Part 14

Hänen innoituksensa vuoksi näkyi nyt ehtyvän, mutta hän ponnisteli keksiäkseen jonkun muodollisen loppulauseen.

»Antakaat hänelle murtuneet sydämenne, jotta hän voi antaa teille uudet. Ei ole muuta keinoa... ei se riipu siitä, mitä ihmiset tekevät... eikä heidän uskomisistaan, eikä...»

»No, mistä sitten, hyvä isäntä?»

Hänet oli vihdoinkin keskeytetty, ja sen oli tehnyt nuorempi Shovell. Voima, joka hänellä oli heidän ylitseen, alkoi vihdoinkin horjua, ja Stanin kysymyksen jälkeen seurasi heti liikehtimistä ja murinaa.

Robert tuijotti hämillään keskeyttäjäänsä. Sitten hän havaitsi Clemin seisomassa joukon liepeillä. Hän liikkui veljeään kohti, tunkeutuen Udiamin Pontin ja erään Mountpumpsin tilallisen ohi.

»Minä olen lopettanut», sanoi hän käheästi. »Minä olen julistanut teille Jumalan sanaa ja teidän on otettava se vastaan. Minä olen sanonut kaikki, mitä henki minua käski sanomaan, ja teidän on tyydyttävä siihen, että lopetan ilman mitään koreaa loppulausetta. Minä en ole saarnaaja, vaan poloinen syntinen, jonka Herra on pelastanut.»

Clem tarttui häntä käsivarresta ja yritti poistuessaan nyökkäillä välinpitämättömästi muutamille tuttaville. Hän oli vielä hiukan vihainen Bobille, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli saada hänet pois vaarasta, että hänelle joko vastattaisiin tai että hän itse aloittaisi uudestaan.

»Bob, luuletko, että hyödyttää tuolla tavoin puhua kansajoukolle, joka ei siitä välitä enempää kuin mädäntyneestä juurikkaasta?» yritti hän arasti huomauttaa, kun he olivat jonkun matkan päässä joukosta, joka vielä oli koossa, vaikkei enää äänettömänä, sen paikan ympärillä, missä hänen veljensä oli seisonut.

Robert teki kömpelön, epätoivoisen eleen.

»Mitä minun on tehtävä? Mitä minä sille mahdan? Jos Herra käskee puhumaan, niin voinko minä kahlehtia kieleni?»

»Mutta täytyykö sinun puhua niin monelle? Nehän kuuntelevat vain jouten... Eivät ne siitä mitään välitä, eikä se niihin mitään vaikuta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sanot sanan ajallaan. Mutta...»

»Niinhän minä aloitinkin — sanomalla sanan ajallaan, ja siitä johtui monta sanaa. Boarsneyn Willard ei ukko, vaan nuori Alf, joka on juuri kuin Bethesda ja Khorazin, pyysi minua tulemaan ryypylle. Ja minä sanoin hänelle, että olin hylännyt paholaisen myrkyn, kuten hänen tulisi tietää. Ja kun hän kysyi minulta syytä siihen, niin minä kerroin hänelle pelastukseni tarinan. Ja kertoessani kerääntyi toisia ympärilleni kuuntelemaan. Minä olin juuri lopettamassa, mutta Herra sanoi: 'Puhu ja kerro kaikki, mitä minä olen sinulle tehnyt, niin minä ohjaan kieltäsi ja annan sinulle viisautta.' Ja niin minä puhuin, ja Jumalan sana oli kielelläni. Ja minä näin heidät kaikki kuin paimenettoman lammaslauman, ja sydämeni kaihosi heitä, nuorta Willardiakin, joka ivallaan oli sen kaiken pannut alkuun, ja Leslie Crippsiä, joka ei ole maksanut niitä minulta ostamiaan rehunauriita eikä koskaan maksakaan, koska hän tietää, etten minä haasta häntä oikeuteen. Mutta hän on sittenkin paimeneton lammas, ja minä säälin häntä sydämeni pohjasta.»

Clem ei virkkanut mitään, sillä Bob näkyi olevan kovin tuskaantunut. Hän astui leuka eteenpäin vaipuneena, ja silmissä oli tuikea, hellä kaiho, joka sai hänen veljensä tuntemaan itsensä miltei araksi. Niin he kävelivät High Tiltin katua pitkin äänettöminä.

