Part 13

»Olen pahoillani, että tulen näin myöhään», sanoi Robert. »Älä itke, Mabel. Olen pahoillani, lintuseni.»

Hänen silmänsä loistivat, ääni soinnahti kirkkaalta, ja koko hänen ryvettyneessä ulkonäössään ja hänen olemuksessaan oli luottamuksen ja itsetietoisuuden sävy, joka tuskin saattoi viitata muuhun kuin menestykselliseen lemmenseikkailuun. Clemin epäluulot vahvistuivat.

»Missä sinä olet ollut?» kysyi hän.

»Siellä Scales Crouchin puolella — lähellä Scacoxin nummea. Minä kerron siitä sinulle myöhemmin.»

»Hän on käynyt Hannan luona», nyyhkytti Mabel.

»Enkä ole», vastasi Robert, mutta aivan suuttumatta.

»Min' en usko sinua. Sinä olet minulle niin monesti valehdellut.»

»Mutta tällä kertaa en valehtele. Älä siis kimmastu, rakkaani.»

Hän meni Mabelin luo, veti hänen päänsä itseään kohti ja suuteli häntä, vaikka hän väisteli. Bob näytti entistä enemmin rakastuneelta mieheltä, jonka ylivuotava lempi kohdistuu jokaiseen ympäröivään esineeseen, olkoonpa se kuinka vastaanottamaton ja halpa tahansa. Mutta sittenkään ei Clem voinut olla häntä uskomatta, kun hän vakuutti, ettei hän ollut käynyt Hannaa tapaamassa.

»Miksi sitten viivyit näin kauan poissa?» kysyi Mabel nyrpeänä. »Sinä säikähdytit minut kuoliaaksi ja Clemin ja Pollyn myöskin.»

»Olen pahoillani, että säikähdytin teidät. Mutta minä tapasin ystävän.»

»Kyllä sinulla on somia ystäviä — aina niistä saa ikävyyksiä. Ken se nyt taas oli?»

»Herra Jeesus Kristus.»

Mabel purskahti äänekkääseen nyyhkytykseen.

»Oh, tuo vie kaikesta voiton — vie kaikesta voiton! Sinä olet hullu kuin keväinen jänis — et kelvollinen liikkumaan yksinäsi. Voi, minä kuolen häpeästä sinun tähtesi...»

»Hst, Mabel, hst!» virkkoi Polly. Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja yritti saada hänet nousemaan. »Tule yläkertaan minun kanssani. Sinä kai haluaisit mennä vuoteeseen — on myöhäinen, ja varmaankin olet väsyksissä.»

Aluksi hän koetti työntää Pollya pois, mutta antoi sitten äkkiä perään. Katkerasti nyyhkyttäen hän nousi yläkertaan, ja Robert ja Clem jäivät kahdenkesken.

46.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä puhunut. Sitten sanoi Clem:

»No, Bob — mitä on tapahtunut?»

»Minä olen löytänyt pelastuksen.»

Clem ei sanonut mitään. Hän muisti aikaisemman tilaisuuden, jossa hänen veljensä oli »löytänyt pelastuksen» epäilyttävin tuloksin. Mutta hän ei nyt voinut olla näkemättä hänessä tapahtunutta muutosta. Jo tapakin, jolla hän istui pöydässä, jolla hän käveli ja puhui, haastoi jostakin ihmeellisestä tapahtumasta, jostakin kokemuksesta, joka oli elvyttänyt voimaan ja eloon äsken Salehurstista ratsastaneen kiusatun hahmon. Clem hapuili piippuaan, otti sen esille, täytti sen ja sytytti verkalleen, ojentaen sitten tupakkakukkaronsa Bobille.

»Ei, kiitos. Minä olen sen lopettanut. Minä en, suokoon Jumala, enää ikänäni polta enkä ryyppää.»

Clem joutui hiukan hämilleen. Uskontoa, jolle viaton ja lohdullinen haiku tai joku tilapäinen tuopillinen olutta oli loukkaus, ei voinut pitää pelkkänä siunauksena; ja hetkisen hän riemuitsi omasta parantumattomasta tilastaan. Mutta kun hän tuijotti Bobiin, ei hän voinut olla toteamatta, että tämä sittenkin oli hyvin onnellinen.

»Sinä, Clem, et mitenkään voisi uskoa, mitä Herra on minulle tehnyt.»

»Tottahan sinä kerrot?»

»Kerronhan toki. Kah, Clem, minä olen kuin Saban kuningatar, eikä minulle puoliakaan sanottu.»

»Toivottavasti sinä kokonaan olet luopunut kaikista niistä kauheista mietteistäsi. Nyt sinä et näytä sellaiselta kuin pelkäisit helvettiä.»

»En suinkaan minä pelkää. Mitä on helvetti Jumalan valitulle? Minä olen pelastettu, eikä saatana minua koskaan saa.»

