Part 17

Hän nojasi kyynärpäitään polviin ja painoi sänkisen, huonosti ajellun leukansa syvälle kämmeniinsä. Hänen silmänsä tuijottivat taivaanrannalla verkalleen liikkuvia pilviä kohti, muttei hän niitä nähnyt. Sensijaan hän näki mustalaisleirin Castwisellissa, josta molemmat karavaanit häämöittivät sateen läpi, teittäin ruskeat kumpulat ja tulipannun punaisen hohteen, joka loisti yhden teltan aukosta kuin vihainen silmä. Sitten hän näki Hannan hiilipannun yli kumartuneena, aivan kuumentuneena, pöhöttyneenä ja epäsiistinä, nuoruus ja kauneus poissa, mutta edelleenkin Hannana. Sitten hän näki hänet imettämässä pienokaistaan, sill'aikaa kun hän, Robert, puhui hänelle iankaikkisesta elämästä. Hannan silmät eivät olleet laisinkaan muuttuneet, kuten kaikki muu hänessä; ne olivat yhä samat loistavat, tummat, ahneet silmät, pikemmin eläimen kuin ihmisolennon, koska niiden kauneudella ja hurjuudella ei näkynyt olevan mitään juuria ihmissydämessä, vaan se kuului pikemminkin johonkin villin tuiman ja ihanan maan henkilöttömään ominaisuuteen tai luonnolle jossakin sen pienissä, hurjissa oikuissa, sen siroitellessa tantereelle ja ojiin pieniä ruumiita. Hannassa ei ollut mitään niin suurta eikä niin pientäkään kuin ihmisyys.

Mutta hänen asemansa aviovaimona ja hänen äitiytensä olivat kesyttäneet häntä, saaden hänet mukaantumaan edes hellyyden ulkonaiseen muotoon. Tämä hellyys, vaikka se ehkä olikin vain hellyyden varjo, oli tehnyt hänet niin traagillisen suloiseksi hänen vuosi sitten seisoessaan pienokaisineen »Kahdeksan kellon» ulkopuolella Salehurstissa. Ilman sitä hän olisi ollut riemua, ihmettä ja intohimoa; mutta pienokaisineen hän oli jotakin enemmän, sillä hellyys oli antanut hänelle osan sekä elämästä että tuskasta.

Robert kohotti päänsä ja oikaisi olkapäitään, pannen kätensä ristiin polviensa välissä, mutta hän ei noussut puunrungoltaan Ihorndeniin lähteäkseen, vaikka hänen jo kylläkin olisi se pitänyt tehdä. Hän ei voinut saarnata evankeliumia, kun Hanna täytti hänen ajatuksensa. Hänen täytyi asettaa henki sydämessään ennenkuin hän saattoi toivoa puhelahjaa. Jokin sanoi hänelle, että ainoa keino siihen oli kieltäytyä häntä jälleen näkemästä — luopua kaikista aikeista palata Castwiselliin — ja taivaltaa päättäväisesti etelänpuolisten kylien kautta kotiin. Hän oli yhä heikko jumalallisesta voimasta huolimatta; hänen rakkautensa Hannaan ei ollut kuollut vanhan Aatamin kera, vaan oli salaperäisesti osana uudesta Kristuksessa elävästä ihmisestä. Jos hän ei enää näkisi Hannaa, oli hän kylläkin turvassa, mutta jos hän näki hänet, niin — vaikka hänen nuoruutensa olikin poissa, kauneus tärveltynyt ja intohimo taltutettu — halusi hän häntä edelleen, koska tuo nainen kuului hänessä osaan, joka ei ollut muuttunut, jonka hän nyt näki pysyneen järkähtämättömänä hänen kääntymyksensäkin maanjäristyksessä... yhtenä »niistä asioista, joita ei voida järkyttää», kuten sanassa sanotaan.

Niin, epäilemättä Bob olisi nyt mennyt kotiin, jos hänellä oli jotakin järkeä, ja tunnustanut, ettei hänen sopisi eikä luultavasti koskaan sopisi uskaltautua Hanna Ripleyn seuraan. Hän ei enää koskaan sallisi ajatuksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli voittanut, pöyhistyttää itseään; ehkäpä hänen nöyryytyksensä olikin rangaistus hänen itseluottamuksestaan, kun hän, joka oli matonen eikä mies, luuli sen voittaneensa... Mutta tällä suunnitelmalla oli vaikea vastus, ja se oli hänen tietonsa, että hänet oli johdatettu Kentiin juuri vartavasten, että hän käännyttäisi Hannan. Tämä, joka oli hänen suurena vaaranaan, oli myöskin hänen suuren tehtävänsä kohde, ja jos hän vaaran pelosta kääntyisi pois työstään, niin mitä ajattelisi Herra kelvottomasta palvelijastaan?

