Part 8

Kun Robert huomasi, että kaikki hänen omaisensa, empivää Clemiä ja Pollya lukuunottamatta, pyrkivät naittamaan hänet Mabelille ja sitä varten panivat koko Bodingmaresin yhteiskunnallisen koneiston käyntiin, tunsi hän aluksi närkästystä. Vai sellaista peliä he nyt pelasivat? Uhraten kaikki tehdäkseen hänet kunnioitetuksi! Luulivat hänen naivan Mabelin kaltaisen tytön korkeine korkoineen ja ylhäisine mielipiteineen — hänen, joka tiesi, mitä rakkaus oli, aivankuin maahiisi itse olisi sen hänelle opettanut.

Kuitenkin hän toivoi, että Hanna kuulisi hänen kuhertelustaan. Bobin ylpeys kangistui sille suunnalle, ja hän toivoi tytön luulevan, ettei hän ollut toivottomasti haavoittunut, vaan, kuten niin monet miehet, löytänyt vaihtelusta parantavan balsamin. Siinä mielessä hän oli pyytänyt Maude Willardia mukaansa ja tehnyt pari muutakin nolattua kosiskeluyritystä. Hän rakasti Hannaa yhtä paljon kuin koskaan ja tiesi sydämessään häntä rakastavansa, ja yhä oli hänellä epätoivoisia hetkiä. Oli kuitenkin välttämätöntä, että Hannan jatkuva poissaolo aiheuttaisi hänessä muutoksen ja tekisi mahdolliseksi sen, mitä muutoin ei olisi koskaan tapahtunut. Hänen rakkautensa Hannaa kohtaan oli ilmaisuiltaan aina ollut erittäin kouraantuntuvaa, ja kaikki siihen liittyvät kuvat olivat ruumiillisia ja aineellisia. Nämä kuvat alkoivat nyt haihtua vereksen kehoituksen puutteesta. Niiden ääriviivat hämärtyivät unhoon, ja toiset, painavammat, vahvemmat ja todellisemmat, koska ne liittyivät lähemmin hänen jokapäiväiseen kokemukseensa, alkoivat karkoittaa niitä pois. Jos Hanna palaisi, jos Bob jonakuna päivänä tapaisi hänet nevalla, missä maantie menee joen yli, tai näkisi hänet seisomassa Blindgroomsin portilla tai taluttamassa hevostaan Mountpumpsin mäkeä ylös, silloin hän palaisi hänen sydämeensä ja ajaisi kaiken muun pois — sillä hänen sydämensä kuului Hannalle ja Hanna oli siihen painanut puumerkkinsä.

Mutta Hanna ei palannut. Heimonsa häätapojen mukaan hän kuului puolisonsa omaisille yhtä paljon kuin omilleen, ja Dariuksen sukulaiset asuivat kaukana Manhood's Endillä Chichesterin tuolla puolen. He olivat puhdasverisiä mustalaisia, mutta he olivat vakinaisesti asettuneet mökkiin Apuldramin lähettyville, ja sanottiin, että Hanna puolisoineen viipyisi heidän luonaan ainakin kuusi kuukautta. Mutta varmasti hän joskus tulisi tapaamaan äitiään Blindgroomsiin, ja Fullerit olivat kyllin viisaita tajutakseen, että jos Robert meni naimisiin, täytyi hänen tehdä se ennenkuin Hanna palaisi.

Tähän mennessä olivat omaiset alkaneet nähdä avioliitossa ainoan toivon kohottaa Bobin jälleen ihmisten kirjoihin. Avioliitto oli paikkakunnalla tunnettu ainoana lääkkeenä huikentelevaisuuden ja juoppouden paheisiin. Vaimon arveltiin tuovan sopivaa vastaviehätystä sekä kapakan tuhlari-iloitteluille että hämäräisten tanhuain luvattomille riemuille lemmen liidellessä yöperhojen lailla. Aviomiehenä Robert siis olisi vakiintunut ja kunnioitettava, kaikki hänen häpeänsä ja luisumisensa unhotettu. Naimattomana hän jäisi moitteen ja häpeän alaiseksi.

Vaikeutena vain oli löytää hänelle vaimo. Kukaan paikkakunnan tytöistä ei viitsinyt häneen vilkaistakaan. Hänen maineensa ei ollut liian puhdas ennenkuin hän rakastui Hannaan — häntä oli pidetty meluisana, juopporattina, tuhlarina, joka kulutti rahansa keihäänheittoon ja puolen-pennyn kilpailuihin, ja sitäpaitsi alhaiseksi ja huikentelevaiseksi rakkaudessaan. Hänen suhteensa Hannaan oli lopullisesti tehnyt hänet yhteiskunnan hylkiöksi, hän oli rakastanut Hannaa häikäilemättömästi, julkisesti ja avuttomasti, oli seurustellut hänen mustalaissukulaistensa kanssa, oli tehnyt mahdottomaksi, että kukaan siivo nuorukainen, saati sitten siivo tyttö, hänet tuntisi. Fullerien ainoana mahdollisuutena oli löytää tyttö »muilta mailta», joka ei ollut oikein käsittänyt hänen alennustilaansa. Powlardilla oli tietenkin jotakin vihiä, mutta hän puhui jalomielisesti »nuoren pojan vallattomuuksista» ja ilmeisesti katseli naimiskauppaa suopeasti. Häneen tehosi Bodingmaresin vauraus ja hän näki siinä huolettoman tulevaisuuden tyttärelleen.

