Part 7

Hanna oli poissa, kun juorut rouva Fullerin valinnasta ensiksi levisivät kylässä. Hän oli lähtenyt telttavankkureineen ja serkkujensa Yocky Sowellin ja Jerome Bosvillin kanssa Shovers Greeniin Wadhurstin lähettyville, jossa oli markkinat. Päivänä, jona häntä odotettiin takaisin, meni Robert Blindgroomsiin. Hän tahtoi itse kertoa tytölle uutisen, nähdäkseen mitä toinen siitä tuumi.

Vastoin tavallisuutta tapasi hän keittiön täynnä väkeä. Siellä oli Ambrose Ripley — Darius oli poissa — Tommy ja Sacky Carew ja Aurora Stanley, puhdasverisiä mustalaisserkkuja, ja myöskin vähemmän arvokkaita sukulaisia, kuten Mary Dixter, Luna Devenden, Peter Criol ja muita puolirotuisia, joita nimitettiin niiden sivukylien mukaan, joista he olivat kotoisin. Nämä puuhailivat lieden ääressä tai pöydän ympärillä, ja huoneen täytti käristetyn sianlihan herkullinen haju, joka yhtyi kattoparrujen alla leijailevaan savuun.

Vanha Leonora Iden kyni lintua.

»Tässä on Bodingmaresin korskea Bob», virkkoi hän, kun nuorukainen astui sisälle. Jokainen tuijotti häneen, ja tummat silmät vakavissa ilmeettömissä kasvoissa saivat hänet tuntemaan itsensä tavallista kömpelömmäksi ja nolommaksi.

»Milloin saapuu Hanna kotiin?» kysyi hän Leonoralta.

»Hän saapuu tänä iltana, mutta hän ei sanonut odottavansa hyvää herrasmiestään ennenkuin huomenaamulla.»

»Minä olen tullut vartavasten. Minulla on jotakin hänelle kerrottavaa. Viipyykö hän kauan?»

»Hän viipyy kauan, ja kun hän tulee, on hänellä paljon puuhaa. Kaikki köyhät ihmiset ovat kerääntyneet tänne pikkujuhlaan.»

Robert tunsi, että »kaikkien köyhien ihmisten» silmät tuijottivat häneen, tunkien keittiön savun läpi, ja hänessä kasvoi omituisuuden ja outouden tuntu.

»Minä menen häntä vastaan», sanoi hän, liikkuen kömpelösti ovea kohden. »Kai hän saapuu Mountpumpsin tietä pitkin.»

»En tiedä, mitä tietä hän saapuu, herttainen herrasmies, mutta hän saapuu oman kansansa kera.»

Robert tahtoi kaikin mokomin välttää tuota vanhaa akkaa, joka vihasi häntä hänen korskeutensa tähden ja jonka hän tiesi tekevän kaikkensa naittaakseen Hannan mustalaisille. Hän meni ulos kumartaen kattoparrujen kohdalla, jotka kylläkään eivät olleet vaarallisia mustalaisille, mutta uhkasivat kolhaista hänen päänsä puhki, kun hän liikkui pystyssä niiden alla.

Oli virkistävää tuntea kylmän ilman hivelevän poskia ja vetää sitä keuhkoihinsa. Joulukuun ilta oli kuulakka ja tähtikirkas. Otava riippui pohjoisen Delmondenin yläpuolella, ja pohjoisiin mäkiin taittuivat valojen säteilyt. Ei ollut kuutamoa, mutta tähtivalo kohotti tiet pimeydestä vaaleanvihervään hohteeseen, ja High Tiltin harjanteen alapuolella olevalla tasangolla kiemurteli Rotherin uoma hopeisen rihman lailla. Robert ei ollut koskaan erikoisesti välittänyt kenttien kauneudesta päivällä tai yöllä, mutta hän tunsi itsetiedottomasti illan rauhan ja raikkauden; likaisen keittiön savu ja käristyvän sianlihan haju olivat poissa, ja keuhkojen painostuksen kera keventyi hänen sydämensäkin ahdistus hiukan. Hän käveli nopeasti Mountpumpsin tietä, joka oikaisee High Tiltistä Ticehurstiin pyrittäessä, ja hänen askeleensa narskuivat jäätyneessä savensekaisessa kalkkimullassa. Hän tahtoi tavata tytön ja ajaa hänen kanssaan takaisin, vaikkei hän menisi tuohon outoon juhlaan.

Mutta hän oli kävellyt lähelle Ticehurstia ennenkuin neitonen tuli näkyviin. Yhteismaalla kylän ulkopuolella hän seisoi katsellen hänen vankkureistaan välkkyviä valoja, kun ne lähestyivät heilahdellen raitioissa nytkähtelevien pyörien tahtiin, ja kuuli hänen kattiloittensa ja kastrulliensa kilinän. Pieni hevonen häipyi melkein näkymättömiin sen takana olevien kukkurakuormaisten ajopelien vuoksi, joille oli sälytetty vasuja ja korituoleja, patoja ja pannuja ja vuodetarpeita. Korkeasta heiluvasta kuormasta vilahteli kalpeita käsiä ja kasvoja.

