Part 15

Robert luki rukouksen heidän molempien puolesta ennenkuin he kellistyivät heiniin, ja maankiertäjän aamenen hartaus vaikutti häneen lohduttavalta. Omituinen, suloinen rauha oli vihdoinkin vallannut hänet, hän oli unohtanut sapattinsa kahnaukset ja nöyryytykset, ne näkyivät jollakin tavoin uponneen hänen ruumiinsa väsymykseen, ja ruumis vaipui nyt verkalleen lepoon.

Mutta vaikka hän lepäsi ruumiiltaan ja sielultaan, ei hän nukahtanut ennenkuin aamu melkein alkoi sarastaa. Yö tuntui valvovan... Se eli täynnä maan ja ruohon elävää tuoksua, joka kummallisesti sekaantui heinän tuikean kuivaan hajuun. Pensasaidasta kuului alituista lehahtelua ja kuisketta, omituisia, vaimennettuja ääniä tuli läheiseltä pellolta... myöhemmin hän huomasi, että se oli lampaiden pureskelua... Hänen yläpuolellaan tummalla taivaalla riippuivat tähdet kuin isot tulilamput, näyttäen olevan ihmeellisen lähellä ja matalalla. Hän katseli, kuinka iso Otava kääntyi verkalleen Delmondenin yli, ja taivaalla näkyi vallitsevan sama rauha kuin kentilläkin ja sama liikehtimisen tuntu.

Hän nukahti juuri kun pimeän tumma sini alkoi käydä harmaaksi, ja kun hän heräsi, pilkisteli päivänpaiste kujan aidan lomitse, osuen hänen suljettuihin silmiinsä ja avoimeen suuhunsa, niin että hän töpsähti valveille ja nousi istualleen tukka täynnä heiniä. Slater oli ylhäällä pukeumishommissa mikä oli tuskin vähemmän alkuperäistä kuin lampaiden. Hän oli kiitollinen Robertin ehdotuksesta, että hän tulisi tämän kanssa ravintolaan aamiaiselle, mutta hän kieltäytyi siitä surumielin.

»Se kapakkain haju... ja sahajauhotkin lattialla... Oh, minun kärsäni olisi tuopissa ennenkuin ehtisitte minut ehkäistä. Hei, hei! Olisi parasta, että kaveri ostaisi minulle vähän leipää ja juustoa ja lähettäisi minut sitten tieheni. Ei, älkää antako minulle rahaa — se ei ole turvallista. Minä olen viime yönä miettinyt turkasen paljon... kaikki ne teidän kertomanne asiat saivat minut miettimään... hyviä asioita olivatkin... ja minä tuumin niinkuin niin, että jos vain voisin olla maistamatta, niin ehkä kykenisin elämään säädyllisesti ja saisin jälleen toimen, sillä minähän olen uskovaisesta kodista, kuten teille sanoin, ja joskus kivistää sydäntäni, kun menen kirkon ohi ja kuulen niiden kaikkien veisaavan... Olen puolittain päättänyt yrittää, nähdäkseni mihin kykenen.»

»Voisitte aloittaa tekemällä raittiuslupauksen», ehdotti Robert.

»Oletteko te tehnyt sen?»

»Ainoastaan Jumalalleni.»

»Siitä ei minulle paljoa apua olisi... Mutta, kuulkaahan, minä teen sen teille, jos suvaitsette. Minä lupaan olla maistamatta mitään väkijuomaa kuukauden aikaan — minä en rohkene luvata pitemmälle, mutta jos voin pysytellä raittiina kuukauden, niin onhan sekin jotakin.»

Äkkiä juolahti Robertin mieleen, että raittiuslupaus oli laki-omantunnon kuolleita töitä, mutta Slater-parka oli niin innokas ja näytti niin epätoivoiselta kirkkaassa, paljastavassa päivänvalossa, ettei hän mielestään kyennyt kieltäytymään. Olihan mies sittenkin vielä armonliiton ulkopuolella, edelleenkin lain alaisena, joten ehkä oli oikein, että laki olisi hänen koulumestarinaan, niinkuin sanassa sanottiin.

Kiertolaisesta oli hänen lupauksensa sitovampi kirjoitettuna, mutta oli jonkun verran pulaa paperista ja kynästä. Vihdoin Robert kuitenkin löysi lyijykynänpätkän eräästä taskustaan ja tarjosi raamattunsa etulehden tarkoitukseen käytettäväksi.

Lyijykynän suussaan kostuttamallaan terällä kirjoitti mies raskaasti hengittäen ja vaivaloisesti: »Minä, Albert Slater, olen lupautunut olemaan maistamatta mitään väkijuomia kuukauden aikaan tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon», ja asiakirjan alle piirrettiin »Albert Slater» ja »Robert Fuller».

Robert pani raamatun takaisin taskuunsa ja meni oppilaansa kanssa kylään, jossa hän osti hänelle leipää ja juustoa sekä pussillisen eräänlaisia pastilleja, joiden oli kuullut olevan hyödyllistä vastamyrkkyä alkoholihimoa vastaan. He erosivat tienristeyksessä High Wigseliin takana, eikä kummankaan mieleen juolahtanut millään tavoin suunnitella uutta kohtausta.

