Part 9

Mabelilla oli tuo tunne häntä kohtaan vieläkin toisinaan. Bob-parka, hän oli kärsinyt paljon, eikä kukaan ymmärtänyt häntä paitsi hän, Mabel. Hän oli kuullut ääriviivat hänen suhteestaan Hannaan, mutta oli tullut hänestä siihen vakuutukseen, että se kaikki oli nyt ohi; eikä hän ollut niitä tyttöjä, että vaatisi miehiseltä hyveellisyydeltä mitään mahdottomia ennen häitä. Tuo kaikki oli tapahtunut ennenkuin Bob hänet tunsi... Neitonen uskotteli, että hän naimisiin mentyään siivosti asettuisi. Tuollaiset aina asettuivat; Mabel piti miehestä, jossa oli hiukan haukkaa, kunhan se vain tyyten loppui ennen avioliittoa. Eivätkä Robertin hairahdukset Bulverhythen katulamppujen valossa näyttäneetkään yhtä mustilta kuin Rotherin laakson valaisemattomilla sivukujilla. Sitten olivat hänen vikansa vain syrjäisten kapakoiden pikkusyntejä, pieniä vedonlyöntejä, pieniä velkoja, seikkailuja sydänheitukoiden kanssa ja kapakan biljardipöydän ääressä. Hänestä Bob näyttäisi jotakuinkin viattomalta lampaalta Leicester Squarella, ja hän, joka paremmin tunsi maailman menon, voisi hymyillä tyrmistyneille kyläläisille, jotka hänestä huolehtien antoivat hänelle vihjaavia varoituksia... Entäpä, jos se olisi ollut Hugh Cousins, joka aina kävi Lontoossa hummailemassa...

Täten eriteltyään Bobin siveellisesti, hän yritti onnitella itseään, että oli kihlautunut vakavaraiselle miehelle — vieläpä vanhasta suvusta lähteneelle, kuten hän ystävättärilleen kertoi. Fullerit olivat kerran olleet mahtavaa väkeä ja olivat vuosisatoja omistaneet Bodingmaresin. Eivät he nykyisin paljoa komeilleet, mutta hyväsukuiset ihmiset saattoivat tosiaan olla ulkonaisesta prameudesta välittämättä. Hän oli menetellyt viisaammin kuin jos olisi ottanut Stanley Hugginsin. Ja olihan Bob itse vanha rakas ystävä. Hän päätti katsella häntä sellaisena ja puhui hänestä siihen tapaan Murielille ja muille — se näytti sopivalta, koska nuorukainen oli kömpelö ja tyhmänlainen. Joskus Bob häntä tympäisi, mutta hän oli komeannäköinen, hyväsydäminen nuorukainen, eikä tyttö laisinkaan katunut, että oli häneen suostunut, — ihmeellistä kyllä, mutta hän ei katunut.

Robert puolestaan oli Mabeliin mielistynyt. Tämä oli hänelle ollut turvapaikkana äkkiä uudelleen lisääntyneestä kauhusta. Nyt kun hänellä oli Mabel, saattoi hän toisinaan unohtaa olevansa yksinään ja hänen autiolla tiellään väijyi jotakin kummallista — tummia varjoja ja omituisia valoja, jotka säikyttivät hänen lapsellista sieluaan ja saivat sen etsimään oleellisten käsivarsien lohtua. Hän oli iloinen, että oli kysynyt häneltä noin aivan äkkiä — vaikkei ollut sitä aikonut ennenkuin oli kiitämässä portaita ylös. Tyttö oli ollut niin hellä ja viehkeä hänen ottaessaan hänet syliinsä, hän oli näyttänyt muuttuneelta ja vakavalta. Ja vaikkei hän koskaan sitten ollut näyttänyt ihan samalta — eihän siihen ollut tilaisuuttakaan ollut, — oli hän jo tuottanut hänelle paljon iloa. Hän oli herttainen tyttönen, jonka hipiä oli pehmeä ja puuteroitu, tukka pöyheä ja sävy sievän siro, — eikä mikään häijy lapsi. Bob vei hänet mielellään kävelylle, kuljetteli häntä kernaasti, näytteli häntä mielellään ihmisille; hän toivoi Hannan näkevän hänet Mabelin seurassa, — eipä niin, että Hanna koskaan olisi nähnyt heitä yhdessä, mutta olihan hänen täytynyt kuulla... Hän oli nyt lähtenyt High Tiltistä pois matkavankkureilla Rochesteriin... Oi, Bob oli iloinen Mabelistaan ja aikoi olla hänelle hyvä. Hänestä tulisi Mabelille oiva puoliso; hän pitäisi häntä niin tiukasti, että Hanna suruisine loistoineen sulkeutuisi pois, niinkuin vaskilantti voi kätkeä tähden.