4.

Sanomattakin on selvää, että tapaus antoi paljon puheenaihetta, eikä ainoastaan kylässä, sillä markkinoille saapuneet vapaatilalliset ja lampuodit kuljettivat sen etäisiinkin taloihin. Ja Bobin kääntyminen aiheutti etupäässä närkästystä ja ivailua. Että hän, Bob Fuller, rohkeni nousta saarnaamaan evankeliumia kylässä, jota hän oli niin usein häväissyt, ihan sen kapakan takana, jossa hän oli niin usein juopunut tai tuhlannut rahojaan velkoihin ja vetoihin voidakseen ostaa lahjoja Hanna Idenille; että hän ryhtyi kertomaan muille miehille, jotka olivat aina eläneet säädyllisesti, mitä heidän oli tehtävä, pelastaakseen sielunsa — oli kylliksi häikäilemätöntä ellottaakseen jokaista siivoa ihmistä.

Mutta toisista se oli lystikkäintä, mitä hän vielä koskaan oli tehnyt. He eivät milloinkaan unohtaisi hänen punakoita kasvojaan, kun hän siinä seisoi heidän keskellään, hänen huitomistaan ja kommelluksiaan. He eivät unohtaisi, kuinka hän oli tehnyt itsensä narriksi, kuinka hän oli heitä naurattanut — sitten kun hän oli poistunut ja he olivat toipuneet kummastuksestaan.

Oli sentään pieni joukko, johon saarna oli vaikuttanutkin — Bob ei ollut puhunut niinkään kehnosti, hän oli toki tarkoittanut, mitä sanoi. Kenties hän sittenkin oli todella kääntynyt. Olihan ihmeellistä nähdä hänen liikkuvan niin säädyllisesti, haastavan siivosti ja lempeästi. Eipä hän kylläkään ollut kauan ollut tällainen — ei ollut kulunut vielä puoltakaan vuotta siitä, kun hänet oli löydetty juopuneena Megrimin mäen ojasta... Mutta sittenkin... no mitähän mahtoi Throwsin kappelin herra Vine asiasta ajatella?

Kun ei ollut mitään lausuntoa arvovaltaiselta taholta, pohdittiin tapausta melkoisesti eri puolueissa, kunnes Bob ja hänen pelastuksensa vihdoin upposi Wadhurstissa puhjenneeseen suu- ja sorkkatautiin. Ajan mittaan alkoi määrättyjä mielipiteitä vakiintua eri oluttuvissa, ja syntyi tavallaan jonkinlainen riita »Royal Georgen» ja Woolpackin välillä, edellisen vieraille kun Weightsin Pepper tyrkytti närkästyksen oppia, kun taas jälkimäisessä Haiselmannin Coxin johdolla epämääräisesti tunnustettiin, että »siinä ehkä oli jotakin pohjalla». Riehakkaammat sielut hapattivat milloin minkin vakavamielisen ryhmän taikinaa, ja nämä olivat vaikeita aikoja ravintolanisännille, jotka halusivat pitää yllä järjestystä ja hillittyä ja säädyllistä elämää tarjoiluhuoneissaan.

Clem tietenkin kuuli ison joukon näistä juoruista. Häpeäntunnossaan tuskitellen Jim vältti toista viikkoa kapakoita, vaikkeivät ihmiset olisi kuitenkaan hänen kuultensa asiaa pohtineet. Mutta Clemiin suhtauduttiin toisin — kukaan ei viitsinyt muuttaa puheenaihetta, kun hän näytti hyväsävyiset, kesakkoiset kasvonsa; vieläpä häneen kaikilta tahoilta vedottiin, että hän »tekisi jotakin Bobin puolesta» — joko siihen suuntaan, että hän pitäisi suunsa kiinni, tai että asia hänelle selviäisi.

