Part 11

Hetkisen hän seisoi torin kellervässä valossa, joka loisti kapakan kierrekaihtimen takaa, puristi nyrkkiään ja noitui. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli tajuton raivosta ja väkijuomista. Sitten hän kääntyi ja käveli poispäin. Hän ei välittänyt mihin hän oli matkalla... Hän oli matkalla Hannan luo... Hän ei tiennyt, mihin hän oli menossa... Tie tuntui nousevan ja laskevan hänen allaan niinkuin harmaa virta, pensasaidat kohosivat ja vaipuivat kuin aallot... valot tanssivat hänen silmissään... Kuului hevosen ravaamista... ja sitten huutoja: »Ettekö näe, mihin olette menossa?» Ei, hän ei voinut nähdä. Hän seisoi hetkisen ja noitui heitä, kun he olivat ehtineet ohi. Sitten hän astui edelleen taas... maantie luisui ja pakeni hänen jalkojensa alta... hän kai kulki vetten päällä... niinkuin Pietari kävellessään Kristuksen luo... Oi, oi, hänen päänsä tölmäsi yhtäkkiä johonkin kovaan ja kylmään. Hän kaatui, ja hänen viimeinen sekava tietoisuutensa raukesi valonvälähdykseen, jota seurasi pimeys.

40.

»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»

Ne sanat olivat kirjoitetut mustilla kirjaimilla puhtaalle paperiarkille, joka oli kiinnitetty hänen otsaansa. Ne olivat kirjoitetut pimeydellä valoon, tai ne olivat kirjoitetut valolla pimeyteen. Ne polttivat häntä; hän oli niinkuin pieni hiili, joka kyti niissä. Oi, kuinka se koskikaan...! — Minua kirveltää tämä lieska. Se on Jumalan rakkautta. Minä olen pieni hiili, joka palan siinä tulessa. Oi, oi, oi, kuinka se koskeakaan...!

»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»

Se oli omituista — vaikka se tositeossa oli aivan luonnollista: seinällä riippuva teksti, johon hän avoimin silmin tuijotti. Hän oli luullut, että nuo sanat olivat hänen sielussaan — että hän oli niissä, — ja kaiken aikaa ne vain riippuvatkin seinällä. Se oli tekstattu raamatunlause — olisi hänen pitänyt se tunteakin — ja varsin kaunis lause olikin. Kulmaan oli kuvattu kultarintakerttu, ja lisäksi oli siinä muutamia kukkia. Hän ei tiennyt heillä olevan mitään tekstiä kodissaan. Hän ei voinut muistaa, hänen päätään pakotti niin... ja täytyi olla melkein ylösnousemisen aika... hänen täytyi reipastua. Missä oli Mabel? Hän oli jo noussut — Bob saattoi kuulla hänen liikkuvan huoneessa. Mutta se ei ollut heidän huoneensa — se oli aivan erilainen — erilaiset huonekalut ja erilaiset seinäpaperit. Mihin hän olikaan joutunut?

»Mabel!»

»Bob!»

Hänen nimensä lausuttiin itkeskelevällä, mutta keventyneen hämmästyneellä äänellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mabel oli hänen vuoteensa jalkopäässä, hänen ja tekstin välillä. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvot kyynelten uurtamat.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Robert heikosti.

»Älä ole huolissasi, Bob, Kaikki on hyvin nyt.»

»Päätäni pakottaa.»

»Sen kyllä uskon.»

Mabelin äänessä oli värähdys, joka ärsytti jotakin uinuvaa muistoa. Hän valveutui yhä enemmän.

»Missä minä olen? En ole kotona. Mihin olet minut vienyt?»

»En minä ole sinua mihinkään vienyt. Älä kiihoitu. Lääkäri sanoi, että sinun tulee pysyä tyynenä.»

»Lääkäri? Olenko siis ollut sairas?»

»Kyllä maar.»

»Kuinka kauan?»

»Lähes kaksi päivää jo.»

»Olenko minä sairaalassa?»

»Et, sinä olet yksityisasunnossa. Muuan herrasmies löysi sinut maantiellä lojumasta.»

»Maantiellä lojumasta? Kuinka ihmeessä minä maantielle jouduin?»

»Ka, Bob, sinä kiusoitat minua. Täytyyhän sinun muistaa.»

»Minä en muista mitään.»

»Etkö muista menneesi 'Kuninkaan päähän'?»

»Minä olen ollut 'Kuninkaan päässä' monta monituista kertaa; enkä siinä suhteessa mitään erikoista muista.»

Mabel katseli häntä tarkkaavasti.

»Sanotaan, että olit juonut liikaa.»