»Mistä sen tiedät? En tarkoita, että minä epäilisin, Bob. Mutta sinun on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Markkinoilla sinä tosiaan näytit aika alakuloiselta. Mikä sai sinut ratsastamaan pois yksinäsi?»

»Minä tunsin, että minun oli lähdettävä johonkin yksinäni, sillä muutoin olisi pääni pakahtunut. Minä en tahdo loukata sinun tunteitasi, mutta minusta oli kuin en olisi voinut sietää sinun haasteluasi. Päässäni oli kuin vasaroita, ja sydämessänikin ne takoivat. Kai minä olin melkoisesti kiihdyksissäni. Tuumin lähteä kotiin ja sitten tuumin mennä herra Beemanin puheille ja sitten ajattelin: 'Ei siitä mitään hyötyä ole, hän ei voi minulle mitään lohduttavaa sanoa; minä olen kadotettu ja minun täytyy se tietää.' Sitten ajattelin mennä hirttämään itseni.»

»Bob, minä pelkäsinkin sinun niin tekevän.»

»Aivan turhaa sinun oli pelätä, sillä minä en suinkaan olisi sitä tehnyt. Sillä keinoin olisin ehkä saanut neljääkymmentä vuotta pitemmän helvetin, ja sehän olisi ollut ihan hupsua. Niissä tuumissa ratsastin Scacoxin nummelle asti, ja sitten käsitin, kuinka järjetöntä se olisi ollut. Sitten minusta tuntui, että ainoa järkevä teko olisi juoda itseni humalaan, etsiä sitten tyttö ja pitää lystiä. Minun täytyy ottaa kaikki ilo irti elämästä, ajattelin, koska ei minua voi mikään kadotusta pahempi kohdata. Se näytti järkevältä. Mutta minä huomasin — se oli omituista, — mutta minä huomasin, etten halunnut sitä tehdä. Minä tiesin, etten olisi voinut saada mitään onnea väkijuomista tai tytöistä — en edes Hannasta. Ainoa, mitä halusin, oli Jumala, ja kun ei Hän minusta huolinut, ei ollut mitään sellaista, mitä olisin ottanut hänen tilalleen. Sitten minä astuin satulasta ja sidoin vanhan Strangerin veräjään lähelle Mopesdenia ja kiipesin aidan yli pellolle; sillä minä tunsin olevani aivan pökerryksissä ja väsyneenä. Siellä laskeuduin maahan metsästä lennelleiden kuivien lehtien sekaan ja kaiketikin ryvetin itseni aika lailla, mutta en siitä välittänyt. Minä en voinut ajatella muuta kuin Jumalaa ja tuumin: Hän on ihmeellinen. Hän on ihmeellisin, mitä on olemassa, ja jos voisin tuntea olevani hänen valittunsa, niin en mistään muusta huolisi. Sitten ajattelin, että Hän on oikea kaikissa neuvoissaan ja vanhurskas kaikissa töissään ja että minulle oli oikein ja kohtuullista joutua helvettiin, jos se oli Hänen tahtonsa; ja minä sanoin: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi. Minä en mitään tiedä. Minä menisin helvettiin tehdäkseni Sinulle mieliksi.' Sitten minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni.»

Hän vaikeni ja katseli kirkkailla ja loistavilla silmillään suoraan Clemiä, joka imeskeli vimmatusti sammuneen piippunsa vartta.

»Minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni», toisti hän, »ja sitten se kaikki tapahtui. Oli kuin säteilevä hopeinen valo olisi minut yllättänyt, ja sydämeni keventyi rauhasta ja riemusta, ja sitten tuntui kuin jokin minussa olisi kuiskannut: 'Minä olen rakastanut sinua iankaikkisella rakkaudella ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Ja sitten minä tunsin sulavani ilosta, lankesin polvilleni, otin tämän raamattuni taskustani ja sanoin: 'Herra, minähän olen kuin Gideon ja tahdon merkin. Annahan minulle merkki.' Sitten minä avasin kirjan — ja mitä luulet minun nähneen? Ka, juuri ne samat sanat: 'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Minä näin ne kolme kertaa, ja kolmas kerta toden tekee. Se oli se teksti, joka riippui seinällä minun ollessani herra Beemanin kodissa, ja hän sanoi, että ne olivat kirjoitetut valituille. Koska siis Jumala osoitti ne minulle, niin tietenkin minä olen hänen valittujaan, tietenkin olen yksi Jumalan edeltäpäin valitsemista. Minä olen turvassa, minä en enää koskaan vaella kadotuksen kauhu sydämessä. Oi, Clem, kun ajattelen, mitä minä olin — pelkkä maan matonen enkä ihminen, niinkuin sanassa sanotaan — ja kun sitten ajattelen, kuinka Hän otti minut vastaan, ei vanhurskaiden töitteni vuoksi, vaan sulasta vapaasta armostaan, niin tietenkin minä uhraan koko elämäni Hänelle palvellakseni Häntä ja rakastaakseni Häntä enkä minä suinkaan enää iässäni ryyppää enkä polta enkä toru Mabelia.»