»Hän saattaa itsensä ikävyyksiin käydessään tuollaisilla poluilla», sanoi Weightsin Pepper. »Sinun tulisi ajatella veljeäsi Jimiä ja kannattaa toisinaan häntä. Sinä puolustat aina Bobia, olkoon hän sitten matkalla taivaaseen tai helvettiin ja minun täytyy sanoa nyt sinulle, ettemme enää halua kuunnella saarnoja miekkoselta, jota jo viisi vuotta on pitäjässä mainittu irstaan elämän perikuvana. Parasta siis hänelle itselleen niinkuin jokaiselle muullekin, että tukit hänen suunsa.»

»Minä en voi tehdä Bobin suhteen mitään, kuten hyvin tietänette», sanoi Clem lohduttomana. »Enkä ainakaan voi sanoa, mitä hän lähinnä tekee. Kenties hän ei enää koskaan saarnaa yhtä sanaa. Hänethän sai vauhtiin nuori Willard tekemällä hänelle kysymyksen, ja paras keino hillitä hänen kielensä on, että kaikki jätätte hänet rauhaan.»

»Mutta on ihmisiä, jotka haluaisivat kuulla enemmän», sanoi Shoyswellin Dunk, joka oli Coxin opetuslapsia. »Hän puhui vain kymmenen minuuttia, ja se oli kaikki samaa. 'Sallikaat Herran pelastaa teidät, kuten Hän pelasti minut.' No, me haluaisimme kuulla enemmän siitä, mitä hän teki pelastaakseen ja mitä meidän tulisi tehdä.»

»Bob sanoi, ettei teidän tarvitse tehdä mitään tullaksenne pelastetuiksi», virkkoi Clem. »Siinä en kylläkään häntä oikein ymmärrä. Mutta sittenkin hän puhui teille vakaumuksestaan. Bobilla on hyvät aivot, ja ehkä hän syventyy pelastuksen töihin enemmän kuin me.»

Yleensä Clem kuitenkin oli enemmän Pepperin kuin Dunkin kannalla ja toivoi haikean kiihkeästi, ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä »saisi Bobin jälleen vauhtiin». Noin viikon ajan näytti siltä, että hänen epätoivoinen levottomuutensa oli aiheeton. Robertin ensimmäinen julkinen todistus, niinkuin hän sitä nimitti, ei ollut laisinkaan niin siunauksellinen kuin se olisi voinut olla; hän oli varsin hyvin tietoinen herättämästään suuttumuksesta ja epäluulosta eikä siitä suinkaan iloinnut, vaan toivoi hartaasti omassa mielessään — vaikkei hän olisi sitä kellekään tunnustanut, — ettei Herra toiste vaatisi häneltä sellaista ponnistusta.

Mutta viikon lopulla Clem käydessään Pollyn kanssa Campany's Hatchissa, tapasi Mabelin vihaisena ja kyyneltyneenä. Tämä väitti, »ettei ollut oikein, että oli liian kamalaa ja että ukko olisi estettävä sekaantumasta — hän kuolisi häpeästä... eikö tämä kaikki jo ollut muutoinkin kyllin pahaa...?»

Kävi selville, että pastori Beeman kuultuaan Robertin todistuksesta, oli pyytänyt häntä puhumaan Goudhurstin kappelissa seuraavana sunnuntaina iltapäivällä. Ollen Goudhurstin »paavi» hän voi vastata esimiehilleen, ja sitäpaitsi hän takasi — vanhanaikaisella, kallistuvalla käsialalla kirjeessä, jota Mabel suuttuneena heilutti, — »että saarnaaja itsekin suuresti virkistyisi sielussaan».

»Minä kysyn teiltä», sanoi Mabel, »minä kysyn teiltä...»

Se oli kaikki, mitä hän vähään aikaan kykeni puhumaan, ennenkuin oli taaskin saineesti itkenyt. Hän kiusasi tavattomasti Clemiä ja Pollya, jotka eivät voineet olla häntä säälimättä. Näytti todellakin siltä, että kohtalo oli väärillä lupauksilla puijannut hänet Robertin kanssa avioliittoon.

»Nythän hän ei ole pappia parempi... ajatella, että koskaan olen mennyt naimisiin miehen kanssa, joka käy kappeleissa jaarittelemassa... se ei ole oikein, sanon teille. Ja hän tekee itsestään niin suuren narrinkin. Ka, eihän Bob ensiksikään osaa puhua englanninkieltä... hän takertuu omiin lauseisiinsa... ja niin kiihtynytkin... oi, kyllä hän vielä joutuu Hellinglyen mielisairaalaan.»