Hän oli myöskin mielissään, että oli päässyt Jimin ja Maryn ja äitinsä suosioon, — hän ei olisi koskaan tunnustanut pitävänsä heidän kunnioitustaan arvossa, mutta hän ei voinut olla siitä ylpeilemättä, nyt kun oli sen jälleen saavuttanut. Jim menetteli mitä auliimmin pesän jaossa, eikä Powlardkaan myötäjäisissä kitsastellut. Oli päätetty, että nuoren parin tuli olla aivan itsenäinen ja asettua omalle pienelle maatilalleen. Mabel olisi halunnut siirtää Robertin kaupunkiin, mutta oli helppo nähdä, kuinka soveltumaton hän oli kaikkinaiseen kaupunkielämään. Ja juuri silloin sattui kolmenkymmenen eekkerin tila vapaaksi Bodiamin lähettyvillä. Huoneisto Campany's Hatchissa oli uusi, ja Mabel saattoi hyvinkin nimittää tölliään huvilaksi. Jim taas tarkasti maat ja talousrakennukset, huomaten ne sopiviksi. Noin kolmannes pinta-alasta oli hedelmäpuutarhaa ja peltoa, loput luhtamaata ja lammaslaidunta. Jim ja Powlard sopivat yhdessä talon sisustamisesta ja karjakannan hankkimisesta, ja vastanaineiden oli määrä asettua sinne Mikonpäivän aikaan.

33.

Häät vietettiin Bulverhythessä, ja ne olivat komeat kaupunkilaiskemut. Vieraat otettiin vastaan kahdessa palatsimaisessa salissa Devonshiren hotellissa, jonne oli kutsuttu melkoinen joukko ihmisiä — enimmäkseen Mabelin ystäviä, kimakasti rupattelevia tyttöjä ja aivan nuoria miehiä. Nämä viimemainitut raivostuttivat Robertia lausumalla morsiamen kättä puristaessaan: »Särkyneestä sydämestä toivotan sinulle onnea, Mabel.» Sulhasen vieraat ryhmittyivät mieluummin yhteen ja töllistelivät muuta joukkoa. Jokaiseen teki tilaisuus juhlallisen vaikutuksen, — Fullerit olivat sen tällä kertaa hyvin järjestäneet. Morsiamella oli valkoinen satiinipuku ja pitsihuntu ja morsiusneidoilla neilikkavihot. Hääkakku oli kolmikerroksinen, ja tarjottiin oikeaa samppanjaa, joka kutkutti kitalakea ja oli tukehduttaa juojan ennenkuin tämä ehti sen niellä.

Jim oli sulhaspoikana, voitonriemuisin mielin, mutta samalla hämmentyneenä. Maryllä oli uusi puku, jonka tiukka kuosi paljasti tähän asti aavistamatonta lupaavaa uhkeutta ja sai Weightsin Pepperin tuumimaan, että vieläkin oli tie avoinna liittoon Bodingmaresin kanssa. Clem ja Polly näyttivät yhtä noloilta ja vakavilta kuin omissa häissään — Polly oli verhonnut sinisen pukunsa purppuraharsolla, jotta se näyttäisi ikäänkuin uudelta ja jollaiseen hänellä ei ollut varoja, ja Bulverhythen muodinmukaisten nuorten naisten keskellä hän epäili sommittelunsa tulosta, vaikka se oli näyttänyt varsin ihmeelliseltä hänen pienen makuuhuoneessa olevan kuvastimensa ja Clemin ihailevien katseiden edessä. Elizabeth näytti nuorelta ja ketterältä ystävällisen vaiteliaan aviomiehensä rinnalla, jonka arvosteleva ilme näkyi tänä iltapäivänä korostavan silmäkulmia pitentäviä vanhuudenryppyjä.

Kun juhlallisuus oli ohi ja vastanaineet lähteneet kuherrusmatkalleen Wightin saarelle, palasivat Bodingmaresin, Pookwellin ja Marsh Quarterin väet yhdessä Salehurstiin.

»Ne olivat upeat häät», virkkoi Jim, »sellaiset, joita meidän kelpaa ikämme muistella».

»Eipä niin, että unohtaisimme Cleminkään häitä», sanoi Elizabeth, hymyillen nuoremmalle pojalleen.

»Entä omat hääsi, muijaseni?» kysyi hänen miehensä.

»Kenties ei meiltä vieläkään ole häät loppuneet», haastoi Elizabeth, salavihkaa vilkaisten Maryyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Pepperin käyttäytyminen tänä iltapäivänä, ja hän vainusi uusia avioliittosuhteita, mutta hänen tytärpuolensa katkaisi ripeästi romaanin.

»No, äiti, jätähän moiset tyhmät jaarittelut. Jos luulet, että vanha Pepper, josta et itsekään huolinut, juoksee minun perässäni, niin olet surkeasti erehtynyt, en muuta sano. Hän ei ennen tätä iltapäivää ole koskaan minuun vilkaissutkaan eikähän tänäänkään katsellut minua, vaan ruumiinmukaista pukuani, kuten kaikki saattoivat selvästi nähdä, joiden silmät eivät olleet sumussa. Ja ottaisinko minä itselleni miehen, joka ei edes osaa säädyllisesti solmia saappaittensa raksinauhoja...?»

»Bob näytti aika hienolta uudessa puvussaan», sanoi Clem; »ei voinut nähdä, kuinka housut oli korjattu».