Robertin aistimukset varmistivat tämän tuomion. Mutta miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä humalaan, pysyttyään kaksi vuotta selvänä?... Hän näki kuvan — oli ikäänkuin joku verho olisi vedetty syrjään jossakin etäällä hänen muistinsa takalistolla, jolloin hänelle esiintyi omituinen pieni kuva ikäänkuin unessa: siinä oli Hanna Iden seisomassa ulkona kapakan ovella ruskeaan huiviin käärittynä ja pienokainen käsivarsillaan... Kuvasta säteili hohdetta valaisten hämäriä nurkkia ja näyttäen hänelle asioita, jotka hän oli unohtanut. Hän näki itsensä juomassa teetä Mabelin kanssa ruokasalissa, ja omituinen hämärä hohto kimmelsi kupeissa ja lautasilla ja Mabelin kasvot olivat kuihtuneet ja vihaiset... Sitten hän näki itsensä sillakkeella hänen ovensa ulkopuolella, herjaten häntä ja tahtoen kurittaa häntä... Senjälkeen hän ei enää muistanut mitään eikä tahtonutkaan muistaa. Hän käänsi päänsä pielusta vasten ja voihki.

»Nukuhan nyt», kehoitti Mabel.

»Mutta minä tahdon tietää, missä olen?»

»Johan minä sinulle sanoin. Sinä olet erään herrasmiehen asunnossa Goudhurstissa.»

»Goudhurstissa! Sehän on hiton kaukana. Miksi ihmeessä hän minut tänne toi?»

»Hän löysi sinut tieltä Megrimsin mäen alta — olit kolhaissut pääsi sähkölennätinpylvääseen. Hän toi sinut Goudhurstiin, koska hän ei tiennyt, mistä olit kotoisin, ja hän on täällä jonkinlainen pappi.»

»Mikä on hänen nimensä?»

»Pastori Beeman. Hänellä on sievä koti, ja sinä olet täällä hyvässä turvassa.»

»Kuinka sinä löysit tänne?»

Mabelille tuli kyyneleet silmiin.

»Minä vietin kauhean yön, kun sinä sillä tavoin lähdit, enkä tiennyt mihin olit joutunut, ja olin niin raihnaisenakin... se olisi voinut olla minulle vaarallista. Mutta aikaisin seuraavana aamuna pistäysi herra Crouch taloon ja sanoi kirjeenkantajan kuulleen, että joku mies oli korjattu Sandhurstin maantieltä ja viety Goudhurstiin. Minä vuokrasin siis auton majatalosta — se maksoi minulle punnan.»

Robert ei voinut muistaa eikä suinkaan halunnutkaan muistaa rikkomustensa laajuutta. Mutta suuri, hämärä syyntunto lepäsi raskaana ja epämääräisenä hänen sielussaan, ja hän sopersi:

»Olen pahoillani, Mabel.»

41.

Senjälkeen hän nukkui hiukan, ja herätessään hän kuuli miehen äänen huoneessa. Se oli syvä, voimakas, omituisesti korostettu ääni, ikäänkuin jokainen sana olisi ollut puhujan arvokkuudella painostettu. »Niin», sanoi se, »kierrekaihtimesta on nyöri katkennut — naula ehkä olisi tarpeen». Tavalla tai toisella sai tämä huomautus syvällisen merkityksen; äänettömyys värisi siitä. Robert kohottausi kyynärpäänsä varaan ja katsahti ympärilleen, mutta puhuja seisoi ihan hänen takanaan, joten hän ei voinut ketään nähdä. Liike tuotti hänelle kipeää tuskaa päässä, ja hän vaipui voihkaisten takaisin.

»Ah», virkahti ääni, ja narisevat askeleet saapuivat vakavasti vuoteen ääreen.

Robert vilkaisi ylös ja näki vanhanpuoleisen miehen, jonka päälaelta, vaikka se keskeltä oli kalju, valui valkoisia hiuksia melkein hartioille asti. Hänellä oli leveät, vakavat kasvot, omituisen ryppyiset hänen ikäiselleen, ja poskilla oli helakan punerva väri. Pieni valkoinen nauha oli sidottuna hänen leukansa alle, ja hänellä oli huoliteltu musta puku, jonka liivien yli kelluivat hopeiset kellonperät.

»Ah», toisti hän yhä enemmän korostaen, »te olette siis valveilla».

»En tämän huoneen melussa juuri muutakaan voi olla», sanoi Bob nyrpeästi, sillä tuska oli tehnyt hänet äreäksi.

Herrasmies kohotti kulmakarvansa tai pikemminkin sen osan otsaa, jossa niiden paikka olisi ollut. Moittivasti silmäiltyään hän sitten jatkoi:

»Pelkään, että kaihdin läpsyttää. Nyöri on katkennut, mutta minä sanoin vaimollenne, että naulasta voisi olla apua. Kiusaisiko teitä melu, kun sellainen hakataan kehykseen?»

»En välitä», virkkoi Robert väsyneesti; »minulla tuntuu olevan aika hirveä päänkivistys».