Asiat olivat nyt ehtineet määrätylle asteelle, johon ne nähtävästi pysähtyivät. Robert oli usein ollut Bulweihythessä Mabelia tapaamassa, ja tämä tuli melkein yhtä usein Bodingmaresiin tai Marsh Quarteriin häntä tapaamaan, mutta Jim, Mary ja Elizabeth odottivat turhaan enempää kehitystä. Nyttemmin oli sitäpaitsi aivan yhtä luultavaa, että kehitys johtaisi Hannan ilmestymiseen paikkakunnalle; hän tulisi kuin myrskytuuli lännestä tärvelemään ja hävittämään Robertin kosiskelun huolellisesti muokatun pellon.

Kuka vitkasteli — Bob vaiko Mabel? Powlard otti tutkiakseen tytärtään, mutta Mabel oli erikoinen siinäkin, että piti oman päänsä tässä yhtä hyvin kuin muissa asioissa, eikä isä saanut mitään selville. Sitten Jim otti antaakseen Robertille hienon vihjauksen, mutta nuorukainen käski häntä huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään hänet rauhaan ja sanoi, ettei hän — Bob Fuller — lempo vieköön sallinut itseään kaulanauhasta talutettavan.

Sitten tuli aika, jolloin Robertia äkkiä lakattiin kutsumasta Bulwerhytheen, ja pyyntö, että Mabel tulisi viettämään päivän Bodingmaresissa evättiin kylmän kohteliaasti.

»Ystävyytenne näkyy loppuneen», virkkoi Jim.

»Enkä välitä, vaikka onkin», vastasi Robert.

29.

Oltiin kesäkuussa, kun Hanna palasi. Heinä oli korjattu alavilta jokiniityiltä, mutta ylävät maat ruskottivat vielä hierakasta, ratamosta ja lapinnätkimestä, odottaen viikatetta. Kujat olivat hämäriä lämpimästä tomusta, jota päilyi niiden yläpuolella, ja pensasaitoja verhoavasta metsäkirvelistä, lehmänpersiljasta ja saksankuminasta, joiden kukkien tuoksu tomuun sekaantuneena levitti ilmaan makeaa ummehtunutta lemua. Alhaalla vesiuomien varsilla olivat orapihlajain kukat kuihtuneet; mesiangervo imellytti ojien yläpuolella sakenevan ilman, joka öisin hiipi kosteana, tuoksuavana sumuna talon seiniä ylöspäin.

Robert tapasi Hannan pienellä kujalla, joka Bantonyn lähellä poikkeaa Salehurstin maantiestä. Hän oli matkalla Haiselmanin taloon, viemään sanaa Jimiltä, eikä tiennyt, että Hanna oli palannut. Tämän varjo vilahti esille tien mutkasta, langeten tomuisille raiteille ja villinä kasvavien kurjenpolvien päälle. Bob vilkaisi nähdäkseen, kuka tulija oli, ja näki Hannan kävelevän häntä kohti vasu kainalossa. Kun päivä oli lämmin, ei hänellä ollut huivia, ja hänen joustavaa, voimakasta vartaloaan — Robertista entistään hieman karkeampaa, jollei hänen muistinsa ollut sitä hienostanut — verhosi vihreä silkkipusero, joka oli kiinnitetty raskaalla rintasoljella.

Kumpikin hämmästyi. Hanna toivoi, että hänellä olisi ollut miehensä mukanaan, ja Robert taas oli kokonaan valmistumaton kohtaukseen. Hän jäi seisomaan kuin tolppa, tuijottaen tulijaan suu avoinna. Nuorukaisen hämminki palautti Hannan luottamuksen.

»Hyvää huomenta», virkkoi tämä ohi mennessään.

»Huomenta», vastata tokaisi Robert. Sitten hän äkkiä käsitti, että se oli Hanna, hänen Hannansa — nainen, jonka hänen lempensä oli valloittanut ja menettänyt, jota hänen sydämensä oli kaihoten kaivannut kautta talven. Hän kääntyi ja astui hänen jälkeensä.

»Onko 'hyvää huomenta' kaikki, mitä sinulla on sanottavaa sen jälkeen, mitä olet minulle tehnyt?»

»En ole tehnyt sinulle mitään pahaa.» Hannan äänessä oli heikko uikuttava sävy — hän pelkäsi, että Robert karkaisi hänen kimppuunsa tällä yksinäisellä, ummehtuneella pienellä tanhualla. Miehen kasvot olivat hyvin punaiset, ja otsasuonet paisuivat.

