Part 19

Niin vietti Clem tuskallisen päivän huutokaupan pitäjän liikkuessa, kirjava väkijoukko kintereillään, Campany's Hatchissa, vasaroiden kanoja ja sikoja, työaseita ja huonekaluja erinäisille naapuriston lampuodeille ja tilallisille sekä joillekuille kylän huonekalukauppiaille. Koko seuraavan yön kajahteli nuoremman veljen korvissa vasaramiehen loppumaton pärpätys: »kymmenen ja puoli shillingiä tarjottu — pannaanko yksitoista shillingiä? — kymmenen ja puoli shillingiä tarjottu — kymmenen ja puoli, ensimmäinen huuto — kymmenen ja puoli toinen — kymmenen ja puoli... kolmas — mennyt!» Myynnistä kertyi sievoinen summa — ei varsin paljoa, mutta vuokraoikeuden myynnin kera kylliksi, jotta Bob saattoi varsin vaatimattomasti asettua uuteen seutuun aloittaakseen siellä uudestaan.

Huolimatta kiintymyksestään tilaan niin kauan kuin hän piti mahdollisena, että veli tahtoi sen omistaa, käsitti Clem nyt, että siitä luopuminen oli viisas teko. Yleinen mielipide seudulla tuomitsi Robertin varsin ankarasti. Ne, jotka olivat häntä nauraneet, ja ne, joissa hän oli herättänyt pahennusta, samoinkuin nekin, jotka olivat sanoneet, että »asiassa täytyi jotakin olla», liittyivät nyt kaikki häntä vastaan. Paikkakuntalaiset tuomitsivat hänet lörpötteleväksi teeskentelijäksi, joka vihdoinkin oli oikealla tavalla paljastettu, ja kaikki »olivat sitä kaiken aikaa sanoneet».

»Tehdäksemme pitkän laulun lyhyeksi», sanoi Mountpumpsin Shovell, »on asia niin, ettei rypäleitä voi poimia orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista, eikä evankeliumiakaan voi kuulla Bob Fullerin suusta».

»Hän oli musta», säesti Weigtsin Pepper, »ja tahtoi, että me olisimme pitäneet häntä valkoisena, — mutta se väri on nyt kaikki poissa».

»Pankaa merkille sanani», lausui Udiamin Pont, »että kun hän pääsee vankilasta, alkaa hän taasen käydä kapakoissa».

»Hän on kehno, häijy, likainen retkale», selitti Pepper, »ja ainoa hyvä työ, mitä mustalaiset ovat tehneet, on, että he ovat paljastaneet hänen oikean karvansa».

Varmaankin olisi Bobille tullut tukalat ajat, jos hän olisi palannut tiluksilleen Bodiamin joen varrelle. Hän osoittautui järkeväksi tahtoessaan päästä sieltä eroon. Kunhan vain Mabel olisi lähtenyt hänen mukaansa ja auttanut häntä aloittamaan elämänsä uudestaan... Mutta se oli hänen oma syynsä, eikä hän kaiketikaan enää koskaan voisi olla onnellinen hänen kanssaan, enempää kuin Mabelkaan sitä puolestaan olisi. Clem kirjoitti veljelleen, pyytäen tätä Maidstonesta lähdettyään tulemaan Pookwelliin hänen ja Pollyn luo. Sitten he voisivat katsella ympärilleen ja hiukan tuumia — ainakaan ei Bob tuntisi itseään niin vieraaksi, kun tulisi tuttuun paikkaan.

22.

Kun Clem maaliskuun solskeessa ajoi asemalle Robertia tapaamaan, havaitsi hän ensi kertaa, että hän oli hiukan peloissaan veljestään. Kuusi kuukautta oli Bob ollut suljettuna pois hänen elämästään, suljettuna uusien kokemusten piiriin. Miten ne olivat vaikuttaneet häneen? Sitä oli mahdoton tietää, sillä hän ei ollut saanut muita uutisia kuin tuon ilmeettömän suorasukaisen kirjeen. Mutta Clem saattoi vähin aavistaa, mitä Bob oli tuossa kentiläisessä vankilakaupungissa kärsinyt. Se ei olisi etupäässä ollut vankeusajan tuskia ja nöyryytyksiä, sillä Bob ei ollut luonteeltaan herkkä eikä ruumiiltaan hento, ja vaikka hän kai olikin hiukan ikävöinyt raitista ilmaa, olisi hänen pitänyt varsin hyvin kestää kuuden kuukauden raskas työ. Ja Clem tunsi vaistomaisesti, ettei hänen kurjuutensa erikoisesti johtunut hänen kotinsa eikä lyhytaikaisen maineensakaan menetyksestä tai siitä, ettei hän enää voisi esiintyä saarnaajana — ei ainakaan moniin vuosiin. Katkeruuden juuri näkyi olevan niissä sanoissa, jotka hänen veljensä oli lausunut Headcornissa: »Ei ole enää uhria syntien edestä.» Robert oli tullut vakuutetuksi ikuisesta kadotuksestaan. Hän oli menettänyt sen Jumalan, jota hän oli niin kiitollisin sydämin rakastanut ja palvellut, eikä hänellä ollut muuta edessä kuin leimuavan tuomion odottaminen. Millä tavoin oli tuo aate vankilassa vietettyjen kuukausien aikana kehittynyt? Oliko herra Beeman tehnyt mitään sen karkoittamiseksi? Oliko hänen sydämensä vapautunut pelosta? Vai oliko pelko murtanut hänen sydämensä? Clem ei tiennyt — ja siksi hän oli hädissään.