»Älkää tuskitelko, ystäväni. Teillä on suuri syy olla kiitollinen. Jollei Herra olisi johdattanut minun askeleitani tai pikemminkin hevoseni kavioita — sillä minä ajoin pikkuvaunuillani — sinne, missä te viruitte hyljättynä — hyljättynä — hän toisti sanan kahdesti, ikäänkuin korostaakseen sen sekä kirjaimellista että hengellistä merkitystä — »saattaisitte nyt seisoa Tuomarinne edessä sensijaan että lepäätte mukavassa vuoteessa kristityssä talossa».

Hän oli puhunut juuri yhtä painokkaasti ja juhlallisesti kaihtimesta, muttei tämä enempää kuin hänen tilapäinen vaikeutensa h-kerakkeen lausumisessa [varsin tavallista englantilaisilla kansanmiehillä ja usein sivistyneilläkin. — Suom.] voinut vähentää hänen sanojensa tehoa Robertiin.

Nuori mies tunsi niiden vaikutuksen, melkein pelkäsi — ikäänkuin olisi tosiaan nähnyt sielunsa alastomana ja hyljättynä — Luojansa edessä.

»Kyllähän minä olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt, hyvä herra», mumisi hän kömpelösti.

»En minä ole tehnyt mitään», jyrisi vanha mies, »vaan Herra on tehnyt kaikki. Minä olen vain Hänen arvoton välikappaleensa. Minä olen» — hänen äänensä hiljeni korostetuksi kuiskaukseksi — »matonen. Ja» — se paisui jälleen jyrinäksi — »niin olette tekin».

Robert tunsi sitä olevansa.

»Me olemme molemmat matoja», jatkoi saarnaaja tuntehikkaasti; »me olemme kaikki matoja» — ja hänen katseensa ulottausi sisältämään harmistuneen Mabelinkin. »Vain Jumalan armosta me seisomme jaloillamme ja nimitämme itseämme ihmisiksi. Vain ne, jotka Herra on oikeuttanut, voivat tosiaan nimittää itseään ihmisiksi, mutta ne, joita Hän ei ole» — ja hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä tuijottivat Robertiin — »ovat vain matoja, kurjia, ojassa kiemurtelevia matoja».

»Lopettakaa jo, älkää enää haastelko madoista — taikka minä näen niitä tuossa tuokiossa omin silmin.»

»Epäilemättä. Sellainen tila on luullakseni yleinen niille, joilla on hillittömiä tapoja. Mutta kun niitä näette, niin toivon teidän muistavan, että itse olette matonen, ja silloin Herran kuritus ei mene teissä hukkaan.»

»Ei minulla ole hillittömiä tapoja, kuten sanotte...»

»Ystäväni...!»

Saarnaaja kohotti paksun valkoisen käden, ja tällä surumielisen hymyn seuraamalla liikkeellä hän soimasi valheesta.

»En ole ollut humalassa runsaasti kahteen vuoteen», jatkoi Robert hyökkäävästi.

»Herkeä, Robert», sanoi Mabel. »Minua hävettää sinun tähtesi.»

»Löytäessäni teidät ojasta», jatkoi herra Beeman, »olitte pähkähumalassa, kuten on tapana sanoa».

»Hm, minä en muista siitä mitään.»

»Älkäämme pohtiko asiaa pitemmälle, koska se johtaa teidät syvemmälle synteihinne. Tahdoin vain muistuttaa teille, että ulkopuolella ovat koirat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat.»

Hän kääntyi pontevasti kantapäillään ja meni ulos. Robert makasi murjotellen jonkun aikaa. Hän oli vihainen Mabelille siitä, että tämä oli puolustanut toista häntä vastaan.

»Olisithan toki voinut minua tukea — sinä olet minun vaimoni.»

»Onpa tuo tylyä — kohtelusi jälkeen.»

Robert toivoi, että voisi muistaa, kuinka oli häntä kohdellut. Oliko hän tehnyt jotakin käsittämättömän kauheaa? Mutta se pirstale menneisyyttä oli unohtunut, eikä hän tohtinut kysellä varsin pitkälle, peläten kysymystensä johtavan johonkin kauheaan paljastukseen. Hän ei siis sanonut mitään enempää. Muutamaa minuuttia myöhemmin toi ystävällisen näköinen palvelijaluokkaan kuuluva nainen hänelle maitoon vispatun munan, ja Mabel meni alakertaan syömään illallistaan. Ennen lähtöään hän kysyi, haluaisiko Robert sillä välin jonkun kirjan silmäiltäväkseen, ja Robert, joka tunsi voivansa paremmin ja oli jokseenkin levoton, sanoi haluavansa. Pukeumapöydällä oli neljä kirjaa, mutta Mabel sanoi, että ne näyttivät varsin ikäviltä. Vain yhdessä oli kuvia, ja se oli raamattu. Kaksi muuta sisälsi saarnoja, ja yksi oli virsikirja.