Tosinhan ei Hanna näyttänyt valituksi sopivalta, mutta oli tärkeää epäillä ulkonaisia muotoja, ja vaikkei hänen onnistuisikaan nyt istuttaa häneen jumalallista sanomaa, saattaisi hän kylvää siemenen, joka itäisi jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Hän näki Hannassa Jumalan erikoisen harrastuksen ja huolenpidon esineen ja itsessään Jumalan välikappaleen. Hän näki ihanan tilaisuuden osoittaa kiitollisuutta omasta armoituksestaan ja valituksi tulemisestaan ja myöskin osittain korvata ajan, jona hänen rakkautensa tuohon naiseen oli syntiä. Synti näytti nyt kaikki olevan hänen; hänen haltioituneessa muistissaan tuntui siltä kuin hän olisi hänet eksyttänyt ja vietellyt; ja nyt hän johdattaisi hänet takaisin, jotta he kaksi, jotka olivat vaeltaneet yhdessä pimeydessä, nyt yhdessä vaeltaisivat valossa.

Hän ei rohjennut kieltäytyä tehtävästään. Kyllähän Herra, joka sen hänelle oli määrännyt, myöskin soisi hänelle voimia sen toimeenpanemiseen; eikähän rakastanut Hannaa, niinkuin oli häntä ennen rakastanut, myrskyisellä, itsekkäällä intohimolla. Ehkä tuo hänen ulkomuotonsa riutuminen olisi hänelle avuksi... Voi Hanna-poloista, Hanna-parkaa! Hän kummeksui oliko tämä kärsinyt, oliko tuska piirtänyt nuo vaot hänen kasvoilleen ja riistänyt hänen ruumiiltaan joustavuuden ja solakkuuden. Hänestä oli vaikea ajatella, että tuo nainen, joka oli niin paljon tuskaa aiheuttanut, voisi itse tuntea tuskaa... Mutta niillä, jotka vaeltavat Kristuksetta, täytyi aina olla tuska, kuten hän hyvin tiesi... Hän ei koskaan unohtaisi niitä kauheita kuukausia, joita hän oli viettänyt ennen vapautustaan. Hänen täytyi johdattaa Hanna Herran karsinaan sekä Hannan itsensä tähden että kiitollisuudesta sitä rakkautta kohtaan, joka oli hänet lunastanut. Sitten hän lähtisi matkaansa eikä koskaan näkisi häntä enää.

15.

Oli omituista, että hän näiden haltioituneiden ja kiitollisten tunteiden jälkeen huomasi olevansa aivan kykenemätön saarnaamaan. Vihdoin hänen onnistui laahata itsensä Ihorndeniin, mutta hän kykeni ainoastaan kävellä hoippumaan, eikä hänellä ollut sanoja tai ajatuksia. Hän käveli muutamia kilometrejä kylästä ja tultuaan ravintolan kohdalle astui sisälle, tilaten leipää ja juustoa ja kupin teetä.

Hän otti raamatun taskustaan ja laski sen avattuna viereensä pöydälle. Sen käyttämisestä kuluneet sivut avautuivat seuraavien sanojen kohdalta: »Minä olen iankaikkisella rakkaudella rakastanut sinua; sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.» Hän punehtui riemusta; juuri nämä sanat olivat olleet hänen oman kääntymyksensä sinettinä ja panttina. Ne olivat nyt sitä Hannalle; Jumala kutsui häntä aivan samoilla sanoilla, joilla hän oli kutsunut Robertia. Jumala rakasti Hannaakin iankaikkisella rakkaudella. Tämä oli hänen valittujaan ja kallis sielu... Bob sulki kirjan vapisevin sormin.

Hän harhaili iltapäivän Ihorndenin lähistöllä; hän tunsi vieläkin olevansa kykenemätön puhumaan, vaikka hän meni Catherine Wheeliin ja rukoili hartaasti hengen lahjaa. Olikohan tässä merkki, tuumi hän... Oliko Herra vihastunut? Ei, ei noin siunatuin raamatun sanoin. Täytyi olla jumalallinen tahto, että hän Hannan tavattuaan saarnaisi evankeliumia ainoastaan hänelle. Hänelle kyllä annettaisiin puhelahja tänä iltana. Hän toivoi, että olisi aika palata Castwiselliin, mutta nyt oli vielä liian varhaista. Hänet valtasi äkillinen, melkein hillitsemätön halu polttaa piipullinen tupakkaa. Hän meni metsään ja laskeutui kuivalle kohdalle punertuvien pähkinäpuiden alle; mutta hän ei voinut levätä, vaikka tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kuinka hitaasti tunnit kuluivatkaan!... Hänen sydämensä sykki rajusti, ja valtimot hänen ohimoillaan ja kaulassaan jyskyttivät.