»Sinä puhut ihan kuin saarnaaja», virkkoi Clem ihaillen.

»Minulla on näes evankeliumi kielelläni. Oi, Clem, minä melkein voisin musertaa tämän talon rakkaudella ja riemulla. Kai minun nyt täytyy mennä kertomaan Mabelille, mitä olen sinulle kertonut.»

»Parempi olisi jättää hänet rauhaan tällä kertaa», virkkoi Clem varoittavasti; »hän on varsin väsynyt. Voit kertoa hänelle huomenna.»

»Saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa voin jutella sinulle ja Pollylle, kun hän tulee.»

Clem pelkäsi, ettei Polly olisi aivan myötätuntoinen, mutta kun tämä vihdoin tuli alas Mabelin huoneesta, jätettyään hänet nukkumaan, kuunteli hän Robertin tarinaa — jonka kertomiseen ei viimemainittu näkynyt koskaan väsyvän — tavallista auliimmin. Sittenkin Robertin ulkomuoto ja sävy antoi hänestä paremman kuvauksen kuin hänen vaivainen, kömpelö kielensä. Puhuessaan hän kykeni vain sitomaan solmuja englanninkielen sanoista ja syytämään syytämällä kalvinilaisuuden kankeita lauseparsia, mutta hänen silmänsä ja äänensä esittivät vähemmän sotkuista viisautta — niissä ilmeni hänen kokemuksensa kömpelöiden tulkitsemisyritysten tärvelemättä. Clem oli iloinen, että Bob oli löytänyt lohdutuksen ja rauhan, vaikka hän nimittikin niitä kummallisilla suuta halkaisevilla sanoilla. Polly ei kenties voinut mennä yhtä pitkälle kuin Clem, mutta ilmeisesti hän iloitsi nähdessään lankonsa näin muuttuneen parempaan päin; ja lähtiessään hän suuteli häntä sisarellisesti, samalla kehoittaen häntä olemaan herättämättä »Mabel-parkaa ja jättämään sanottavansa huomiseksi».

»No mitä siitä ajattelet?» kysyi Clem heidän ajaessaan kotiin.

»Vielä on liian aikaista sanoa, mitä siitä tulee. Mutten voi olla toivomatta, että hän olisi tavoittanut sellaisen pelastususkon.»

»Hän ajatteli aina siihen tapaan — se oli isä-paran tapa, ja kai se on hyvä tapa, vaikken minä sitä koskaan ole voinut oikein omaksua.»

»En tahdo sanoa mitään häntä, poloista Bobia, vastaan, kyllä kai hänellä on ollut vaikeat aikansa. Ja olen varsin iloinen, että hän on niistä päässyt, ainakin toistaiseksi. Mutta hän on omituinen mies, hyvä Clem, ja pelkäänpä, että Jumalan tie osoittautuu hänelle aivan yhtä tukalaksi kuin ennen paholaisen tie.»

II OSA

1.

Tämän jouluajan jälkipäivät olivat Robertille nöyrän ja ihmeellisen onnen kausi. Koko hänen elämänsä oli muuttunut, kun sitä pimentänyt varjo oli poistettu. Aamulla herätessään hän tahtoi huutaa ja laulaa, ja kun hän oli syönyt aamiaisensa, halusi hän lähteä kertomaan jokaiselle, kuinka hyvä Jumala oli hänelle ollut. Työssä ollessaan hän ulkona kedolla usein tunsi, kuten hän Clemille kertoi, ikäänkuin saavillinen valoa olisi kaadettu hänen päälleen, ja, käsi yhä lapionvarressa tai aurankurjessa, lankesi hän monesti polvilleen haltioituen rakkauden ja ylistyksen hurmioon. Hänen koko sielunsa ja sydämensä oli sulautunut tähän uuteen kokemukseen. Hän ei osannut ajatella tai puhua mistään muusta, ja asiat, jotka tähän asti olivat olleet jokapäiväisiä, tulivat äkkiä suurenmoisiksi ja jumalallisiksi.

Tämä muutos osoittautui selvimmin hänen suhtautumisessaan ihmisiin. Hän rakasti jokaista niinkuin ei ollut koskaan ennen rakastanut. Hän rakasti Mabelia, kunnes hänen rakkautensa loimusi suurena, valkeana tulena, joka oli polttaa kohteensa karreksi, hän rakasti äitiään, veljiään, sisartaan, appeaan ja kälyään ja teki heille alati pieniä ystävällisiä palveluksia; hän rakasti kaikkia tilallisia Campany's Hatchin ympäristöllä, henkilöitä, joita tapasi markkinoilla tai huutokaupoissa tai päivän työmailla. He loistivat kaikki uudessa valossa, kaikki olivat tehdyt sen Jumalan kuviksi, joka oli hänet vapahtanut ja jonka yltäkylläisestä armosta hän nyt vaelsi rauhan kentillä, kun leimuava tuomio oli otettu pois »eikä enää ollut kirousta».