»Hanna!» huusi Bob kimeästi; »Sinäkö siellä, Hanna Iden?»

»Kuka puhuu?» kysyi miehen ääni.

»Minä täällä olen — Bob Fuller. Tahdotko suoda minulle paluukyydin?»

»Ei o' tilaa», virkkoi Yocky Lowellin ääni. »Täällä me olemme kuin linnut vasussa. Sitäpaitsi se ei olisi soveliasta — Hanna matkustaa sulhasensa kanssa.»

»Mitä tarkoitat?» läähätti Robert, joka riensi eteenpäin hiljentyneiden vankkurien sivulla.

»Tarkoitan, ettei ole tilaa sinulle ja minulle näillä rattailla», vastasi Darius Ripleyn ääni.

»Hanna!» huudahti Robert. »Se ei ole totta. Sano minulle, ettei se ole.»

»Hän ei voi sinulle mitään sellaista sanoa, veliseni», virkkoi Yocky, »sillä asia on totta kuin olisi tähtiin kirjoitettu. Jerome ja minä olemme yhdessä olleet hänen vihkimisensä todistajina Wadhurstin kirkossa.»

»Hänet vihki kiva pappi», lisäsi Jerome, »joka teki sen niin asianmukaisesti ja ratkomattomasti kuin jos hän olisi ollut maan hienoin mamselli. Häntä ei olisi voitu varmemmin ja sirommin vihkiä, vaikka hän olisi ollut kuningatar. Älkööt ihmiset erottako, niin se sanoi, ja nyt me olemme kotimatkalla syödäksemme hänen äitinsä tappamaa porsasta.»

»Päästäkää minut vankkureihin», läähätti Robert.

»Ei, ei, veliseni; eihän se ole sopivaa, kun hän on toisen miehen vaimo ja kun täällä meidän välissämme ei ole tilaa edes kissan hännälle.»

»Nannie... puhu minulle.»

»Älä vaivaa häntä, veli. Hän on onnellinen ja hän on kyhännyt sinulle oikean kirjeenkin postiin, jossa hän kertoo sinulle kaikki. Hän ei odottanut saavansa kunniaa tavata sinua tänä iltana.»

Robert oli vallan hengästyneenä juostessaan siinä vankkurien vieressä. Hän saattoi hämärästä erottaa Hannan hahmon tämän istuessa Dariuksen ja Yockyn väliin likistyneenä — hänen hattunsa laajan pyörän ja huivin alla ihanasti kaareutuvat hartiat. Viimeisellä voimanponnistuksella hän tarttui ajopelien ristikkoon ja yritti astua pyörivän akselin päähän. Mutta käsi työnsi hänet pois tästä henkilöiden, vasujen ja saviastian tummasta rykelmästä ja iskien häntä suoraan rintaan paiskasi hänet pitkin pituuttaan tielle. Tuossa tuokiossa hän oli jälleen pystyssä, mutta liian myöhään. Pieni hevonen oli piesty neliin ja vankkurit keikkuivat eteenpäin, häipyen hämärään.

24.

Ensiksi Robert luuli kuolevansa. Eihän kukaan voinut kärsiä moista tuskaa ja jäädä eloon. Hänen kurjuutensa ei ollut ainoastaan henkistä ja sielullista, vaan ruumiillistakin laatua; hänen sydämensä tuntui paisuneelta, kurkku ja kieli paksuilta, kauhea kuvotuksen tunne teki hänet heikoksi, hänen silmiään ja ihoaan poltti. Muutaman tunnin ajan hän oli puistattavan mustasukkaisuuden hornassa, mustimmassa hornassa, mihin rakkaus voi avata oven. Hän tahtoi tappaa Dariuksen ja tahtoi tappaa Hannan — tappaa heidät kauhealla tavalla. Jos nämä olisivat olleet saapuvilla, olisi hän luultavasti aivoituksensa toteuttanutkin. Hän kuvitteli potkaisevansa Dariuksen aivot ulos naulakantaisilla saappaillaan, ja sen tehtyään hän pitäisi Hannaa kasvoillaan ojan vedessä ja mudassa ja tukehduttaisi hänet. Hän oli tuntevinaan tytön tukehtuessaan huohottavan ja sätkyttelevän hänen allaan... Se oli kamalaa, tympäisevää, mutta sittenkin hän sitä yhä kuvitteli, sillä ainoa vaihtoehtoinen kuva hänen mielessään oli, että Darius rakasti Hannaa, ja sitä kuvaa hän ei voinut, ei tahtonut katsella...