Mutta Bob ei halunnut tehdä hänelle pahaa. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikkien murha-aivoituksiensa ja kostontuumiensa jälkeen hän nyt, kun oli yksinään Hannan kanssa ja tämä hänen vallassaan, ei olisi halunnut muuta tehdä kuin ottaa hänet syliinsä ja kätkeä päänsä hänen povensa pehmeään poimuun. Hanna näki hänen heikkoutensa, ja hänen oma arkuutensa katosi.

»Sinulla ei ole mitään syytä katsoa minuun noin tylysti ja synkästi, herra Robert Fuller. Minä jätin sinut vain mennäkseni säätyni mukaiseen avioliittoon.»

»Minä olisin nainut sinut, ja sen sinä tiesit.»

»Ei ole soveliasta naida oman kansansa ulkopuolelta.»

»Mutta sinä et menetellyt rehellisesti minua kohtaan, kun et mitään sanonut.»

»Olihan sinulla silmät nähdäksesi.»

»Kuinka minä saatoin nähdä? Sinä salasit asiat — pelasit kaksoispeliä — ja minä rakastin sinua niin hartaasti...» Hän seisoi Hannan edessä kujassa, lakki työnnettynä takaraivolle, kasvot punaisina ja hiukan tuskanhikeä otsalla. Hän tiesi masentuvansa hänen edessään, tiesi lepyttelevänsä häntä — vaikka oli vannonut, että pakottaisi Hannan häntä itseään lepyttelemään. Mutta hän ei ollut oma herransa. Hänen rakkautensa tulvahdus oli pyyhkinyt pois kaiken liikutuksen, joka ei ollut joko henkistä tai eläimellistä laatua, — siivolle, sivistyneelle, järkevälle, itsekunnioituksen tapaiselle tunteelle ei jäänyt mitään vaikutusvoimaa.

»Älä esitä minulle mitään raakoja näytöksiäsi, herra Robert Fuller. Mennessäni naimisiin Dariuksen kanssa, minä sanoin: 'No, vihdoinkin olen päässyt korskean Robertin kiukutteluista.'»

Hänen sanansa vihlaisivat Robertia, joka huoahti tuskaisesti. Toivotonta kaikessa vetoamisessa Hannaan oli, ettei tällä ollut mitään todellista hellyyden pohjaa, johon sellainen voisi tehota. Kaikki Hannan pehmeys oli pinnalla, mitä sitä oli, aivan kuin savi peittää kovia peruskallioita.

»Nyt minun täytyy lähteä», jatkoi hän. »Olen ostanut kanan puolisolleni päivälliseksi, ja minun täytyy rientää kotiin sitä keittämään — jos sinulla nimittäin ei ole enempää sanottavaa.»

»Minä en enää eläessäni halua puhua sinulle sanaakaan.» »Niinkuin tahdot; mutta kun suusi oli auki, arvelin, että sinulla ehkä oli jotakin huomautettavaa. No niin, jää hyvästi.»

Heti kun Hanna oli lähtenyt kivahti nuorukaisen kiukku ilmiliekkiin. Hän mieli mennä hänen perästään, heittää hänet maahan ja rusikoida häntä kepillään. Hän olisi tahtonut murskata hänen kylkiluunsa, suomia hänen kauniin selkänsä iäksi arville... Mutta turhaa oli moista kuvitella — hän ei sitä hentoisi tehdä; heti kun hän Hannan saavuttaisi, leimahtaisi hänen rakkautensa jälleen ja hän nuhtelisi ja rukoilisi häntä niinkuin oli juuri vastikään tehnyt. Kuinka monesti hän olikaan kuvitellut tätä ensimmäistä kohtausta, ja joka kerta hän oli kuvitellut itseänsä kostajaksi — oli yrminyt häntä, kironnut häntä, uhannut häntä, säikähdyttänyt hänet ja murhannut hänet... Ja nyt kun hän todella oli Hannan tavannut, ei hän ollut muuta voinut kuin punastua ja hikoilla ja änkyttää katkonaisia rukouksia ja moitteita. Kuinka Hanna mahtoikaan häntä halveksia! Oi, miksi hän oli koskaan hänet tavannut? Miksei hän voinut häntä unhottaa?

30.

»Mitä aiot tänä iltapäivänä tehdä, Bob?» kysyi Jim päivällispöydässä.

»En tietääkseni mitään, paitsi että menen Pickdickin kanssa katsomaan miltä heinä näyttää yläniityllä.»

»Sen voit jättää. Pickdick tuntee heinän tai ainakin hänen pitäisi tuntea, kun saa kaksikymmentä shillingiä viikossa. Minusta olisi hyvä, jos voisit lähteä Bulverhytheen Turnerilla käymään.»

»Kuka on Turner?»

»Hän, joka on perustanut siemenkaupan High Streetin varrelle. Minulla on tässä hänen hintaluettelonsa» — ja Jim hypisteli röykkiötä likaisia paperilehtiä, — »ja minä haluaisin nähdä tai lähettää jonkun asiantuntijan katsomaan muutamia hänen näytteitään. Tässä on vihnevehnää, jota aioin kylvää Bugshullin vainiolle, kun se tänä syksynä on kalilla lannoitettu, sillä ajattelin, että vihnevehnä menestyisi Bugshullissa paremmin kuin punainen. Niissä savimaissa pitää olla tarkka, ja viime kerralla oli koko vilja vähän liiaksi ruokoisaa. Pyydät häntä näyttämään myöskin kaurojaan.»