Robert sanoi, että hän halusi raamatun. Hän oli aina pitänyt raamatusta, vaikka se joskus hänet kauheasti säikähdytti, ja kuvat tekivät sen vielä mielenkiintoisemmaksi. Mabel ojensi sen hänelle vastahakoisesti — hänestä oli hiukan »pehmeää», että mies luki raamattua, ja salaa hän haikaili aviomiehessään joskus havaitsemastaan taipumuksesta julkisesti harrastaa uskonnon asioita. Hänen ennakkoluulonsa vahvistuivat, kun hän palatessaan näki Bobin istumassa vuoteellaan, kyynärpäät polvilla lepäävällä avoimella raamatulla ja sormet hurjasti työnnettyinä tukkaan, samalla kun silmät mulkoilivat kauheasti. Mabelin saapuessa hänen luokseen hän tarttui hänen käteensä:

»Mabel, tää on kauheaa — katso!»

Hänen polvillaan oli kuva kukistuvasta kaupungista, kaikki mustaa sekasortoa ja liekkejä. Korkeat luhistuvat tornit kallistuivat mikä tänne, mikä tuonne, ja tulta loimusi kaduilta ja kujilta kohoten tornien korkeudelle. Tulta tuiskutti mustalta ja jyrisevältä taivaalta, samalla kun liekkien ja salamain hohteessa nähtiin pieniä ihmisryhmiä juoksentelevan epäjärjestyksessä, kompastellen kekäleihin ja särkyneistä muureista pudonneihin kiviin.

»Se on helvetti», sanoi Robert masentuneella äänellä.

»No entä sitten? Kuvahan se vain on.»

»En laisinkaan tiennyt, että se olisi tuollaista.»

»Älä hupsuttele. Sanoinhan sinulle, että se on vain kuva.»

»Mutta katsohan, mitä sen alla on kirjoitettu.»

Kuvan alle oli painettu vanhanaikaisella vaskipiirroksella:

»Ja ulkona ovat koirat ja huorintekijät ja epäjumalan palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta.»

»Ne ovat ihan samat sanat, jotka pastori lausui minulle», virkkoi Robert.

Mabel sieppasi häneltä kirjan levottomasti.

»Ja sanotko minulle, että olet istunut tuota töllistelemässä siitä asti, kun jätin sinut yksinäsi?»

»Minä avasin kirjan umpimähkään, ja se avautui tästä kohtaa; kai ne sanat ovat minulle.»

»Sinä alat tosiaan käydä pehmeäksi, Bob. Sait kolhun päähäsi, joten se ei lienekään sinun syysi. Mutta minun täytyy sanoa, että sinulla toisinaan on päähänpistoja, jotka saavat minut epäilemään, oletko puoliksikaan niin miehekäs, kuin miltä näytät.»

»Sinä et ymmärrä.»

»Enpä kai. Minua aina kasvatettiin pitämään uskontoa oikealla paikallaan. Jos pelkäät joutuvasi helvettiin, niin on parasta, että käyttäydyt säädyllisesti ja lakkaat juomasta ja valehtelemasta.»

»Minä en juo enkä valehtele.»

»Herkeä, Bob, muutoin me joudumme riitaan — ja tuolla tulee herra Beeman.»

Pastori astui huoneeseen herttaisesti hymyillen, mihin Mabel vastasi säyseällä tavalla. Mutta Bob oli liian järkytetty ja kiihtynyt voidakseen teeskennellä. Hänestä oli Mabel ollut erikoisen huono lohduttaja, ja hän kääntyi kiihkeästi miehen puoleen, joka elämänsä ja kutsumuksensa vuoksi tietenkin oli sopiva häntä tyydyttämään.

»Teidän raamattunne tuotti minulle aika säikähdyksen, enkä minä saa sitä karkotetuksi päästäni.»

»Toivon, ettette koskaan voisi karkoittaa sitä päästänne», virkkoi pastori leppeästi.

»Älä kiusaa tätä herrasmiestä, Bob», sanoi Mabel, nyrpeästi nyhjäisten puolisoaan. Mutta Robert oli epätoivoinen.

»Siinä oli kuva helvetistä», jatkoi hän, »ja sen alla sanottiin, mitä te sanoitte minulle: 'ulkopuolella ovat koirat ja ne, jotka valhetta rakastavat'. Eipä niin, etten olisi puhunut teille totista totta sanoessani, etten muistanut mitään siitä, mitä tapahtui ennenkuin jouduin tänne.»

»Teidän ei ole tarvis yrittää puolustella itseänne, sillä ylhäällä on puolustaja. Ystäväni, minä en vähääkään epäile, että teidät johdatettiin näkemään se kuva ja lukemaan nuo sanat, jotta voisitte paeta vastaista vihaa.»