Ainoana okaana hänen salaperäisessä riemussaan oli, ettei hän kyennyt sitä muille jakamaan. Hän ei yrittänytkään sitä pidättää itselleen, hän ei kieltäytynyt ilmaisemasta suloista salaisuuttaan, hän oli aina valmis kertomaan kääntymyksensä tarinan jokaiselle, ken vain halusi kuunnella, ja pian se varsin hyvin tunnettiin kautta Salehurstin, Bodiamin ja High Tiltin pitäjän. Mutta kukaan ei näkynyt kykenevän näkemään sitä valoa, jonka hän näki, tai tuntemaan sitä lämpöä, mitä hän tunsi. Pikemminkin oltiin taipuvaiset pitämään häntä joko viiripäänä tai narrina. Monesta oli jotakin ehdottoman lystikästä ajatella Bob Fulleria pelastettuna — ajatella, ettei Bob tahtonut jalallaan astua kapakkaan, vaikka jokainen tiesi, että hänet tuskin kolme kuukautta sitten oli »Kuninkaanpäästä» heitetty pähkähumalassa ulos — kuulla Bobin kielen nyt vierittelevän raamatunlauseita, niinkuin se ennen oli vieritellyt kirouksia — nähdä Bobin, jolla ennen oli ollut suurempi varasto siivottomia juttuja kuin kellään sillä paikkakunnalla, vievän jonkun tuttavansa juhlallisesti syrjään ja siniset silmät muljollaan, kertovan hänelle kääntymyksensä tarinan... Eihän sellaiselle voinut olla nauramatta. Toiset kuitenkin näkivät hänen tilassaan enemmän häpeää kuin huumoria. Heistä oli loukkaavaa ja inhoittavaa kuulla miehen, joka oli Hanna Ideniä rakastellut ja joka Megrimin mäellä oli juopuneena korjattu maantienojasta, nyt kertovan jokaiselle, että hän oli pelastettu, valittu ase, Jumalan valitsema. Se loukkasi heidän säädyllisyydentunnettaan — he vainusivat teeskentelyä.

»Minä pidin hänestä enemmän hänen ollessaan rehellinen syntinen», sanoi Little Londonin Pix.

Perheeltään ja omaisiltaan ei Bob saanut paljoa enemmän myötätuntoa osakseen. Jimin ja Maryn mielestä hän taaskin tuotti heille häpeää.

»Mitähän Bob seuraavalla kerralla tekeekään? Sen haluaisin tietää», sanoi Mary. »Ensin naikkonen, sitten väkijuomat, sitten piru ja sitten Jumala; kyllä hän on koettanut kaikki mahdolliset keinot saattaakseen meidät häpeään.»

»Minä en Bobista enää välitä», vastasi Jim; »tehköön hän mitä haluaa, minä en hänen tähtensä enää aio vaivata päätäni».

»Ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, kun se pysytetään oikealla paikallaan, mutta uskonnon paikka on kirkossa sunnuntaina, aivan kuin päivällinen katetaan pöytään päivällisajalla eikä jokaiseen nurkkaan jokaisella hetkellä päivästä. Kanatkin tietävät, että niiden tulee munia ainoastaan laatikkoihinsa.»

»En voi olla epäilemättä, että isäparka on perussyynä tähän. Hän kasvatti meitä kaikkia vakaviin ajatuksiin, ja nyt on Bob ajatellut itsensä ylösalaisin.»

»Hän ei ole pysynyt kiinni isän mielipiteissä. Hän ei tahdo pistäytyäkään isän kirkkoon Throwsin luona, sanoen sikäläisen pastorin olevan armenialaisen, vaikka taivas tietää, että hän on yhtä englantilainen kuin minä ja sinä.»

»No, Bob on nyt oma herransa, joten hän voi, kuten sanotaan, pitää oman lakinsa ja olla oma hupsunsa, — minä en siihen puutu.»

Robert tapasi äidissään hiukan enemmän ystävällisyyttä kuin Jimissä ja Maryssä. Rouva salli hänen istua käsivarsi hänen vyötäisillään ja kertoa ihmeellisestä vapahduksestaan, ja kun poika kehoitti häntäkin etsimään vapahdusta, oli hänen tapansa sanoa: »Kyllä, rakkaani,» pehmeällä, tyytyväisellä äänellään. Mutta Bob tiesi hänen tositeossa vain tuntevan iloa siitä, että hän nyt söi ja nukkui paremmin ja ettei hänellä enää ollut sitä kauheaa tuskaa sielussaan. Äiti oli, niin tuumi Bob, täysin tyytyväinen kotinsa mukavuuteen ja puolisonsa rakkauteen — hän ei käsittänyt olevansa köyhä, sokea ja alaston.

