Part 20

»Sinä et käsitä. Minä koetan palvella Jumalaa, kuten sanot, mutta teen sen siksi, ettei minulla Jumalasta muuta jäljellä olekaan kuin palvella häntä. Se on kaikki, mitä nyt voin hänelle tehdä, ja se on se ainoa, mitä ei minulta voida ottaa pois... Minun täytyy säilyttää hänestä tää pikku rahtunen... se on kaikki, mitä minulle on jäänyt.»

»Sitten en voi sanoa muuta kuin...» Mutta Clem ei virkkanut mitään enempää.

25.

Seuraavina päivinä Clem ja Robert vaikenivat tästä heille molemmille niin perin tärkeästä kysymyksestä. He ahersivat äänettöminä työssään; tuo luottamuksen purskahdus Ticehurstin tiellä näkyi tyhjentäneen heidän puhevaransa, ja melkein viikon ajan rajoittui heidän keskustelunsa satoon, karjaan ja päivän erilaisiin hommiin.

Mutta Clem mietti kuitenkin syvästi. Hän yritti vielä keksiä jotakin Robertia auttaakseen. Nähtävästi ei hän itse voinut saada veljeään vakuutetuksi; hän ei ollut kyllin taitava hänen kanssaan väittelemään eikä tiennyt tai ei välittänyt kyllin paljon uskonnosta. Hän ei voinut käsittää, kuinka Bob sen kohtelun jälkeen, joka hänen omien luulottelujensa mukaan oli Jumalan puolelta tullut hänen osakseen, edelleenkin saattoi rakastaa Jumalaa, pyrkiä hänen läheisyyteensä ja tuskitellen ikävöidä häntä päivästä päivään. Mutta epäilemättä joku todella hyvä ja hurskas henkilö voisi ymmärtää ja saada Bobin vakuutetuksi, ettei hän sittenkään ollut Jumalan hylkäämä, vaan ennakkomääräyksellä valittu, armoitettu, vanhurskautettu ja kaikkea muuta, mitä hän olisi toivonut olevansa.

Vaikeutena oli, ettei Bob halunnut kuunnella ketään. Hän ei tahtonut mennä puhuttelemaan herra Vineä eikä herra Brackpoolia, pitäjän kirkkoherraa, mihin Clem häntä epätoivoissaan kehoitti. Hän ei halunnut kuunnella ketään muita kuin herra Beemania, ja herra Beeman oli jo puhunut. Clemin mieleen juolahti, että ainoa mahdollisuus Robertille olisi, jos Goudhurstin vanha paavi jonkun ihmeen kautta huomaisi erehtyneensä... Olisiko mahdollista saada hänet peruuttamaan sanansa? Se ei ollut luultavaa, mutta mitä enemmän Clem asiaa mietti, sitä paremmin hän tajusi, että ainoastaan herra Beeman voi hankkia hänen veljelleen jotakin lohdutusta. Jos hän tietäisi, kuinka onnettomana Bob oli, niin hän varmaankin muuttaisi mielensä ja puhuisi lohdutuksen sanoja... Eihän toki olisi haitaksikaan, jos Clem ottaisi itselleen vapaan iltapäivän lähteäkseen Goudhurstin saarnamiehen puheille ja nähdäkseen, voitaisiinko mitään tehdä.

Tuuma ei hänelle juuri ollut mieluinen. Hän ei ollut koskaan tavannut vanhusta eikä paljoa pitänyt siitä, mitä oli hänestä kuullut; sitäpaitsi hän tunsi itsensä kömpelöksi ja ujoksi sellaiseen hommaan. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, kuinka perin vähän luultavaa oli, että herra Beeman suostuisi muuttamaan päätöstänsä tai antamaan mitään uutta lohdullisempaa lausuntoa. Mutta sittenkin se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä; hän ei voinut nähdä Bobin sydämen päivä päivältä hiljalleen murtuvan, yrittämättä tehdä edes toivotonta ponnistusta hänet pelastaakseen.

Hänellä ei ollut samaa syytä kuin Bobilla taivaltaakseen kolmattakymmentä kilometriä High Tiltistä Goudhurstiin, joten hän lähti varsin mukavasti ensimmäisellä iltapäiväjunalla Hawkhurstista ja saapui määräpaikkaansa kello neljän aikaan. Talon ulkopuoli teki häneen hyvän vaikutuksen; rakennus oli valkoinen ja siisti; vihriäiset äskenmaalatut luukut olivat työnnetyt auki leveiden ikkunoiden edestä, ja ovikello ja kolkutin olivat niin kauniisti kiilloitetut, että hän tuskin uskalsi koskea kumpaakaan.