Oli vain muutamia henkilöitä Salehurstin asemalla Rotherin laakson pienen junan sinne saapuessa. Bob astui ulos eräästä perävaunusta, käveli Clemiä kohti ja puristi sanaa sanomatta hänen kättään. Se, mikä veljessä enimmin pisti Clemin silmään, oli hänen erinomaisen puhdas ja siisti ulkoasunsa. Hänen vaatteensa tuoksahtivat hiukan joltakin desinfisioimisaineelta, mutta ne olivat huolellisesti harjatut.

»Terve», virkkoi Clem, »kuinka sinä voit?»

»Terve», vastasi Bob.

»Minulla on täällä linjaalivaunut ja Spongey. Tulet kai mielelläsi Pookwelliin, Bob?»

»Kyllä.»

»Meillä on uusi sänky ja pesukulho ja muutamia vaatenauloja toisessa yläkerran huoneessa. Ja meillä on pojukin, niinkuin sinulle kirjeessäni kerroin.»

»Oivallista», sanoi Bob.

Clem odotti hänen kyselevän Mabelista, mutta veli ei sitä tehnyt, joten hän katkaistakseen tuskallisen äänettömyyden virkkoi:

»Meillä on illalliseksi sianlihaa ja perunamokkoa».

»Hyvä on.»

»Ja äiti lupasi pistäytyä luonamme myöhemmin.»

»Hänen ei tulisi vaivautua; minä menen kyllä häntä katsomaan.»

»Oh, hän tulee mielellään meille.»

He kuluttivat ajan matkalla Bodingmaresiin tällaisella varovaisella keskustelulla. Clemistä tuntui, ettei hänen veljensä näyttänyt niin riutuneelta kuin hän oli odottanut, joten hän hiukan ilostui ja tyyntyi. Oli vaikeaa tulkita Robertin silmien katsetta, muttei se ollut se toivottoman masentunut katse, jonka hän oli niissä heidän Headcornissa tavatessaan nähnyt... Kenties Bob oli hiukan laihempi entistään, mikä sai nuo omituiset juovat hänen kasvoillaan nenästä suuhun esiintymään niin huomattavasti. Clem ei niitä aikaisemmin ollut pannut niin paljoa merkille, mutta nyt kun keltainen, valju päivänlasku valeli vainioille hohdettaan ja muutamia kellerviä sateensuihkuja lankesi viistoon valon poikki, näyttivät Bobin kasvot äkkiä aivan juovikkailta ja iäkkäiltä. Oli vakoja hänen suupielissään, silmien ympärillä ja kulmakarvojen välissä... mutta poskilla oli iho aivan nuorteaa ja tiivistä, ilman kurttuja; nuo juovat olivat piirtyneet hänen nuoruutensa yli... Clem oli iloinen, kun aurinko vaipui pensasaidan taakse ja Bobin kasvot taas näyttivät pikemminkin nuorilta ja melkein jäykiltä.

Polly odotteli heitä Pookwellin edustalla lapsi sylissä.

»Tuolla tulee pappa», virkkoi hän, kun linjaalivaunut ajoivat portille, ja juosten polkua alas hän työnsi Natin Robertin syleilyyn ennenkuin poju ennätti kurottaa käsivartensa Clemille.

»Se on kasvanut», sanoi Bob.

»No, mitäpä se olisi muuta tehnyt kuuden kuukauden ajalla? Se on metka lapsi ja painaa kolmekymmentä naulaa. Clem punnitsi sen tänä aamuna.»

Nuori Nat sätkytteli noilla oudoilla käsivarsilla, ja Bob ojensi hänet takaisin Pollylle juuri ennenkuin hän alkoi kirkua.

»Parissa päivässä se sinuun tottuu; näin alussa se tietysti vähän vierastaa. Eiväthän ne sillä iällä muista. Heti kun se hiukan paremmin tottuu sinuun, saat ottaa sen viereesi nukkumaan, mutta sen täytyy nyt olla meidän kanssamme vielä jonkun aikaa, muutoin se parkuisi ja valvottaisi sinua.»