7.

Oli varsin tuskallista, että totuuden henki kielsi kaunistelemasta, kun Mabel vaati selostusta hänen päivänsä hommista ja kysyi, mikä oli tuonut hänet kotiin näin aikaisin. »Arvaan tehneesi itsestäsi hupsun», sanoi hän epäystävällisesti, »ja ehkä se opettaa sinut elämään kartanonomistajana, mikä oletkin, yrittelemättä saarnamieheksi, mitä et ole».

Kun Mabel kuuli kohtauksesta maankiertäjän kanssa, niin hän närkästyksellään ihan kärvensi aviomiestään.

»Kerrot siis tosissasi, että nukuit ulkosalla tavallisen kulkurin kanssa... Ajatella, että minun mieheni koskaan menettelisi sillä tavoin! Oh, minä olen häpeissäni sinun tähtesi — sinä et voi olla lokaan puuttumatta.»

Robert kuunteli häntä epätoivoisena. Häntä kirvelsi vaimon vihan liekki. Hänen sielunsa pohjalla liikkui jotakin, mikä ärsytti häntä tarttumaan Mabeliin ja ravistelemaan häntä, järjestämään asiat vielä kerran heidän välillään, osoittamaan hänelle miehuutensa ja hänen toraisuutensa häpeän; mutta hän hillitsi sen, tuntien, että se kuului jumalattomaan menneisyyteen. Hän pakeni siitä äärimmäiseen epätoivoiseen avuttomuuteen, sillä mikään välimuoto ei olisi ollut varma, vaikka hän tiesi vaimonsa häntä hänen lauhkeutensa vuoksi halveksivan.

Hän palasi taloustehtäviinsä, pikemminkin toivoen, ettei häntä jälleen kutsuttaisi niistä pois evankeliumin julistamisen seikkailuihin. Kun hän nyt kerran oli näin tyhmä, niin voisihan hän viettää rukouselämää kotonakin...ja kenties hänen lopuksi onnistuisi kääntää Mabelin sydän ja Clemin ja Pollyn ja äidin — Mary ja Jim olivat nyttemmin ikäänkuin jääneet hänen pelastussuunnitelmansa ulkopuolelle.

Mutta Robertiapa ei jätetty rauhaan. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai pitkän kirjeen herra Beemanilta, joka pyysi häntä olemaan menettämättä rohkeuttaan ensimmäisen näennäisen epäonnistumisensa johdosta, vaan kilvoittelemaan Jumalan kanssa, joka näkyi hartaasti haluavan, että hän saarnaisi evankeliumia, samalla kun Hän kaikin keinoin koetti vaikeuttaa hänen tehtäväänsä ja masentaa häntä. »Se on velka, joka teillä on Hänelle Hänen teille osoittamansa armon vuoksi. Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!»

Nämä olivat sanat, joka pakottivat Robertia — hän ei voinut kieltäytyä osoittamasta kiitollisuuttaan. Vaikka hänellä nykyisin tosin oli yllin kyllin huolia, oli hänen elämänsä sittenkin kuolematon timantti. Entisyys — jopa hänen onnellisimmat hetkensä Hannan seurassa — oli pelkkää pimeyttä verrattuna näihin nykyisyyden yksinäisiin hetkiin, jolloin hän sai kokea pettymystä ulkona ja epäsopua ja vieraantumista kodissaan. Joka aamu, kun hän polvistui vuoteensa ääreen rukoilemaan, tiesi hän, että hänellä nyt oli jotakin, mihin verrattuna koko hänen edellinen elämänsä näytti synkältä ja arvottomalta ja mitä korvaamaan, jos hän sen menettäisi, ei mikään ikinä kykenisi — ei täydellisinkään inhimillinen rakkaus kodissa eikä edes Hannan rakkauden uusiintuminen.

Näin ollen hän ei voinut kieltäytyä julistamasta hänelle osoitettua armoa, varsinkaan, kun kutsu tuli herra Beemanilta, joka oli ollut hänelle niin ystävällinen ja josta oli sattunut tulemaan hänen rippi-isänsä, paavinsa ja erehtymätön kirkkonsa. Pappi tarjoutui opettamaan Robertille tervettä oppia, jotta hän ei enää loukkaisi uskovaisia kallistumalla gardnerilaisuuteen, korkea-haldenilaisuuteen tai muuhun tosi-kalvinilaisuudelle vihamieliseen suuntaan. Robert ei ollut mikään hyvä oppilas. Hänen jokseenkin kirjaimellinen järkensä osoittautui vuotavaksi alukseksi Whitefieldin ja Calvinin oppien ristiaallokossa; hänen älynsä oli tehdä haaksirikon vanhurskauttamisen ja syytöksen tyrskyissä. Mutta hän kykeni pysyttelemään pinnalla sen raamatunlauseen avulla, jossa kaikki erikoinen oppi on punottu ikäänkuin köydenpätkäksi: »Ne, jotka hän edeltäpäin on tuntenut, ne hän on valinnut, ja jotka hän on valinnut, ne hän on kutsunut, ja jotka hän on kutsunut, ne hän on vanhurskaiksi tehnyt, ja jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös autuaiksi tehnyt.»