Vanhan miehen silmissä oli välähdys, ja hänen ponteva äänensäkin kävi nopeammaksi ja värähteli hiukan.

»Minä en halua mennä helvettiin.»

»Minä käskin häntä olemaan tuskittelematta», pisti Mabel väliin, »ja elämään säädyllisesti, lakkaamaan juopottelemasta ja valehtelemasta minulle ihmisistä, joita hän tapaa, mutta kieltää tavanneensa. Silloinhan hänen asiansa kyllä ovat hyvin.»

»Mutta ne eivät ole hyvin.» Herra Beemanin ääni melkein soi voitonriemusta. »Älkää luulko, ystäväni, pelastavanne sieluanne lakiomantunnon kuolleilla töillä. Teidän täytyy saada pelastus — sillä vanhurskaat elävät uskosta.»

»Mutta miten minun on siinä meneteltävä? Tekisin sen heti, jos tietäisin kuinka.»

»Te saatte sen tietää Hänen määräämällään ajalla, jos Hänen tahtonsa on teidät vanhurskauttaa. Hän on jo osoittanut teille yhden armon — saattanut teidät Hänen vihansa tuntoon. Te pelkäätte helvettiä ja pelkäätte syystä. Minä rukoilen teidän puolestanne.»

Ja Mabelin kauhuksi hän polvistui vuoteen ääreen ja lausui pitkähkön rukouksen, pyytäen, että tämän poloisen syntisen sydän vielä enemmän liikutettaisiin ja otettaisiin lopuksi vastaan. »Sillä sinä armahdat ketä tahdot armahtaa, ja sinä paadutat kenet tahdot.»

Syystä tai toisesta Robert tunsi hiukan lohtua, ja kun hän avasi silmänsä, jotka hän papin rukoillessa oli tavanomaisesti sulkenut, näki hän tekstin seinällä vastapäätä.

»'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut' — ehkei Hän siis lähetäkään minua helvettiin, vaikka olenkin ollut niin paha.»

»Ystäväni, älkää siihen luottako. Nuo sanat ovat valituille. Kenet Hän armovalinnalla ennakolta omakseen määrää, hänet Hän vanhurskauttaa, ja kenet Hän vanhurskauttaa, hänet Hän myös kirkastaa. Heitä Hän todella on rakastanut iankaikkisella rakkaudella.»

»Mutta eikö Hän voisi valita minua?»

»Epäilemättä Hän voisi. Ja minä rukoilen alati, että Hän sen tekee.»

»Mutta jollei Hän tee... täytyykö minun sitten mennä helvettiin?»

»Ah, syntisrukka, mitä me matoset olemme, että tutkisimme Kaikkivaltiaan aivoituksia? Sanassa sanotaan, että Hän on määrännyt toiset kunniaan ja toiset häpeään. Meidän täytyy luottaa Hänen pyhään sanaansa. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä. Kaiketi teillä, rouva Fuller, on kaikki, mitä mukavuudeksenne tarvitsette. Jos kierrekaihdin läpsyttäisi, niin naulasta luullakseni olisi apua. Hyvää yötä.»

42.

Ei Robert eikä Mabelkaan nukkunut hyvin. Robert teki sen mahdottomaksi molemmille. Kivistys hänen päässään paheni, hän sai kuumetta, heittelihe puolelta toiselle ja mutisi itsekseen jonkinlaisessa unessa.

»Ole hiljaa, Bob», voihki väsynyt Mabel, mutta kun hän näki, ettei sairas tosiaan sille mitään mahtanut, niin hän heltyi ja nousi vuoteestaan, kostutti rievun ja pani sen hänen otsalleen.

Bob mutisi ja voihki, ja joskus Mabel arveli hänen hourailevankin ja tuumi, että hänen ehkä pitäisi käydä noutamassa joku; mutta silloin tällöin puhui sairas järkevästikin, ja hänen silmänsä katsoivat häneen tuskallisesti ja ymmärtäväisesti. Kerran hän sanoi:

»Mabel, minä näen sellaisia kauheita unia.»

Hän uneksui edelleenkin mustasta, palavasta kaupungista ja oli itse niiden joukossa, jotka iäti juoksentelevat sinne ja tänne yrittäen päästä pakoon liekkejä ja kekäleitä. Joskus kaupunki oli sellainen, jollaisena hän oli sen nähnyt kirjassa, toisinaan se taas oli katkerammin tuttu — aivankuin joku tutunomainen High Tiltin kuja, tulen kärventämä, ja liekit syöksyivät ulos »Woolpackin» ja »Royal Georgen» räystäiden alta, ja savua tuprusi mustana sakeana pilvenä Weightsin talon riihestä; kaikki ikkunat olivat särkyneet ja tie oli täynnä mustia parruja ja vaatteenriekaleita. Se oli pahempaa, paljoa pahempaa kuin kirjassa kuvattu kaupunki. Joskus hänen sinne saapuessaan se oli tyyni ja jokapäiväinen omituisessa auringottomassa iltapäivän valossa ja sitten se leimahti liekkeihin kuin palava pätsi... tai hän saattoi äkkiä muutoin ystävällisen ikkunan takaa nähdä tulenkielekkeen leimahtavan esille, ja sitten tuoksahti tulta räystäiden alta nieleskellen ovenpieliä, ja hän oli pakenevinaan tulevaa vihaa.