Jos Robert olisi ollut lainkaan nopeaälyinen, olisi hän huomannut Jimin puhuvan erikoisen huolimattomasti ja tuijottavan häneen tuikeasti kaiken aikaa. Hän olisi myöskin huomannut, että Mary oli pysähtynyt siirappivanukkaansa syömisessä ja samaten tuijotti häneen.

»Ja Bulverhythessa ollessasi», jatkoi Jim yhtäkkiä, »voisit samalla pistäytyä Powlardilla. Ei kukaan meistä ole käynyt siellä moneen monituiseen viikkoon, ja kenties se tuntuu loukkaavalta.»

»Minä en mene heitä lähellekään», vastasi Robert.

Jim ja Mary vaihtoivat levottoman katseen.

»Olisi tyhmää loukata», virkkoi jälkimäinen, »juuri nyt, kun molemmat perheet ovat joutuneet kosketuksiin keskenään».

»Hm, mutta minä en aio tuoda niitä lähemmäksi toisiaan.»

»Emme me yritä sekaantua sinun asioihisi, Bob; sinun täytyy itse tehdä valintasi. Mutta eihän voi heittää Mabelin tapaista sievää nuorta tyttöä kuin kuumaa perunaa.»

»Jos kävisit nyt siellä, lieventäisi se toki hylkäämisen karkeutta», sanoi Jim.

Jim ja Mary puhuivat Robertille, tirkistellen toisiinsa ja nähtävästi vetäen samasta valtioviisauden ponnesta. He olivat kuulleet Hanna Ripleyn tulleen takaisin — sinä aamuna oli Little Moatin Bream siitä Jimille kertonut, — mutta he eivät kyenneet saamaan selville, oliko Hanna jo tavannut Robertia. Kaiketi ei, arvelivat he, koska hän oli vasta eilen saapunut. Bream oli kuullut, että hän viipyisi vain pari viikkoa. Darius oli ostanut matkavankkurit ja he aikoivat asustaa maanteillä, välistä tilapäisesti majoittuen High Tiltiin ja Apuldramiin. Nämä olivat rohkaisevia uutisia, sillä kunhan Robert ei vain sotkeutuisi tämän vierailun aikana, niin ei tulevaisuus olisi niin täynnä kiusauksia kuin he olivat pelänneet. Jim ja Mary eivät tienneet mitään (tai jos olivat kuulleet, eivät sitä uskoneet) mustalaisvaimon uskollisuudesta ja hänen kansansa puhtaasta avioliittoihanteesta, mikä pysyttäisi Hannankin kaltaisen naisen, joka ennen avioliittoa oli kulkenut omia polkujaan, sen miehen vilpittömänä apulaisena ja palvelijana, joka hänet vihdoin oli valloittanut. He olivat tulleet siihen käsitykseen, että Hanna oli naineena aivan yhtä vaarallinen kuin naimattomanakin eikä haikailisi vetää Robertia takaisin jalkojensa juureen, jos se olisi hänelle edullista, kuten se tietysti olisi. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän lieskan viettelemä hupakko, ja koskei hän milloinkaan ollut Hannaa rakastanut naimisaikeissa, tottuisi hän pian toisen miehen oikeuksiin.

Ainoa, mitä siis oli tehtävä, oli pitää pari erillään. Täytyi lähettää Robert pois joka päivä huutokauppoihin ja markkinoille sill'aikaa, kun Hanna oli High Tiltissä. Tänään tarjoutui kahdenkertainen tilaisuus. Häntä ei voitu ainoastaan lähettää pois, vaan lähettää suotavan vastaviehätyksen läheisyyteen. Eipä niin, että hänen nykyinen käyttäytymisensä oli lupaavaa. Hän vannoi monin kulunein sussexilaisin kirouksin, ettei menisi Powlardia lähelle, eikä hänen veljensä tai sisarensa tohtinut kiihoittaa hänen vastustushaluaan liiallisella pakotuksella. Mutta kun hän suostui menemään Bulwerhytheen siemenkauppiasta tapaamaan, olivat he voittaneet puolet pelistään.