Polly puhui rohkeammin kuin Clem, joka käsitteli veljeään kuin huolellinen emäntä säröistä lautasta. Polly puhui Mabelistakin heidän syödessään illallista, vain mainiten häntä nimeltä. Mutta Robert ei osoittanut mitään liikutusta. Hän nautti ateriansa tyynesti, paljoa puhumatta, syöden mitä hänelle tarjottiin, muttei mitenkään osoittaen sitä ruokahalua ja nautintoa, jonka sianlihan ja perunamokon olisi pitänyt hänessä herättää. Sitten hän auttoi Pollya pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa. Hänen sävynsä häntä ja Clemiä kohtaan näytti nöyrältä ja kiitolliselta, muttei hän maininnut siitä enempää kuin mistään muustakaan.

Rouva Wheelsgate saapui pian kahdeksan jälkeen, ja he istahtivat kaikki takan ääreen, yrittäen haastella jokapäiväisistä asioista. Alussa Elizabethilla oli taipumusta haikeamielisyyteen; hän itki hiukan Robertia suudellessaan.

»No, äiti, älä ole huolissasi minun tähteni», sanoi tämä».

Mutta sinä näytät laihemmalta; vaatteesi riippuvat löyhällä.»

»Minä painan naulan enemmän kuin vankilaan lähtiessäni.»

Äiti ei virkkanut enempää, vaan pudotti kätensä hänen hartioiltaan hämmästynein elein. Sitten he vetivät tuolinsa lähelle valkeata, sillä maaliskuun tuuli pieksi huoneustoa. Ilmasta he saivat aiheen haastella vähän hiilien hinnasta ja vesakosta, jota Dunk parhaillaan kaatoi Shoyswellissa. Sitten Polly jutteli pienokaisesta ja kertoi isoäidille sen viimeisimmistä hommista. Hän suoritti osansa parhaiten; Clem oli ilmeisesti hämillään, ja rouva Wheelsgate näytti hämmästyneeltä ja nololta. Jännitys laukesi vasta sitten, kun seurue hajaantui yöksi.

Clem saattoi äitinsä kotiin, ja palatessaan hän tapasi Pollyn sytyttämässä kynttiläänsä vuoteen ääreen. Robert istui yhä takan edessä, ja kun Polly lähti huoneesta, näkyi hän äkkiä muistavan jotakin ja nousten kömpelösti jaloilleen meni avaamaan hänelle ovea. Tällaiseen kohteliaisuuteen tottumattomana teki Polly ensimmäisen kommelluksensa.

»Ka, Bob, tuo on Mabelin opetuksia, eikö totta?» sanoi hän.

»Niin on», myönsi Bob ohuella äänellä ja palasi tuolilleen.

Keskellä yötä herätti Clemin omituinen ääni. Hetkisen hän kuunteli vuoteessaan; se oli kummallisen yksitoikkoista, niin että hän alussa tuskin tunsi sen nyyhkytykseksi. Mutta paremmin valveutuessaan hän käsitti. Robertin vuode oli aivan seinän vieressä toisella puolen; luultavasti hän ei ollut huomannut, että vain jalan vahvuudelta rimaa ja rappausta erotti hänet Clemistä ja Pollysta.

Pian heräsi Pollykin ja kuuli myös.

»Ka, Clem, mitä se on?»

»Se on Bob.»

»Pitämässä moista melua, ei suinkaan?»

Hän kuunteli hetkisen ja uikutti itsekin hiukan.

»Voi sitä poloista; minä en jaksa sitä sietää. Sinun pitää mennä hänen luokseen, Clem.»

Tämä livahti vuoteesta, mutta muutti sitten mielensä.

»Ei, en minä mene. Minä tiedän, että hän mieluummin soisi olevani sitä tekemättä.»

»Mutta ethän voi hänen sallia tuolla lailla valittaa. Mene viemään hänelle Nat.»

»Ei, eukkoseni, sinä et ymmärrä. Tuo uikutus ei suinkaan ole tarkoitettu meidän kuultavaksemme. Hän ei luule meidän olevan ihan seinän vieressä.»

Clem kömpi takaisin vuoteeseen, ja pian sen jälkeen lakkasi nyyhkytys. Kenties oli Bob kuullut heidän haastelevan, vaikka he olivatkin puhuneet varovasti kuiskaillen, jotteivät herättäisi poikaa.

23.

Seuraavat pari, kolme päivää kuluivat mitään erikoista tapahtumatta. Öisin ei enää kuulunut nyyhkytystä. Päivin Robert ahersi uutterasti sekä kotiaskareissa, joihin Mabel oli häntä opastellut, että pelloilla Clemia auttamassa. Hän näkyi pitävän työstä — löytävän siitä jonkunlaista helpotusta. Alussa Jim ei halunnut häntä nähdä tiluksillaan tai oikeammin hän ei halunnut muiden häntä siellä näkevän. Hän koetti taivuttaa Clemiä kehoittamaan Robertia lähtemään pois...