»Mutta, rakas Mabel», tyynnytteli Clem Robertin tähden, »minusta tämä on toki parempaa kuin torilla saarnaileminen. Jos hän mielistyy puhumaan säädyllisesti kirkossa, niin sehän on vain hyväksi. Kenties hän suoriutuu siitä hyvin ja saat hänestä vielä ylpeillä.»

Mutta Clem ei ajatellut yhtä rohkeasti kuin hän puhui, ja kun Bob illalla tuli sisälle, vei hän hänet syrjään ja koetti järkisyillä saada hänet luopumaan uudesta tuumastaan.

Bob oli itsepäinen tai, hänen omien sanojensa mukaan, hän oli »johdettu».

»Tuntuu varsin kummalliselta, mutta juuri tänä aamuna aamiaista syödessäni ennen kuin olin saanut sen kirjeen ja parhaillaan join toista teekupillistani, muistuivat nämä sanat voimakkaasti mieleeni: 'Katso, minä lähetän sinut ulos pakanoiden luo.' Sitten saapui kirje, ja minä näin selvästi Herran viittauksen. Mitä minun on tehtävä? Ehkä hän tahtoo käyttää aseenaan minua vaivaista matoa. Joka tapauksessa on minun kerrottava ihmisille, mitä hän on minulle tehnyt, joko ne sitten kuuntelevat tai eivät, eikä kai herra Beeman olisi pyytänyt minua saarnaamaan kappelissaan, jollei hän olisi luullut, että minä tuon mukanani siunauksen.»

Clem näki, että ehdotus oli imarrellut Bobin turhamaisuutta. Herra Beemanin kiitos- ja rohkaisukirje oli poistanut hänen epäilyksensä entisen yrityksensä menestyksestä. Hän oli kuin lapsi, jolle sanotaan, että hän on menetellyt hyvin ja jolla ei ole itsearvostelua lausuntoa epäilläkseen. Vastakkaiset huomautukset, jotka olivat kuuluneet hänen korviinsa, olivat nyt pelkkiä saatanan puheita, häijyjen ja paatuneiden mietettä, joita tyrmistytti ja vapisutti kuulla puhdasta evankeliumia saarnattavan.

»Nuori mies», oli Goudhurstin paavi kirjoittanut, »minä pidän teitä nyt valittuna aseena Jumalan sanan palveluksessa. Ehkä Hänellä on teille varattuna suuri tehtävä Hänen puolestaan Hänen kurjassa hädänalaisessa seurakunnassaan.»

5.

Niinpä eräänä lämpimänä maaliskuun sunnuntaina, kun pensasaidat heloittivat tuoreessa vehreydessään ja pajunkissat loivat kermanvärisiä täpliä ruskeihin metsiin, lähti Robert Goudhurstiin jalkaisin — koska hän ei saanut sapattina ratsastaa. Hän oli pukeutunut mustiin vaatteisiinsa, jotka saivat hänet hyvin kuumiinsa, mutta hän tahtoi kaikin mokomin näyttää niin pastorimaiselta kuin mahdollista, mikä hänen punervanruskean ihonsa ja kyntäjänruhonsa vuoksi oli vaikeata.

Hänen piti viettää yönsä herra Beemanin luona — se oli pisin ero Mabelista heidän häittensä jälkeen, ja hän olisi toivonut jäähyväisten olleen sydämellisemmät. Mutta vaimo oli yhä haikeamielinen ja äreä. Mikään lempeys ei häntä sulattanut, mitkään varoitukset eivät häntä värisyttäneet; hän asettui tuskastuttavasti Sanaa vastaan. Robertilla oli kamala tunne, että Mabel voisi joutua kadotukseen, — oli tosiaan vaikeaa ajatella, ken, jos kukaan, hänen omaisistaan oli pelastettavissa; he olivat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä vihamielisiä tai välinpitämättömiä. Robertin oma turvallisuus näytti epäilyttävältä armolta, jos hänen oli riemuittava siitä yksinään tai herra Beemanin raskassävyisessä seurassa. Mutta hänen sydämensä pohjalla oli vaistomainen usko Jumalaan, joka kedolla oli osoittanut hänelle armonsa ja jonakuna päivänä kyllä osoittaisi armon hänen rakastamilleen, pelastaen heidät heidän itsensä uhallakin. Koskapa Robertin omat synnit eivät olleet voineet lähettää häntä helvettiin, niin ehkeivät hänen äitinsä maailmallisuus, Mabelin vastahakoisuus ja Clemin typerä tyytyväisyyskään kykenisi vastustamaan ikuista, joskin hiukan erikoista armoa.