Oli kuuma iltapäivä, ja Bulwerhythen katukäytävät tuoksuivat kesäkuun päiväpaisteessa, mutta merelle suuntautuvia katuja raikastutti tuuli, joka rantahiekalta ja kallioilta kiiti niitä pitkin ylöspäin. Kadut olivat värikkäitä — heleänvärisiä hattuja, puseroita ja päivänvaloja liikkui ikkunain edessä, joiden takana pöydät olivat sullotut täyteen kauniinvärisiä hedelmiä, hohtavia silkkejä, maalattuja läkkipurkkeja ja leikkikaluja. Robertin silmiä alkoi pakottaa, hän tunsi itsensä kömpelöksi ja yksinäiseksi kaiken tämän väririkkauden ja tuoreuden keskellä. Hänen sydämensä oli ummehtuneella kujalla, pamppaillen pilkallisena seisovan Hannan edessä. Mitähän tämä nyt puuhaili? Valmisti teetä ja illallista Darius Ripleylle. Ehkä hartaasti odotellen häntä kotiin joltakulta epärehelliseltä seikkailulta. Robert tiesi paremmin kuin Jim; hän tiesi, ettei Hanna mitenkään enää voisi hänelle kuulua. Hän oli mennyt Dariuksen vaimoksi ja olisi siis uskollinen Dariukselle ja palvelisi Dariusta kaikki elinpäivänsä. Hanna oli häneltä kokonaan mennyttä; kenties se oli hänen oma vikansa, ja ehkä hän asiat paremmin hoidettuaan olisi nyt itse voinut olla hänen puolisonsa ja iloita alati hänen uskollisuudestaan; tai kenties oli niin, kuten Hanna oli sanonut, että hän aina oli aikonut mennä Ripleylle, heti kun saisi siihen tilaisuuden. No, eipä ollut väliä, kumpiko otaksuma eli oikea — Hanna oli häneltä mennyt eikä konsaan palaisi. Mutta hänen menettämisensä ei estänyt Robertia häntä haluamasta. Se oli asian vaarallinen kohta. Hän oli kuin mies, joka keskeytetään vettä juodessaan — hänen janonsa ei sammu, koska ruukku särkyy.

Siemenkauppias ei saanut korkeaa käsitystä herra Fullerin älykkyydestä. Hän näytti typerältä mieheltä, jolle saattoi turvallisesti työntää Horseyesta tullutta jokseenkin kelvotonta rojua. Robert lähti hänen, luotaan taskut täynnä pieniä paperipusseja, ja hänen aivoissaan humisi käsittämätöntä rupatusta »barbachlawista», »perunakaurasta», »myöhäisistä ja aikaisista anguseista» ja »naurislannasta». Hitto vieköön! Aikoiko elämä menettää kaiken makunsa? Ennen hän ylimalkaan osasi pitää puoliaan kauppiaita vastaan ja iloitsi oveluudestaan, mutta nyt hän välitti viis siitä, kuka häntä petkutti. Oi, miksi hänen sydämensä viipyi ja paloi ummehtuneella kyläntanhualla sillä välin, kun hän polki merikaupungin katukäytäviä ja hänen ympärillään säteili aurinko ja viuhui tuuli ja tytöt kieppuivat siroissa puvuissaan ja vilkuivat häneen merkitsevin silmäyksin. Hän ei edes viitsinyt käyttää hyväkseen paria tilaisuutta, jotka hänelle tarjoutuivat... Useampi kuin yksi tyttö kääntyi ystävällisesti katsahtamaan tätä komeaa, leveäharteista, ruskeaihoista miestä tietämättään, että hänen sydämensä paloi kyläntanhualla...

Kellon viittä lähestyessä hän poikkesi kahvilaan juomaan teetä. Se oli kehnonlainen paikka jokseenkin rähjäisin marmorilevyisin pöydin, mutta ikkunalle asetetut leivokset olivat vetäneet hänet puoleensa. Hänen kaataessaan teetänsä kannusta, jonka torvi oli taittunut, juolahti hänen mieleensä, kuinka paljon hauskempaa olisi ollut juoda sitä Mabelin kanssa myymälän yläpuolella olevassa vierashuoneessa. Oli kyllä varsin mukavaa kuljeskella yksinään, jos halusi kutsua vieraita seuraansa, milloin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vuosi sitten hän olisi valinnut jonkun tytön kadun hälinästä ja tuonut hänet tänne tai pikemminkin hänen vaatimustensa kannustamana vienyt hänet johonkin parempaan paikkaan. Mutta nyt oli kaikki hänen seikkailuhalunsa kuollut; hänen ainoan suuren, uskollisen intohimonsa haaksirikko oli hävittänyt kaikki tilapäisten tuttavuuksien ja vallattoman kuhertelun ilot. Hänellä ei ollut ketään, jolle tulisi olla uskollinen, eikä hän siis viitsinyt hakkaillakaan.

Kenties Jim oli oikeassa, ehkä hänen olisi parasta naida Mabel. Olihan hän aivan kypsä avioliittoon, kun hänellä ei ollut mitään sisua jäljellä. Ka, ennen hän yleensä oli jonkinlainen pukari, joka piti kapakan valveilla ja sai tytöt tirkistellen vaanimaan... Mutta nyt hän hörppi teetään yksinään kolmannen luokan kahvilassa, elämän sykkiessä tuolla ulkona värikkäänä tuulessa ja päiväpaisteessa hänen siitä välittämättään.