»Hänen täytyy yrittää alusta jossakin, missä ihmiset eivät tiedä, mikä hän on. Jollei hänellä ole riittävästi kolikoita, niin suostun kyllä häntä hiukan auttamaan.»

»Jos hän lähtee, niin Polly ja minä lähdetään myös», virkkoi Clem.

»No, älä ole noin hiton hupsu», sanoi Jim, joka ei mitenkään olisi voinut saada toista miestä tekemään Clemin työtä Clemin palkoilla.

»Minä en salli Bobin lähteä oman onnensa nojaan siinä tilassa, jossa hän nyt on.»

»Missä tilassa? Eihän häntä mikään vaivaa. Hän näyttää vähemmän murheelliselta kuin joistakuista olisi sopivaa.»

»Minä tiedän paremmin kuin sinä, mitä hän tuntee, ja sanon sinulle, ettei hänen ole hyvä lähteä mihinkään yksinään. Minä olen valmis seuraamaan häntä minne tahansa, ja niin on Pollykin.»

»No minusta on parempi, että hän jää kuin että te lähtisitte. Eihän hänestä täällä toki paljoa haittaa ole.»

»Haittaa! Hän tekee puolentoista miehen työn, tekee tosiaan.»

»Se onkin hänessä uutta. Taisivat vankilassa opettaa hänet työhön.»

Clem ei virkkanut mitään, ja pelosta, että oli häntä loukannut — sillä hän oli niin verraton ahertaja, samalla sekä ansiokas työmies että omaa ansiokkuuttaan aavistamaton, — Jim alistui lepytellen.

»No, sano hänelle, että hän saa jäädä — ja tehdä minulle työtä kahdestakymmenestä shillingistä viikolta ja ylläpidostaan. Kai sen sanot?»

»Minä sanon hänelle», virkkoi Clem, »ja sanon myöskin, että hän saa lähteä, jos haluaa».

Mutta Robertista oli paljon mieluisempaa jäädä. Hän riippui kiinni Clemissä ja Pollyssa, jotka tunsi ainoiksi ystävikseen, ja samalla hän käsitti kuinka kiittämätöntä olisi riuhtaista heidät irti juurineen ja siirtää heidät johonkin uuteen seutuun. Hänestä itsestään olivat kaikki paikat samanlaisia. Hän ei välittänyt kylmästi tuijottavista silmistä tai niistä, jotka kääntyivät hänestä poispäin, kun hän joskus harvoin maantiellä liikkuessaan tapasi jonkun. Hän tiesi, ettei Clem tuntenut noloutta ja häpeää hänen tähtensä, ja Jimille taas hän saattoi uutteralla työllä ja uskollisella palveluksella korvata hänelle tuottamansa häpeän, eikä hänen tarvinnut paljoa liikuskella tai tavata ketään, jotka hänestä loukkaantuisivat.

Näin siis päätettiin, että Bob jäisi Bodingmaresiin ainakin toistaiseksi. Clem ja Polly tunsivat suurta huojennusta, sillä vaikka he olisivat kernaasti lähteneet hänen kanssaan vieraisiinkin seutuihin, rakastivat he pientä kotiaan ja työtään Jimin tilalla ja olisivat tunteneet itsensä varsin oudostuneiksi uudessa ympäristössä. Jim puolestaan oli taaskin vastannut kohtalon oikkuun jalomielisellä teolla. Hän sai kokea, että hänen anteeksiantonsa Robertille — sillä siksihän se oli ymmärrettävä — oli enemmän vaikuttanut häpeän poispyyhkimiseksi kuin mikään määrä hurskasta suuttumusta olisi voinut tehdä. Hänen menettelyään hänen ottaessaan Robertin takaisin työmieheksi vainioilleen ylistettiin kautta Salehurstin ja High Tiltin pitäjien. Herra Vine vihjaisi siihen hienotunteisesti verhotuin sanoin saamassaan Throwsin kappelissa, ja kahden kylän jokaisessa oluttuvassa julistettiin, että Bodingmaresin Jim Fuller oli kunnon mies.

Robert oli kyllin kiitollinen ja osoitti sen välttämällä kartanon läheisyyttä ja olemalla otaksumatta, että hänen sietämisensä palkattuna palkollisena merkitsi, että häntä siedettiin myöskin talon poikana. Mutta tämä kartteleminen johtui osittain hänen Marya kohtaan tuntemastaan pelosta. Muistot tämän teräväkielisyydestä entisinä aikoina tekivät hänet vastahakoiseksi häntä tapaamaan. Mutta mahdotontahan oli, ettei hän talon säännöllisenä työmiehenä koskaan joutuisi hänen kanssaan kosketuksiin.

Eräänä päivänä hän oli niin janoissaan, että tunsi täytyvän mennä kartanoon pyytämään juotavaa. Luultavasti siellä olisi vain palvelijatar.