Tämä teksti oli otollinen sille seurakunnalle, joka eleli Sussexissa Rotherin kylien tienoilla ja Kentin hökkeleissä. Robert saarnasi sitä Horsmondenin erikoisessa baptistikappelissa, ja hänet hyväksyttiin tekstin puitteissa. Hän voi esittää itsensä edeltäpäin tunnettuna, edeltäpäin valittuna, kutsuttuna, vanhurskautettuna, kirkastettuna; ja kiitollisuudellaan hän näkyi herättävän uuden luottamuksen, joka sai hänen sanansa vuolaina virtaamaan, sen sijaan että ne olisivat hitaasti tippuneet hänen paahdetulta kieleltään. Herra Beeman oli herttaisen tyytyväinen oppilaaseensa ja ylisti häntä sen jälkeen ylimmäispapillisessa teepöydässä.

»Nyt, kun teitä on opetettu, te hallitsette paremmin evankeliumin sanaa ja kansa kuuntelee teitä mielenylennyksekseen. Jos ihmiset huomaavat, että saarnaaja erehtyy vääriin oppeihin, niin ne hätkähtävät. Eipä niin, että minä uskoisin niihin uusiin pöyhkeihin menettelyihin, joilla evankeliumin opettajia valmistetaan yliopistoissa ja muissa opinahjoissa. Jos Herra meidät kutsuu, niin kyllä hän varmasti opettaa meille, mitä meidän on tiedettävä. Ja mennä sitä johonkin opistoon oppimaan on samaa kuin kieltää häneltä itseltään sananvalta.»

Kotimatkallaan Robert esitti epävirallisesti saarnansa ryhmälle naisia ja pieniä tyttöjä Light Foot Greenin kaivolla. Vaikka hänen kokemuksensa kappelissa oli tällä kerralla ollut paljoa onnellisempi, ei hän kuitenkaan voinut vapautua ajatuksesta, että valitut istuivat valamiehistönä, ja hän tunsi haluavansa vaihteen vuoksi saarnata sellaisillekin, jotka eivät olleet pelastettuja. Nuo naiset ja pienet tytöt eivät nähtävästi olleet pelastettuja, sillä muutoin he tietenkin olisivat tänä sunnuntai-iltana olleet jossakin hartauskokouksessa sen sijaan, että lörpöttelivät kaivolla. Kun hän alkoi puhua, avautuivat heidän suunsa ja pysyivät auki siihen asti, kun hän oli puheensa lopettanut. Siihen mennessä jotkut heidän miestuttavistaan olivat tulleet ulos läheisestä kapakasta, ja loppua elähdyttivät jotkut kokkapuheet, jotka Robertista epävirallisen kavalasti olivat tervetulleempia kuin vanhurskaiden aamenet ja halleluja-huudot.

Hän jatkoi matkaansa kummeksien, oliko hän mitään hyvää vaikuttanut, mutta silti tuntien, että hän vihdoinkin oli saarnannut publikaaneille ja syntisille.

8.

Robertin uusi elämä oli joutunut uudelle asteelle. Hänestä oli itsensä uhallakin tullut saarnaaja — ei säännöllinen saarnaaja, sillä hän oli edelleenkin maanviljelijä kaiken viikkoa, eikä hän liittänyt kirjaimia E. J. eli »evankeliumin julistaja» nimensä perään, kuten herra Beeman teki. Siitä huolimatta hän oli saarnaaja, jolla oli oma erikoinen työalansa kylissä Goudhurstin ympäristöllä. Puolisen tusinaa kappeleita ja kokoushuoneita oli yhteydessä Goudhurstin kappelin kanssa, ja niitä hallitsi vanha Beeman-paavi. Lukuunottamatta High Haldenia, jossa oli kiivasta erimielisyyttä, oli hänen valtansa ehdoton — hän saattoi milloin vain halusi käskeä varsinaisen papin pysymään syrjässä päästääkseen jonkun valitun aseen saarnastuoliin. Jonakuna sunnuntaina Robert todisti valituille Frittendenissä, toisena Bethersdenissä ja sitä seuraavana Biddendenissä ja Baars Islessä.

Herra Beeman seurasi häntä aina, ja matkalla kotiin tai teenjuonnilla tai illallisella sen jälkeen hän tavallisesti opasti häntä arvostelullaan. Hänen johdollaan Robertin esitystapa menetti paljon alkuperäisestä lapsellisesta innostaan, hän oppi pientä teeskentelyä ja korskeilua, ja yleensä hyväksyivät hänet lounaisen Kentin erikoisseurakunnat. Nämä näykkivät ja arvostelivat, mutta päättelivät keskuudessaan, että hän epäilemättä oli Jumalan siunaama nuori mies, joka osasi käyttää sanaa. Hän ei vielä ollut pitkälle edistynyt kieliopinnoissaan, vaikka hän olikin herra Beemanin neuvosta siinä suhteessa turvautunut rukoukseen, mutta hänen kompastuksensa soivat mieluisen ylemmyyden tunteen niille kuulijoille, jotka kykenivät ne huomaamaan.