Hän ei voinut tällä tavoin jatkaa. Hänellä täytyi olla jotakin, mikä saisi hänet unohtamaan Hannan, jotakin, mikä täyttäisi hänen tyhjän sydämensä, jota vihloi kuin onttoa hammasta. Hän oli ollut hupsu loukatessaan Mabelia. No, ehkei ollut liian myöhäistä asiaa korjata. Hän oli loukannut häntä ennenkin, ja tyttö oli antanut hänelle anteeksi. Entäpä, jos hän nyt teensä juotuaan menisi häntä tapaamaan... Tyttö ehkä olisi vihainen, mutta sitähän edellyttäisikin; eikä hän sittenkään luullut, että hän olisi kovin vihainen. Hän piti liian paljon tavasta, jolla hän häntä suuteli, vaikka olikin sitä inhoavinaan. Sen teeskentelyn hän ravistaisikin hänestä pois... ja tyttö opettaisi hänet unohtamaan yhtä ja toista. Avioelämä poikkeaa niin nuorenmiehen elämästä, että koko näkökanta muuttuu... ka, niinhän sen täytyy olla... silloinkin, kun ennen avioliittoa on rakastanut äärimmäisyyteen asti. Vanhat muistot, vanhat halut, vanhat tuskat unhottuvat. Sitäpaitsi ei tarvitse olla niin paljon yksinään... Eipä niin, että hän aikoi kosia jo tänä iltana... sehän olisi liian pian — mutta ainakin hän voisi aloittaa valloittamalla takaisin entisen, menettämänsä tantereen.

Tämä tuuma oli juolahtanut hänen mieleensä kuin hulluuden puuska, mutta sen aiheuttama hämmästys tuotti niin suurta lohtua, että hän päätti hyväksyä sen järkevänä vihjauksena. Joka tapauksessa hän menisi tutkimaan tienoota. Hän astui myymäläpöydän luo maksamaan laskunsa ja lähti taaskin kadun huikaisevaan hälinään. Mutta tällä kertaa hän ei tuntenut itseään niin vento vieraaksi, sillä hänellä oli tarkoitusperä, tuttava tiedossa. Hän ei mainitsisi Jimille, että oli käynyt Mabelia tapaamassa, sillä Jim kiusaisi häntä puhumalla velvoituksista, ja hän tahtoi tuntea itsensä vapaaksi viime hetkeen asti. Ja se hetki ei ollut vielä käsillä; häneltä kai kuluisi jonkun verran aikaa ennenkuin hänen onnistuisi saada takaisin entinen asemansa tytön suosiossa, ja ehkei hän koskaan voisikaan suostua itseään sitomaan. Mutta hän iloitsi, että oli menossa tyttöä tapaamaan; pitkä iltapäivä oli tehnyt vaikutuksensa, ja hän tunsi kaipaavansa Mabelin suudelmia...

Tämä asui kaupungin länsiosassa. Hänen isänsä puoti sijaitsi viimeisenä sirojen talojen tyynellä pengermällä, ja siinä oli naapuriston ainoa peililasinen ikkuna. Ovi oli sivulla, porraskäytävän yläpäässä. Robert riensi soittamaan kelloa.

Päiväpaiste säteili häneen, kun hän siinä seisoi, ja etelätuuli puhalsi mereltä, tuoden humisevien aaltojen tuntua. Jokin sai hänen kätensä pysähtymään hänen kohottaessaan sitä kellon vetimeen. Valo oli saanut pehmeän, kostean tunnun, myöhäisen iltapäivän hohteen; se täytti hiljaisen kadun punervat tiilitalot omituisella, kultaisella seikkailutunnelmalla. Hetki tehosi häneen tavalla tai toisella, ja hän jäi liikahtamatta seisomaan eikä soittanut kelloa. Sitten jonkun hämmästyttävän, unhoon hautautuneen, järkeä hämmennyttävän aateyhtymän vaikutuksesta, jollaiset uhmaavat ajatusta, liittyi tämä hetki toiseen, lähes kaksi vuotta sitten kuluneeseen, jolloin hän oli noussut seisomaan High Tiltin lamppuöljyltä tuoksuvassa kappelissa jotakin omituista kutsua totellen, jota hän ei voinut ymmärtää eikä kieltää. Äkillinen pelko heräsi hänessä... Ehkä se tuntemus oli palaamassa. Etelätuulessa tuoksahti vaaraa, hän aavisti väijytystä tuossa päiväpaisteessa... Hän tunsi ikäänkuin jokin, mikä oli häntä vainonnut, oli vihdoin saanut hänet valtaansa, ja kamppailu oli niin ankara, että hän melkein tunsi sen ruumiissaan, ja tietämättään hän painausi lähemmäksi ovea. Sitten tuuli tai tuulessa värähtelevä valo tai siinä humisevat aallot tai joku vastaus niille kaikille hänen hämmentyneessä sydämessään ikäänkuin sanoi: »Älä mene etsimään lohtua sieltä, Robert; tule minun luokseni...» Se oli tapahtunut jälleen. Koko iltapäivä, tuuli ja meri, merituntuisten katujen värikkyys ja hälinä ja nuoruus oli toistanut kutsun, joka oli saapunut hänelle kappelissa, aikoja sitten. Hän tunsi kyynelten kumpuavan silmiinsä, ja hän kääntyi päiväpaistetta kohti uusin kaipuin... Seuraavassa silmänräpäyksessä hänen pelkonsa yllätti hänet kokonaan, ja tarttuen kellonnuoraan hän soitti tarmonsa takaa. Sitten hän lupaa odottamattakaan avasi oven ja astui sisälle.