»Ja Mabel sitten!» huudahti Elizabeth. »Eikö hän ollut ihmeellinen hunnussaan — ihan kuin enkeli!»

»Pikemminkin kuin palanen kylmää linnunpaistia ruokakaapissa», virkkoi Mary; »hän ei ulkonäöltään ollut parhaimmillaan».

»En ole koskaan pitänyt Mabelin ulkonäköä minään erikoisena», rohkaisihe Polly huomauttamaan, »ja hän paljasti tavattoman paljon ihoaan».

»Jätähän tuo», virkkoi hänen miehensä säyseästi; »sinä parjailet aina kälyäsi. Tällä kertaahan Bob osoitti hyvää makua.»

»Bob on menetellyt mainiosti», sanoi Jim, »tosiaankin kun ajattelee, mitähän on tehnyt ja mitähän olisi saattanut tehdä... Niin, se panee tosiaan miettimään.»

Hän nojautui taaksepäin istuimellaan, ja hänen kellonvitjansa valahtivat pulskasti esiin.

34.

Campany's Hatch sijaitsi kaukana idässäpäin Salehurstista ja High Tiltistä Bodiamin pitäjässä lähellä sitä kohtaa, missä Rother laskee Kent Ditchiin Ethnamin alapuolella. Siinä oli uusityylinen, punainen, jokseenkin jylhä tiilirakennus, joka pieneltä töyryltä katseli unisesti virtaavaan Rotheriin, ja rykelmä ulkohuoneita, enimmäkseen noin satavuotiaita, tiilikattoisia ja tervalaudoilla vuorattuja. Rother virtasi ohi tiheäin kaislikkojen välitse, joissa aina tuntui hiukan tuulen suhinaa samalla kuin omituista voihkinaa veden kaivossa. Mabel kuuli sitä öisin, ja joskus hän virui valveillaan sitä kuunnellen. Se näkyi olevan osana maalaisyön hiljaisuudesta, joka oli häntä kammottanut ja häirinnyt hänen tultuaan uuteen kotiinsa häämatkaltaan. Se oli raskasta hiljaisuutta, jota jokainen yön hiipivä, huokaileva ääni tuntui korostavan, niinkuin taivaalle siroitellut tähdet näkyivät korostavan sen maaseutuista pimeyttä katulyhtyihin ja kaupungin punervaan hohteeseen tottuneille silmille.

Yöt peloittivat Mabelia; ne erosivat niin kovin päivistä. Tätä ennen hän ei ollut koskaan aavistanut, että maaseudussa oli jotakin outoa ja kammottavaa. Päivän valossa kentät näyttivät kylläkin yksitoikkoisilta ja kesyiltä; hän ei voinut nähdä niissä mitään kaunista enempää kuin hänen puutarhansa perällä sijaitsevassa rämeenkaistaleessa, joka idässä kapeni, kun Sussexin vuoret kohtasivat Kentin vuoret laakson käänteessä, Rotherin kuorsatessa hitaana virtana kaislojen ja latvottujen puiden välitse ja jonkun punaisen purjeen silloin tällöin välähtäessä sen pinnalla. »Seutu täälläpäin on varsin tavallinen», kirjoitti hän ystävättärelleen Murielille, »lakea ja arkinen, kuten sinä kai sanoisit, ja kaikki niin vanhaa...»

Mistä siis johtui, että tämä tavallinen, jokapäiväinen seutu öisin sai niin kummallisen ilmeen, että hän tunsi olevansa muukalainen vieraassa maassa? Viruessaan vuoteessaan harsomaisessa, kaupungissa valmistetussa yöpuvussaan, tähystellen tummaa tähtitaivasta, kuunnellen kaislojen huo'untaa ja laineiden voihkimista niiden kutoutuessa uinailevaan yleiseen äänettömyyteen, tunsi hän itsensä omituisen ja kammottavan yksinäiseksi, pieneksi poloiseksi maanpakolaiseksi, joka lämmintuntuisilta valaistuilta kaduilta oli eksynyt epäystävällisen tienoon yksinäisyyteen. Tavalliset, kotoiset pellot näkyivät saavan villin ja etäisen sävyn; ulkorakennukset tutunomaisine sakaroineen ja riippuvine räystäineen, metsät, jotka Padghamista ulottuivat alas rämeen reunalle laakson toisella puolella, tähtiä tavoittelevain Ewhurst Hillin tutunomaisten harjanteiden ääriviivat, kaikki näytti hämäräperäisesti uhkaavalta, vihaiselta ventovieraalta. Hänen vieressään lepäävä aviomieskin, nyt hänelle niin tuttu ja tavanomainen, päivisin hänen leikkitoverinsa, kumppaninsa ja herransa, tuntui nyt osallistuvan tästä kaikesta vieraasta, olevan hänestä satojen penikulmien päässä, vaikka koskettikin hänen kylkeään. Bob kuului tähän tummaan, epäystävälliseen seutuun, oli muovattu sen savesta; tienoon tuntu oli tunkeutunut häneen, hänen ihonsakin tuoksahti sen mullalta.