Kun hänen säännölliset saarnaamisensa olivat päättyneet joko sunnuntai-iltana tai maanantai-aamuna, oli hänen tapansa palata kotiin joitakin kiertoteitä — Harlakendenin, Mayshavesin, Kalsham Greenin tai Gablehookin kautta — ja puhua satunnaisille ihmisryhmille kylien nurmikoilla, kirkkomaan portailla tai oluttupain ulkopuolella. Seisoipa hän kerran pajan ovellakin Omendenissa, ja raudan kalskuessa alasimelle ja palkeiden pauhatessa hän kertoi sepälle päivästä, joka palaa kuin pätsi...

Robert rakasti tätä epäsäännöllistä lähetystyötään enemmän kuin hän konsaan voi rakastaa määrättyjä ja mahtipontisempia velvollisuuksiaan. Se kuului niihin satunnaisiin öihin, jotka hän vietti tähtitaivaan alla — pehmoisiin, punervansinerviin kesäkuun öihin, jolloin keltaisen kuun sakarat hohtivat metsän yläpuolella ja lämmin ilma oli raskas heinän tuoksusta. Hän sovitti sen yhteen suloisen, hapuilevan päiväpaisteen kanssa myöhään iltasella tai varhain aamusella, kylän kaivoihin tai väleihin autioihin kujiin; ja hänen sydämensä sykki noille muutamille harvoille typerille ihmisille niinkuin se ei koskaan sykkinyt kappelien kuulijakunnille. Hän ei saanut aikaan mitään ihmeellistä heidän keskuudessaan, ei hyvään eikä pahaan. Läntisen Kentin asukkaat eivät olleet kiihkomielistä väkeä, eikä Robertia tienristeyksissä kivitetty enempää kuin hänen luokseen tulvimalla tunki katuvaisia syntisiäkään. Joku ohimennen lausuttu nalja tai silloin tällöin tarjottu teekupillinen oli ainoa, mikä erotti lampaat vuohista.

Mutta vaikka hän nyt pikemminkin puhui avoimille suille kuin avoimille korville, ei hän silti masentunut. Hänen saarnaamisensa oli voidetta hänen omalle sielulleen, joka tunsi raskaana kiitollisuuden taakan Kristuksen kallista verta kohtaan. Hän tunsi rakkauden vetävän häntä näitä tylsinä harhailevia lampaita kohti ja iloitsi heidän toisinaan osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Hän alkoi uudesta elämästään löytää yhä enemmän omintakeisuutta, yhä enemmän huojennusta kodin levottomuudesta, yksinäisyydestä ja huolista. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että osa hänen onnestaan johtui hänen läheisemmästä yhteydestään ketojen kanssa, lisääntyvästä maantunnusta, joka oli osana näistä sapateista.

Huhu, hänestä levisi tietenkin. Niiltä, jotka kuuntelivat häntä tympeässä äänettömyydessä, kirposivat piankin kielen kahleet, sitten kun hän oli lähtenyt; ja vaikka hänen virallinen todistuksensa rajoittui beemanilaisiin kappeleihin Goudhurstin ympäristöllä, versoi sen hapuilevaa villiä kasvua High Tiltiin ja Campany's Hatchiin asti.

»Bob sanoi Peening Quarterissa, ettei ole väliä muusta, kun hän vain on pelastettu.» — »Bob sanoi Gabblebookissa, että pelastus on kuin kupillinen teetä, ja tarvitsee vain kurottaa kätensä se ottamaan.» — »Bob sanoi rakastavansa Rarrstilen Pitcheriä kuin omia lampaitaan.» — »Bob sanoi Heartsapin kapakan edustalla, että ne olivat kaikki Jumalan köyhiä lapsia.» — »Bob sanoi Iden Woodissa... »Bob sanoi Bugglesdenissa... Bob sanoi Brognesissa...» Ei näkynyt olevan mitään loppua sillä, mitä Bob oli sanonut.

Ihmiset alkoivat tottua hänen uuteen vanhurskauteensa. Ei ollut paljoakaan sitä kiihkeää suuttumusta, joka oli raivonnut silloin, kun muistot vanhasta Bobista olivat vielä vereksinä Bodiamin ja High Tiltin väestön mielessä. Hän alkoi haihtua pois seudun elämästä. Sunnuntaisin hän oli tavallisesti Goudhurstissa, eikä hän koskaan viettänyt arkipäiviensä joutohetkiä kapakassa. Niinpä rajoittuikin hänen kosketuksensa naapurien kanssa päivän työhön, ja Campany's Hatchissa oli nyt niin vähän yritteliäisyyttä, ettei sen isännällä usein ollut asiaa markkinoille. Tilan hoito sai tosiaan kärsiä isännän innosta pelastaa sieluja. Robert oli palkannut nuorukaisen tilapäistöihin ja auttamaan Mabelia niinä päivinä, kun hän oli kotoa poissa. Mutta nämä jatkuvat poissaolot yhden miehen tilalta eivät voineet jäädä turmiottomiksi. Mabel oli kaupungin kasvatti ja taitamaton, ja hänellä oli myöskin pienokaisensa ja talousaskareet hoidettavina, eikä nuorukainen ollut kyllin tehokas korvaus Robertille voimiltaan enempää kuin kokemukseltaankaan.