31.

High Tilt oli hämmästyneen uteliaana Bob Fullerin naimapuuhien johdosta.

»Ajatella, että kukaan tyttö olisi kyllin hupsu hänet ottaakseen», sanoi Pont.

»Se ei ole kuullut», huomautti Dunk.

»Onhan sen täytynyt kuulla, kun on ollut täällä monta monituista kertaa.»

»Mutta kenties tyttö ei käsitä asioita», virkkoi Little Londonin Pix; »hän tulee kaupungista eikä ole nähnyt Hanna Ideniä eikä tiedä, ettei siivon tytön sopisi kajota mieheen, joka on mustalaista hännystellyt».

»Kyllä se pian saa tietää. Säälin häntä, kun hän liitetään sellaiseen kamalaan retkaleeseen kuin Bob F.»

»Kenties hän parantaa tapansa ja muuttuu kunnon mieheksi, kunhan menee naimisiin. Useimmille niin käy, eikähän nuori Bob enää vetelehdi kapakoissa niinkuin ennen. Bill Willard sanoi minulle eilen, että Bob näkyy ryyppäilevän riiailuaikoinaan, ja siitä asti, kun Hanna antoi hänelle potkut, on hän enimmäkseen pysynyt selvänä.»

»Sitä en usko. Hänen pahat tapansa ovat nyttemmin syöpyneet luihin asti. Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että hän on erilainen kuin useimmat miehet ja ryyppäilee silloin, kun hänellä on runsaasti kolikoita, mutta menettää makunsa, kun kukkaron pohja kiiltää. Kuinka tahansa, niin vaimo kaiketikin hänet reipastuttaisi ja sitten näkisimme hänet taas Woolpackissa paiskelemassa laseja rikki aivan kuin teki eräänä lauvantaina viime syksynä — muistatko?»

»Hohhoo!» Jokainenhan sen muisti ja monta muuta muistoa liittyi yleiseen varastoon ennenkuin Bob Fullerista lakattiin haastelemasta.

Jim Fullerin olivat hänen veljensä uutiset saattaneet hämmästyksen ja autuaallisuuden sekaiseen tilaan. Ensiksi hän ja Mary voivat sitä tuskin uskoa. Että Robert kotoaan lähtiessään vannoi olevansa menemättä Mabelia lähelle edes haastellakseen tai juodakseen teetä ja sitten palasi kihlautuneena, sehän tiesi Bodingmaresissa tuntemattomia kosimistapoja.

»Hänen on täytynyt muuttaa mielensä», sanoi Jim yrittäen selitystä.

»Siltä näyttää», sanoi Mary nenäänsä tuhauttaen ja keikauttaen päätänsä, »ja kyllä hän sen vieläkin muuttanee».

»Eikä muuta. Minä en, lempo vieköön, salli hänen kiemurrella ulos tästä verkosta. Hän on nyt satimessa, sen sinulle sanon.»

»Sitä minä tosissani toivon.»

»On tulossa kolmannet bodingmaresilaiset häät isäparan hautajaisten jälkeen ja ainoat, joita meidän ei tarvitse hävetä.»

»Ehkä hän pysyy kunnollisena vihkimiseen asti eikä säikähdytä Mabelia tavoillaan.»

»Kyllähän pysyy kunnollisena, poikaparka. Hänellä ei ole puoltakaan entisestä sisustaan. Tämä avioliitto tekee hänestä uuden miehen ja sallii meidän vihdoinkin käydä pää pystyssä. Sanon sinulle, Mary, että säälin poikaa. Tiedän, että Hanna oli paha kapine ja että Bobin oli parasta päästä hänestä eroon. Mutta poika näkyy häntä tavallaan rakastaneen ja hän on ollut surkean alakuloinen senjälkeen, kun tyttö hänet jätti. Se, ettei hän ihan ryvettänyt itseään ja joutunut hunningolle eron jälkeen, vaan tosiaan on elänyt hiukan paremmin kuin Hannan aikana, osoittaa, että hänessä on jotakin hyvää. Minä sanon sinulle, että olen iloinen, kun hän on saanut siivon tytön, joka auttaa häntä unohtamaan huolensa ja tuottaa arvonantoa meille kaikille.»

»No, onhan äiti toki tässä suhteessa tehnyt yhden hyvän työn eläessään.»