Vihdoinkin vaipui levoton päivä hämärään. Kirkkaita kohtia ilmestyi taivaalle kuin järviä, joihin oli tähtiä siloiteltu. Pilvet kiitivät nopeasti keskitaivaan yli lakaisten noita pilvijärviä. Kuu ei ollut vielä noussut, mutta omituista hohtoa näkyi taivaan avoimilla kohdilla. Robertin kävellessä Castwisellia kohden alkoi sataa — ensin muutamia lentäviä pisaroita, ja sitte tuli rankka kuuro. Kun hän pääsi romaanilaisten leiripaikalle, raivosi jo musta myrsky.

Hanna keitteli maukasta illallista sienistä ja kananpojasta. Hän oli vielä ulkotamineissaan, kun oli juuri palannut vaatevaarnojen myynnistä, mihin hommaan hän epäilemättä oli liittänyt jotain edullisempaa, mutta vähemmän kunniallista. Hänellä oli pitkä plyyshitakki, johon kuului näennäisesti soopelinnahkainen kaulus, ja päässä oli iso sulilla koristettu hattu, jollaisia ennen käytettiin. Hän irvisti hilpeästi Robertille, ja tämä huomasi, että hän oli menettänyt etuhampaan. Aika varmaankin kosti hänelle hänen pitkän uhmansa Robertia kohtaan ja nyt Robert vihdoinkin oli häneen nähden voittopuolella.

»Hyvää iltaa, herra Robert; onko käännytetty paljon syntisiä?»

Robert pudisti murheellisesti päätänsä ja istahti.

»On ainoastaan yksi syntinen, jonka tahtoisin käännyttää, ja se olet sinä, Hanna.»

»Minä en ole syntinen. Minut vihittiin kirkossa ja minulla on vihkimätodistus; muuten tahtoisin vaivata sinua nimittämään minua rouva Ripleyksi.»

»Olen pahoillani», virkkoi Robert nöyrästi, »mutta jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin petymme eikä totuus ole meissä».

»Tuo on kai joku kaunis raamatunlause, eikö olekin?»

»On varmaan.»

»No, kyllähän herra Fuller saa minulle mainita kauniin raamatunlauseen. Mutta raamattu ei ole aina kohtelias — ja minä haluaisin, että herra Robert Fuller olisi minulle kohtelias.

»Kaihan minä aina ajattelen hyvää Hann... rouva Ripleystä.»

»Se on oikein. Ja nyt minä toivon, että herra Fuller syö meidän kanssamme illallista ja puhuu meille enemmän hyviä ja kohteliaita sanoja.»

Darius oli tullut telttaan.

»Illallisesta me pyydämme shillingin ja yhdeksän pennyä», vikisi hän, »koska olemme köyhiä ihmisiä ja olemme varanneet kananpojan, joka on kallista ruokaa».

Robert tiesi, että lintu oli joko varastettu tai kuollut vanhuuttaan, mutta hän tahtoi pysytellä ystävällisissä suhteissa Dariuksen kanssa, ja niinpä hän — koska ehdot olivat, että kaikki oli tinkimättä käteisestä maksettava — ojensi hänelle rahat. Mutta hän olisi tahtonut potkaista tuota mustalaista, sillä hän tajusi, että se pieni lurjus yritti ansaita mahdollisimman paljon rahaa evankeliumista. Ilmeisesti hän piti Bobin saarnailua jonkinlaisena mieskohtaisena suosiona, josta tämä oli aina valmis maksamaan. Mutta Hannan tähden täytyi häntä sietää, ja jos hän jollakin saattoi ostaa toiselta muutaman tunnin taistellakseen tuon kalliin sielun puolesta, niin silloin ei hinnasta tingittäisi.

Lintu oli kaiketikin varastettu, sillä se oli mehukasta ja mureaa. Senjälkeen he söivät runsaasti omenia, istuen tulen ääressä, Hannan imettäessä toista lasta ja antaessa toiselle muutamia kananpojan rippeitä ja kastiketta. Se oli kodikas, mutta jokseenkin siivoton näytelmä. Hiilipannun punerva hohde kajasti heidän ruumiisiinsa heidän istuessaan sen ympärillä ja vaalensi teltan paksun savuisen ilman, jota vielä korosti kolmesta kosteasta vaatekerrasta lähtevä höyry.

Robert oli syönyt jokseenkin hyvän illallisen, mutta vieläkin hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja epävarmaksi, ja aterian aikana oli heidän keskustelunsa — mikäli sellaista oli ollutkaan, sillä usein oli pitkät ajat vaiettu — liikkunut vain jokapäiväisissä asioissa. Kun Hanna oli hoivannut pienokaiset nukkumaan teltan perälle huiviinsa käärittyinä, sanoi Darius, että hänen täytyi mennä vähän ulos juttelemaan pari sanaa täti Truffeny Lovellin kanssa, joka oli toisissa matkavankkureissa. Tämä oli häijy, vanha vaimo, sanoi hän, joka ei pitänyt itseään puhtaana ja nähtävästi muissakin suhteissa kaipasi sisarenpojan neuvoja.