Clem taas, vaikka hän olikin melkoista myötätuntoisempi kuin muut sukulaiset, tuotti hänelle myöskin enimmän surua. Sillä Clemin sieluntila merkitsi hänelle vielä enemmänkin kuin äidin tai Mabelin — ja turhaa oli olettaa, että Clem oli pelastettu. Hän ei koskaan ollut kokenut sellaista, mikä edes etäältä vivahtaisi kääntymykseen, ja vaikka ainoastaan hän suhtautui Robertin kokemukseen kunnioittaen, ymmärsi hän sitä ilmeisesti yhtä vähän kuin toisetkin. Hän oli vain onnellinen, tyytyväinen, ahkerasti uurastava, elämässään puhdas, hyvin käyttäytyvä »vihan lapsi», joka iloitsi vaimostaan, nautti piipustaan, olutlasistaan ja päivällisestään, välittämättä mitään kateellisen Jumalan vaatimuksista. Bobin perustelut ja kehoitukset olivat kaikki turhia.

»Kyllähän minä tahtoisin tulla pelastetuksi, jos voisin. Eihän minulla mitään sitä vastaankaan olisi mutta kun ei niin tapahdu.»

»Sitten sinun pitäisi tuskitella ja surra, takoa päätäsi ja nimittää itseäsi syntiseksi. Mutta sinä olet kuin varsa rehevässä ruohikossa... et näy välittävän viittä äyriä tulevasta vihasta.»

»Olen pahoillani, Bob — ainakin, kun näen sinun siitä tuskittelevan. Mutta asiain näin ollen lienee parempi, etten siitä niin väiltäkään. Minä en taida olla sellainen miekkonen, jolle jotakin erikoista tapahtuu, eikä minulla ole oikeutta odottaa mitään ihmeellistä, kuten sinulla ja isäparalla.»

Clemiä ja Pollya suututti se asento, jonka Mabel oli suvainnut ottaa. Niin pian kuin tämä oli tottunut siihen helpotuksen tunteeseen, että hänellä taas oli järkevä ja hyväsävyinen puoliso, puhkesi hänen juurtunut vastenmielisyytensä uskontoa vastaan ilmi. Hän piti Bobia »pehmeänä» ja häntä ellottivat hänen uudet tapansa — hänen ehdoton raittiutensa ja tupakoimattomuutensa ja hänen kömpelö rehellisyytensä, joka aina sai hänet markkinoilla selittämään ja esittämään tavaransa huonoimmalta puolelta ja tekemään kauppoja, jotka saivat toisen asiallisen menemään kotiin joko nauraa hihittäen tai syyntuntoisena. Mabel oli kiusaantunut ja häpeissään, kun hän ehdottomasti tahtoi lukea siunauksen ennen aterioita ja polvistui illoin ja aamuin vuoteen ääreen lausuen rukouksensa kuin lapsi, kädet ristissä rinnoilla.

»Minä luulin menneeni naimisiin miehen kanssa», ärsytteli hän kerran katkerasti, »ja nyt näkyy, että olenkin saanut nuorukaisen — nuorten miesten kristillisen yhdistyksen».

Robert kärsi leppeästi hänen pistosanojaan, ja se suututti häntä vielä enemmän. Mabel oli aina salaa ihaillut hänen röyhkeyttään, vaikka olikin kasvattanut hänet alistuvaiseksi pikkuasioissa, — hänen häikäilemättömyyttään, vaikkei se täyttänytkään kaupunkilaismittapuuta. Hänen kokemuksensa Bulverhythessä oli saanut hänet uskonnon yhteydessä ajattelemaan mustapukuisia nuoria miehiä, jotka painot käsissä harppasivat _halmaa_ ja viettivät hauskoja sunnuntai-iltapäiviä, tai nuoria naisia, joiden hatut olisi luullut jonkun ohikiitävän lentokoneen heidän päähänsä pudottaneen. Hänen aviomiehensä nöyrä kielenkäyttö sai hänet unohtamaan hänen nuoren ruumiinsa voiman, joka näkyi tulevan yhä tarmokkaammaksi nyt, kun se oli vapautunut sielullisesta taakasta. Bobin rakkauskin häneen näkyi nyt vaihtaneen väriään. Se oli epäröivää ja rukoilevaa; siinä oli kimmellystä ja hehkua, joille Mabel ei voinut löytää vastausta, epäröimistä ja arkailua, joita hän ei saattanut muuta kuin halveksia. Tuntien katkeruutta, joka pian alkoi näkyä hänen pehmeiden kasvojensa viivoissakin, hän totesi, että Bobin pääasiallisin, melkein ainoa häneen kohdistuva halu oli nähdä hänet hänen itsensä kaltaisena, tehdä hänet yhtä haaveelliseksi, naurettavaksi ja mämmimäiseksi kuin hän itsekin oli.

»Luulenpa, että tahtoisit tehdä minusta yhtä suuren hupsun kuin sinä itse olet, jos voisit», sanoi hän eräänä päivänä, kun Bob oli moittinut häntä siitä, että hän mieli mennä elokuviin.