Päivällä Mabel nauroi itseään öisen kammonsa vuoksi. Päivät olivat täynnä touhua ja tilaisuutta — maalaiselämä ei vielä ollut alkanut näyttää hänestä yksitoikkoiselta. Hän kulutti aamunsa siistimiseen ja keittämiseen. Hän oli tavattoman ylpeä vierashuoneestaan (nuhteli Robertia nasevasti, kun tämä nimitti sitä päivähuoneeksi), verhoiluistaan, kretonkiuutimistaan ja pianinostaan. Hän piti hauskana pyyhkiä tomua maljakoista ja koruesineistä, joita oli saanut häälahjoina, kattoi mielellään puolisonsa päivällispöydän ruokasaliin ja oli hyvillään havaitessaan, että hän jo oli saanut opetetuksi tälle hiukan parempia pöytätapoja.

Iltapäivät olivat vähemmän mielenkiintoisia kuin olisi sopinut odottaa. Mabel ei käynyt vieraisilla naapuriensa luona. Pari käyntiä toisissa taloissa oli saanut hänet vakuutetuksi, että niiden asukkaat olivat varsin tavallista väkeä. Hän tunsi pettymystä siitä, että paremmat ihmiset eivät heillä käyneet; hän oli uskotellut itselleen, että huvilat ja pappila antaisivat tunnustuksensa Robertin vanhalle suvulle. Mutta kirkkoherra ei käynyt muuta kuin kirkkoherrana ja lopetti senkin, sitten kun Robert oli lausunut hänelle mielipiteensä valtiokirkosta. Sillankorvassa sijaitsevan mökin kaksi vanhaa neitiä eivät koskaan pysäyttäneet rillojaan Campanyn portille, ja rouva Simpson-Scott Fowl-brook Housesta näkyi tuumivan, että hän kylläkin saattoi olla kauppasuhteissa rouva Robert Fullerin kanssa, vaikkei yhteiskunnallisesti häntä tuntenutkaan, ja saapui itsepintaisesti taloon voita ja munia ostelemaan, kunnes vihdoin huomasi erehtyneensä.

»Joskus autamme tuttaviamme», virkkoi Mabel ylväästi, »mutta me emme palvele varsinaisia ostajia».

Rouva Simpson-Scott töllisti häneen ja kysyi vielä samana iltapäivänä kirkkoherralta, tiesikö tämä, mistä ihmeestä Campany's Hatchin uusi haltija oli keksinyt vaimonsa.

Mabel huomasi, että hänen odotettiin käyvän niiden naisten seurassa, jotka käyttivät esiliinaa kaiken viikkoa ja sunnuntaisin mustia, luuhelmillä koristettuja viitankauluksia, jotka voimakkaasti tuoksahtivat kanvertille. Hänen odotettiin löytävän huvia tukevien, karkeakätisten tyttöjen lörpöttelystä, jotka puhuivat vasikoista ja kananpoikain ruokkimisesta ja osoittivat hilpeää riemua nähdessään vanhoja amerikkalaisia seikkailufilmejä, jos he joskus miespuolisten jalomielisyydestä tai hellyydestä riippuen pääsivät eläviinkuviin. Hän kiukutteli ja sanoi itselleen, että hän oli mennyt naimisin herrasmaanviljelijän kanssa, joten hänen ei voitu odottaa viljelevän kanssakäymistä henkilöiden parissa, joilla ei ollut minkäänlaista hienostumisen vaistoa tai tahtoa. Eipä niin, että hänen herrasmaanviljelijälläänkään oli. Tämä viihtyi Mabelin halveksimain naisten aviomiesten ja isäin seurassa, vaikka Mabel ponnistelikin saadakseen hänet tajuamaan onnensuuruutensa.

Hänen vierailunsa rajoittuivat siis sukulaisten perheisiin, ja täälläkin hän tapasi paljon nöyryyttävää. Elizabeth oli kun olikin naimisissa maalaiskirjeenkantajan kanssa, ja vaikkei se seikka ollut kiusannut Mabelia ystävättärenä, kiusasi se häntä suuresti nyt, kun hän oli miniä. Pookwell taas oli vähäpätöinen tölli, ja Clem ja Polly olivat aivan tavallisia. He elelivät aivan kuin työmies ja hänen vaimonsa; kerran sinne saapuessaan Mabel tapasi Pollyn siistimässä Clemin jäljiltä, joka oli ottanut ammekylvyn keittiössä... Ihmekö siis, ettei Bob voinut käsittää, miksi hän ei saanut koskaan peseytyä keittiönaltaassa. Mabel ei halveksinut heitä siksi, että he olivat köyhiä, — eipä tietenkään; köyhyys oli usein varsin hienostunutta, — mutta he olisivat voineet pitää päänsä pystyssä ja kätensä siistinä, sensijaan että vaipuivat ympäristönsä tasalle.

