Part 2

Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia lammikolle:

»Kun ma istuin nuotiolla, iskin silmää neidolleni...»

Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi äitipuolelleen:

»Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen hänelle siitä kiitollinen.»

»Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein oma itsensä».

Mary tuhautti nenäänsä.

»Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle ei lopuksi kunnian kukko laula.»

»Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran teette hänestä sen, miksi häntä luulette.»

»Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan nenääni nyrpistämättä käryä haistella ... Kah, kattila jo kiehuu, enkä ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.»

Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu. Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin) kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa, ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut, kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan, runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri maineensa säilyttäen.

Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa. Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä.

Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua juoda itsensä humalaan... kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein ryyppäilivät.

Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan, vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa:

»Polly.»

Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!»

Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen saappaisiinsa.

»Sinäkö siinä, Poll?»

»Ni...in.»

»En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.»

»Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme markkinoille, Clemmy.»

»Enhän minä voi jättää juurikkaitani.»

»Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja ampumarata.»

»Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi pahoillaan, kun tulin kotiin.»

»Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä teen.»

»Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?»

»Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.»

Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse.

»Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa kun minä teen työtä.»

»Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.»

Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen poskiaan.

»Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.»

Clem vastasi suudelmaan.

»Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika hauskaa.»

Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa, jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret.

»Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien valuessa alas käsivarsille.

»No, mistä nyt tällä kertaa?»

»Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!»

»Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle häpeää.»

»Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.»

»Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.»

»Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi, vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona. Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.»

»Niinkö?»

»Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie pikkutyttönsä pois.»

Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen, jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla sormillaan kahtia.

»Haukkaahan vähän puolista!»

»En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.»

»Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.»

Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen, kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja molemmat nauroivat.

»Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun kanssasi.»

Clem nauroi.

»Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!»

»No, emmekö me sitten seurustele?

»Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.»

»Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?»

»En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?»

»Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta huonomaineisesta kodista...»

»Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille. Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä.

6.

Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi, että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen.

Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina. Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä, joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla päätä kohti.

Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta, ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella. Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät, punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin suuri siipi... Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän edellään punoittavan tantereen yli... ja sitten ylös jälleen, melkein hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun...

Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon. Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa — hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä.

Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen, minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui, oli pari siirtynyt eteenpäin.

Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata. Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan, punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa.

Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden — joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea hiuskihara valui otsalle.

»Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan, mitä hän vain tahtoo».

»Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi minua armaaksi».

Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun.

»Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa pojalle ihmistapoja».

Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut kaunis.

»Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?»

»Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.»

Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa. Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan.

Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi. Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika, milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä... Uh, kunnon ihmistä ihan ällötti!

Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.»

Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi, kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta, mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä oli painettuna.

7.

He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin? Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai nukuksissa. Vihdoin hän sanoi:

»Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?»

Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä Robertin käheä ääni pieluksesta:

»Voisit vetää saappaat jalastani.»

Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja.

»Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas, kuinka sen nyt olet ryvettänyt.»

»Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.»

Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti selälleen.

»Clem, eikö se ole aika soma?»

»Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä häijyllä tytöllä oli elävissä.»

»Sinähän näit meidät?»

»Näinhän toki.»

»Clem, hän on narttu.»

»Sitä ei minulle tarvitse selittää.»

Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan. »Mutta mitäs ajattelet, poikanen? _Hän ei huoli minusta_.»

»Ei huoli sinusta?»

Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään Clemin äänessä.

»Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.»

»Ehkä hänellä on joku muu poika.»

»Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani hänet ja minä tahdon.»

»Mutta kun ei hän huoli sinusta...»

»Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?»

»Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle näyttänyt, ettet ole pelastettu.»

»Enhän minä ole näyttänyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa... Minä sanon sinulle, nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.»

»Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?»

»Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen. Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen... hänen suunsa on kuin sievän pikku paholaisen... hän tuoksuu ruoholta... ja varjossa hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni. Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin hukuttautua.»

Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä.

»Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta. Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna laittaa sinivatukkaputinkia.»

»Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi syntynytkään!»

8.

Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi.

Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä saapunut ennenkuin Clem itse nukkui.

Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä, ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen kielellään: »Missä on Hanna Iden? ... Oletko jälleen käynyt Hanna Ideniä tapaamassa?... Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni. Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta.

Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää. Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla, puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä vesilätäkkö.

Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja kyntäessä hän sai hikoillakin... Hän piti syystöistä, katsoi mielellään uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa — ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin.

Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita.

Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin viimemainittu oli kielletty pojan kodista.