Hän heräsi hikisenä ja pidellen Mabelin kättä.

»Oi, pikku mirri, mirriseni — sano jotakin lohduttavaa. Minä näen niin kauheita unia.»

»Minä luulen, että sinä olet jonkun verran päästäsi sekaisin, kun olet sen kolhaissut», oli se »jotakin lohduttavaa», mitä Mabel keksi sanoa. Mutta hän ei enää ollut kärsimätön. Hän piteli Bobin kättä ja silitteli sitä.

»'Ulkona ovat koirat, huorintekijät, epäjumalanpalvelijat ja ne, jotka valehtelevat ja valhetta rakastavat'... Oi, Mabel, minä puhuin totta sanoessani, ettei minun ja Hannan välillä ollut mitään. Minä en ole huorintekijä enkä valehtelija. Oi, sano uskovasi minua.»

»Tietysti minä sinua uskon», sanoi Mabel lepytellen »olen pahoillani, että riitelimme, mutta minä tunsin voivani huonosti ja sinä olit juonut liian paljon whiskyä.»

»Minä en enää maista tippaakaan niin kauan kuin elän. Se pastorihan sanoo, ettei se tee minulle hyvää... Oi, rakkaani, odottaneeko minua vastainen viha? Ja mitä on minun tehtävä? Mitä ihmeessä minun on tehtävä?»

Seuraavana päivänä hän oli huonompi, ja täytyi kutsua lääkäri. Hän määräsi Robertille tyynnyttävän juoman ja sanoi, ettei häntä millään ehdolla saanut kiihoittaa — ohje, jota herra Beeman ei tulkinnut niin, ettei hän saisi sairasvuoteen ääressä tuontuostakin rukoilla.

»Tunnen rohkaistuvani — syvästi rohkaistuvani», sanoi hän Mabelille, »nähdessäni, että hän vihdoinkin on herännyt synnintuntoon. Nyt kun se on tapahtunut, voimme toivoa enempää.»

»Soisin, että jättäisitte hänet rauhaan», virkkoi Mabel kiittämättömästi; »hän ei koskaan tule terveeksi, jos pakotatte hänet miettimään uskonasioita».

»Niitäpä minä juuri soisinkin hänen herkeämättä ajattelevan. Vaikka tietäisin, että se tuottaisi kuoleman hänen ruumiilleen — eikö se sittenkin olisi yrittämisen arvoista, koska se on hänen sielunsa ainoa toivo? Sitäpaitsi on minulla sisäinen vakuutus, että hän löytää pelastuksen.»

»Pikemminkin hän menettää järkensä.»

Mutta herra Beeman ei säikähtynyt. Ennen pitkää hän oli udellut tietoonsa useimmat seikat Robertin myrskyisestä kokemuksesta. Syvällisen pelon ja surun pakottamana ei nuori Fuller purkanut esille ainoastaan mustalaislempensä tarinaa, vaan kertoi aikaisemmatkin hairahduksensa ja hurjastelunsa kaikki suuret ja pienet seikkailut, jotka eivät vuosikausiin olleet häntä kiusanneet, hänen rakkautensa Hannaan kun oli ne kaikki vajottanut upoksiin, mutta jotka nyt pakoveden aikana olivat jälleen hahmoittuneet kuin maailma Noakin aikaisen vedenpaisumuksen jälkeen.

Herra Beeman oli sisimmässä sielussaan liikutettu. Hän pärskytteli ja kuopi kuin sotaratsu merkinantotorven törähtäessä. Hän oli harvoin, perin harvoin tutustunut tällaiseen tapaukseen. Syntiset olivat harvoin osoittautuneet näin säälittävän mustiksi ja alistuviksi. Tässä oli mies, joka tunnusti tehneensä useimmat pahimmista synneistä — tässä oli mies, joka sitäpaitsi tunnusti ehdoin tahdoin hyljänneensä Herran kutsun katumukseen, ihmeellisesti annetun kutsun. Oliko koskaan ollut lupaavampaa kadotukseen kulkijaa? Mutta oliko toisaalta koskaan ollut Herralla parempaa tilaisuutta vahvistaa ennakkomääräysoppi kuin osoittamalla erikoinen armonsa tälle mustalle ja avuttomalle sielulle, joka ei suinkaan ollut välittänyt lakiomantunnon kuolleista teoista eikä vanhurskauden ulkonaisista muodoista? Herra Beeman ei laiminlyönyt muistuttaa Luojalle, että tässä tosiaan olisi tilaisuus, jota ei suinkaan tulisi jättää huomioon ottamatta.