Bodingmaresissa oli vähän parempaa. Toinen satoisa kesä oli johtanut uusien porsliinien ja ikkunaverhojen ostoon, ja Jimin hyvä onni ja menestys oli tuottanut hänelle arvonantoa Bodiamissa asti. Mabel päätti, että hän voi hyvällä syyllä nimittää häntä herrastilalliseksi, ja otti joskus hiukan osaa hänen ylpeyteensä, kun hän näytti hänelle lupaavaa turnipsivainiotaan tai uutta sonnimullikkaa tai puhui taitavasta ja kokeneesta karjantuntijasta, joka tulisi hänelle Churchsettlesta. Bodingmares oli vankka, hyvässä maineessa ja kukoistava, ja sen arvokkuutta tehostivat huolellisesti lakaistut lattiat, puhtaat lakanat ja kuparipannut. Tietysti oli paljon loukkaavaakin — keittiössä aterioiminen, paitahihasillaan oleskelu ja työmiesten tallustelu sisälle ja ulos ikäänkuin ei olisi minkäänlaista juopaa heidän ja heidän isäntäväkensä välillä ollutkaan. Mutta ylimalkaan Mabel antoi tunnustuksen Bodingmaresille ja ylisteli sitä ystävilleen »vanhanaikaisena, omamallisena, todellisena herraskartanona ja niin poispäin — joka oli kuulunut Fullereille jo vuosisatoja».

Näin vietti Bobin vaimo päivänsä pienessä ylpeydessä, pienissä ponnistuksissa ja pienessä seurustelussa ja virui yönsä valveilla, yksinäisenä ja ikäänkuin vilussa värjöttäen, peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seudulla, jolla hän oli vieras.

35.

Clemille ja Pollylle ei koskaan juolahtanut mieleenkään kadehtia Campany's Hatchia — ei ainakaan Clemille; ja jos Polly olisikin jotakin kateutta tuntenut, piti hän sen omana salaisuutenaan. Robert oli aina ollut niin paljoa vanhempi veli... Hänellä oli aina ollut enemmän rahaa kuin Clemilla, enemmän vapautta, hänelle oli oltu huomaavaisempia, ja nyt näytti vain luonnolliselta, että hän eli itsenäisesti somalla, pienellä tilallaan, sillä välin kun Clem vaimoineen asui työläisen nelihuoneisessa mökissä ja ahersi uutterasti kaiken päivää toisten hyväksi. Sitäpaitsi oli Mabel herrasnainen; eipä niin, että Clem sellaisista paljoa välitti — mitä enemmän hän katseli Mabelia, sitä kiitollisempi hän oli, ettei hänen oma vaimonsa moista arvonimeä vaatinut, — mutta yhtä vähän hän olisi ryhtynyt pyytämään hienoa neitiä asumaan Pookwellissa, pesemään lattioita ja puolisonsa paitoja, kuin olisi katsonut sopivaksi pitää rotutammaa maalaistalon tallissa. Mabel oli erilaista rotua, ja häntä oli ruokittava ja kohdeltava erilaisesti, jottei hän tärveltyisi.

Mabel puolestaan ei paljoa uskonut Clemin ja Pollyn aviolliseen lempeen. Edellinen ei voinut todella rakastaa vaimoaan, tuumi hän, sillä silloin ei hän olisi sallinut hänen niin paljoa uurastaa. Clem ei edes osoittanut hänelle sitä huomaavaisuutta, jota Mabel vihdoin oli onnistunut Robertille opettamaan. Clem istuskeli paitahihasillaan sanomalehteä lukemassa vaimon pestessä teekaluja; Clem ei koskaan avannut hänelle ovea, kuten Mabel oli huolellisesti opettanut Robertin tekemään; ja hän näkyi odottavan, että Polly pesisi ja paikkaisi hänen vaatteensa, puhdistaisi hänen asuntonsa ja keittäisi hänen ruokansa pitäen sitä kaikkea aivan luonnollisena asiana.

»Mikset teetä tuota miehelläsi?» kysyi Mabel eräänä päivänä tavatessaan Pollyn polttopuita pilkkomassa.

»Clemillähän on omat työnsä.»

»Mutta Robert ei mitenkään sallisi minun pilkkoa puita. Voisin lyödä sormiini.»

»Clem tietää, etten minä lyö sormiini.»

»Mutta puiden pilkkominen ei ole naisten työtä. Minua hävettäisi sitä tehdä. Tuo kirves on sinulle liian raskas, eikä ihmekään, että kätesi ovat karkeat ja kovat, kun niitä tuolla tavoin käytät.»

»Käteni kelpaavat kyllä», virkkoi Polly, alkaen suuttua. »Minusta on parempi, että minulla on työkykyiset kädet kuin hyödyttömät valkoiset», ja hän silmäili hetkisen Mabelin käsiä.

»Älähän välitä minun puheistani», sanoi hänen kälynsä hyvätuulisesti. »Mutta minä olen päässyt niin hyviin tuloksiin Bobin kasvattamisessa, että ajattelin sinusta maksavan vaivan yrittää siloitella Clemiäkin. En ole koskaan nähnyt mitään tökerömpää kuin se tapa, jolla aviomiehet täälläpäin käyttäytyvät, he kun odottavat vaimojensa ahertavan heidän hyväkseen aamusta iltaan. Rohkenen väittää sen olevan silkkaa tietämättömyyttä; heille ei ole koskaan opetettu kuinka herrasmiesten tulisi kohdella naisia. Mutta se, joka on tottunut hienostuneisiin tapoihin, voi saada ympäristössään paljon muutosta aikaan.»