Kun hän vihdoin rohkaisihe soittamaan kelloa, avasi oven tukeva, hauskannäköinen nainen valkoisessa esiliinassa, hymyili hänelle tervehdykseksi, kun kuuli hänen nimensä, ja jätti hänet odottamaan perin siistissä, pienessä eteishuoneessa siksi aikaa, kun meni ilmoittamaan saarnamiehelle. Tämä siis oli talo, josta tuomio oli lähtöisin... Clem katseli ympärilleen vihreihin seiniin ja isoon orapihlajan oksilla täytettyyn maljakkoon kauniisti silatulla pöydällä, ja hänestä oli vaikea uskoa, että Robert tässä talossa oli oppinut ne vihan mysteeriot, jotka häntä nyt kiduttivat.

Emännöitsijä tuli takaisin ja sanoi, että saarnaaja oli teellä, mutta että hän mielellään toivoi herra Clement Fullerin tekevän hänelle seuraa.

Varovaisesti laskien hattunsa lattialle — koska pöydänpinta näytti liian hienolta siihen tarkoitukseen, — astui Clem hänen perästään matalaan, aurinkoiseen huoneeseen, joka näkyi olevan täynnään hohtavan valkoista palttinaa. Pöytäliinalle oli asetettu lautasille voileipiä, hilloa, vesikrassia, kevätsipuleja ja sitruunakakkuja. Clemin silmät välähtivät — ennenkuin ne olivat liidelleet teepöydän yllättävän loiston yli sen komeimpaan ja määräävään esineeseen, isoon tinaiseen teetarjottimeen mahtavine mustine teekannuineen, jonka edessä istui kuin joku juhlamenojen ylipappi arvokas, mustiin puettu vanha mies, jonka päälaki näkyi saaneen osansa ympäristön silauksesta ja jonka valkoinen tukka valui molemmin puolin päätä melkein hartioille asti, silmäänpistävänä vastakohtana kasvoille, jotka olivat ruusunväriset ja kurtuttomat kuin nuoren lapsen.

Hänen kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki Clemiin alussa väkisinkin vaikutuksen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vihasi häntä. Nuo sileät, vaottomat vanhan miehen kasvot saivat hänet ajattelemaan Robertin nuoria kasvoja, jotka nyt olivat täynnä vakoja ja ryppyjä... Tämä oli mies, jolla oli avaimet hänen veljensä taivaaseen — ja minkä hän oli sulkenut, sitä ei kukaan voinut avata.

»Hyvää iltapäivää», sanoi Clem jäykästi.

»Hyvää iltapäivää, herra Fuller. Olkaa hyvä ja istukaa. Otaksun, että minulla on kunnia tervehtiä luokseni Campany's Hatchin isännän, herra Robert Fullerin, veljeä.»

»Hän ei asu siellä enää; hän on minun luonani.»

»Ah niin. Nyt muistan hänen maininneen aikomuksestaan luopua tilasta. Sallikaahan minun tarjota teille kuppi teetä. Tämä on todellista vihreää teetä, herra Fuller, jollaista ette luultavasti ole koskaan ennen maistanut. Se on nykyisin varsin harvinaista, mutta nuorukaisena ollessani muistan kaikkien parempien perheiden sitä nauttineen. Alemmat luokat joivat mustaa teetä, joka tätä nykyä on tavallisinta.»

Clem otti kupin mitään virkkamatta. Hän alkoi hiukan tuntea, mikä vaikutus tuolla miehellä oli Robertiin. Tuossa harkitsevassa, raskaasti korostavassa puolittain viljellyssä, vanhassa äänessä oli jotakin, mikä tuntui ehdottomasti tukehduttavan. Hänen lausuntonsa muuttuivat itsestään oraakkeleiksi. Vastikään hän oli lausunut mielipiteensä vihreästä teestä, ja Clem havaitsi tuijottavansa kuppiin alistuvalla kunnioituksella.

»Kaunis päivä, eikö totta?» jatkoi oraakkeli, ja Clem tunsi, että uusi uskonkappale oli liitetty hänen oppiinsa.

»Otaksun teidän saapuneen junalla — tai ehkä teillä on jotakin asiaa täälläpäin?»

»Minä tulin puhuttelemaan teitä veljestäni», sanoi Clem.

»Ah, niinkö? Hm... ja kuinka veljenne voi?»

»Kuinka te odottaisitte hänen voivan?» sanoi Clem, epätoivoissaan turvautuen karkeuteen voidakseen riuhtautua irti alistuvaisuudestaan.

Herra Beeman pudisti surumielisesti päätänsä.

»Sen nuoren miehen tarina on surullisimpia, mitä koskaan on pitkän saarnamiesurani aikana tullut tietooni. Ettekö ottaisi tuolta voileipää? Ja suosittelisin hiukan vesikrassiakin.»