Lääkäri älysi pian, kuinka asianlaita oli, ja kehoitti Mabelia toimittamaan puolisonsa pois niin pian kuin se olisi mahdollista.

»Kaikki tämä on hänelle erittäin vahingollista. Tiedän kyllä herra Beemanin tarkoittavan hyvää, mutta hänellä on omituisia käsitteitä uskonnosta — perin omituisia.»

»Hän nimittää itseään erikoisbaptistiksi.»

»Ihmiset täällä ympäristössä nimittävät häntä vanhaksi paavi Beemaniksi tai 'Goudhurstin paaviksi', ja minä luulen hänen sen tietävän ja olevan siitä ylpeän. Mitä oivallisin mies, mutta minulla on ollut tämänlaatuista hankaluutta hänestä ennenkin. Hän on kylläkin pelastanut puolisonne hengen, ja tietysti tulee teidän olla hänelle kiitollinen, mutta hän hävittää nopeasti hyvän työnsä tulokset rasittamalla herra Fullerin omaatuntoa. Potilas on heikossa tilassa ja on saanut ankaran kolhun päähänsä; minä en tahtoisi säikähdyttää teitä, mutta olen sanonut Beemanille, että jollei hän ole varovainen, niin voi käydä huonosti... eihän uskonnollinen mielenhäiriö ole harvinaista puolisonne kaltaisissa henkilöissä. Muuten, voitteko kertoa minulle mitään hänen sukulaisistaan? Ovatko he laisinkaan uskonnollista väkeä — erikoisen uskonnollista väkeä?

»Luullakseni hänen isänsä oli hieman omituinen siihen suuntaan. Hän lueskeli varsin paljon raamattua ja hänen mielestään oli kaikki väärin.»

»Hm... meidän tulee olla varovaisia. Olen puhunut herra Beemanin kanssa ääneni käheäksi, mutta hän on aivan peräänantamaton — sanoo, että tässä on kysymys sielun pelastuksesta, vaikken minä osaa käsittää, kuinka hän pelastaa sielun, jos mies menettää järkensä. Mutta älkää sentään liiaksi huolestuko, rouva Fuller. Toivon, että hän parin päivän päästä on kyllin terve, jotta voitte viedä hänet kotiin, ja auttanette häntä unohtamaan kaiken tämän. Sallikaa hänen saada runsaasti raitista ilmaa, runsaasti hyvää ruokaa, runsaasti mielenkiintoista ajateltavaa tai hommaa ja välttäkää kaikkea, mikä häntä ärsyttäisi. Ja sitten kun toiveenne ovat toteutuneet» — ja hän vilkaisi Mabeliin hyvin ystävällisesti — »olen varma, että hän tulee onnelliseksi ja omaksi itsekseen jälleen».

43.

Mutta Campany's Hatchiin palaaminen ei osoittautunut niin onnelliseksi kuin olisi voinut toivoa. Robert oli voittanut epätoivonsa kriitillisen kohdan jo Goudhurstissa ollessaan, mutta näkyi vaipuneen itsepintaiseen mietiskelyyn. Se ei ollut suotuisa merkki, sanoi lääkäri; rajujen oireiden vaimentaminen synkkämielisyydeksi oli omiaan hidastuttamaan toipumista. Hän sanoi Mabelille, ettei tämän tulisi kaikesta syyttää herra Beemania. Robert olisi luultavasti joka tapauksessa osoittanut jonkinlaisia sielullisia häiriöitä. Tapaturman laatu juopumuksen ja perinnöllisyyden korostamana sekä jokseenkin harkitsematon taipumus uskonnollisiin mietiskelyihin olivat sellaisinaan kylliksi kiihoittamaan kovin jännittyneen, kovin kiusaantuneen luonteen mielenhäiriön partaalle.

Mabelin kanta saarnaajaa kohtaan vaihteli hänen mielenliikutustensa mukana. Joskus hän oli raivoissaan ajatellessaan kaikkea turmaa, minkä pappi oli aiheuttanut — vaikkei tämä ollutkaan muuta tehnyt kuin ohjannut ja kannustanut aikaisempia taipumuksia; toisin ajoin hän käsitti, että ilman saarnaajan väliintuloa Robert saattaisi olla kuollut, eikä häneen myöskään voinut olla vaikuttamatta saarnaajan säyseä ja juhlallinen sävy ja hänen taloutensa arvokas järjestys. Vanhus oli leski, jonka naimisissa oleva tytär asui High Haldenissa, ja emännöitsijä hoiti taloutta. Missään ei Mabel ollut nähnyt niin hyvin kiilloitettua kuparia, niin hohtavia huonekaluja, niin oivallista liinatavaraa. Häneen ei voinut olla vaikuttamatta kaikki tämä säädyllinen mukavuus, ja pian hän huomasi, että pastori Beeman oli Goudhurstissa ja sen naapuristossa mahtava mies. Jos ihmiset nimittivät häntä vanhaksi paaviksi, tekivät he sen pikemminkin kunnioituksesta kuin ivalla. Varmaan hänellä oli taivaan avaimet niin lujasti kuin millään Pietarin seuraajalla konsaan.