»En halua mitään muutosta, kiitos», selitti Polly.

Mabel kohautti olkapäitään, ja he alkoivat haastaa muusta, kunnes Clem astui huoneeseen, iloisesti huutaa hoilahduttaen:

»Hei, muijaseni, missä on teeni?»

Eipä hänen käytöksensä aviomiehenä tosiaan ollut hienojen kaupunkilaistapojen mukaista. Hän noudatti Rotherin laakson vanhoja tottumuksia, joissa epäitsekäs ja harras rakkaus oli usein kätkettynä karkean ja kylmäkiskoisen pinnan alle. Mutta Pollykin oli naapuristonsa ja sukupolvensa lapsi eikä halunnut miehessään mitään muutosta. Päinvastoin hän olisi joutunut kovin hämilleen, jos Clem olisi rientänyt hänelle ovea avaamaan, mitä Mabel aina odotti mieheltä, tai olisi ryhtynyt kiilloittamaan omia saappaitaan tai auttamaan häntä lakaisemisessa ja pesemisessä. Clem uurasti hänen hyväkseen uutterasti aamusta iltaan, ei koskaan sallinut sukulaistensa hänelle ylvästellä ja osoitti hänelle hienotunteisuutta kaikissa heidän yhdyselämänsä tärkeimmissä asioissa, joissa Mabelin mittapuu ei olisi kokonaan kieltänyt omavaltaisuuttakaan. Näin ollen Polly kernaasti soi hänen nauttia iltaleponsa kotiaskareiden häiritsemättä, ottaa ammekylpynsä takkavalkean edessä vaimonsa vaivoja ylenmäärin säälimättä ja istua paitahihasillaan piippuansa poltellen kuulematta moitteita hienostumisen puutteesta.

Sekä Polly että Clem tunsivat katkeraa pettymystä, kun he edelleenkin pysyivät lapsettomina. Clem suri sitä enemmän vaimonsa vuoksi kuin omasta puolestaan; eihän heillä ollut liiaksi maallista hyvyyttä, ja hän oli aivan tyytyväinen heidän nykyiseen yhdyselämäänsä; mutta hän tiesi, kuinka Polly aina oli rakastanut lapsia ja että tyttö oli mennyt hänen kanssaan naimisiin siinä luottamuksellisessa toivossa, että hänelle syntyisi lapsi. Clem oli niin usein nähnyt hänen pitävän toisen naisen pienokaista sylissään, että tuntui julmalta ajatella, ettei hän ehkä koskaan saisi kantaa omaansa käsivarsillaan. Nykyisin täytyi Clemin olla hänen lapsensa, ja hän mukautui yhä enemmän Pollyn rakkauden äidilliseen sävyyn, hellään huolenpitoon ja hoivailuun, suojelevaan ja lohduttavaan tuntuun hänen hyväilyissään. Polly ei koskaan valittanut eikä nureksinut, ja hänen alistumisensa herätti hänessä vastaavaa uhrautuvaisuutta, niin että hän useinkin oli nöyrä ja lempeä, milloin muutoin olisi ollut jokseenkin intohimoinen, ja antoi äidille etuoikeuden vaimon rinnalla.

He eivät voineet olla tuntematta tuskallista pistosta kumpikin, kuullessaan Mabelin odottavan pienokaista. Tämä oli nyt ollut naimisissa hiukan toista vuotta eikä hän kaivannut lasta.

»Minä en pidä lapsista», sanoi hän tuskitellen, »enkä luule itseäni kyllin vahvaksikaan».

»Näytäthän sinä varsin vahvalta», sanoi Polly.

»Lapsista on vaivaa ja kulujakin; se tuntuu kovin kiusalliselta.»

»Luulen Bobin olevan mielissään.»

»Hm, Bob — tietysti Bob on. Hänen ei tarvitse siitä vaivaa nähdä.»

»Mutta kuluja hänelle tulee.»

»Ei hän sitä sure. Kunhan meillä vain on kylliksi vaatteisiimme, ruokaamme, juomaamme ja talon pystyssä pitämiseen, on hän tyytyväinen. Hän ei koskaan ajattele edistystä.»

»Mutta kertoihan hän juuri viime keskiviikkona Jimille, että aikoi ostaa ne viisitoista eekkeriä niittyä, jotka ovat myytävänä, jos vain saa tänä syksynä kauroistaan hyvän sadon.»

»En minä sellaista edistystä tarkoita; se on varsin arkista ajattelua. Minä tahtoisin elää hienommin ja pitää palvelijattaren — sellaisen, joka voisi tarjoilla pöydässä. Ja nyt hän paiskaa minulle lapsen. Minun täytyy uurastaa entistä enemmän.»

»Älä sure; kyllä kai hän avaa oven sinulle edelleenkin», virkkoi Polly häijysti.

36.