Hämmästyksekseen hän huomasi kävelevänsä; hänen oli täytynyt kävellä kilometrimääriä, koska hän oli lähellä kotia. Hän ei ollut kävellyt High Tiltin kirkonkylän läpi, vaan oli konemaisesti kulkenut syrjäkujaa Scales Croushista Bodingmaresiin. Hänen ympärillään huokui suuri, musta, tyhjä yö; vainiot lepäsivät liikkumattomina pikkutuntien tuulettomassa hiljaisuudessa. Valkoinen, tähtivälkkeinen sumu hämärsi Rotherin laakson ja oli hiipinyt peltoja pitkin Bodingmaresin rajapyykille asti; sitä oli pihamaallakin ja ladonkatot ja kuivaushuoneiden pienet tornit pistivät siitä esiin. Omituinen, syvä väsymys valtasi Robertin, hänen jäseniään särki, ja hän oli iloinen kiivetessään makuuhuoneeseensa ja vaipuessaan vuoteelleen. Siellä hän purskahti toivottomaan, äänekkääseen itkuun.

Hänen raivonsa oli sammunut, mustasukkaisuuden ahjo oli siksi kerraksi hiiltynyt, viha lauennut. Hän saattoi itkeä vain tytön julmuutta ja petollisuutta. Miksi tämä oli näin häijysti menetellyt? He olivat eronneet niin ystävällisesti Hannan lähtiessä Wadhurstiin. Oliko tytöllä ollut tämä mielessä kaiken aikaa?

Robert itkeä kohotti ja nyyhki ajatellessaan tytön petollisuutta. Hän oli ollut Hannaa kohtaan rehellinen, aina uskollinen, oli antanut hänelle kaikki, mitä hän oli pyytänyt, ja paljoa enemmänkin. Hänen lempensä oli tehnyt tytön onnelliseksi; niin Hanna oli itse sanonut. Mutta nyt hän kääntyi pois mennäkseen pienelle mustalaishurtalle, joka ei koskaan ollut häntä erikoisesti palvonut. Darius Ripley oli pienikokoinen, mustakulmainen, ruma miekkonen, jolla oli sääret kuin tanssimestarilla — hyvä höyhensarjanpainija, siinä kaikki. Hän oli antanut Robertille kovan kolauksen; nuorukainen tunsi rintaansa polttavan. Miksi Hanna menisi Dariukselle? Siksikö, että hänen komea rakastajansa oli menettänyt loistonsa joutumalla hänen tähtensä juorujen aiheeksi... Mutta se oli tytön työtä, noiden kirottujen silmien taikaa! Se oli hänet saattanut häpeään ja ikävyyksiin, ja Hanna oli olkapäitään kohauttaen kääntänyt selkänsä maineensa menettäneelle rakastajalleen... Bob tunsi mustasukkaisuutensa tulen jälleen kytevän, ja se tietoisuus sai hänet painamaan kasvonsa taaskin pielukseen ja itkemään. Hän ei voinut sitä enää kestää, hän tulisi hulluksi... ja alkaisi pirstata. Miksei hän ollut mennyt Blindgroomsiin ja tappanut Hannaa ja Dariusta tai sallinut heidän tappaa hänet? Lähtisikö hän sinne nyt? Ei, ei! Ihmisten murhaaminen on hirveää... rakastetun henkilön murhaaminen on hirveää. Mutta hänen täytyi lähteä johonkin, hänen täytyi saada joltakulta apua tässä kauheassa pimeydessä, jossa hän näki vain kaksi kuvaa: näki tappavansa Hannan ja näki Dariuksen rakastavan...

Hän hypähti vuoteeltaan ja seisoi pää kattoparrujen välissä. Ikkuna oli nyt kuunvaloisena nelikulmiona, ja valkoista valoa hiipi huoneeseen. Sen hohteessa hän näki Clemin tyhjennetyn sängyn vastakkaisella seinällä, ja äkkiä hän muisti Clemin — uskollisen ja ystävällisen Clemin. Hän menisi veljensä luo — hänen täytyi, hän ei voinut kestää tätä yksinäisyyttä.

Pysähtymättä ajattelemaan hän riensi portaita alas ja pois talosta. Vähenevä kuu oli kohonnut metsästä Boarsneyn takaa ja näytti ikäänkuin sen kylmyyden tajuttavalta sydämeltä, joka puristetun nyrkin tavoin vallitsi yötä. Vainiot välähtelivät valkoisina hopeoittujen tummien pensasaitojen välissä ja varjot piirtyivät terävinä ja mustina tielle ja ruohoon. Robert astui pihan halki kotivainiolle, jonka autiot pienet kummut kumottivat kuutamossa, ja sitten turnipsipellon kovien, jäätyneiden kokkareiden yli Pookwellin pienelle takapihalle. Talo näkyi nukkuvan; sen olkikaton räystäiden tummat varjot muistuttivat alaspainettuja silmäluomia.

Hän kiersi rakennuksen edustalle ja huomasi oven lukituksi. Hän jyskytti siihen voimakkaasti; hänen rajuutensa keskeytti yön hiljaisuuden, johon se melkein samassa hukkui. Hän kolkutti uudestaan ja kovempaa, ja tällä kertaa Clemin takkuinen pää pistäysi makuuhuoneen ikkunasta ulos.

»Kuka siellä on?»

»Minä olen, minä Bob — päästä minut sisälle.»