Clem otti niitä lautaselleen, mutta jätti ruuan siihen syömättä. Äkillinen inho koko ateriaan oli vallannut hänet — tuo tee ei maistunut teeltä.

»Minä kävin vankilassa hänen luonaan», jatkoi vanha mies, »kuten ehkä tiedätte. Matka täältä sinne on tavattoman vaivaloinen, minun oli muutettava junaa Awkhurstissa ja sitten jälleen Eadcomissa», puhui vanhus jälleen, niellen tapansa mukaan h-kerakkeet, »ja yhteydet ovat mitä epämukavimpia. Mutta muistanpa nekin päivät, kun täällä ei ollut rautatietä Salehurstia lähempänä — joten emme saa nurista.»

»Minä tulin juttelemaan teidän kanssanne siitä, mitä sanoitte veljelleni vankilassa. Tahtoisin kysyä teiltä ehkei hän ymmärtänyt tarkoitustanne aivan selvästi... mutta Bob on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on kadotettu, ja hän väittää teidän sen hänelle sanoneen.»

»Ah, rakas ystävä, se oli kovin surullinen tilaisuus — kyllä minä sen hyvin muistan. Kristityn pastorin elämä on täynnä huolia, ja minua kovin suretti, kun täytyi sanoa sille nuorelle miehelle, että olin hänen suhteensa erehtynyt — tai oikeammin, että saatana oli minut vienyt harhaan.»

»Te siis sanoitte hänelle, että hän oli kadottanut sielunsa.»

»Minä sanoin hänelle, etten voinut otaksua hänen elävän armossa.»

»Niin te sanoitte, ja se on murtanut hänen sydämensä. Oi, jos näkisitte hänet nyt, aivan surun murtamana, niin te säälisitte häntä... ja minä olen tullut tänne pyytämään teitä, että lähettäisitte hänelle sanan, sallisitte minun teidän mielipiteenänne kertoa hänelle, että hänen kadotukseen joutumisensa ei ole totta, vaan että hänelle on kyllin armoa. Silloin hän kylläkin uskoisi teitä ja muuttuisi toiseksi mieheksi ja onnelliseksi jälleen — ainakin niin onnelliseksi kuin voi olla mies, joka maan päällä on menettänyt kaikkensa. Se en teille vain pienoinen tehtävä, mutta Bobille se on äärettömän suuriarvoista. Sallikaa vain minun teidän puolestanne sanoa hänelle, ettei hän mene helvettiin.»

»Rakas nuori mies, te pyydätte minua muuttamaan Korkeimman päätökset.»

»Missä suhteessa?»

»No, ei ole minun vallassani, sanoa, onko veljenne kadotettu vai pelastettu. Minä voin ainoastaan tulkita merkit, ja jos hän niiden mukaan on armossa, niin — sitten en tiedä mitä armo on.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armolla ja armon menettämisellä ja kaikella sellaisella. Minusta Bob on hyvä ihminen — parempi kuin useimmat meistä.»

»Te voitte päätellä vain ulkonaisen ihmisen mukaan: Jumala yksin tutkii sydämet.»

»Hän ei näe Bobin sydämessä muuta kuin hyvää,»

»Älkää puhuko niin herjaavasti. Bob on mato. Te olette mato. Minä olen mato. Muutoin ei asian ratkaisuna olekaan, tekeekö veljenne vai eikö hän tee oikein lakiomantuntonsa mukaan, vaan onko hän vai eikö hän ole armon tilassa.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armon tilalla... Kaikki mitä tiedän, on, että Bob on kunnon mies, että hän on uhrannut paljon, kärsinyt paljon ja käynyt saarnaamassa evankeliumia... ja mitä hän niiden mustalaisten kanssa teki, siihen hänet tietenkin vieteltiin ja ärsytettiin eikä ole minun asiani enempää kuin teidänkään häntä tuomita.»

»Te ette vieläkään näe puhtaan opin valoa... te yhä vain kerrotte minulle, mitä veljenne on _tehnyt_, vaikka meille on sanottu, että omavanhurskautemme on likaisia rääsyjä. On kauheaa nähdä matopoloisen kerskuvan likaisista rääsyistään, kun hänen päinvastoin tulisi polvillaan rukoilla Jumalalta armoa. Sallikaa minun tarjota teille toinen kupillinen teetä.»

Clem työnsi kädet tukkaansa. Hän näytti voimattomalta väittelemään tämän tyynen, hyväntahtoisen vanhan herran kanssa, jolla oli peloittava kyky saada teekupillinen ja tuomiopäivä näyttämään yhtä järkyttävältä. Ja vaikka Clem olikin tottunut Bobin uskonnollisiin lauseparsiin, ei hän ollut koskaan niiden merkitystä oikein tajunnut ja joutui aivan ymmälle tässä jumaluusopin rämeikössä. »Armossa — armon ulkopuolella» — mitä se kaikki merkitsi...? Hän katseli herra Beemania tämän istuessa ylimmäisenä pappina teetarjottimen takana, ja eräänlainen avuton tenho valtasi hänet. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi kauemmin taistelemaan Bobin puolesta.