Mutta kun hän kolkutti ovelle, avasi sen Mary.

»Ka», sanoi hän, »sinäkö siellä! Mitä haluat?»

»Minun on jano», mutisi Robert nolostuneena.

Mary katseli häntä hetkisen äänettömänä, avasi suunsa jotakin sanoakseen, mutta hillitsi sitten kielensä.

»Kumpaako tahdot — olutta vai vettä?» kysyi hän vain.

»Vettä, ole hyvä.»

»Et siis siitä ole vielä päässyt? Luulen, että sinä kaiken tämän jälkeen olisit alkanut uudenlaisen uskonnon.»

Robert ei virkkanut mitään.

»Sinun asemassasi», jatkoi sisar, »minä ottaisin varoituksesta vaarin ja jättäisin kaikki moiset ehdottoman raittiuden hullutukset. Kun kanat eivät muni tällä muonalla, niin en tarjoa niille enää samaa, vaan koetan muutteeksi tuota apetta. Niin sinunkin pitäisi menetellä noiden päähänpistojesi suhteen. Kun ei ensimmäinen laji, niin sanoakseni, saanut sinua munimaan, niin koettaisit toista. Kuuletko, mitä sanon?»

»Kyllä.»

Robert aikoi kääntyä pois.

»No, kun kerran tulit saadaksesi kulauksen vettä, niin ei ole järkevää, että lähdet sitä saamatta. Tule keittiön puolelle, niin etsin sinulle kupin.»

Vähää myöhemmin, kun humalantaimien kasteleminen iltasin piti Clemiä, Robertia ja Pickdickiä myöhäiseen jokipuutarhassa, pyysi Jim heitä kaikkia tulemaan taloon haukkaamaan ehtoollista. Bob näki, että häntä siedettiin perheen katon alla, mutta hän ei sitä suvaitsevaisuutta käyttänyt väärin. Hän ei koskaan kutsumatta mennyt lähelle Bodingmaresia, ja silloinkin hän toisinaan kieltäytyi. Hän pysytteli mieluimmin Pookwellin nurkilla ja kävi noin kerran viikossa Marsh Quarterissa äitiään tervehtimässä.

Clem ja Polly yrittivät parhaansa tehdäksensä hänet onnelliseksi. He häpesivät Jimiä ja Marya, joiden sanat ja kasvonilmeet kielsivät heidän omat työnsä; ja he olivat häpeissään Mabelin tähden, joka ei tullut eikä kirjoittanut, ja myöskin naapuriston arvossapidettyjen maanviljelijäin — vapaatilallisten ja vuokralaisten — vuoksi, jotka eivät suoneet Robert-paralle tunnustusta eivätkä hyväksyneet häntä seuraansa. Eipä niin, että tämä kumpaakaan halusi, mutta Polly oli sydämessään vakuutettu, että hiukan seuraa tekisi hänelle hyvää, ja Clem olisi mielinyt ottaa hänet mukaansa toripäiville nähdäkseen, voisiko hänessä jälleen herätä mitään mielenkiintoa hintojen vaihteluun ja elukoiden ostoon ja myyntiin.

Robert näkyi olevan kiitollinen heidän ponnistuksistaan, hän oli nykyisin aina säyseä ja lempeäsanainen. Hän ylisti Pollyn keittotaitoa, milloin huomasi sitä häneltä odotettavan, ja oli alati aulis häntä auttamaan talon askareissa pilkkomalla puita, pesemällä astioita, kantamalla hiiliä ja tekemällä kaikenlaisia roskaisia hommia, joita Clemin mieleen ei koskaan ollut juolahtanut suorittaa. Polly »oli aivan ymmällä», kuten hän itse sanoi. Clemistä taas oli hänen veljensä verraton; hän ahnehti työtä ja olisi tahtonut tehdä sitä herkeämättä kaiken päivää. Joka aamu, ennenkuin olivat nousseet, he kuulivat hänen tulevan alas virittämään tulta keittiöön. Hänellä oli nyt ollut lapsi öisin vuoteessaan; tämä oli vihdoinkin alkanut tottua häneen, mutta siihen oli vaadittu melkoisen paljon suostuttelua. Pikku Natista oli jotakin peloittavaa tässä kookkaassa, vahvassa, murheellisessa isässä, joka ei koskaan nauranut tai laulanut hänelle, kuten hänen toinen isänsä, ei koskaan heittänyt häntä ilmaan ja ottanut jälleen vastaan ja joka joskus piteli häntä niin kömpelösti ja tiukasti.