»Hänen talonsa joutuu pian vasaran alle», sanoi Jim, »kun hän jättää sen tuolla tavoin välillä kuudeksikin päiväksi kuukaudessa. Minä sanon, että se on rikollista — vähän maata on muutenkin... Ja kun Powlard ja minä toimitimme hänelle talon, luulimme me hänen panevan sen hyvään kuntoon.»

»Hän tärveli heinänsäkin, kun ei tahtonut kärrätä niitä sunnuntaina», virkkoi Mary; »vähän järkeä hänellä on kotonakin ollessaan».

»Bob on ollut alati minulle kiusankappaleena — hulttiona tai kunnon miehenä... ja nyt hän on alkanut tämän uuden järjettömyyden...»

»Olet oikeassa nimittäessäsi sitä järjettömyydeksi, eikä se ole säädyllistäkään. Kaikki hänen saarnailunsa on pikemminkin sairaloisuutta: hän on ahminut enemmän evankeliumia kuin voi pitää nahoissaan, joten hän on siitä ihan sairas. Minä sanon, ettei se ole säädyllistä, ja minä surkuttelen Mabel-rukkaa, jonka täytyy sitä kaikkea sietää.»

Mabel oli itsekin suruissaan. Häntä äköitti olla kuljeskelevan saarnaajan vaimona, häntä äköitti tulla jätetyksi yksikseen joka toinen lauvantai-ilta, häntä äköitti nähdä talo laiminlyötynä. Sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ystävänsä varmaankin halveksivat häntä, kun oli naimisissa lörpöttelijän, kiertävän »nuorten miesten kristillisen yhdistyksen» kanssa. Mikä kova kohtalo oli tullutkaan Mabel Powlardin osaksi, joka ennen liikkui eräiden Bulverhythen hienoimpien nuorukaisten parissa. Entiset ajatkin, jolloin hän oli mustasukkainen Hannalle ja Bob vietti iltansa kapakassa, olivat olleet nykyistä paremmat.

Joskus hän kosti Bobille tämän viikonloppu-matkat lähtemällä itse kyläilemään aviomiehen ollessa kotona. Hänen isänsä oli hänellä liittolaisena Bobia vastaan, ja hän tiesi aina voivansa mennä yöksi Bulwerhytheen, milloin vain halusi. Robertista tuntui tämä rangaistus niin katkeralta, että hän menikin varsin usein. Näissä tilaisuuksissa hän jätti pienokaisen joko isän tai Pollyn ja Clemin hoiviin. Robert tunsi toisinaan halua moittia häntä luonnottomaksi äidiksi, mutta Mabel vastasi tähän nimittämällä häntä luonnottomaksi aviomieheksi. Erityiset armoitukset näkyivät hajottavan hänen kotinsa.

Näin kului kesä vähitellen. Oli suloisia hellän, kaihoisan mietiskelyn päiviä; mutta oli myöskin katkeria, vaikeita, ristiriitaisuuden ja tuskittelun päiviä. Joskus Robertia alkoivat kiusata epäilyksetkin — epäilykset hänen uuden kokemuksensa varmuudesta, jopa todellisuudestakin. Mikäli hänen mietiskelevien hetkiensä autuaallisuus lisääntyi, tuoden mukanaan täydellisemmän, tiukemman yhteydentunteen, sikäli hänen henkensä niiden väliajoilla kävi masentuneemmaksi ja putosi uupuneena korkeuksista, muisto kävi hämärämmäksi, varmuus vähemmän kirkkaaksi, ja korkeudet häämöittivät niin etäällä, että ne melkein näyttivät kuvittelulta...

Istuessaan päiväpaisteessa pienokainen sylissään, levätessään valveilla vaimonsa vieressä aamun värähtelevässä sarastuksessa tai ahertaessaan heidän molempien eteen vainioilla elokuun lämmössä ja rauhassa hän ponnisteli surumielin voittaakseen takaisin ne hetket, jotka olivat hohteellaan hiponeet häntä kuin ohilentävän linnun siipi... Monesti hän vavisten tarkisti menneisyyttä ja huomasi itsensä kelvottomaksi, yritti laskea pelastamansa sielut eikä löytänyt ainoatakaan; kaikki hänen ruumiillinen uurastuksensa, kaikki hänen sielunsa ponnistelu näytti useinkin vain hedelmättömältä yritykseltä maailmassa, joka oli kaunis vain etäisen Jumalan tilapäisessä heijastuksessa, aivan kuin vesilätäkkö hetkiseksi heijastaa auringonsäteitä ja sitten pysyy kaiken päivää sameana ja kylmänä. Joskus valtasi hänet jonkinlainen epätoivo, yllyttäen häntä antamaan perään, palaamaan piipun ja kapakan varmoihin nautintoihin ja lepytetyn Mabelin luo, luopumaan etsimästä sellaista, mikä ehkä oli vain haave... Mutta nopeasti hän joko muisti itsensä niiltä päiviltä, joina hänellä oli nuo varmat nautinnot ja hän kuitenkin vaelsi kuoleman varjojen maassa, ja sitten hänen sydämensä taaskin sykähti kiitollisuudesta sitä hyvyyttä kohtaan, joka oli kutsunut hänet valoon; tai myöskin muuttui hänen epäilyksensä äkkiä hartaaksi varmuudeksi, ja maailma kaikkine maailmallisuuksineen häipyi pois, jättäen hänet yksin rakkauteensa.