Robert katsoi häneen rukoilevan hellästi.

»Mabel, minä en koskaan voisi olla onnellinen taivaan iäisyydessä, jos tietäisin sinun kärsivän helvetin iäisyydessä.»

»Eihän toki!»

»Mutta ehkä minun _täytyy_», lisäsi Bob perin vakavasti.

2.

Tammikuun lopulla syntyi Robertin poika. Mabel olisi mieluummin ottanut tytön, koska »ne ovat niin paljoa sirompia pukea», mutta Bob riemuitsi — hän näki itsensä syntyneen uudestaan, aivan kuin hän oli syntynyt uudestaan Mopesdenin metsän vierustalla. Hän laati lukemattomia onnellisia suunnitelmia pienokaisen tulevaisuuden varalle — suunnitelmia, joihin, sehän on sanomattakin selvä, sisältyi hänen pelastuksensa varhaisella iällä. Valitettavasti jotkut näistä suunnitelmista kohtasivat vastusta Mabelin taholta. Ensiksikin hän vaati, että lapselle annettaisiin nimeksi Nathanael eikä Arthur Clement, jotka olivat Mabelin ja sukulaisten valitsemat nimet.

»Se merkitsee 'Jumalan antama'», virkkoi Robert vakavasti, »mikä hän juuri onkin, ja meidän on mieluummin nimitettävä hänet Jumalan sanan kuin hänen setänsä ja isoisänsä mukaan».

»Mutta se on kamala, moukkamainen, jokapäiväinen nimi», valitti Mabel. »En ole koskaan kuullut hienostunutta henkilöä sillä nimellä mainittavan. Muuten, jos sinun _täytyy_ antaa hänelle se nimi, niin mikset voi antaa niitä toisiakin? Isäkin ihan loukkaantuisi, jollet niin tekisi, ja ihmisillä on usein kolmekin nimeä.»

Robertin leuka kohosi päättäväisesti. »Minä en pidä siitä, että ihmisillä on rihmallinen nimiä. Eihän niillä raamatussakaan ollut. Emme lue siellä ihmisistä, joilla oli useampi kuin yksi nimi. Missään tapauksessa en nimitä lastani pakanallisen kuninkaan ja paavillisen pyhimyksen mukaan.»

»Clem nimitettiin Pyhän Clemenin kirkonkellojen mukaan, jos sinä häntä soimaat», sanoi Polly, joka istui Mabelin vieressä, pidellen keskustelun uhria hyvin tiukasti käsivarsillaan.

»En halua lastani nimitettävän Englannin kruunun kirkonkaan mukaan.»

»Ei, sinä haluat nimittää hänet baptistikappelin mukaan», sävähti Mabel; »ethän sinä siitä piittaa, vaikkei häntä Nathanaelin nimellä kukaan koskaan tunne herrasmieheksi».

»En välitä, tunnetaanko hänet herrasmieheksi; haluaisin pikemminkin, että hänet tunnettaisiin kristityksi.»

»Oh, sinä olet mahdoton.» Ja Mabel purskahti itkuun.

Äärettömän tuskan ilme tuli Robertin silmiin. Hän kumartui silittämään hellästi Mabelin kättä. Tämä sieppasi sen pois.

»Älä ole niin huolissasi, Mabel», lohdutti Polly; »voithan nimittää häntä 'Natiksi'; se on aika nätti nimi ja sopii sille oikein hyvin».

Mutta Mabel ei lohduttautunut, ja hänen tuskansa vain yltyi, kun hän kuuli, ettei hänen pienokaiselleen annettaisi edes sen rahvaanomaista nimeä oikeauskoisella ja säädyllisellä tavalla. Bob kieltäytyi kastattamasta lasta.

»Miksi se kastettaisiin? Mitä se Kristuksesta tietää?»

Se osa ongelmasta ei Mabelia huolestuttanut. Hän tiesi vain, että nekin, jotka kävivät kappelissa, kastattivat lapsensa kirkossa, jotta se saisi kummi-isiä ja kummiäitejä, jotka lahjoittaisivat sille tavanmukaiset hopealusikat. Lapsi, jota ei ollut koskaan kastettu, jolla ei ollut kummeja tai hopealusikoita, oli tosiaankin hylkiölapsi, ja Mabel manasi ja tuskitteli ja sanoi, ettei Robert menetellyt oikein avutonta sikiötään kohtaan. Ja kaiken kukkuraksi meni Robert herra Beemanin luo Goudhurstiin ja kastatti itsensä. Hän nimitti sitä uskovaisen kasteeksi ja tuli kotiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin. Mutta Mabel itki puolet yötä ja hänestä tuntui ikäänkuin hänen aviomiehensä olisi varastanut hänen pienokaisensa kasteen.