Mabelin mieleen juolahti, että hän kenties voisi vedota herra Beemaniin miehensä pelastuksen puolesta.

»Toivoisin», virkkoi hän illallispöydässä viimeisenä iltana, »teidän sanovan Bobille, ettei hän joudu helvettiin».

»Mutta rakas ystävä, mistä minä tiedän, että hän ei sinne joudu?»

»Tietystikään hän ei joudu», kivahti Mabel; »miksikä hän sinne joutuisi? Hän ei ole puoliksikaan niin paha kuin jotkut muut.»

Herra Beeman loi silmänsä juhlallisesti ylös.

»Ystäväni, rakas rouva Fuller, minä vain toivon, että te ette tiedä, mitä sanotte. Me olemme kaikki vihan lapsia ja tuomitut kadotukseen, kunnes Herra meitä armahtaa. Jos minä näkisin puolisossanne mitään merkkiä Herran suosiosta, mitään merkkiä siitä, että hän on löytänyt pelastuksen, niin minä sanoisin sen hänelle päivänselvästi. Sillä Jumalan lahjoja ja kutsua ei kukaan kadu. Ja sallikaa minun nyt tarjota teille hiukan lisää tätä walesilaista pihviä.»

Mabel ja Bob lähtivät seuraavana aamuna kärryillä, jotka varta vasten oli vuokrattu Goudhurstin majatalosta. Bob näytti kiusaantuneelta ja kuihtuneelta, ja kun Campany's Hatchin rakennukset ja pehmeäsävyiset ladot alkoivat kiiltää Rother-virran partaalla, ei hänen silmissään välähtänyt tervehtivää innostusta. Mabel lyyhistyi hänen puoleensa, kuiskaten: »Eikö ole herttaista päästä kotiin jälleen?» Mutta toinen vastasi vain: »Kyllä, tyttöseni.»

Bob ei osoittanut sellaista mielenkiintoa taloon ja sen hommiin, kuin Mabel oli toivonut. Heidän poissaolonsa aikana, jota oli kestänyt lähes kaksi viikkoa, oli tilaa hoidellut Ethnamin Crouch; mutta vaikka Robert seuraavana päivänä kiersi hänen kanssaan taloa tarkastamassa, näytti hän omituisen elottomalta ja innottomalta.

»Hän ei vielä ole täysin toipunut», sanoi Crouch Mabelille. »Parin päivän perästä hän on vannaan entisellään taas.»

Mabel pakotti itseään häntä uskomaan. Olihan Robert edelleenkin ruumiillisesti heikko; Mabel oli Goudhurstin lääkärin neuvoa noudattaen tuonut hänet kotiin, niin pian kun sairas kykeni matkan kestämään. Kunhan herra Beeman vain olisi jättänyt hänet rauhaan, olisi hänelle tehnyt hyvää viipyä kauemmin tuossa mukavassa, hyvin järjestetyssä talossa, jossa kuparit loistivat, puiset huonekalut kiilsivät ja liinatavarat olivat vilpoisen valkoisia armovalinnan varjossa. Mutta Beeman ei halunnut jättää häntä rauhaan; hän oli henkisesti saapuvilla Campany's Hatchissakin kolmen pienen mustan kirjan muodossa. Ne olivat: »Hartin hymnejä», »Kutsumus ja valinta eli Syntisen toivo» Richard Huntingtonilta ja »Vapaan armon ihmeet» James Welleriltä. Robert istui iltasin näitä lukemassa, sivuuttaen sanomalehden, ja palasia niiden viisaudesta ajelehti Mabelinkin korviin unen ulappain yli, joissa hän ja Robert näkyivät levottomina yhdessä uiskentelevan. Unissaan hän oli aina tietoinen puolisostaan — silloin hän näkyi tahtomattaan osallistuvan hänen kokemuksiinsa, joista hän päivisin oli suljettuna pois. Päivällä ei Robert koskaan puhunut hänelle tuskistaan, koska tiesi, ettei Mabel niitä ymmärtäisi. Tämä oli kiusaantunut, suruissaan, häpeissään, ärtynyt ja pelokas, mutta ei ymmärtänyt mitään.