9.

Syyskuun alussa kutsuttiin Robert Shadoxhurstiin, useita kilometrejä Bethersdenistä itäänpäin sijaitsevaan kylään Beemanin paimenalueen ulkopuolelle. Tähän asti oli hänen papillinen toimintansa jyrkästi rajoittunut niihin kyliin, joita hänen suojelijansa hallitsi, mutta ilmeisestikin oli huhu hänestä levinnyt hänen työpiirinsä ulkopuolelle, joten shadoxhurstilaiset olivat ainakin uteliaat tietämään, miltä hän näytti. Herra Beeman kehoitti häntä ottamaan kutsun vastaan; hän näki itsensä astuvan Shadoxhurstiin Robertin kintereillä. Hänen kehoitustaan tuki Jumalan sana, sillä kun Robert vetosi raamattuunsa, avaten sen umpimähkään, niin sattuivat hänen silmänsä tekstiin: »Sebulonin maassa ja Naftalin maassa, meren puolella Jordanin takana Galileassa, jossa pakanat ovat, pimeydessä elävä kansa näki suuren valkeuden; ja niille, jotka asuivat kuoleman varjon laaksossa, paistoi valkeus.» Tätä ei saattanut pitää minään vähempänä kuin jumalallisena käskynä lähteä Shadoxhurstiin. Ja hän lähetti myöntävän vastauksen seurakunnan vanhimmille.

Matka oli pitempi kuin entiset, ja vaikka hän olisi voinut matkustaa junalla Frittendenin tielle asti, tuumi hän, että hänellä olisi laajempi tilaisuus epäsäännölliseen todistukseensa kuin vielä koskaan aikaisemmin, minkä vuoksi hän päätti kävellä ja lähteä jo aamulla. Hänen tiensä kulkisi aluksi vanhaa seutua Tubslaken ja Gills Greenin kautta ja sitten Benendenin läpi oudoille tienoille — Starvendeniin ja Pale Milliin, Little Wadiin ja Witters Oakiin, joissa kansa asui pimeydessä eikä ollut koskaan kuullut, miten Bob Fuller oli löytänyt vapaan armon Mopesdenin metsän liepeillä.

Mabel oli kovin vihainen kuullessaan tästä päätöksestä — niin vihainen, että hän kieltäytyi auttamasta miestään seurakunnan vanhimmille menevän kirjeen oikokirjoituksessa.

»En ole koskaan moista kuullut — lähteä tilalta kolmeksi vuorokaudeksi, ikäänkuin ei olisi jo kyllin pahoin jättää se päiväksikin. Kyllä on kaunista, että minä saan tehdä kaiken työn sunnuntaina.»

»On tavattoman vähän tehtävää näinä aikoina, tyttöseni. Minä toimitan kaikki omenat poimituiksi sitä ennen, eikä ole mitään muuta tehtävää kuin hoitaa kananpoikia, ja onhan sinulla sitä varten Podgam.»

»Kylläpä hänestä onkin paljon apua! Kananpojilla, vieläpä sinullakin, on enemmän järkeä kuin hänellä. Minun täytyy olla hänen kintereillään kaiken päivää... Ja sitten on pienokainenkin... Minä nimitän tätä häpeäksi, Robert, tosiaankin. Jos sinun _täytyy_ lähteä Shadoxhurstiin, niin mikset voi matkustaa junalla eikä kävellä huhkia jalkaisin pitkin seutua?»

»Mabel, minä sanon sinulle rakkaani, ettei minun suurin iloni ole saarnata kappelissa, jossa kai jokainen tuntee evankeliumin paremmin kuin minä, vaan puhua maanteillä ja aitovierillä, kuten sanassa sanotaan, ja pakottaa ne tulemaan sisälle. Siellä on miehiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet vapaasta armosta. Ja minä halajan kovin hartaasti ilmoittaa heille, mitä minä tiedän, jotta he voisivat tulla minun kaltaisikseni.»

»Sitten minä säälin heidän vaimojaan.»

Bob katsahti Mabeliin mitään virkkamatta, ja jokin hänen hyvänsävyisissä, punakoissa kasvoissaan noine huolestuneine sinisine silmineen vetosi erääseen puoleen Mabelissa, joka oli nopeasti haihtumassa. Tämän sydän alkoi sykkiä nopeasti, ja astuen miehensä luokse hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, vetäen hänet lähemmäksi.