»Puolet maata nauraa minulle», valitti hän Clemille ja Pollylle. »Jokainen odottaa ihmetellen, milloin lapsi kastetaan ja ketkä minä kutsun kummeiksi, ja sitten meneekin mieheni kastettavaksi. Sitä hupsua!»

Polly oli tässä suhteessa taipuvainen Mabelia säälimään. Häntä kiukutti, että pikku pallerolta petkutettiin sen hopealusikat. Ne kaikesta päättäen eivät kuuluneet uskovaisen kasteeseen, koskapa Robert oli palannut Goudhurstista aivan tyhjin käsin.

»Emmekö voisi kastattaa häntä Bobin tietämättä?» kysyi hän mieheltään.

»Emme», sanoi Clem, »se ei olisi sopivaa — ja meidän tulee kunnioittaa Bobin vakaumusta».

»Bobilla on aito vakaumuksia tosiaan, enkä minä käsitä, miksi pienen, viattoman lapsen täytyy kärsiä niiden vuoksi.»

Polly näkyi toisinaan unohtavan, että hän oli ainoastaan lankonsa pojan täti. Hänen tunteensa pienokaista kohtaan olivat niin paljoa äidillisemmät kuin oman äidin, että hän useinkin haastoi kuin olisi poika ollut hänen eikä Mabelin. Omituista kyllä, sillä noin kahteen päivään sen syntymisen jälkeen hän tuskin sieti siihen vilkaistakaan. Pieni mykkyräinen olento huiviin kiedottuna Mabelin käsivarsilla sai hänen sydämensä kirvelemään hänen oman lapsettomuutensa tähden — sillä nyt hän tiesi, ettei ollut mitään lapsentoiveita. Hän, joka rakasti lapsia niin paljon, ei koskaan saisi sellaista. Hän ei voinut katsahtaa Mabelin lapseen, jota niin haileasti tervehdittiin, joka niin vähäiseksi arvioitiin. Mutta sitten hänen katkeruutensa vähitellen haihtui, hänen ikävöimisensä puhua »omasta lapsestaan» vaimeni jossakin määrin. Oli niin suloista pidellä ja hyväillä pikku Natia, vaikkei se ollutkaan hänen, pukea, ja riisua sitä, käyttää sitä kylvyssä ja tarjota sille tuttia — sillä pienokaista ruokittiin maitopullolla syistä, joita Mabel piti tähdellisempinä kuin lääkäri — ja kuunnella niitä tolkuttomia äännähdyksiä, joita poika siinä päästeli. Pollyn tarkoituksiin nähden Mabel oli ihanteellinen äiti — hän ei välittänyt, kuinka usein hänen kälynsä tuli leikkimään pienokaisen kanssa, vei sen ulos tai laittoi kylpyyn. Hänellä, joka oli niin mustasukkainen miehestään, ei näkynyt olevan mitään kateellisuutta lapsensa suhteen. Ja Polly, joka, jos hän olisi ollut äiti, olisi pidättänyt lapsensa yhtä kiihkeästi itselleen kuin aviomiehensäkin, ihmetteli Mabelin käyttäytymistä, mutta oli siitä kiitollinen.

3.

Vaikka Clem ja Polly olivat yhtä mieltä siitä, ettei Mabel olisi ansainnut lasta, tapasivat he Robertissa hellän ja rakastavaisen isän, kunhan hänet vain voi saada luopumaan joistakuista mielijohteistaan. Hän oli hartaasti kiintynyt pikku Nathanaeliin ja äärettömän kärsivällinen. Kun poika öisin parkui, käveli hän edestakaisin lattialla pitäen sitä sylissään, valittamatta oman makean unensa häiritsemistä, eikä koskaan nurissut tai joutunut pahalle päälle, vaikka hänen pojun kirkumisen lisäksi täytyi sietää vuoteessaan heittelehtivän Mabelin valitteluja siitä, että hänen yöleponsa tärveltyi ja että oli häpeä, kun heillä ei ollut varaa pitää palvelijatarta lasta hoivailemassa. Joskus hän päivälläkin leikki poikasen kanssa, ja hänen kasvoilleen tuli melkein nuori ja veitikkamainen ilme, joka yhtä vähän muistutti Hanna Idenin rakastajaa kuin sitäkään Robertia, joka oli vakava erikoisten armoitustensa tunnosta. Clem ja Polly ajattelivat, että pienokainen ehkä vähentäisi hänen »omituisuuttaan», että isyys tekisi hänet enemmän muiden miesten kaltaiseksi ja hänen uskontonsa lakkaisi olemasta jotakin eristettyä ja erikoista valittujen uskontoa ja sulautuisi hänen jokapäiväiseen elämäänsä ja osaksi yleisestä kokemuksesta.

Mutta Clem ja Polly eivät oikein käsittäneet Robertia elähdyttävää voimaa. Hänen oli vielä osoitettava heille Jumalan rakkaus, ei kaikkialle siroiteltuna yleisinnoituksena, vaan keskitettynä ja räjähtävänä, hänen sydämensä sisempään kammioon suljettuna mahtina, pieneen tilaan teljettynä suurena kuohuna, jonka välttämättömästi oli avattava itselleen ulospääsy, vaikkapa sen siinä täytyisi särkeä hänen sydämensäkin.