»Olen pahoillani», virkkoi Beeman kohottaen juhlallisesti teekannuaan ikäänkuin se olisi ollut ehtoollisleipä-astia. »Olen pahoillani, etten voi veljeänne varten antaa teille mitään lohdutusta. Jos hän olisi armon tilassa, olisi hän ensimmäinen sen tietämään, eikä hän tunne tuomiotaan ainoastaan minun vaivaisten sanojeni välityksellä, vaan oman sydämensä todistuksesta, — _abba_, isä, ei ole hänen sydämessään.»

»Mutta kunhan vain sanoisitte...» Clem rukoili toivottoman nöyrästi, tuijottaen teekannuun.

»Nuori mies, minä olen teille jo sanonut, etten voi muuttaa Korkeimman päätöksiä.»

»Mutta Bob-parka...»

»Olen syvästi murheellinen onnettoman veliparkanne tähden. Mutta minä kysyn teiltä — voinko minä sitä auttaa? Alusta pitäen pimitti saatana meidän silmämme, vaikka kyllähän minulla oli epäilyksiä alusta pitäen. Veljenne tuotti minulle suuren pettymyksen monessa suhteessa — hän ei koskaan oikein antautunut pelastukseen. Hurskaat ihmiset eivät tunteneet olevansa kotona hänen parissaan — heissä ei herännyt tunnelmaa, että Herra puhui hänen suunsa kautta. Monet kerrat minä kamppailin Hengen kanssa hänen tähtensä, kummeksuen mikä häntä vaivasi, — mutta nyt on asia tietenkin selvä. Hän ei ollut koskaan armossa. Hänet ja minut myös oli valkeuden enkeliksi pukeutunut saatana pettänyt.»

Clem ei voinut puhua. Hän istui kuin halvattuna, tuijottaen herra Beemanin teekannuun, jota hän yhä piti ylhäällä ja joka omituisella tavalla näkyi liittyvän hänen Robertista lausumaansa tuomioon.

»Veljenne ei koskaan ollut aivan kuin kotonaan meidän parissamme», jatkoi saarnamies, »hän luotti laintöihin, sellaisiin kuin syntisten käännyttäminen, ja laintöiden vuoksi hän lankesikin, sillä hän kertoi minulle saaneensa vaikutelman, että hänen oli käännytettävä se nuori nainen, jonka vuoksi kaikki tämä pahennus syntyi. Hän ei täydellisesti jättänyt itseään Herran haltuun. Enkä minä koskaan voinut olla ihan varma hänen opistaan — ei ollut mitään harhaoppia liikkeellä, josta hän ei näkynyt saavan pirskahdusta» — Clemistä tuntui kuin teekannu olisi yhtynyt sen omistajan katseen ilmaisemaan tyrmistyttävään epäluuloon. »Muuan diakoneistani lausui: 'Muistakaa sanani — siitä miehestä tulee lopulta gardnerilainen'» — teekannu vavahti. »No, hänen hetkensä löi — hänet punnittiin vaa'alla ja havaittiin keveäksi — _mene, mene, tekel upharsin_. Jos hänellä olisi ollut todellinen vakuutus, jos hän todella olisi ollut armossa, niin eivät mitkään pahan hengen rynnäköt olisi voineet häntä siitä horjuttaa. Sittenkin kun koko asia oli tullut julki ja hänet viety vankilaan, olisi hän yhä voinut pitää päänsä pystyssä tietäen olevansa Herran valittu. Mutta pitikö hän päänsä pystyssä? Sanoiko hän: 'Kuka voi Jumalan valittuja mistään syyttää?' — kysyn teiltä. Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän vain litistyi litteäksi kuin revennyt säkki. Minkätähden? Sentähden, että hän tiesi olevansa kadotettu — eikä ole enää uhria syntien edestä, vaan täytyy odottaa varmaa, leimuavaa tuomiota» — teekannu ponnahti äkkiä ylös herra Beemanin kohottaessa käsivarttaan ja muuttui hetkiseksi melkein taivaalliseksi esineeksi, jylisten tuomiota ja kadotusta. Sitten herra Beeman laski sen alemmaksi ja kaatoi Clemille kupillisen teetä.

»Se on siis selvä», virkkoi hän. »Olen pahoillani, etten voi teille antaa lohdutusta, herra Fuller. Mutta ehkä löytänette sitä muualta.»