Clemin pää vetäysi takaisin, ja sitten kuului ääniä ja myöhemmin askeleita portaita alaspäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni, ja hänen veljensä seisoi hänen edessään yöpaidassaan pyörein säikähtynein silmin.

»Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?»

»Hanna antoi minulle potkut... Hän on mennyt naimisiin Darius Ripleyn kanssa... Salli minun jäädä sinun luoksesi, Clem, tai muutoin teen jollekulle pahaa.»

25.

Seuraavana päivänä Robert sai Hannan »oikean kirjeen». Sen toi Polly kartanosta, jossa hän oli juossut Robertista kertomassa. Robert tunsi voivansa paremmin... hänen kurjuutensa oli saavuttanut lääkitsemisasteen. Hän oli hiukan nukkunut Clemin sohvalla, ja vaikkei hän voinut syödä aamiaista, salli hän Pollyn keittää hänelle muutaman kupillisen väkevää teetä. Hän istui takkavalkean edessä, ryypiskelyn teetään, kun Polly toi kirjeen hänelle.

Se osoittautui olevan useiden aivojen — ja käsien — yhteistuote. Hannalla oli ollut vain vähän harjoitusta kirjoitustaidossa, senjälkeen kun hän oli jättänyt kunnan koulun, ja kirje tällaisesta mutkikkaasta ja arkaluontoisesta aiheesta oli nähtävästi tuottanut hänelle vaikeuksia, joita hän ei ollut kyennyt ystäviensä avutta voittamaan. Se kuului:

»Hyvä herra Robert Fuller. — Toivoen, että tämä tapaa sinut terveenä, koska minä kirjoitan tämän nyt sanoakseni sulle, että meitin olis parasta lopettaa tuttavuutemme. Siihen nähden, että Hanna vihittiin Darius Ripleyn kanssa Wadhurstin kirkossa ja pappi vihki. Rakas Robert, minä olen pahoillani, etten sulle kertonut aikomuksestani, mutta sinä olisit siitä nostanut niin pirunmoisen metakan. Aina oli aikomukseni ottaa Darius, heti kun hänen isänsä oli kuollut ja se kävisi päinsä, koska hän halusi, että Darius naisi romaanilaistytön, ja Hanna on vain 1/2 romaania, koska hänen isänsä oli kristitty työpajan työmies. Mutta tämä ei olisi koskaan käynyt päinsä sinun ja minun välilläni, koska minä heti alussa sanoin sulle, ettei äitini sallinut minun mennä muukalaisille, ja minä lupasin ottaa romaanilaisen, jos Dariuksen isä minut huolisi, ja se oli aina ikäänkuin sovittu asia, vaikken minä sitä sanonut sinulle, kun sinä olet niin äkkipikainen. Niin, rakas Robert, minä toivon, että et vimmastu. Minä olen opettanut sinulle yhtä ja toista. Kun ei mulla ole enempää sanottavaa, niin lopetan nyt tämän kirjeen.

Vilpittömältä ystävältäsi

Rouva Ripleyltä ja aviomieheltä.

J.K. — Ei hyödytä mitään sinun tulla tännepäin, koska Hanna ja minä olemme silloin lähteneet Horsmondenin markkinoille aamulla varhain, ja jos sinä häneen puutut, niin isken kallosi puhki.»

Jälkikirjoitus oli totta. Kaiketi peläten uutistensa vaikutusta rakastajaansa oli Hanna järjestänyt niin, että hän oli seudulta poissa ennenkuin nuorukainen sai kirjeen. Hän ja Darius olivat jääneet Blindgroomsiin vain hääjuhlan ajaksi ja sitten päivän koitteessa lähteneet Horsmondenin karjamarkkinoille. Arvattavasti he eivät aivan pian palaisi, koska Darius aikoi markkinoilta viedä nuorikkonsa Apuldramiin Chichesterin lähettyville sukulaisiaan tervehtimään. Näin paljon selvisi käynnistä Blindgroomsissa ja High Tiltin juoruista. Koko kylä tiesi Hannan häistä ja koko kylä halusi tietää, mitä Robert Fuller asiasta ajatteli. Tilaisuutta siihen ei kuitenkaan saatu. Muutamaan päivään Robert ei laisinkaan lähtenyt Bodingmaresista. Hurjat raivon ja mustasukkaisuuden puuskat, jolloin hän riehui villinä ja synkkänä uhkaillen, vaihtelivat horrosmaisen alakuloisuuden kanssa, jolloin hän istui raskasmielisenä ja tylsänä, näyttäen kömpelöltä ja surkuteltavalta möhkäleeltä Pollyn ja Clemin uudessa kodissa. He pitivät hänet luonaan koko sen päivän ja vielä seuraavan yön, ja aamulla hän sitten meni takaisin kartanoon, tultuaan vakuutetuksi, että hiukan työtä tekisi hänelle hyvää.