Clem ja Polly ymmärsivät pienokaisen tunteet. Joskus he eivät voineet olla pelkäämättä Bobin suhteen. Hän oli niin erilainen, niin kokonaan toisenlainen kuin entisajan keikarimainen, miltei lurjusmainen Bob, niin toisenlainen kuin jurotteleva, itsepäinen Bob, joka oli nainut Mabelin, tai se haltioitunut, ilmestyksistä haaveksiva Bob, joka oli saarnannut evankeliumia Kentin mökkiläisille. Tämä hiljainen, lempeä, uutterasti uurastava, nöyrä olento tuntui vieraalta veljelle, joka oli häntä koko ikänsä katsellut. Hän ei voinut käsittää, että hän oli sama Robert, joka ennen kerskaili juopottelustaan ja vedonlyönneistään, kun he rupattelivat Bodingmaresin isossa, matalassa makuuhuoneessa... Mikä oli hänet niin voinut muuttaa? Clemistä näytti, että hänellä oli täytynyt olla joku uusi, kauhea kokemus... Hän oli kuin sammunut lamppu.

Pari kertaa nuorempi veli yritti voittaa hänen luottamuksensa, mutta hän pilasi asian etupäässä oman pelkonsa tähden. He pohtivat tulevaisuutta, Mabelin palaamisen vähän otaksuttavaa mahdollisuutta, Bobin taloudellista asemaa lapsen hoivaamista... Mutta Clem tiesi, ettei veljen murheellisuuteen ollut mikään näistä syynä. Hän tiesi nyt, että hän eli, ahersi, haasteli, jakoi jokapäiväisen elämänsä epätoivoisen miehen kanssa, jonka oma elämä ei ollut mitään — ainoastaan sammunut lamppu.

»Koeta saada hänet sinulle juttelemaan, Clem», sanoi Polly levottomana Clemin puolesta samoin kuin Bobinkin, sillä Clemin silmistä alkoi toisinaan välähtää ilme, joka suuresti muistutti Robertin ilmettä.

Nuori Fuller pudisti päätänsä.

»Hän ei juttele, hän ei halua kertoa minulle, enkä minä tosiaan tohdi kysyä häneltä.»

»Mutta ehkei häntä mikään vaivaakaan.»

»Sellaiseltako hän näyttää?»

»Ehkä hän on saanut jonkun päähänpiston.»

»Hän on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on iankaikkisesti kadotettu — sellainen päähänpisto hänellä on.»

»Mutta hän ei nykyisin koskaan puhu uskonnosta.»

»Siitäpä juuri sen tiedänkin.»

24.

Eräänä päivänä, kun Robert oli asunut heidän luonaan jo kolmisen viikkoa, otti Clem hänet mukaansa Ticehurstin markkinoille. Hän ajatteli, että vaihtelu tekisi hänelle hyvää, eivätkä he Ticehurstissa luultavasti tapaisi monia hänen tuomitsijoistaan. He viettivät varsin seikkailuttoman aamun tarkastellen lampaita, ja heille sattui vain yksi ikävä kohtaus — Little Moatin Breamin kanssa. Tämä oli tullut Ticehurstiin hevosia myymään, joita hän erinäisistä syistä luuli voivansa helpommin kaupita vieraille. Senvuoksi kiusoitti häntä nähdä Clem Fuller seisomassa keppi kainalossa surullisesti kuuluisan Bob-veljensä vieressä, jonka tuominen säädyllisten ihmisten joukkoon muka oli loukkaus.

Jos Bream olisi kuulunut ylevämpiin piireihin, olisi hän ilmaissut inhonsa sellaisilla hienommilla keinoilla kuin olematta näkevinään Robertia, vaikka tämä seisoikin hänen edessään, mutta hänen olosuhteensa olivat tehneet hänet kykeneväksi vain karkeampiin mielenosoituksen muotoihin.

»Hei», huomautti hän, »oletteko tullut pitämään meille saarnaa?»

Clem se oli, joka punehtui ja vastasi.

»Hei», sanoi hän, »oletteko tullut myymään meille pattijalkaista hevosta?»

»Hoitakaahan kieltänne tai paiskaudutte sinne, mistä veljenne juuri on tullut.»

»Minä paiskaan teidät ensin tunkiolle.» Ja Clem puristi kätensä hurjasti nyrkkiin.

»Älä viitsi, Clem; »älä saata itseäsi ikävyyksiin. Hänen sanoistaan ei tarvitse välittää.»

»Minun sanani ovat totta», virkkoi Bream.

»Niin ovat», myönsi Bob.

Bream nolostui sellaisesta alistuvaisuudesta eikä voinut löytää sopivaa vastausta ennenkuin Bob oli raahannut kiukusta sähisevän Clemin pois.

»Meidän täytyy lähteä kotiin nyt», sanoi hän, »meillä ei ole täällä mitään tehtävää enää, kun olemme nähneet karitsat enkä minä halua, että tappelet kenenkään kanssa kun he puhuvat totta».

»Se ei ollut totta. Se oli vaan raakaa virnistelyä, jota jokaisen kunnon ihmisen tulisi hävetä. Minä tahtoisin lyödä häntä naamaan.»