Rouva Wheelsgate oli syystä ylpeä saavutuksestaan. Hän tunsi voittaneensa arvonantoa poika- ja tytärpuoleltaan ja oli sitäpaitsi pelastanut Robert-paran pitkästä, jatkuvasta kurjuudesta. Mabel oli hyvä ja ystävällinen tyttö, joka aina puhui varsin kauniisti ja oli niin kerkeä auttamaan Elizabethia vaatteiden leikkaamisessa eikä koskaan pitänyt sopimattomana tämän halua seurata muotia High Tiltin ankaran ankarien lakien uhallakin — eikä hän edes yrittänyt taivuttaa häntä jäljittelemään »rouvien pukumalleja», joiden Elizabeth levottomasti aavisti sopivan paremmin hänen vartalolleen ja vuosilleen kuin »Kuukautisen muotilehden» toisilla sivuilla solakkain hymyileväin tyttöjen käytettäväksi esitellyt paljoa iloisemmat ja kirkkaampiväriset uutuudet. Epäilemättä Mabel oli hyvin huomaavainen, ystävällinen ja hyväluontoinen, ja hänestä tulisi herttainen puoliso Robert-paralle. Rouvan ainoana huolena oli, ettei hän saanut miestään lausumaan mielipidettään tästä asiasta. »Kyllähän hän, rakkaani, on varsin sievä nuori nainen», oli kaikki, mitä hän viitsi sanoa ennenkuin pani piipun takaisin suuhunsa.

Clemin ja Pollyn mielipide horjui monien arveluiden vaiheilla.

»Olen aina sanonut», virkkoi Clement, »että naiminen on hänen ainoa pelastuksensa».

»Muttei avioliitto Mabelin kaltaisen tytön kanssa.»

»Mitä vikaa siinä tytössä on?»

Polly nyrpisti huuliaan.

»Hän ei ole Bobin lajia — hän on kaupunkilaistyttö.

Eikä Bob rakasta häntä.»

»Mikä saa sinut siihen luuloon?»

»No, onhan se kylläkin selvää. Hänen sydämensä kuuluu sille Hannalle.»

»Mutta kun hän ei voi Hannaa saada...»

»Sinä puhut niin maailmallisesti, Clem; luulisi sinun uskovan omia typeriä sanojasi. Sinä ja minä olemme olleet naimisissa jo toista vuotta ja kaihan meidän pitäisi jotakin avioliitosta tietää. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että avioliitto ei ole pelkkää sokeria ja hymyä ja että siinä sattuu asioita, joita ei suinkaan voisi kestää toisiaan rakastamatta.»

»Totta kyllä, tyttöseni. Mutta kaikki ei ole samanlaista kaikille, ja tahtoisitko sinä, että poloinen Bob jäisi iäkseen naimattomaksi, kun ei voi saada haluamaansa naista?»

»Eikö hän voisi hieman odottaa? Hannan menetyksestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, ja näyttää rumalta, että hän hänet unohtaa, niin kamala kapine kuin se olikin. Minä sanon sinulle, että tällainen hirveä kiire ei vetele, kun ei jaksa odottaa edes siksi, että rakkaus sammuisi, saati sitten uuden syttymistä. Jos avioliitto on sakramentti, kuten minulle ennen ripillepääsyäni opetettiin, niin saattanee se olla tuomioksi, niinkuin jokaisen muunkin lahjan väärinkäyttö.»

32.

Olipa morsiuspari itsekin kaikessa hiljaisuudessa hiukan hämmästynyt. Mabel ei ollut koskaan aikonut huolia Robertista — hän oli tietoinen siitä, että avioliittoa heidän välilleen järjesteltiin, ja kyllähän hän oli toivonut nuorukaisen kosivan, mutta hän oli päättänyt antaa hänelle rukkaset. Bob ei ollut hänen makuunsa; hän toivoi jotakuta silatumpaa ja hiukan vähemmän miehuullista. Bob puhui joskus niin kummallisia asioitakin — ei olisi aavistanut hänen olevan niitä miehiäkään. Niinpä ei tyttö oikein voinut selittää itselleen, mistä syistä hän hänet otti — varsinkaan hänen kummallisen kosintansa jälkeen. Mabel ei koskaan unohtaisi, kuinka hän tuona kesäiltana oli tulla tuoksahtanut huoneeseen ja ilman mitään esipuhetta tai selitystä huudahtanut: »Mabel, olen pahoillani, että olen pysynyt poissa. Minä tahdon naida sinut. Ole minulle ystävällinen, sillä minä tahdon sinut» — ja sitten hän oli ottanut hänet syliinsä omituisin rukoilevin elein. Sensijaan että Mabel olisi työntänyt hänet pois, oli hän sietänyt häntä, ja jotakin hänessä oli sulanut... Bobin lämpimät, vetoavat käsivarret, hänen hehkuva poskensa painettuna tytön omaa vasten, hänen sydänparkansa hurja pamppailu hänen rintaansa vasten, kaikki tuo oli hillinnyt hänen suuttumuksensa ja kieltonsa vain leimahdukseen. Nuorukainen oli nyt päässyt entisestä karkeasta, käskevästä, kömpelöstä itsestään, ja hänen uusi vetoamisensa herätti neidossa uutta vastakaikua. Mabel oli pehminnyt ja tullut puolittain äidilliseksi, seisonut siinä ja kannatellut hartioillaan hänen hyväilyjensä painoa.