolelle, ja hän horjui. Ja sitten hän tunsi, että häneen tartuttiin rajusti niskasta ja olkapäistä ja että hänet häpeällisesti raahattiin ulos tarjoiluhuoneesta. Voimakas tölmäys työnsi hänet suin päin kadulle ja ovi ponnahti kiinni hänen takanaan.