Sitten Robert havaitsi, ettei hän halunnut jäädä yksikseen Hannan kanssa. Hän oli otaksunut, että Darius olisi saapuvilla hänen kilvoitellessaan Hannan sielusta. Hänen olisi pitänyt ilta-aterialla ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä... Hän nousi ja sanoi aikovansa pistäytyä ravintolassa, mutta Hanna tarttui häntä käsivarresta.

»Eikö herra Robert Fuller aio puhua minulle hyviä sanoja?»

Bob saattoi tuntea hänen kosketuksensa ranteessaan senjälkeen, kun Hanna oli ottanut kätensä pois. Hän hotkaisi rajusti ilmaa.

»Minä puhuisin mieluummin sinulle ja puolisollesi yhdessä. Hänen pitäisi tulla pelastetuksi sinun kanssasi. Ja sitten on vielä Lovell-tätisikin...»

»Ei häneen voi koskaan mitään hyvää istuttaa eikä Dariukseenkaan. Dariukselle ei sellainen sopisi, koska hänen täytyy myydä hevosia ja koiria. Minä olen vain naispoloinen, jonka ei ole tarvis ansaita elatustaan. Ei haittaa mitään, että minä opin, mikä on hyvää.»

Robert ajatteli vaatevaarnoja ja kananpoikaa, mutta Hannan valheet — samoin kuin hänen kuihtuneet kasvonsa ja iso ruumiinsakin —tekivät hänet vain vetoavammaksi. Bob ei voisi istua huoletonna taivaan valtakunnassa Hannan ollessa oven ulkopuolella myymässä vaatevaarnoja, vohkimassa kananpoikia ja kertomassa valheita...

Hän istahti Hannan viereen rääsykasalle, ja hiilipannun punervassa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa ihan tuomitun sielun kasvoilta, kuilun pohjalla piinatun kasvoilta, jonka vain hänen rakkautensa... ei, ei hänen rakkautensa, vaan Jumalan rakkaus voisi pelastaa. Hannan silmät katsoivat hänen silmiinsä hehkuen, kun hän istui siinä kyykyllään käsivarret polvien ympärillä; ja kun Bob puolestaan katsoi alas niihin, oli kuin hän olisi tuijottanut kuiluun — pimeyden, synnin ja kadotuksen kuiluun, samaan, jossa hän itse oli ollut ennenkuin iankaikkinen armo oli hänet tavoittanut. Maksoi mitä maksoi, oli hänen kiskottava hänet ulos kärventyneine, tulikivenkatkuisine vaatteineen... Mutta entä, jos hän sensijaan putoisikin itse sinne, entä jos tuo nainen päinvastoin vetäisi hänet mukaansa... Hannan silmät tuntuivat vetävän häntä alaspäin.

Melkein ruumiillisesti ponnistaen hän käänsi katseensa pois ja kompuroi vielä kerran seisaalleen.

»Ei, minä en voi puhua sinulle, täytyy odottaa. Oi Herra, tämä ei ole oikea aika, minä kun olen vain heikko ihminen.»

Hän ei tiennyt, mitä sanoi, hän tiesi vain, että Hanna oli taaskin tarttunut hänen käsivarteensa.

»Älä mene pois, ystäväni. Etkö sinä suo minulle niitä hyviä sanoja? Pelkäätkö minua? Minä en ole muuttunut.»

Bob kääntyi häneen levottomassa tuskassa.

»Oi, Nannie», sanoi hän, »Jumala rakastaa sinua Hän ei ole koskaan lakannut sinua rakastamasta, vaikka oletkin aina seisonut häntä vastaan ja tehnyt häijyjä töitä...»

Sitten hän tiesi, että hän vain julisti hänelle omaa rakkauttaan, nimittäen sitä Jumalan rakkaudeksi. Tämä ajatus sai hänet häpeästä vapisemaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kyyneltensä lävitse näkyivät Hannan kasvot tuijottavan häneen kuin kuilun pohjasta...

Hänen viimeiset voimansa sortuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Hannan viereen ja siepaten hänet syliinsä peitti hänen kasvonsa suudelmilla.

16.

Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi. Pian oli hänellä villi eläin sylissään, ja se taisteli häntä vastaan potkimalla, kynsimällä ja äänekkäin vihaisin huudoin. Bob päästi hänet yhtä rajusti kuin oli hänet siepannutkin ja näki oviaukon täynnä päitä — Dariuksen, siivottoman rouva Lovellin ja muutamien lapsien, joita hän ei ennen ollut nähnyt.

Hanna istui maassa, keinutellen itseään ja nyyhkyttäen.

Robert tunsi veren tihkuvan poskestaan, johon hänen kyntensä olivat raapaisseet viisi vihoittelevaa naarmua.

Darius astui telttaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän raivokkaasti.

Ei kuulunut vastausta.