Jim oli odottamattoman ystävällinen ja suopea. Hän tunsi niin vilpitöntä huojennusta nähdessään Robertin vapautuneena kahleistaan, että hän saattoi sietää Bodingmaresin jälleen joutuneen paikallisten juorujen keskipisteeksi. Hän toivoi hartaasti, että tämä olisi nuorukaiselle opetukseksi ja että hän nyt vakiintuisi säädylliseksi ja naisi jonkun siivon tytön. Ainakin hän näkyi ahertavan uutterammin ja pysyvän poissa kapakoista.

Robert oli huomannut, että kova työ tuotti hänelle jotakin lievennystä. Se kulutti sen rajun ruumiillisen tarmon, joka tuon tuostakin oli kiihoittaa hänet lähtemään murhanaikeissa Chichesteriin; se uuvutti häntä myöskin, joten hän nukkui sikeästi, näkemättä unia Hannasta tai loikoilematta valveillaan häntä ajatellen. Päivä päivältä hän väsytti itsensä aurankurjessa ja lapionvarressa, nukkui raskaasti öisin ja vietti harvat joutohetkensä Clemin ja Pollyn kanssa. Nämä olivat hänelle ystävällisiä eivätkä ylvästelleet, — hän oli tervetullut heidän pieneen keittiöönsä, kun päivä pimentyi. Joskus hän tunsi heikkoa mustasukkaisuutta heidän onnensa vuoksi, mutta kun se tunne oli vain sielullista laatua, oli se hänestä melkein suloista vastakohtana hänen tunteilleen Dariusta ja Hannaa kohtaan.

Näin kului talvi ankarassa työssä kohmettuneilla pelloilla sirojen vakojen kyntämisessä tai sadekuuroisina päivinä uuhien ja niiden poikimien karitsain hoitamisessa tai maantuotteiden kuljettamisessa Burnashin, Etchinghamin, Salehurstin ja High Tiltin toreille. Jos Hanna Ripleyn kuva joskus kohosi hänen eteensä hänen kyntöhevostensa höyryävien kylkien, ravaavan tamman, uuhien ryvettyneiden turkkien ja pienten valkoisten, heikkojen karitsain pateilla, niin hän vain taivutti selkänsä ja puristi kätensä, ollen pelkkää selkää, käsiä ja jännitettyjä reisiä, kunnes tämä juhdanomainen raadanta oli pelastanut ihmisen Robert Fullerissa.

Joskus hän iltasilla meni istuskelemaan äitinsä luo. Tämän häät oli vietetty ennenkuin juorujen korpit olivat lakanneet nokkimasta Robertin lemmentarinan raatoa, eikä tapahtumasta senvuoksi ollut niin paljon puhuttu kuin Jim oli otaksunut. Vihkiminen oli tapahtunut hiljalleen varhain aamulla, ja vain muutama henkilö oli ollut saapuvilla. Ei ollut tarjottu hääaamiaista, mutta morsian ja sulhanen olivat lähteneet oikealle kuherrusmatkalle Eastbourneen, mikä osaltaan oli auttanut Jimiä pitämään päänsä pystyssä. Wheelsgate oli osoittautunut vauraammaksi mieheksi kuin oli luultukaan. Hän oli mukavasti sisustanut mökin Marsh Quarterissa, ja Elizabethilla oli kirkkaankirjavia karttuuneja, kiiltäviä metalliastioita ja uusia vaatteita, joissa hän tuskin näytti kolmeakymmentä vanhemmalta.

Robert oli ollut häntä kohtaan kovin tyly ja epäystävällinen, mutta hän oli hänen poikansa ja oli hädässä, joten hän aina oli tervetullut äidin luo. Sitäpaitsi oli hänen murhenäytelmänsä liiaksi masentanut häntä ja vaimentanut hänen vihamielisen asenteensa tuota avioliittoa kohtaan ja hän oli siirtänyt taloudellisen vapautumisensa viikkokausia tuonnemmaksi ostaen äidille komean vaaleanpunaisella satiinilla päällystetyn haahkanuntuvapeitteen, jonka äiti sanoi olevan liian hienon pidettäväksi makuuhuoneessa, siellä kun sitä ei kukaan näkisi, ja oli senvuoksi levittänyt sen vierashuoneen sohvalle. Robert oli ylpeä ja ihastuksissaan siitä, että äiti piti hänen lahjaansa niin suuressa arvossa, ja aina kun hän tuli taloon oli heidän tapansa mennä saliin sitä katselemaan ja arvostelemaan ja ihailemaan sen kauneutta, kuosia ja uhkeutta.

Illat, jotka pitkä yksitoikkoisuus olisi saattanut tehdä vaikeiksi, elostuivat siis hänen äitinsä tai Clemin ja Pollyn avulla. Päivänsä hän kykeni sietämään makuullemenon aikaan asti... ja jos hän silloin oli kyllin uupunut vaipuakseen heti uneen, niin kaikki oli hyvin — ja tavallisesti hän oli kyllin uupunut. Vain joskus ei sitä lahjaa hänelle suotu, ja silloin hän makasi kasvot pielusta vasten murheensa vallassa yhtä avuttomana kuin lapsi ja yhtä liikahtamatta kuin eläin.