»Bob, jätähän toki tuo... Miksi sen täytyy olla meidän välillämme? Ennen me elimme onnellisina yhdessä. Jos sinunkin on oltava uskovainen, etkö voi sitä olla ilman kaikkea tätä puuhaa ja vaivaa? Joskus minusta tuntuu, etten voi sitä kauemmin kestää... lähdet tuolla lailla... ja rakastat niin monia asioita enemmän kuin minua...»

»Enhän minä, pikku vaimoni», jupisi toinen hellästi; »minä rakastan sinua aivan kuin ennenkin. Mutta kun Herra kutsuu, täytyy minun mennä, ja minne hän minua kutsuu, sinne minun on mentävä... sillä hän on ollut minulle niin hyvä, Mabel — parempi kuin osaat aavistaakaan.»

»Minä en näe mitään hyvyyttä siinä, että sinut riistetään vaimosi luota ja sinusta tehdään kuljeksiva hupsu... ja talo menee hunningolle, kun sinä sillä tavoin matkustelet; ja sinä menetit parhaan osan heinistäsikin, kun sanoit, että Jumalan sana kielsi niitä sunnuntaina ajamasta latoon... Eikä koskaan piipun tuottamaa nautintoa tai lasillista oluttuvassa... Oi, Bob, _onko_ Jumala ollut hyvä sinua kohtaan? Kysyhän sitä itseltäsi nyt — oikein vakavasti. Jos sinä hänen tähtensä jonakuna päivänä huomaat, että olet menettänyt talosi ja rahasi ja... ja vaimosi, niin sanotko vieläkin, että Jumala on ollut sinulle hyvä?»

»Sanon», vastasi Robert, »sanon sittenkin».

Bob ei työntänyt häntä eikä kiusaustaan luotaan, vaan puristi häntä rintaansa vasten, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat hänen tukkansa pehmeiden vallattomien kiharien yli avoimesta ikkunasta hedelmäpuutarhan takaa häämöittävään vihervään tähtitaivaaseen. Mabel itki nyt, nyyhkyttäen kuluneen vuoden tuskittelusta ja surusta, jotka olivat ainoastaan osaksi purkautuneet moitteissa ja kiukutteluissa esille. Hänen avioliittonsa oli ollut pettymys, täydellinen pettymys... Hän oli luullut menneensä naimisiin herrasmiehen ja hurjastelijan kanssa, ja tämä oli osoittautunut vain tavalliseksi maalaiseksi, ja vihdoin hänestä oli tullut raittiusmies, raamatunlukija, psalmien veisaaja — kaikkea, mitä Mabel enimmin vihasi ja halveksi. Hänen sydämensä oli täynnä pettyneiden toiveitten katkeruutta; hänellä ei enää ollut mitään toivoa tai ylpeyttä jäljellä.

»Älä itke, rakkaani», sanoi Robert; »älä tuskittele. Minä en usko, että Herra koskaan sallisi sinun poistua luotani, ja mitä muuhun tulee, niin eikö hän ole luvannut, että jokainen, ken menettää talot ja tilukset hänen tähtensä ja evankeliumin tähden, saa ne takaisin tulevaisessa maailmassa ynnä iankaikkisen elämän?»

»Minä en välitä niistä tulevaisessa maailmassa», nyyhkytti Mabel; »mitä hyötyä niistä meille siellä olisi? Minä tahdon ne nyt — kun lapsikin kasvaa ja varttuu ja niin poispäin. Ihmettelen, että et huolehdi hänestä, vaikket minusta välittäisikään.»

»Minä välitän teistä molemmista, mutta Herra pitää huolen. Täytyy luottaa Herraan. Mutta sanonpa sinulle Mabel, mitä teen. Minä pyydän Clemiä tulemaan tänne sunnuntaina. Hän ei välitä, mitähän Herran päivänä tekee. Hän voi sinun edestäsi paimentaa kananpoikia ja katsoa, että Podgam tekee tehtävänsä. Ja minä pyydän, että hän tuo Pollyn mukanaan; hän pitää sinulle seuraa ja ehkä hän hiukan hoivailee pienokaistakin.»

»Jollen saa pitää omaa miestäni, niin en huoli kenestäkään. Sitäpaitsi he eivät jouda kotoaan paitsi sunnuntaisin, ja minun täytyy olla lauvantai ja maanantai ypöyksin. Oi, tämä on liian julmaa!»

Eivät sanat eivätkä hyväilyt voineet saattaa heitä parempaan yhteisymmärrykseen. Ja lauantai-aamuna Robert lähti matkalleen raskain sydämin.

10.

Ilmassa oli hiukan syyskuun usvaista tuntua ja se säilytti tyyneydessään omenien ja palavien rikkaruohojen hajua. Kentin rinteillä Rotherin tuolla puolen siinti lämpimiä väriläikkiä — vaaleita sänkipeltoja, vielä leikkaamatonta kellervän ruskeaa viljaa, humalatarhojen kirkasta kellervää vehreyttä metsien tumman sävyn vastakohtana; pienet saviset kujat pensasaitojen välissä puunsivat punervina, ja siellä täällä näkyivät jonkun tilan kirjavat kotipalstat.