»Olettepa te kaunis evankeliuminjulistaja. Minä jätän teidät kymmeneksi minuutiksi kahdenkesken vaimoni kanssa, jotta opettaisitte hänelle hyviä tapoja ja osoittaisitte hänelle taivaan tien, ja sitten te ryhdytte tällaiseen peliin.»

Robert ei kyennyt puhumaan, hän oli aivan sanaton ja melkein ilman ajatuksiakin.

»Mitä on tapahtunut?» toisti Darius, tarttuen vaimoaan olkapäistä.

»Hän on elukka», nyyhkytti Hanna, »häijy elukka».

»Minä en ole hänelle mitään pahaa tehnyt», änkytti Robert, saaden vihdoinkin sanoja kielelleen.

»Ei pahaa!» kirkaisi Hanna. »Eikö ole mielestänne mitään pahaa joutua teidän pideltäväksenne?» Ja hän olisi taasen karannut Robertin kimppuun, jollei Darius olisi häntä pidättänyt.

»Te olette sika», sanoi tämä Robertille, »julkea sika, ja kahdeksassatoista kylässä se saadaan tietää, herra evankeliuminjulistaja.»

Bob kalpeni.

»On mainio uutinen kaikille ihmisille, joille olette saarnannut, kun heille kerrotaan, ettei teitä voi jättää kahdenkesken laillisen vihityn vaimon kanssa. Ne ovat mielissään — ne sanovat: 'Onpa se somaa evankeliumia ja hiton hieno saarnamies.'»

Teltta oli täynnä melua, liikehtiminen oli herättänyt pienokaiset, jotka parkuivat äänekkäästi. Hanna nyyhkytti yhä, ja rouva Lovell pärpätti tolkuttomasti.

»Eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?» jatkoi Darius. »Minä luulin, että teillä oli niitä yllin kyllin. Ettekö tiedä mitä merkitsee, jos kerron jokaiselle Humalamaassa, että yrititte varastaa laillisen, vihityn vaimoni — vietellä hänet, kuten ne sanovat, jotka käyttävät hienoa kieltä? Ettekö tiedä, mitä se merkitsisi ammatillenne? Ettekö tiedä, ettette enää koskaan voisi nostaa päätänne pystyyn tai kohottaa ääntänne jälleen?»

Mutta Robert tiesi vain yhden asian — hän tiesi menettäneensä armon.

»Te ette kykene puhumaan sanaakaan. Te häpeätte itseänne, ja se on ainoa hyvä puoli, jonka teissä näen, te korskea sika. Jos olette häpeillänne, niin ehken ole teitä kohtaan niin ankara kuin laillisena, vihittynä aviomiehenä kai haluaisin olla.»

Hän vilkaisi tutkivasti Robertiin.

»Hän on puolihullu», virkkoi rouva Lovell. »Sinun on puhuttava selvemmin, Darius.»

»Pidä suus kiinni, vanha tamma», tiuskasi hänen sisarenpoikansa; »ja kuunnelkaa te, herra Robert Fuller. Minä en ole ankara mies enkä tahdo tärvellä ammattianne pappina tai saarnamiehenä, joten en kertonekaan kellekään kuinka petomaisesti olette käyttäytynyt.»

»Kertokaa jos tahdotte — minä ansaitsen sen — ja sama se minulle on. Minä en enää koskaan voi saarnata Jumalan armoa.»

»Voitte kyllä, jollei kukaan saa vihiä yksityisistä tavoistanne. Enkä minä teiltä paljoa vaadi. En ole mikään kiristäjä ja tiedän, että te ette ole rikas. Jos maksatte minulle viisi puntaa ostaakseni vaimolleni uuden hatun ja huivin ja kaikki järjestetään rehdisti ja sovinnollisesti, niin minä sanon, että olemme kuitit.»

»Mitä?» virkahti Robert terävästi. Jotakin oli selvinnyt hänen ajatuksissaan.

»Minä sanon, että kaikki voidaan helposti järjestää pienestä summasta. Hanna antaa teille anteeksi, ja tätini Truffeny Lovell tukkii suunsa, ja minun veljenpoikani Tom ja Benedict ja minä, Darius Ripley, itsekin tukimme suumme. Te maksatte meille viisi puntaa tästä viikon päähän, ja niin ovat välimme selvät.»

»Te olette hupsu, jollette siihen suostu, herrasmies», säesti täti Lovell. »Minusta ei viisi puntaa ole mitään siihen verraten, mitä olette tehnyt. Toisen herrasmiehen täytyi maksaa kymmenen, eikä hän ollut päässyt Hannaan edes oikein käsiksi...»

»Tuki suusi, vanha narttu!» ärjäisi Darius. Mutta se oli liian myöhään. Robertin hitaat ajatukset olivat vihdoin alkaneet liikkua, ja seuraavassa tuokiossa liikahti hänen ruumiinsakin. Sanaa sanomatta hän karkasi Dariuksen kimppuun ja paiskasi sätkyttelevän miehen permantoon.