26.

Eräänä maaliskuun iltana, kun Robert saapui äitiään tervehtimään, hän tapasi Mabel Powlardin istumassa hänen kanssaan vierashuoneessa. Robert ei heti tuntenut tyttöä, sillä hän ei ollut nähnyt häntä sitten Clemin häiden, ja silloin hän surullisen mielentilansa kuohussa oli tuskin pannut häntä merkille. Mabel auttoi ovelasti hänen huonoa muistiaan, ja rouva Wheelsgate näytti ällistyneeltä. Hän oli taipuvainen ylpeilemään Mabelin tuttavuudesta ja piti suuressa arvossa hänen näppäryyttään ja sirouttaan. Mabel toi Elizabethille hameenmalleja ja antoi vihjeitä, pitäen selviönä, että tämä halusi muodinmukaisia vaatteita eikä ihan sellaisia koruttomia, hyödyllisiä, ajan unohtamia tamineita, jotka Rotherin kyläläisten mittapuu hänenlaisilleen keski-ikäisille henkilöille määräsi.

Mabel oli tosiaan viehkeä tyttö. Istuessaan Robertin äidin vierashuoneessa, jossa oli kukikas peite, kukalliset seinäpaperit, koreakukkaisia karttuuneja ja perheraamattu, hän herätti Robertin haihattelevassa mielessä suolan ja öljymarjain tunnelmaa. Hän härnäili ja samalla kiihoitti. Hän toi katujen, myymäläin ja kinopalatsien ilmaa maalaismökin pieneen ja ummehtuneeseen tupaan. Katsellessaan tyttöä tämän istuessa jalat ristissä näytellen korkeita tupsullisia saappaitaan hän oli näkevinään isot leiskuvat valot eläväinkuvain teatterin ulkopuolella ja miehet hempukkoineen tungettelemassa lippuluukulla. Mabel oli sieväkin — ehkä hieman veretön, mutta Robert oikeastaan piti hänen huuliensa herkästä värityksestä. Hänen pehmeä, punerva tukkansa oli muodikkaasti kammattu korville ja siinä oli pieni oikullinen epäluonnollinen kiekura. Hänen silmänsä olivat siniset ja jokseenkin ulkonevat.

Ja miesten seurassa Mabel käyttäytyi toisin kuin mihin Robert oli tottunut. Hän ei nauraa kikattanut, vaan rupatteli melkoisesti, ja hänen puheessaan vilisi näppäriä letkauksia. Joitakuita näistä ei Robert ymmärtänyt ja ne ärsyttivät häntä — hän tuumi, että tyttö oli »nokkela», — mutta jotkut olivat hupaisia ja jollakin tavoin häntä imartelivat. Vaikkei Mabel ollut hänestä laisinkaan pitänyt istuessaan hänen vieressään Clemin häissä, kuului hänen luonteeseensa olla miesten seurassa valpas ja eloisa, aivan kuin toinen laji avaa suunsa vain kikattaakseen. Tällä kertaa tyttö huomasi tekevänsä nuorukaiseen jonkun vaikutuksen ja oli siis taipuvainen häntä suosiollisemmin tarkkaamaan. Robert oli kieltämättä komea — ehkä liian punakka kasvoiltaan — Mabel yritti arvailla, oliko totta, että hän joi, — ja hieman kömpelö ja taitamaton tytön kanssa seurustelemaan... Mabel pelkäsi, ettei hän älyäisi astua katukäytävän ulommalla puolella, jos joutuisi hänen kanssaan kävelylle Bulverhythessä, ja hän oli ystävättärineen sopinut siitä, ettei miestä voisi nimittää herrasmieheksi, jollei hän sitä älyäisi.

Heillä ei ollut monta yhteistä puheenaihetta. Mabel ei pitänyt maaseudusta, ja Robertin tuntemus eläväinkuvainteatterien alalla rajoittui High Tiltiin ja Salehurstiin, joissa ei koskaan esitetty uusimpia filmejä. Hän ei edes ollut käyttänyt näitä parhaansa mukaan hyväkseen, vaan turvautunut salien salaperäiseen hämärään melkein yksinomaan hakkailutarkoituksissa, joten hänellä oli hyvin vähän sanottavaa Mabelin mieliaineesta — ei tuntenut nimeltään ketään suositummistakaan näyttelijöistä ja näyttelijättäristä eikä muistanut edes kappaleiden nimiä.

Harry Wheelsgate saapui kello kuudelta teelle, ja myöhemmin Robert äitinsä vihjauksesta saattoi Mabelin Salehurstin asemalle. Nuorukainen ei voinut olla ällistymättä nähdessään, että tytöllä oli toisen luokan lippu, — hänen isänsä ei sallinut hänen kernaasti matkustaa yksinään kolmannessa luokassa.