»Pysyhän tyynenä, nuorukainen», käski Robert äänellä, joka muistutti häntä entisestä Bobista.

He kävelivät kotiin, koska linjaalirattaita tarvittiin sinä aamuna muuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut ennenkuin olivat kylän ulkopuolella. Sitten Robert lausui:

»Minä en halua, että aina pidät minun puoltani ihmisiä vastaan; ne ovat useimmiten oikeassa siinä, mitä sanovat.»

»Ne eivät ole oikeassa. Ne ovat vain säädytöntä, räyhäävää joukkoa.»

»Ei, ei se ihan niin ole. Sinun tulisi asettua heidän asemaansa ja ajatella. Minä olen itse miettinyt ja nyt käsitän, kuinka pahalta sen kaiken on täytynyt näyttää. Minähän rentustelin kaikkialla ja herätin kaikkialla pahennusta. Sitten aloin yhtäkkiä saarnata ja väitin olevani pelastettu. Eivätkö he käyttäytyneet varsin siivosti, kun eivät hetikohta nimittäneet minua tekopyhäksi teeskentelijäksi, niinkuin vain jotkut heistä tekivät. Sitten he kuulevat, että olen tyrmässä — että olin vähällä tappaa miehen, koska hän yllätti minut vaimoaan liehittelemästä... On vain luonnollista, että he ajattelevat minusta pahaa ja sanovat minun teeskennelleen kaiken aikaa.»

»Mutta ajatelkootpa mitä tahansa, niin ei heidän tulisi siten puhua. Heidän tulisi jättää sinut rauhaan kaikkien kärsimystesi jälkeen.»

»Heidän sanansa eivät minua loukkaa. Minä sanon sinulle, nuorukainen, etten minä välitä kestään. Nyt kun olen menettänyt Jumalan, niin eikö ole samantekevää, mitä sen lisäksi menetän?»

»Mutta, Bob, et suinkaan sinä tuota tarkoita? Et sinä ole Jumalaa menettänyt...»

»Jollen ole häntä menettänyt, johtuu se siitä, ettei minulla ole häntä koskaan ollutkaan.»

»Mutta se ei ole totta. Sinä olit niin pyhä ja hurskas, että minua ihan värisytti; ja sinä sanot: 'Jumalan lahjoja ja kutsua ei voi katua.'»

»Niinpä juuri. Valitut eivät voi langeta pois armosta; ja koska minä en ole armossa nyt, en ole sitä koskaan ollutkaan.»

»Mutta mistä tiedät, ettet nyt ole armossa?»

Bob naurahti omituisesti.

»Sinun on täytynyt kerran tehdä erehdys», jatkoi Clem, »ja onhan se voinut aivan yhtä hyvin tapahtua nyt kuin silloin».

»Minä en nyt seuraa omaa arvosteluani. Minulle on selvästi näytetty, missä olen. Kerroinhan sinulle, että herra Beeman kävi minua vankilassa katsomassa.»

»Niin?»

»Niin, me keskustelimme asiasta pitkin ja poikin, ja minä kerroin hänelle kaikki — kaikki mitä saatoin muistaa, ja kun hän oli miettinyt ja rukoillut, sanoi hän tulleensa jokseenkin varmaksi siitä, etten ollut koskaan armossa ollutkaan...»

»Se vanha hölmö!»

»Hillitse kielesi. Hän on Jumalan mies.»

»Mutta kuinka hänenlaisensa tietävät, oletko sinä armossa vai etkö?»

»Hän osaa lukea merkit. Ja näin hän minulle sanoi: Minä olisin saattanut tehdä Hannalle, ja Dariukselle mitä tein ja silti olla armossa. Mutta silloin minä olisin sen tietänyt: minulla olisi ollut hengen vakuutus sydämessäni, joka sanoo: Ken voi Jumalan valittuja mistään syyttää? Mutta minä en tuntenut siihen tapaan. Minä tunsin olevani synkässä pimeydessä ja menettäneeni Jumalan armahduksen. Jos minulla olisi ollut todellinen armo, niin minä olisin tiennyt, ettei sitä hänen pyhiltään voi riistää — eivät edes heidän syntinsä. Mutta koska minä tunsin itseni aivan hylkiöksi, osoitti se, että minä joko olin langennut pois armosta tai etten ollut koskaan armoitettu ollutkaan. Oikean opin mukaan ei nähtävästi voi olla edellinen otaksuma totta, joten sen jälkimäisen täytyy olla.»

»Enpä ole iässäni — en iässäni kuullut moisia mielipiteitä. Ja mitä hän ajattelee kaikesta saarnaamisestasi ja silloisesta kääntymyksestäsi?»