»Apua, apua, poliisi, poliisi!» kirkui täti Lovell.

Hanna parkui äänekkäästi. Robert ja Darius kamppailivat maassa kieriskellen toistensa ylitse. Mustalainen oli sitkeä ja harjaantunut, mutta Bob oli kookkaampi mies, ja hänen käsillään oli kuristava ote Dariuksen kurkussa. Hän olisi luultavasti tappanut toisen, jollei tappelua olisi keskeyttänyt kaksi miestä, jotka ajoivat kääseissä ohi ja parkumiset kuullessaan riensivät paikalle.

»Hän murhaa minun mieheni», kirkui Hanna.

»Ampukaa hänet! Ampukaa se hullu koira!» huusi rouva Lovell.

Miehet tarttuivat Robertiin ja kiskoivat hänet irti Dariuksesta, juuri kun hän miltei oli tukehduttanut hänen hengityksensä. Mustalainen virui tunnotonna maassa, ja ohut verijuova valui hänen suupielistään.

»Parasta lähettää noutamaan poliisi», sanoi toinen miehistä.

Mustalaisten taholta kuului kuorossa itkua ja vastustelua.

»Älkää viitsikö vaivautua, hyvä herra. Me emme ole sisukkaita. Emme halua poliisia.»

»Ette kai», virkkoi ensimmäinen mies jurosti. »Mutta minusta tulisi poliisien tätä asiaa penkoa. Ajakaa te tienhaaraan, herra Gain, ja minä jään tänne näiden kanssa.»

»Luuletteko olevanne turvassa yksinänne?»

»Oh, kyllä minä turvassa olen. Täällähän on vain naisia ja lapsia — ja tuo miekkonen, jolla ei näy olevan paljoa taistelutarmoa jäljellä.»

Robert oli lyyhistyneenä multapermannolla, verta ja kyyneleitä hänen sanomattoman likaisilla kasvoillaan. Hänen kätensä olivat rukousasennossa ristissä hänen edessään. Mutta hän ei rukoillut. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Ei rukous, ei katumus, ei rakkaus eikä usko olisi voinut nyt auttaa häntä, joka oli tallannut Jumalan lupaukset jalkoihinsa.

17.

Clem ja Polly olivat olleet teeillallisella Elizabeth Wheelsgaten luona Marsh Quarterissa, joten oli varsin myöhä, kun he löysivät Mabelin sähkösanoman. Sähkölennätintoimiston poika oli työntänyt sen oven alitse, ja he molemmat hypähtivät kuin jos olisivat tavanneet käärmeen matolla.

»Sen täytyy olla Mabelilta!» huudahti Polly. »Kukaan muu ei lähettele sähkösanomia. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut?»

Clem otti sen lattialta ja avasi varovaisesti.

»Tulkaa heti, kauheassa tuskassa — Mabel.»

»Oi mitä se merkinneekään?» huudahti Polly.

»Missä on Bob? Hänen täytyy olla kotona nyt. Hänen piti palata maanantaina.»

»Mabel ei sano mistä on kysymys, mutta kaiketikin on Bob pulassa tai muutoin hän olisi saapunut tänne.»

»Meidän täytyy mennä katsomaan. Hänen sanoistaan en pääse selville, mitä on tapahtunut.»

He eivät pysähtyneet muuttamaan vaatteitaan, vaan lähtivät heti, Polly tiukassa sinisessä puvussaan, joka oli jälleen uusittu Mabelin vanhan pitsihameen avulla, ja Clem mustassa takissaan ja pienessä naurettavassa matalakupuisessa huopahatussaan. He eivät edes menneet noutamaan linjaalirattaita kartanosta. Oikaisemalla peltojen poikki laski Clem ehdittävän Bodiamin maantielle noin kahdessakymmenessä minuutissa, juuri osaavasti tavoittaakseen kuorma-ajurin hänen paluumatkallaan Ticehurstista.

Siinä heitä onnisti hyvin, ja he saapuivat Campany's Hatchiin vajaassa tunnissa. Paikka näytti autiolta heidän kävellessään pihaan ajotietä, mutta kun he ehtivät rakennuksen edustalle, näkivät he Podgam-nuorukaisen seisoskelemassa ladon takana.

»Onko isäntäsi kotona?» kysyi Clem. »Missä on emäntäsi? Saimme juuri sähkösanoman.» Podgam astui esille virnistyksen taistellessa hänen kasvoillaan todellisen huolen ilmeen kanssa.

»Rouva on kyllä sisällä; ja isäntä — hän on vankilassa.» Clem ja Polly tuijottivat suut ammollaan.

»Luulin, että kai tietäisittekin. Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä se tiedetään ja kaikkialla Peter‘s Greenissä.»