»Nykyisin on liikkeellä niin röyhkeitä miehiä», huomautti hän huoahtaen. »Eipä niin, että minulla koskaan olisi ollut heistä mitään ikävyyttä, mutta eihän voi luottaa kehenkään kolmannessa luokassa matkustavaan mieheen. Joskus heidän kasvoillaan on ilme, ikäänkuin luulisivat tytön olevan jotakin vailla, kun hän yksinään nousee vaunuun. Ja kyllähän muutamat tytöt... mutta minun ei ole koskaan tarvinnut sellaiseen _turvautua_ enkä sitä missään tapauksessa tekisi. Ystävättäreni Muriel virkkoi minulle äskettäin: 'Ma belle' — niin hän minua nimittää — se on ranskaa ja merkitsee 'kaunokaiseni' — tietenkin vain sanaleikki nimestäni — '_ma belle_ etkö sinä mielestäsi ole tosiaan liian hienostunut? Tytön ei tulisi odottaa, että miehet koko matkan juoksevat hänen perässään.' Mutta siihen minä en koskaan voisi taipua... ja suostua jokaisen seuraan, kenet vain sattuu tapaamaan... vieläpä kolmannen luokan vaunussa... no, en muuta sano kuin että tytöt, jotka niin menettelevät, eivät muuta ansaitse, kuin mitä he joskus saavatkin. Eikö teistäkin, herra Fuller?»

Tässä Robert tuli sanoneeksi, ettei hän uskoisi itseään hänen kanssaan yksikseen mihinkään rautatievaunuun. Siitä nousivat neitosen niskakarvat niin pystyyn, että Robert luuli loukanneensa häntä lepyttämättömästi — eikä paljoa välittänyt, vaikka olisi niin tehnytkin.

27.

Mutta kaikesta päättäen ei loukkaus viiltänyt kovin syvään, sillä kahden viikon päästä oli neitonen jälleen hänen äitinsä luona tuomassa tälle puseronmalleja ja — kuten Robertille kerrottiin — kyseli hänestä perin ystävällisesti. Hänen tiedustelunsa olivat todella niin ystävällisiä, että Elizabeth katsoi asiaksi järjestää pienet teekutsut seuraavalla viikolla. Mabel oli luvannut tulla viettämään päivän siellä auttaakseen Elizabethia puseron valmistamisessa Bulverhythestä tuomistaan aineksista. Hänen isänsäkin kuului tulevan — nähtävästi ei tämän sydän ollut lesken valinnasta haavoittunut parantumattomasti — ja Jim, Mary ja Robert olivat kutsutut Bodingmaresista ja Polly ja Clem Pookwellista, joten olikin tulossa oikeat kemut.

»Muutamilla ihmisillä kai tällaiseen on varaa», virkkoi Mary syrjässä Jimille nähdessään kauniiksi katetun pöydän. Hänen äitipuolensa elämä Marsh Quarterissa, tuo mukava hämäräperäineen elämä, ärsytti häntä ja hänen säädyllisyydenvaistoansa loukkasi nelikymmenvuotiaan Elizabethin haihatteleva taipumus silkkeihin ja nauhoihin. Hänen sävynsä sekä herra että rouva Wheelsgatea kohtaan oli perin jäykkä, ja hän nautti heidän kakkuaan pienin, arvostelevin suupaloin, tehden laskelmia siitä, mitä naula maksaisi. Mutta hän oli erittäin herttainen Powlardia ja tämän tytärtä kohtaan, vaikka viimemainittu olikin syypää Elizabethin sopimattomien makujen rohkaisemiseen, ellei herättämiseen.

»Anteeksi, neiti Powlard, mutta onpa teillä tavattoman siro hattu. Bulwerhytheen kaiketi saatte ihkasen uusimmat mallit.»

»Oh, Mabel on kovin tarkka pukuasioissa», vastasi tytön isä.

»Mutta varmaankaan ette mene liiallisuuksiin», virkkoi Mary suopeasti. »Liikakoreilua en ole koskaan voinut sietää enkä henkilöitä, jotka prameilullaan asettuvat säätynsä yläpuolelle, varsinkin sitten, kun jo ovat astuneet sen alapuolelle.»

»Mitä sinä tuolla oikeastaan tarkoittanet?» kysyi Wheelsgate hymyillen. Hän tiesi tytön kaunan, mutta toiveensa perille päästyään ajatteli voivansa katsella sitä leikillisessä valossa.

»Eiköhän minun tarkoitukseni liene kylläkin selvä? Joka tapauksessa, neiti Powlard, kuten sanoin...» ja hän kumartui Mabelia kohti yhä herttaisempana sävyltään.

Clem ja Polly istuivat ääneti. Mabel säikähdytti heidät molemmat kauheasti saappaillaan, käsilaukullaan ja puuteroidulla nenällään. Hän sai Clemin tuskallisesti tuntemaan, että hänen kätensä eivät olleet puhtaat — eihän nauriintomu lähde ihosta yhdellä pesemisellä — ja Polly punastui hääpukunsa puutteellisuuden vuoksi. Se oli tuskallisen tiukka — häiden jälkeen hän oli lihonnut, — mutta hän oli yrittänyt lohduttautua ajatuksella »että se meni mukiin», mutta nyt tämä Mabel sai hänet tuntemaan itsensä aivan tollomaisesti puetuksi, arkipäiväiseksi ja noloksi...