Sen vuoden aikana, jonka Robert oli ollut naimisissa, hän oli vain vähän nähnyt Hannaa. Tämä oli palannut High Tiltiin pari kolme kertaa. Kerran Robert oli tavannut hänet ja sanonut: »Hyvää huomenta, rouva!» varsin äänekkäästi, ja toisella kerralla hän oli nähnyt hänet etäällä kävelemässä Dariuksen kanssa Megrimsin mäkeä ylöspäin. Mutta he eivät olleet koskaan muuta kuin tervehtineet eivät olleet koskaan haastelleet eikä hän tiennyt, mitä Hanna ajatteli hänen avioliitostaan.

Hannan tilapäinen läsnäolo ei ollut tuottanut Robertille mitään levottomuutta. Hänen avioliittonsa oli parantanut loukatun ylpeyden haavan; hän saattoi pitää päänsä pystyssä; hän oli osoittanut Hannalle, että hänen mahtinsa oli murrettu. Sitäpaitsi oli High Tilt kahdeksan kilometrin päässä Campany's Hatchista, joten hänellä ei ollut alituista vaaraa Hannaa kohdata, eikä hän useinkaan tiennyt hänen käyneenkään ennenkuin hän oli jo jälleen lähtenyt. Sitäpaitsi oli hänen avioliittonsa saanut aikaan valtavamman muutoksen hänen elämässään kuin hän oli luullut. Se ei ollut tavallisen lemmensuhteen pelkkä vahvistuminen ja kodistuminen. Mabelilla oli häneen ihmeellinen vaikutusvalta, jollaista ei kellään tytöllä, ei edes Hannalla ollut aivan samalla tavalla ollut. Mabel hallitsi häntä järjestämällä hänen elämänsä mukavaksi, ja Bob maksoi hänelle kaikki noudattamalla hänen vaatimuksiaan pikkuseikoissa. Bob totteli häntä vähäpätöisissä asioissa: noutamisessa ja kantamisessa, nostamisessa ja avaamisessa — ja hänen tottelemisensa oli välttämätöntä, — kun taas Mabel suuremmissa, henkilökohtaisemmissa asioissa alistui hänen tahtoonsa.

Ylipäänsä Bob oli onnellinen. Hänen maatilansa oli hänelle tärkeä asia, ja kun se oli heti alussa hyvin varustettu elukoilla ja kun hänellä oli sekä pääomaa että kokemusta, ei se toistaiseksi ollut tuottanut hänelle paljoa levottomuutta. Hän uurasti oman tilansa hyväksi niin keskitetyn tarmokkaasti kuin ei koskaan olisi Jimille uurastanut; sitäpaitsi ei hän enää tuntenut mitään kiusausta seikkailuihin. Hänen vaistonsa olivat tyydytetyt, ja hän oli kiintynyt peltoihinsa niin uskollisesti, ettei koskaan ollut osoittanut samaa kiintymystä Bodingmaresin vainioihin. Hänen mielenkiintonsa keskittyi tuohon maalaiseen punaiseen rakennukseen kunnioitusta herättävine ulkosuojineen; hämärät, epämääräiset halut eivät enää viekoitelleet häntä pois velvollisuuksistaan. Tuntematon seikkailu ei enää viittonut hänelle taivaanrannalta.

Oli ehkä ihmeellistä, ettei hän kuullut sen kutsua, sillä ei hän suinkaan vielä ollut kutsujaa tavoittanut ja omakseen saanut. Campany's Hatchissa ei ollut mitään seikkailullista enempää kuin Mabelissakaan — kaiken uuden niissä hän oli oppinut noin viikon kuluttua. Eipä niin, että Robert koskaan oli tietoisesti seikkailuja etsinyt. Kutsu oli aina tullut hänen aistiensa hämäränä hämmennyksenä, ja sitä totellakseen hän oli juossut vain lähimpään kapakkaan... Mutta tämäkään hänen oman miehuutensa levoton ärsytys ei häntä enää yllyttänyt. Se oli tyydytetty ja kuuro. Se oli tiivistynyt ja kovettunut sen nälkiintyneen surun syvyyden yläpuolelle, joka yksinään olisi voinut vastata kutsuun taivaanrannalta, niinkuin syvä vastaa syvään. Hänen rakkautensa Hannaan oli hautaantunut sen vaistojen tyydytyksen alle, jonka Mabel ja Campany's Hatch olivat saaneet aikaan. Hän uskottelihe rakastavansa Mabelia. Tämä oli toisinaan ärsyttävä, ja silloin tällöin vaihdettiin heidän välillään teräviä sanoja, mutta ylimalkaan hän oli sievä, mukava lapsonen, ja Robertin elämä hänen kanssaan oli kuin uneliasta lepoa hänen Hannaa kosiskellessaan kokemiensa myrskyjen ja hänen yksinäisen elämänsä näännyttävän kuivuuden jälkeen.