»Minä en halua mitään lohdutusta, jollei Bob sitä saa. Minä en halua mennä taivaaseen, jollei Bob ole siellä... Mutta minä en voi uskoa, ettei Jumala olisi sallinut häntä tuolla tavoin harhauttaa — silloin alussa, tarkoitan.»

»Hän oli viettänyt kovin huonoa elämää ja antautunut saatanan valtaan. Ei voi koskaan tietää, mitä perkele omilleen tekee.»

»Minä en voi käsittää, että Bob oli niin hirveän paha. Olihan hän toisinaan hiukan hurjastellut, mutta ottavat ne monet muutkin miehet lasin liikaa silloin tällöin; ja Hanna Ripleytä hän rakasti... ette voi väittää sitä hänen syykseen, ettei lempi tullut hänelle sileästi ja sovinnaista tietä kuten se useimmille tulee. Oli miten oli, mutten minä voi ymmärtää, että hän on tehnyt mitään kaiken tämän ansaitakseen.»

Herra Beeman hymyili melkein säälivästi.

»Siinä te nyt taas puhutte ansaitsemisesta! Minä sanon teille, ettei se riipu meidän ansioistamme, vaan Herran päätöksistä.»

Clem nousi äkkiä seisomaan ja työnsi kuppinsa pois.

»Minun täytyy lähteä kotiin», sanoi hän, »sillä minä näen selvästi, että te ette mitenkään minua auttaisi».

»Kernaasti minä tahtoisin teitä auttaa—oikein mielelläni tahtoisin teitä auttaa — jos minulle annettaisiin voima ylhäältä. Mutta sitä ei minulla ole. Tämä on Herran tahto ja meidän täytyy nöyrtyä hänen tuomioittansa edessä.»

Hän saattoi vieraansa pieneen sievään eteishuoneeseen, jossa orapihlajan kukkalehtiä varisi pöydän silatulle pinnalle — ja täällä Clem sai äkkiä rohkeutensa takaisin. Vapauduttuaan teepöydän tyrmistyttävästä rituaalista hän kykeni karistamaan itsestään sen omituisen painostavan, tukehduttavan tunteen, joka oli hänet vallannut. Hänen sydämensä kiehui suuttumuksesta tuota vanhaa miestä kohtaan, joka hyvänsuovasti tuomitsi Robertin elinkautiseen kurjuuteen, suhtautuen hänen tuomioonsa tyynellä itsetyydytyksellä. Hän vihasi hänen sileitä, arvokkaita, kasvojaan, hänen hyvinhoidettua kiiltävän puhdasta eteishuonettaan, hänen muhkeita ja runsaita aterioitaan — kaikkea tätä hyvin järjestettyä vaurasta ympäristöä, josta hän julisti tulevaista vihaa.

»Te ette siis muuta mielipidettänne veljeni suhteen?» virkkoi hän melkein töykeästi.

»Ystäväni — se ei ole minun mielipiteeni, vaan Herran.»

»Sitä se ei ole!» huudahti Clem käheästi. »Te valehtelette. Minä en usko — minä en koskaan usko, että Bob on tehnyt mitään ansaitakseen sen, mitä hän nyt kokee. Hän on kunnon mies; hän raataa kahden edestä ja sytyttää tulen keittiöömme joka aamu. Herra ei suinkaan häntä tuomitsisi ja hänen vankilassa olemisensa taas ei merkitse mitään — eipä hän tehnyt puoleksikaan niin pahaa kuin te teette jumalattomilla valheillanne... joista soisin teidän kerran saavan vastata ja kärsiä hiukan sitä samaa, mitä Bob-poloiseni saa niellä.»

Hän oli tukehtumaisillaan surusta ja raivosta, ja vanhuksen tyyni järkkymätön ääni vastasi hänelle:

»Te olette kovin raju nuori mies — kovin raju vanhusta kohtaan. Mutta minä en toivo teille mitään pahaa. En kanna teille mitään kaunaa. Minä tiedän, keneen olen luottanut. Varokaahan jalkaraapustinta, olette kompastumaisillanne siihen... Ah, sitä pelkäsinkin. Toivottavasti ette loukannut itseänne.»

26.