»En käsitä, miksi jokainen niin pyrkii naittamaan hänet Bobille», sanoi hän Clemille heidän kävellessään kotiin.

»Olisi tavattoman hyvä asia Bobille, että hän menisi naimisiin.»

»Muttei sen tytön kanssa. Se on terävä, kova — pisteliäs kuin rautapiikki.»

»Ei kai täälläpäin ole tyttöä, joka hänestä huolisi.»

»Mutta ethän toki sittenkään soisi hänen ottavan Mabel Powlardia?»

»Jollei hän mene naimisiin, niin Hanna tulee takaisin...»

»Ehkei Hanna koskaan tule takaisin.»

»Luultavampaa on, että hän tulee.»

»Sittenkään ei asia paranisi siitä, että Bob naisi Mabelin. Se tyttö ei ole sitä lajia, että kykenisi pitämään hänet kurissa, jos hän riehaantuu.»

»No, emmehän vielä tiedä suostuisiko Mabel, vaikka Bob häntä pyytäisikin. Hän on saattanut kuulla paljonkin pojan elostelusta, vaikkei olekaan täällä asunut.»

Polly tuhautti nenäänsä.

»Jollei Mabel aio hänestä huolia, ei hänellä ole oikeutta vilkua ja jutella siihen tapaan, kuin hän teki — 'Eikö teistäkin, herra Fuller?' joka lauseen jälkeen; ja hänen silmänsä pyörivät kuin lasihelmet.»

»Ehkei Bob häntä koskaan kosikaan.»

»Eihän toki, toivoakseni.»

28.

Kului jokunen aika ennenkuin Robert huomasi omaistensa aikomukset häneen ja Mabeliin nähden. Hän oli nähnyt tämän tytön työnnettynä hänen elämäänsä hänen sitä paljoa ajattelemattaan. Mutta sittenkin tuntui hyvältä taas liikuskella naisen kanssa. Kova työ ja hänen äitinsä ja veljensä ystävällinen seura eivät riittäneet karkoittamaan Hannan tummaa kuvaa hänen ajatuksistaan; hän kalpasi naisten seuraa eikä ollut tähän mennessä onnistunut sellaista saamaan. Milly Dunk oli keikauttanut leukaansa ja astunut ripeästi edelleen hänen toivottaessaan »hyvää päivää» Switesden-kujalla, ja Maude Willard oli kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän eräänä päivänä oli pyytänyt häntä eläviin kuviin. Senvuoksi oli Mabelin seura sekä imartelevaa että lohdullista; tyttö itse oli kutsunut hänet Bulverhytheen häntä tapaamaan. He olivat kävelleet yhdessä leveällä, kirkkaasti valaistulla käytävällä hämyisen kevättuulen puhaltaessa heidän takanaan kadulla; he olivat yhdessä katselleet myymälöitä, ja hän oli huomannut olevansa varsin siro nuori mies, joka saatteli varsin siroa nuorta tyttöä. Varmaan oli Mabel merkillinen monella tavalla. Kun Bob kinopalatsin lämpimässä, hehkuvassa hämärässä hapuili hänen kättään, työnsi tyttö Bobin käden pois melkein rajusti eikä halunnut irroittaa katsettaan kuvista, vaikka toinen kuinka ikävöi. »Eikö ole komea mies? Eikö ole herttainen tyttö?» hoki Mabel tuontuostakin, kun näyttelijät ja näyttelijättäret mulkoilivat silmillään.

Mutta kun hän kello kymmeneltä pysähtyi Mabelin isän ovelle ja he puristivat toistensa kättä, oli Mabelin lampunvalossa ylöspäin kohotetuilla kasvoilla ilme, jonka Bob oli usein nähnyt muiden tyttöjen kasvoilla ja jonka merkityksen hän hyvin tiesi. Hän ei kantanut mitään kaunaa, vaan suuteli kerran, ja se suutelo päihdytti häntä. Hänen maalaislemmittyjensä jälkeen kiihoitti häntä ihojauheisen pinnan kosketuksen uutuus — Mabelin ihojauhe ja hajuvesi tehostivat uutta, hyvin kirpaisevaa tenhoa... Kun hän päästi tytön, oli tämä raivoissaan, nimitti häntä elukaksi ja sanoi, ettei sillä tavalla neitosta suudella. Robert-rukka, jonka tunnekasvatus ei ollut opettanut hänelle mitään muuta suutelemistapaa, tuijotti nolona hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita ja meni sisälle paiskaten oven kiinni. Nyt hän kuitenkin tiesi, että tytön suuttumus ei ollut ikuista, ja heidän seuraavassa kohtauksessaan otettiin hänet jälleen armollisesti suosioon, vieläpä hän sai opastusta, miten oli suudeltava hienostunutta neitiä niin, ettei se loukannut hänen hienotunteisuuttaan.