Heidän avioelämänsä alussa, kun hän oli ehtinyt herättää Mabelin intohimot, kyseli tämä häneltä paljon Hannasta, mitä ei ollut koskaan tehnyt heidän kosiskeluaikanaan. Mabel näkyi haluavan vaimentaa mustasukkaisuutensa, ja Bobin avulla hän oli siinä onnistunutkin. Bob oli vakuutellut hänelle, että kaikki oli ohi ja että hänen tunteensa Mabelia kohtaan olivat aivan toista kuin mitä hän oli tuntenut Hannaa kohtaan — mikä oli totta, vaikka Bob olisi häntä tyynnyttääkseen kyllä valehdellutkin kuinka paljon tahansa. Mabel oli uskonut hänen vakuuttelunsa, ja pian näkyivät kaikki hänen epäluulonsa haihtuneen. Juorut eivät High Tiltistä saapuneet Bodiamiin asti kuin vallan hämärtyneinä, eikä Hannan liikkeitä tunnettu eikä pidetty silmällä. Mabel oli varma miehensä rakkaudesta ja ylpeili hänestä, kun hän osoitti edistyvänsä opetetuissa hienoissa tavoissa.

Mutta kun hän tiesi, että hänelle oli syntymässä lapsi, näkyi osa tästä luottamuksesta haihtuvan. Syyt olivat epäilemättä osaksi ruumiillisia, mutta Mabel myöskin epäili puolisoaan, koskei hän enää luottanut omaan ulkonäköönsä. Hän sanoi itselleen, että hän oli »väritön», eikä odottanut Robertin pitävän hänestä kivuloisen näköisenä yhtä paljon kuin jos hän olisi näyttänyt terveeltä. Hän sanoi, että se oli häpeä, ja valitti katkerasti ystävälleen Murielille, koska Polly ja Mary eivät osoittaneet myötätuntoa eikä edes Elizabeth voinut käsittää, kuinka sellaisia toiveita kuin Mabelin kukaan saattoi tervehtiä muuta kuin suurella ilolla.

Muriel myönsi, että se oli häpeä ja että miehet olivat kaikki samanlaisia. Hän yhtyi Mabelin inhoon sen johdosta, että hänen miehensä vielä vietti monet illoistaan »Kuninkaan päässä», sensijaan että olisi istunut kotona vaimonsa luona.

»Vähin, mitä hän saattaisi tehdä, olisi luopua siitä ja osoittaa minulle hiukan huomaavaisuutta nyt, kun olen näin huonona.»

»Ne ovat kaikki samanlaisia», sanoi Muriel.

»Minulla on yksinäni niin ikävä — minä väsyn ompelemiseen.»

»_Ma belle_, jos sallit minun sanoa, niin teit erehdyksen, kun koskaan päästit häntä illalla ulos. Miehellä ei ole oikeutta kuluttaa iltojaan kapakassa, kun kerran on mennyt naimisiin.»

»Minä en voinut häntä estää. Ka, hän kävi 'Kuninkaan päässä' jo kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olimme tänne muuttaneet. Hänellä oli näet pahoja tapoja jo ennen avioliittoaan; mutta enhän minä toki luullut hänen niitä jatkavan. Hän sanoo, että tämä on hänelle ainoa tilaisuus tutustua seudun maanviljelijöihin, kosken minä halua, että he aina käyvät talossa.»

»Tapaileeko hän koskaan sitä naista, johon hän ennen oli niin kiintynyt?»

»Ei — tietysti ei. Miksi sitä kysyt? Kuka on sinulle kertonut, että hän oli kiintynyt johonkuhun naiseen?»

»Sinä itse, rakas ystävä, silloin kun hän alkoi sinua lähennellä. Ja asiasta on paljon juoruttu...»

»Ei senjälkeen kun hän meni naimisiin!»

»Ei, ei — mutta minusta vain tuntui omituiselta, että hän on niin paljon ulkona. Mitä hän kapakassa tekee? Eihän hän toki juoppo liene.»

»Eipä suinkaan — en voi sanoa nähneeni häntä liian liikutettuna senjälkeen, kun menimme naimisiin, vaikka hän kuulemma sitä ennen joskus maistoi enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.»

»Mitä hän sitten 'Kuninkaan päässä' tekee?»

»Hän tapaa niitä naapuriston miehiä, kuten sinulle kerroin. Ja pelaa biljardia ja harjoittaa typeriä urheiluja, kuten keihäänheittoa; ja niillä on tupakkakonsertteja ja kokouksia, — Bob sanoo aikovansa liittyä druideihin. Mutta ethän sinä Muriel vain luulle, että hän juoksee kenenkään perässä...?»

»En tietenkään, _ma belle_. Minua vain ihmetytti, että hän liikkuu niin paljon ulkona; mutta nyt kyllä tajuan, että asia on niinkuin sanot; hän tapaa naapuriston miehiä. Varmasti hän on uskollinen... Hänellä on luotettava ilme, ja vain siksi, että kaikki miehet ovat samanlaisia, en voinut olla tuumimatta — varsinkin, kun on niin paljon huhuiltu...»

»Huhuiltu mitä? Ei meidän avioliittomme jälkeen.»

»Ei, johan sen sanoin — tarkoitan vain niitä vanhoja huhuja. Olen moneen kertaan vakuuttanut olevani varma, että hän on kunnon mies. Luulen, rakas ystävä, että käyt levottomaksi. Parasta, ettet sallisi hänen sitä nähdä — se juuri hänet pilaisikin.»