»Tiedämme, että saatana voi esiintyä valkeuden enkelinä, ja niin kai se menetteli minun suhteeni, vietellen minut luulottelemaan olevani pelastettu, vaikka olinkin vain poloinen vihan lapsi. Ja herra Beeman sanoo alusta pitäen esiintyneen sellaista, mitä hän ei voinut käsittää. Ensiksikään ei minulle koskaan annettu oikeata puhelahjaa en kyennyt koskaan pitämään oikein värähdyttelevää saarnaa... ihmiset kappeleissa aina nurisivat minusta, enkä minä, kuten muistanet, koskaan kyennyt voittamaan ainoatakaan syntistä Kristukselle. Minä seisoin puhumassa itseni käheäksi, koetin vedota heihin, eikä ainoakaan tullut niin liikutetuksi; että olisi ottanut pelastuksen vastaan... Herra Beeman sanoi, että joskus hänen puhuessaan syntiset hyppivät istuimiltaan ja hyrräsivät ilmassa erikoisen armoituksen tunnossa... niitä voihki rivittäin lattialla... Mutta minun puhuessani he eivät muuta kuin töllistelleet.»

»Mutta, Bob, olenhan kuullut sinun sanovan, että pelastus on kuin kupillinen teetä ja että tarvitsee vain ojentaa kätensä sitä ottamaan. Kaihan sinun pitäisi tietää, onko se ollut kädessäsi vai ei. Teekupista ei voi suinkaan erehtyä.»

»Aivan niin, poika, aivan niin» — ja Bobin silmät kiilsivät traagillisesti, — »minä otin teekupin kyllä käteeni ja sain maistaa sen suloisuutta, mutta se ei ollut minulle tarkoitettu; ja nyt se on otettu pois».

»Sitten voin vain sanoa, että Jumala on tehnyt sinulle pahemman kepposen nyt kuin Throwsin kappelissa, jossa nousit todistamaan sillä mitään tarkoittamatta.»

»Se ei ollut kepponen. Hän varmaankin tarjosi minulle täydellistä ja todellista pelastusta sillä kertaa kappelissa, ja minä tein siitä pilkkaa. Ja samanlaista tunsin toisenkin kerran, josta en ole sinulle maininnut... Mabelin asunnon ulkopuolella... Voi, varmaankin minä olen halveksinut ja hyljännyt armon vapaat lahjat! On siis aivan oikein, että Herra salli minun luulla omistavani hänen armonsa ja sitten otti sen pois, näyttääkseen minulle, mitä hänen aarteittensa pilkkaaminen merkitsee.»

»Ka, minusta ei tuo tunnu rehelliseltä. Jos Jumala tosiaan on hyvä, kuten sanot hänen olevan, ei hän suinkaan sellaista tekisi; ja jos hän ei ole hyvä, niin miksikä moista jumalaa tavoittelisitkaan?»

»Hän _on_ hyvä», sanoi Robert.

»Sitten hän ei suinkaan ole voinut tuota tehdä.»

»Sinä puhut kuin sellainen, joka ei tiedä armosta mitään. Etkö näe, että se on kaikki raamatussa? Minä kai olen lammas, joka ei mennyt lammastarhaan ovesta, vaan kiipesi seinän yli, ja sellainen on ryöväri ja varas. Ka, minä olen mies, jolla ei ole hääpukua, jota ei kutsuttu häihin ja joka kumminkin meni sisälle edes siistimättä itseään; ja Herra sanoi: 'Kuka on tämä, joka on ilman häävaatteita? Heittäkäät hänet äärimmäiseen pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...!' Vaikeinta on, etten minä voi unohtaa yljän kasvoja.».

Hän käänsi silmänsä poispäin ja näkyi hetkisen kilvoittelevan itsensä kanssa. Sitten hän jatkoi:

»Se juuri on kauheinta. Minä olen kerran nähnyt Jumalan enkä voi häntä unohtaa. Minä en olisi niin kurja, jos en olisi koskaan häntä tuntenut, koskaan häntä rakastanut, koskaan luullut, että olen hänen ystävänsä... Mutta nyt minä olen saanut maistaa ja kokea, kuinka armollinen Herra on — ja kuitenkin, minut on iäksi heitetty pois hänen luotaan.»

»Minä en usko sitä», sanoi Clem närkästyneenä, »minä en usko sitä, etkä sinä itsekään sitä oikein usko. Jos olet niin varman varma siitä, että sinut on heitetty ulos, niin miksi yhä vietät niin hyvää elämää kuin et koskaan ennen — olet niin ystävällinen ja tyyni, autat niin paljon minua ja Pollya ja annat anteeksi Mabelille ja Jimille ja Marylle ja kaikille muille, jotka eivät sitä ansaitse? Eikö se osoita, että sinä sydämesi syvyydessä edelleen uskot Jumalan rakkauteen? Ethän sinä muutoin niin hartaasti koettaisi tehdä hänelle mieliksi.»