Clem ei kertonut Robertille kovaonnisesta retkestään Goudhurstiin. Se olisi vain pahentanut asiaa. Hänen onnistui jotakuinkin selittää tuo puolenpäivän poissaolo, eikä Bob nykyisin paljoa kysellyt. Elämän ja työn taakkaan alistuttiin yhä lisääntynein toivottomuudentuntein. Robert ahersi auran perässä kevätkylvöjen aikana, hän uurasti rehunaurisvainioilla, niin että selkää kivisti, hän sitoi ja kasteli humalia, jotka alkoivat kiertää ensimäisiä kärhiään seipäittensä ympäri. Hän hoiteli vastasyntyneitä vasikoita ja karitsoita, jotka iloisesti kirmasivat vainioilla auringonlaskun aikaan. Hän auttoi hollantilaismallisen ladon kattamisessa, hän lannoitti hedelmäpuutarhoja. Hän oli kenties hiukan rauhallisempikin kuin alussa kotiintulonsa jälkeen. Hän nautti usein ateriansa virkkamatta sanaakaan. Hänen kasvoillaan oli ehkä joitakin uusia vakoja, jotkut entisistä olivat hiukan syventyneet. Mutta hänen vankilassa menettämänsä verevä väri oli osittain palaamassa tumman ahavoittuman alle, jota ilma loi hänen poskilleen. Hän söi ja nukkui hyvin; kerran hän kertoi Clemille, että hänellä joskus oli tuskallisia unia, mutta ne kävivät tuskallisiksi vasta hänen herätessään, sillä unissaan hän oli jälleen Jumalan rakkaudessa, turvassa ja onnellisena.

Joka viikko hän säästi hiukan rahaa Mabelia varten. Paljoa ei sitä jäänyt, sittekun hän oli maksanut asuntonsa, ylläpitonsa ja lapsensa hoidon, mutta häntä viehätti ajatus, että vaimo siten kykeni hankkimaan itselleen pientä ylellisyyttä tai huvia, joka ehkä muutoin ei olisi ollut mahdollista kuten uuden hatun osto tai käynti elävissäkuvissa. Mabel oli kyllä varsin hyvin turvattu sekä isän anteliaisuudella että avioliittosopimuksen pykälillä, mutta koska Bobia niin ilmeisesti miellytti näin hänen hyväkseen tehdä, niin ei Clem eikä Polly yrittänyt kehoittaa häntä siitä luopumaan.

Mabel otti hänen uhrinsa ääneti vastaan — äänettömyydellä, jota nyt ei oltu viikkokausiin katkaistu. Hän näkyi tipahtaneen pois Bodingmaresin ja sen haarakkeiden Pookwellin ja March Quarterin, elämästä. Kuitenkaan eivät he voineet käsittää, että hän oli mennyt — hän oli niin pääsemättömästi kuulunut heihin omituisen vihamielisyytensä ja outojen tapojensa uhalla. Silloin tällöin ajatteli Clem kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä käymään Bobia tervehtimässä, mutta kirjeen kyhäämisen tuuma aina herpasi hänet — eikä hän sitäpaitsi tiennyt, halusiko Bob nähdä hänet jälleen vai ei.

Sitten sattui eräänä päivänä, että Robertin oli mentävä Bulverhytheen hammaslääkärille. Hänellä oli kipeä hammas, jota kovin kolotti öisin, ja toiset tuumivat, että hänen oli parasta mennä vedättämään se ulos.

»Koska kerran käyn Bulverhythessä, niin pistäydyn Mabelin luona», sanoi hän aivan tyynesti päivällisellä ennen lähtöään.

»Etkö ensin lähettäisi hänelle kirjettä?» ehdotti Polly.

»Minä menen mieluummin itse vain ja kysyn, haluaako hän tavata minua — voihan hän kieltäytyä, jollei sitä halua.»

»Sinun pitäisi ottaa Nat mukaasi.»

Mutta Robert pudisti päätänsä.

»Minä haluan vain puhutella häntä ja nähdä, kuinka hän voi.»

Clem oli sääliytynyt lähtemään hänen kanssaan Bulverhytheen. Hän tiesi, ettei Bob kernaasti jäänyt paljoa yksikseen, ja hänellä olisi hiukan asiaa satulasepälle sillä välin, kun veli kävi hammaslääkärillä. Kun he olivat lähteneet, sai hän tietää, että Robert toivoi hänen tulevan mukaan Mabelin luo.

»Sinä voisit ensin käydä hänen puheillaan, Clem, kysymässä, suostuuko hän minua tapaamaan — hänellä oli sinusta aina hyvät käsitykset, ja kenties sinä voisit taivuttaa hänet päästämään minut luokseen.»

Clem tunsi itsensä vakuutetuksi, että käynti Mabelin luona olisi yhtä hedelmätön ja masentava kuin vierailu herra Beemanin talossa oli ollut; mutta kun Robert ei näkynyt siitä paljoa toivovankaan, vaikka hänen sydämensä sinne halasi, suostui nuorempi veli. He tapasivat toisensa kello viiden tienoissa ja nousivat yhdessä portaita Mabelin asuntoon.