Robert asteli kukkuloita kohti nevaisen tien ruohottuneiden raiteiden ääritse; hänen takanaan oli Sussex metsäisessä mäkiseudussa, hänen edessään Kentin tuulimyllyt päiväpaisteessa liikkumattomina riippuvine siipineen. Rother oli nyt kääntynyt etelään päin Bodiamin sillan kohdalta, juosten Udiamin ja Churchsettlen ohi Salehurstiin. Rajana Kentin ja Sussexin välillä tällä kohtaa oli syvälle vainioiden väliin uponnut ja orjantappurain ja leppien tukahduttama Kentin puro.

Hän meni sen yli Peter's Greenin kentän kohdalta ja poikkesi sitten kävelemään pientä, kapeaa, kalkkimuraista tanhuaa Sandhurstiin, ponnistellen lyhyessä keskipäivän helteessä Megrimin mäkeä ylöspäin. Juuri tältä tieltä oli hänet vuosi sitten löydetty juopuneena ja tiedottomana virumasta. Jollei hänelle olisi nimenomaan toisin opetettu, olisi hän pitänyt onnellisena seikkailuna sitä, joka oli hänet täten masentanut; sillä jollei hän olisi riidellyt Mabelin kanssa ja humaltunut »Kuninkaanpäässä» eikä tuupertunut ojaan eikä herra Beeman häntä sieltä korjannut, niin hän ei olisi saanut tuta iankaikkista armoa ja vapaan armoituksen ihmeitä... Mikä onnekas synti, joka oli niin autuaallisesti annettu anteeksi! Mutta hän ei saanut sitä ajatella; jos kutsu ja valinta olisi tullut hänelle jotakin toista tietä, vähemmän kohtalokkaasti, niin ehkei häneltä nyt vaadittaisi näin suuria ponnistuksia vastaukseksi... ehkei hänen tarvitsisi kärsiä vaikeuksia kodissaan ja sen ulkopuolella. Hän olisi voinut rakastaa Jumalaa mukavasti... vaikka sekin olisi ollut väärin... Oli epätietoista, saattoiko armoitettu ihminen koskaan tuntea elämänsä todella mukavaksi...

Näin kiirivät Robertin ajatukset rikkinäisinä, kunnes hän saapui Neljän tien risteykseen ja tunsi kutsun puhua siellä eräille tienkorjaajille, jotka nauttivat päivällistään tienviitan juurella. Näihin yhtyi kaksi naista, jotka olivat pärpätelleet erään mökin aidan yli, ja sitten muutamia lapsia kotimatkallaan Hawkhurstin koulusta. Ulkonäöltään, rotevalla vartalollaan, punervalla ihonvärillään ja sillä hulivilin ilmeellä, jonka hänen vaatteensa, lakkinsa ja pieni huulipartansa hänelle antoivat — sillä hän oli luopunut yrityksistään näyttää evankeliumin saarnaajalta — onnistui Robert herättämään jonkun verran uteliaisuutta. Hän ei ollut ennen puhunut Neljän tien risteyksessä, vaikka huhu hänestä oli kulkenut Hawkhurstista ja Newendenistä, ja hänen kuulijansa olivat mielissään, että vihdoin saivat hänet nähdä, voidakseen verrata muiden kylien vaikutelmia — »roteva mies, mutta varsin kummallinen meiningeiltään», totesivat he.

Hän puhui ainoastaan kymmenen minuuttia, painoi sitten lakin päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt odottamaan vaikutuksia; hänen kokemuksensa oli opettanut hänet olemaan niitä odottamatta. Hän oli kerran uneksinut ihmeellisistä kääntymyksistä, äänistä, jotka äkkiä kohosivat hänen kanssaan Karitsan kunniaa ylistämään, helluntaiherätyksistä kylän nurmikolla. Mutta nyt hän oli oppinut tyytymään näennäiseen pettymykseen, kylvämään sanaa niin kuin kylvi jyviä mustan maaliskuisen peltonsa vakoihin, tietäen, että kylvö ei raisusti nousisi oraalle paitsi surkastuakseen ja kuollakseen... Siellä täällä tehtiin hänelle joku kysymys, esitettiin joku epäilys, kerrottiin joku hapuileva kokemus, mutta tavallisesti olivat hänelle osoitetut huomautukset virnistelevää laatua — sellaista leikinlaskua, joka elähdyttää »Nisulyhteen» tai »Kruunun» tarjoiluhuoneita.

Lähdettyään Neljän tien risteyksestä hän kääntyi pienelle kujalle, joka kulkee Gun Greenin ja Furnace Millin kautta alas Benendenin joen laaksoon saarnimetsien lävitse ja sitten ylöspäin Scullsgaten ja Nineven kautta suurelle maantielle Crit Hallin luona. Päivä vaipui hänen kanssaan alas laaksoon, ja hän tuli sieltä ylös taivaan kumottaessa punaisena tuliroihuna hehkuvasta auringonlaskusta, joka lähetti pitkiä varjoja uiskentelemaan pelloilla — metsien, latojen ja humalankuivaushuoneiden korkeiden tornien varjoja, jotka liikkuivat Swattendenin ja Coarsehoarnen kukkuloilta tulvivan punaisen valon edellä.