»Älä jää siihen hänen kanssaan haastelemaan, Clem», virkkoi Polly, »vaan tule nopeasti Mabelin luo. Älä raapi päätäsi tuolla tavoin.»

»Minä olen ihan ymmällä», sanoi Clem.

»No, tule Mabelin luo. Ehkei se ole totta.»

»Se on totista totta», tiukkasi poika; »hänet tavattiin Darius Ripleytä murhaamasta».

»Murhaamasta...»

»Niin sanotaan Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä, mutta Peter's Greenissä väitetään, että hänet vangittiin rouva Ripleyn suutelemisesta...»

Polly tarttui Clemin käsivarteen ja raahasi häntä rakennusta kohti. Mabelia ei ensin näkynyt missään, mutta heidän kutsuttuaan häntä pari kertaa, tuli hän esille keittiön konttorista, kasvot itkusta pöhöttyneinä ja riutuneina. Kun hän näki Clemin ja Pollyn tulevan, alkoi hän uudestaan itkeä, mutta kyyneleet tuskin vuotivat hänen paisuneista silmistään, vaan ainoastaan heruivat ja tihkuivat, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä melkein rauennut.

»Oi vihdoinkin te tulette... Minä en halua tavata Jimiä ja Marya... Minä kuolen häpeästä.»

»Mitä on tapahtunut? Onko totta, että Bob...?»

»Hän on Headcornin vankilassa.»

Mabel hoiperteli ja kaatui ovea vasten. Polly tavoitti hänet käsivarsilleen.

»Tule keittiöön, niin minä laitan sinulle kupin teetä.»

Kerran keittiöön päästyään Mabel vaipui tuolille ja peitti kasvot käsillään. Hän oli ihan murtunut, hänen reippautensa ja itsetuntonsa olivat aivan poissa. Hän istui keikutellen itseään, tukka aivan pörröllään ja yksi iso suortuva löysänä olkapäällä. Hänellä ei ollut mitään pehmeyttä ja kauneutta jäljellä; hänen luonteenomainen »hienostuksensakin» näkyi jättäneen hänet. Hän näytti karkealta ja alennustilassa olevalta. Clem tuijotti häneen mitään puhumatta. Mabelin murhe säikäytti häntä kauheasti, ja kuitenkin hän tahtoi tietää Bobista... Mitä oli hänelle tapahtunut...? Mitä hänen kuulemansa kauheat uutiset merkitsivät...? Kunpa Mabel vain tahtoisi hänelle kertoa... Hän olisi halunnut kysyä häneltä, mutta tällä hetkellä hän tunsi, kuten sanoi, olevansa aivan tahnassa. Ainoa henkilö, jolla oli mitään mielenmalttia, oli Polly, eikä hän esittänyt sitä sanoin, vaan teoin, häärien kattilan ja teekannun kanssa.

Mabel alkoi vihdoin nyyhkiä ja mutista.

»Älä siinä seiso minuun töllistelemässä, hupsu», sanoi hän Clemille. »Etkö voi mitään tehdä? Oi, tämä tappaa minut. Minä tiedän sen.»

»Mutta mitä minun olisi tehtävä? Sano ensin, mitä on tapahtunut?»

»Kerroinhan minä sinulle. Bob on vankilassa... murhayrityksestä Darius Ripleytä vastaan, kun hän... kun hän...»

Hysteerisen, kyynelettömän nyyhkytyksen puuska tukehdutti hänen sanansa. Polly alkoi menettää kärsivällisyytensä.

»Etkö voi pysyä tyynenä, Mabel, ja kertoa meille, mitä oikeastaan on tapahtunut? Ehkä Clem voisi tehdä jotakin, muttei hän voi tehdä mitään, kun hän tuskin tietää puoliakaan.»

»Ettekö te ymmärrä?» nyyhkytti Mabel. »Kyllä olettekin typeriä. Se Bobin elukka on tavattu — tavattu — tavattu — Hanna Ripleyn parista — ja nyt hän on vankilassa hyökkäyksestään hänen miehensä kimppuun, kun se kun se yllätti heidät yhdessä.»

Clem ja Polly tuijottivat toisiinsa aivan hämillään.

»Se ei voi olla totta», huudahti Clem. »Bob ei suinkaan tekisi sellaista nyt, kun hän on pelastettu.»

Mabel naurahti, mikä oli vielä kaameampaa kuin hänen itkunsa.

»Niin juuri... nyt kun hän on pelastettu. Kylläpä hän on pitänyt hauskaa monet kerrat — nyt kun hän on pelastettu. Tosiaankin! Ne lauantai- ja sunnuntairetket...»

»Mutta, Mabel, ethän tarkoita... tiedäthän varmaan, että hän kävi Bethersdenissä ja Biddendenissä ja niissä muissa paikoissa.»