Mabel oli kotona, ja ovelasti he ilmoituttivat palvelijattarella ainoastaan Clemin nimen. Niin, rouva Fuller kyllä ottaisi hänet vastaan... ja Clem oli pian hänen vierashuoneessaan, jossa oli sirosti verhoiltu huonekalusto, piano ja useita sanajalkoja koristeellisissa ruukuissa. Sillä välin odotteli Robert levottomana eteisessä.

»Terve tuloa, Clem», huudahti Mabel. »Ihmettelinkin, ettet koskaan ole käynyt minua katsomassa. Oletko jo juonut teesi?»

»Minä en välitä teestä, kiitos vaan», vastasi Clem kiireellisesti, tuntien, että Mabelin tee omalla hyvin erilaisella tavallaan olisi yhtä tuomittavaa kuin herra Beemaninkin.

Hän istui vastapäätä häntä pari sekuntia, tuijottaen häneen pyöreillä, kellertävillä silmillään, jotka Mabelista aina olivat tuntuneet hämmennyttäviltä. Hänen oli mielestään hienotunteisesti ilmoitettava, että Bob oli talossa, ja juuri siksi, että hän kaikin mokomin tahtoi olla valtioviisas, hän lopuksi sanoa möläyttikin aivan suoraan:

»Minä olen tuonut Bobin sinua katsomaan.»

»Missä hän on?» kysäisi Mabel.

»Ulkona käytävässä. Hän ihan hirveästi haluaa sinua tavata.»

»Minä en tahdo häntä nähdä.»

»Sallihan hänen toki tulla, Mabel — puhumaan vain jonkun sanan.»

»Onko hän tullut pyytämään minua palaamaan luokseen?»

»Ei — ei hän sitä aio tehdä.»

»Ihmettelen, että hänellä on röyhkeyttä tulla senjälkeen, millä tavoin hän on minua kohdellut.»

»Hän on kovin pahoillaan kaikesta, mitä hän on tehnyt — ja hän luulee, että hänen sielunsa on kadotettu, ja häneltä on juuri vedetty hammaskin.»

Mabel näkyi hiukan sulavan. Hänellä oli vielä kykyä sääliä Bobia ruumiillisesti, ja ajatus menetetystä hampaasta liikutti häntä. Kadotetusta sielusta hän ei välittänyt rahtuakaan — hänen sielunsa oli aina ollut häiritsevä tekijä puhtaasti fyysillisessä omistuksessa... jos se nyt oli hukattu, niin sitä parempi. Mutta Bobin vahvoista, valkoisista hampaista hän oli pitänyt, ja häntä suretti että niistä joku olisi poissa.

»Lupaatko, ettei hän yritä taivuttaa minua palaamaan luokseen? Ja suotta on tyrkyttää minulle lastakaan. Minä en voi sitä pitää täällä isäni talossa, ja tänne isäni luo minun täytyy jäädä ihmisten tähden.»

»Hän ei pyydä sinua palaamaan, lapseen hän on kovin kiintynyt — vähintään yhtä kiintynyt kuin hän johonkin on. Saanko kutsua hänet sisälle?»

»No, olkoon menneeksi... enhän sitä voine kieltää.»

Clem avasi oven ja viittasi Bobille, joka astui huoneeseen seisahtuen Mabelin eteen.

Hän seisoi suorassa omituisin itsetietoisuuden ilmein, vaikka hän oli nöyrä ja ääneti. Mabelissa hän herätti tällä kertaa arvokkuuden vaikutelman. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Bobissa mitään arvokasta, tämä oli aina ollut kömpelöhkö, hänen ei koskaan ollut onnistunut vaikuttaa syntiseen enempää kuin hurskaaseenkaan; mutta tänään hänessä oli arvokkuuden höystettä, vaikkei Mabel oikein tiennyt, missä se hänessä piili.

»Terve, Bob», virkkoi hän itseluottamuksen kärki taittuneena, »kuinka voit?»

»Varsin hyvin, kiitos.»

»Kuulin, että sinulta äsken vedettiin hammas.»

»Niin, yksi alaleuasta.»

»Tekikö se kipeää?» kysyi Clem.

»Ei erittäin. Tohtori pani jotakin ainetta ikeneen.»

Kaikki kolme katselivat toisiinsa levottomina. Kukaan heistä ei olisi halunnut tällä tavoin haastella Robertin hampaasta, mutta samalla he pelkäsivät hetkeä, jona se puheenaihe loppuisi.

»Minunkin ikeneeni pantiin kerran jotakin», virkkoi Clem, »mutta siitä huolimatta se äilähteli hirveästi».

Hetkiseksi ei kukaan sanonut mitään enempää. Kolme silmäparia harhailivat salaa. Lopuksi rohkeni Mabel keskeyttää äänettömyyden.

»Kuinka lapsi voi?»

»Se voi mainiosti. Viime viikolla sen paino karttui naulalla.»