Goudhurstiin kävellessään hän kulutti lähes viisi tuntia. Hän seurasi valtatietä Gill's Greeniin asti ja kääntyi sitten Furnacen talon kohdalta pienten kiertelevien kujien sokkeloihin. Hän oli nyt Kentissä noiden korkeiden kukkuloiden keskellä, jotka ovat kuin shakkilauta kesantoineen, auroineen ja metsineen. Kuja mutkitteli alas Furnacen joelle ja jälleen ylöspäin Tubslaken ja Three Chimneysin kautta, kunnes hän harjulla yläpuolellaan saattoi nähdä Goudhurstin ja sen kattorivien yläpuolelta humalankuivaushuoneita ja tuulimyllyjä.

Hän alkoi tuntea väsymystä, sillä hän oli suorittanut kaikki talousaskareet ennen lähtöään. Sitäpaitsi oli kovin kuuma; hänen saappaansa olivat pölyn peitossa, ja pölyä oli myöskin tuoksunut hänen leveälle mustalle selälleen. Hän otti hatun päästänsä ja kuivasi otsansa, jonka ympärille se terävällä reunallaan oli uurtanut vaon. Äkkiä hän tunsi, että tekisi hyvää poiketa tanhualta levähtämään hyvähajuiseen ruohikkoon jollekin noista isoista, hiljaisista saroista, juuri tuonne, missä pensasaidan varjo kutoi pitsiä päiväpaisteen reunalla... hengittää maan tuoksua ja tuntea sen suloisen, elävän voiman hänen sen ohella loikoessaan kohottavan häntä kuin ikuisten käsivarsien syleilyn, samalla kun kevätesikkojen lehdet hänen ympärillään kiertyivät auki, ketokämmekkäiden täplikkäät lehvät mursivat suojustensa vihreän kelmun ja lämpimät satakaunot henkivät keväisen lämmön ja hunajan kyllästyttämää tuoksua. Tekisi hyvää loikoa siellä ja katsella niityn muuttumista, nähdä kevään tekevän Goudhurstin kedoille, mitä vapaa armo oli tehnyt Robert Fullerille... Hän keskitti vakavasti ajatuksiaan, lämpö oli saattaa hänet uneksimaan; ja viimeiseltä hän oli havainnut itsessään lisääntyvää ajatusten vallatonta leikkiä, mikä alituisesti loihti hänelle tällaisia mielikuvia. Se oli paholainen yrittämässä kiusata hänen sieluaan ja ruumistaan viekoitellakseen hänet ahtaalta kujalta laajalle niitylle. Hän epäili tätä kedon kauneuden kaipuuta, joka vastikään oli hänessä herännyt. Entiseen aikaan hän ei koskaan paljoa välittänyt kedoista, maisemista ja luonnosta, mutta kääntymyksensä jälkeen hänellä oli usein ollut tämänlaisia kiusauksia, puhdasta kauneuden kaipuuta, mikä sai hänet sitä enemmän varomaan niissä paholaisen metkuja, joka yritti kääntää hänen huomiotaan Luojasta luomakuntaan, kuolemattomista ihmissieluista maahan, joka vanhenee kuin vaate ja kuin vaate kääritään pois ja muutetaan.