»Kyllä, mutta me emme tiedä—emme ainakaan tienneet, mitä hän matkan varrella hommaili. Nyt ehkä aavistelemme, miksi ei hän matkustanut junalla, vaan tuhlasi hän hirvittävän paljon aikaa tallustellessaan edestakaisin, ja ehkä arvaamme, missä hän nukkui sunnuntaiyöt.» — »Pidä suusi kiinni», sanoi Clem vihaisesti. »Minä en usko sitä. Bob on vaeltanut rehellisesti siitä päivästä kun hän löysi pelastuksen. Hänen tiensä ei ole minun tieni, mutta se on oikea tie, ja minä tiedän, että hän on sillä pysynyt.»

»Kuinka sitten selität, eriähän on vankilassa — tapeltuaan Dariuksen kanssa Hanna Ripleystä?»

»Onko se todistettu? Onko häntä jo tutkittu?»

»Hänet tutkitaan huomenna. Mutta kaikki on vallan selvää. Minä kuulin sen täkäläiseltä poliisikonstaapelilta, joka oli kuullut sen Headcornin poliiseilta. Darius on Unionin sairaalassa siellä — Bob miltei tappoi hänet.»

»Mutta ehkeivät he riidelleet siitä, mitä sinä luulottelet. Kai on aika paljon asioita, joista Darius ansaitsisi selkäsaunan.»

»Siinä sitä ollaan — sinä vastustat minua, niinkuin sinä aina teet. Minä sanon sinulle, jokainen tietää, että Darius yllätti hänet vaimonsa parista... Uh! Minua ihan ellottaa... Sinua pidetään pähkähulluna, jos toista uskot.

Bob vietti sunnuntaiyön niiden likaisten mustalaisten parissa... se on todistettu, sen tietävät kaikki — ja maanantaina Darius palasi äkkiä ja tapasi Bobin ja Hannan yhdessä, niin ettei siinä mitään erehdystä ole... ja sitten Bob karkasi hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jollei häntä olisi riuhtaistu pois... niin sanotaan kaikkialla, ja jollet sinä minua usko, niin voithan mennä itse katsomaan.»

»Kyllä minä tietysti menenkin. Me mennään kaikki.»

»Minä en tule. Minä en enää ikinä tahdo nähdä Bobia silmieni edessä. Minä olen saanut hänestä tarpeekseni.»

»Oi, Mabel...»ja Polly alkoi itkeä, ja hänen kyyneleensä tipahtelivat teekuppiin, jota hän vei kälylleen.

»Minä olen saanut hänestä tarpeekseni», toisti Mabel nyrpeästi. »Olen kärsinyt kylliksi. Oi, oli jo kyllin pahaa, kun hän muuttui aivan pehmeäksi ja tuli jumaliseksi, mutta nyt minä tiedän, että hän käytti uskontoaan vain eläimellisyytensä verhona... hän käytti sitä voidakseen rentustella Hannan kanssa. Katsohan tätä...» Hän otti kirjeen taskustaan ja ojensi sen Clemille. Se oli Bobin onneton kirje Witters Oakista.

»Olen päättänyt», luki Clem, »tulla kotiin verkalleen Sissinghurstin, Dashnandenin ja muiden outojen paikkojen kautta, koska evankeliumia täytyy saarnata niillekin, joten en ehtinyt kotiin tiistaiksi, ja toivon, ettet ole siitä pahoillasi.»

»Kas niin — siitä näet, millaisia valheita hän kertoo! Aina evankeliumi kielellä, kun hän suunnittelee kohtausta Hannan kanssa. Älä sano minulle, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on sen tehnyt. Vakuutan sinulle, että hän on ollut minulle uskoton kaksitoistakin kertaa ja nimittänyt sitä evankeliumiksi. Voi sitä kirottua teeskentelijää! Saisihan hän mieluummin olla vaikka pehmein ja siirappimaisin kristillinen nuorimies, mitä milloinkaan on ollut, kuin moinen elukka. Ja silloinkin pidin itseäni väärin kohdeltuna, mutta nyt... Tämä ei ole oikein; minua on petkutettu kaiken aikaa. Hän nai minut vain voidakseen unohtaa Hannan. Ja huomattuaan, ettei hän sitä voinut, hän lyöttäytyi jälleen hänen pariinsa — tiedät, että hän teki sen silloin, kun hän tapasi hänet Salehurstissa ja kotiin tultuaan kohteli minua niin raa'asti. Ja kun hän näki, etten minä aikonut sietää mitään joutavia jaarituksia, keksi hän uskontonsa verukkeeksi päästä minun luotani karkaamaan hänen luokseen. Oi, nyt minä sen kaikki tajuan; hän on tekopyhä ja lörpöttelevä lurjus, enkä minä tahdo häntä enää ikinä nähdä.»

»Mabel», sanoi Clem, »sinä tiedät, että tuo kaikki ei ole totta. Minä en voi uskoa, että Bob on mitään pahaa tehnyt. Joka tapauksessa minä menen Headcorniin katsomaan.»