»Kai suostut pitämään sen edelleenkin jonkun aikaa? Minä en voi sitä nyt vielä ottaa huostaani.»

»Pidän sen niin kauan kuin vain tahdot; minä en halua päästä pojusta eroon.»

Mabel punehtui.

»Hän on aina ollut enemmän sinun kuin minun lapseni. Hän tulee sinun kaltaiseksesi; minua hän ei muistuta.»

»Hän on tukeva pikku veitikka», virkkoi Clem.

»No, emme me kai hänestä sentään riitele. Minä tiedän, että sinä pidät minua luonnottomana äitinä — ja niinhän minä olenkin, muttei se ole kokonaan minun syyni.»

»Ei, sitä se ei ole», myönsi Robert.

»Minua ilahduttaa kuulla sinun niin sanovan. Minä tiedän, että Clem ja Polly pitävät minua eläimenä, kun jätin teidät... mutta tilanne alkoi tosiaan käydä liian vaikeaksi.»

»Minä en suinkaan pyydä sinua palaamaan», sanoi Robert, »vaikka tulisinkin äärettömän iloiseksi, jos sen tekisit».

Mabel pudisti päätänsä.

»Suotta on sellaista ajatella — minä en koskaan palaa.

Ei se johdu vain siitä mitä on tapahtunut... Minä en koskaan ollut sinulle sopiva vaimo, Robert.»

»Minua surettaa», vastasi tämä nöyrästi, »mutta toivoakseni sinä elelet mukavasti täällä — saat kaikkea, mitä tarvitset — ja minä järjestän aina, että voin sinulle jotakin lähettää».

Mabel nauroi ilottomasti.

»Oh, kyllä kai minä elelen 'mukavasti' — minulla on sieviä huonekaluja ja piano... Mutta jos luulet, että minulle on hauskempaa kuin sinulle naimisissa ollen elää erossa — aivan yksinäni eikä kuitenkaan vapaana... Me voisimme kai saada avioeron... sinä voisit pitää lapsen...»

»Kenties se olisi paras ratkaisu.»

»Oi, älkää tehkö mitään hätiköiden», pisti Clem väliin.

»Ei se asiaa paljoa muuttaisi», sanoi Mabel, »ja me olisimme aivan kuin ennenkin, paitsi että kaikki olisi järjestetty ja laillisella pohjalla, kuten isä sanoisi. Hän on kehoitellut minua hakemaan eroa... mutta joskus minä toivon, että olisit tehnyt jotakin, minkä nojalla saisin avioeron, ja sitten olisimme niin vapaat, että voisimme mennä naimisiin jonkun muun kanssa, jos tahtoisimme.»

»Haluaisitko sinä mennä naimisiin jonkun muun kanssa?»

»En — en ainakaan nyt; minä olen saanut siitä tarpeekseni pitkäksi aikaa... Mutta onhan niitä aina miehiä saatavissakin... ja tämä on kauheaa, kun ei ole naimaton eikä naimisissa. Yhteen aikaan minä olin varma, että sinä nyt, kun minä olin sinut jättänyt, liittyisit Hannaan...»

»Sitä en voisi koskaan tehdä.»

»Mitä? Etkö sinä häntä enää rakastakaan?»

»Kyllä, rakastanhan minä häntä kyllä», sanoi Bob yksinkertaisesti, »mutta ensiksikään hän ei halua minua — hänellä on oma miehensä — ja sitäpaitsi... no, se on nyt kaikki ohi.»

Hän seisoi hermostuneena, jokseenkin typerä ilme kasvoillaan. Mabel alkoi kummeksua, mitä arvokkuutta hän luuli hänessä nähneensä.

Muutamia tuskallisia silmänräpäyksiä he katselivat toisiinsa kenenkään haluamatta ryhtyä keskustelua lopettamaan, vaikka kaikki samalla tiesivät, ettei sillä mitään enempää käytännöllistä merkitystä enää olisi.

»No, ehkä meidän täytyy nyt lähteä», virkkoi Clem vihdoin.

»Niin... ehkä... hyvästi», sanoi Mabel.

He kättelivät kaikki.

»Minä kirjoitan», virkkoi Mabel Bobille, »jahka olen puhunut isäni kanssa siitä avioerohakemuksesta».

Bob jupisi jotakin, ja veljekset riensivät ulos, ollen vähällä kompastua keppeihinsä. Mabel istahti pianon eteen, jota hän ei voinut soittaa, ja näppäili yhdellä sormella »Valssiunelman» alkusäveleet; he saattoivat ne kuulla astellessaan pois katua ylöspäin.

»No, siitä ei ollut paljoa hyötyä», huomautti Clem.

»Kuitenkin olen iloinen, että sain hänet nähdä», virkkoi Robert.