Eräänä toripäivänä keväällä Clem, joka puuhaili pelloilla, kun hänellä ei ollut mitään myytävää tai ostettavaa, saapui High Tiltin kirkonkylään vasta iltapuolella. Silloin hän pukeutui mustaan takkiinsa, painoi matalakupuisen kankean, huopahatun päähänsä ja meni kylään vain tarkatakseen karjaa ja hintoja. Markkinoilla ei ollut varsin paljoa väkeä, koska lampaiden myynti oli siihen aikaan hiljaista, ja kun Clem ehti torille »Royal Georgen» taakse, niin ihmiset, joita oli saapuvilla, näkyivät kaikki olevan kerääntyneenä yhteen kulmaan. Varmaankin pidettiin huutokauppaa, sillä hän kuuli vain yhden äänen, joka kohosi yleisen hiljaisuuden yli. Sitten hän äkkiä näki, että puhuja oli Robert. Mitä myytävää hänellä saattoi olla...? Tuntien kylmät väreet selkäpiissään hän sitten huomasikin, että Robert ei ollut myymässä, vaan — saarnasi.

Hetkisen seisoi Clem hievahtamatta. Häntä tyrmistytti, ja sitten hän äkkiä huomasi suuttuvansa. Mitä oikeutta Bobilla oli tuolla tavoin tehdä itsestään hupsu? Siinä hän seisoi keskellä tilallisten ja maatyöläisten sikermää, joiden joukosta Clem tunsi monenkin kunnioitettavan sedän, pomiloiden kovalla, sekavalla äänellä, jonka hänen veljensä tiesi pujottelevan käheästi sanasokkeloissa, kunnes vihdoin sinkautettiin esille joku kulunut sotkuinen väitös parin kolmen betheliläismongerruksella lausutun sanarykelmän hämmentämänä. Clemin nöyrää kunnioitusta Bobia kohtaan niin hyvin miehenä kuin jumaluusoppineenakin oli vaimentanut ei niin paljoa äskeiset tapaukset kuin se itseluottamus, joka johtui hänen omasta avioliitostaan ja lisääntyneestä kokemuksestaan. Oli miten oli, muttei tuntunut säädylliseltä, että Bob noin seisoi turulla saarnaamassa, koskei hän ollut saarnamiehen koulua käynyt. Clemiä tympäisi, eikä ainoastaan hänen omasta puolestaan. Hän aavisti ikävyyksiä saarnaajalle. — Nyt kai jokainen asettuu häntä vastaan, — tuumi hän, — ne jo nauranevat hänelle, näenhän minä sen.

Tämä ei ollut aivan totta. Bobin kuulijat olivat liian kummastuneita ja liian säädyllisiä nauraakseen. He seisoivat ympärillä ilmeettömin kasvoin — heidän selkiinsä näkyi tosiaan keskittyvän enemmän liikutusta kuin heidän piirteisiinsä. Lähestyessään Clem alkoi erottaa veljensä sanoja: »Pelastus... kadotus... hopeinen valo... erikoisia armoituksia...» Kaikki tutunomaisia, ummehtuneita lauseparsia, jotka hän oli kuullut monta monituista kertaa. Mutta kun hän ehti selvän äänenkantaman päähän, tuntui hänestä, ettei Bob sittenkään puhunut varsin kehnosti. Joka tapauksessa oli häntä helpompi seurata nyt kuin hänen papattaessaan yksityisesti Mabelille, Clemille ja Pollylle. Muuten ei kukaan yrittänytkään tehdä vastaväitteitä tai keskeyttää. Hänen sanansa kaikuivat häiritsemättä, kaikkien muiden ollessa vaiti.

»Niin, sillä lailla se kaikki tapahtui, ja siksi minä seison tässä, pyytäen teitä, rukoillen teitä ottamaan varoituksen minulta, hylkäämään maailman ja sen pahuuden ja tarttumaan kiinni Herrasta. Oi, avatkaat sydämenne ottamaan vastaan Hänen armonsa, jotta hän pelastaisi teidät helvetistä ja tulevasta vihasta. Ajatelkaas, että minä olen kelvoton, kurja matonen; kuitenkin Hän on minut valinnut. Halleluja! Oi, ottakaat vastaan hänen lupauksensa, — teidän ei tarvitse tuskitella kuolleista töistä. Hän pitää teille tarjolla pelastusta kuin kupillista teetä. Eikä teidän tarvitse muuta kuin ottaa se ja olla kiitolliset. Katsokaas, eivät minua pelastaneet lakiomantunnon kuolleet työt, kosken minä muuta tehnyt kuin pimeyden töitä. Mutta nyt Hän on kutsunut minut kirkkauteen pyhiensä joukkoon...»