Täten kamppaillen itsensä kanssa hän saapui Goudhurstiin ruumiillisesti väsyneenä ja sielullisesti kiusaantuneena eikä missään erityisen sopivassa mielentilassa iltapäivän tehtäviä varten. Kenties se oli osaksi syynä hänen epäonnistumiseensa. Joka tapauksessa sujui hänen saarnansa huonosti. Kun hän oli pienessä, ummehtuneessa, autiossa kappelissa, jonka ruskeat verhot olivat vedetyt ikkunain eteen päivänpaisteen ehkäisemiseksi ja likakärpänen surisi seurakunnan jalankapseen ja liikehtimisen ja aamenten yli, tuntui hänen kielensä turpoavan paksuksi ja kömpelöksi hänen suussaan ja hänen sydämensä samalla kärventyvän ja kutistuvan hänen rinnassaan. Hänestä oli kuin hänen sanomansa suurin ihme olisi jäänyt ulkopuolelle, ja herra Beemanin avajaisrukouksen aikana hän turhaan yritti vetää sitä sisälle. Hän ei voinut sovittaa sitä mihinkään täällä sisäpuolella... Päinvastoin se ikäänkuin kutsui häntä ulos, seisomaan ovikäytävässä, juuri tuon raollaan olevan oven vieressä, josta pieni tuulenviima hiipi sisälle, — se kutsui häntä ulos kedolle ja nuoriin metsiin, jotka kevään armo oli pelastanut. Hän puristi kätensä yhteen, kunnes rystöt työntyivät valkoisina esille karkeasta, mullansieroittamasta ruskeasta ihosta. Oli tuskallista joutua kiusatuksi nyt juuri, kun hän tahtoi osoittaa Herran voiman... Oi, kaiketi Jumalalla oli joku hyvä tarkoitus salliessaan häntä kiusata ja nöyryyttää.

Kun hän nousi puhumaan, kasvoi hänen levottomuutensa. Hänestä tuntui tehtävä paljoa tukalammalta kuin parillekymmenelle tilalliselle puhuminen High Tiltin torilla. Nämä muutamat vanhat miehet parin, kolmen vakavan nuoren kera, nämä karkeatekoiset, hillityt naiset ja tytöt näyttivät pikemminkin valamiehistöltä kuin seurakunnalta. Heidän keskeytyksensäkin saivat hänet hämilleen. Muuan vanhus siinä lähellä saarnastuolin alapuolella huudahteli säännöllisin väliajoin »Kunnia Jumalalle!» ollenkaan välittämättä siitä, mitä Bob kulloinkin sanoi, samalla kun kuului tuon tuostakin enemmän tai vähemmän asiaankuuluvia aamenen äännähdyksiä. Robert ei kyennyt kuvittelemaan ketään näistä ihmisistä paimenettomaksi lampaaksi; kenties hänet ehkäisi siitä heidän kaitsijansa ja paavinsa raskas hengitys hänen kyynärpäänsä vieressä. Joka tapauksessa oli hänen puheensa vakuuttamatonta, änkyttävää ja laimistunutta; kaiken aikaa hän ajatteli itseään eikä heitä, mikä teki hänet tietoiseksi omista kommelluksistaan ja heidän hyväksymisensä puutteesta. Sitäpaitsi hän puhui vain viisitoista minuuttia, mikä jo itsessään olisi langettanut hänen tuomionsa.

Kun tulikoetus oli ohi ja hän loppuvirren jälkeen oli palannut Beemanin taloon, karkaisi hän itsensä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Hän oli varma, että vanhus olisi pettynyt, jopa nuhtelevainenkin; tämä saattaisi ajatella, että Robertin epäonnistuminen johtui valmistuksen puutteesta tai — koska valmistus tavallisesti oli toisarvoinen asia niille, jotka luottivat Hengen opastukseen — armon puutteesta.

Herra Beeman oli kylläkin odottanut jotakin mieltäylentävämpää; hän ei ollut laiminlyönyt osoittaa Herralle, että tässä kääntyneessä syntisessä, joka kerran oli ollut kolmen pitäjän häpeänä ja nyt oli niiden kunniana, oli käytettävissä tehokas äänitorvi ja että sellaista tilaisuutta ei suinkaan tulisi jättää vaarin ottamatta. Mutta vaikka hän aina muistuttikin Luojaansa Hänen mahdollisuuksistaan, ei hän suuttunut, vaikka Hän kieltäytyikin käyttämästä tarjottua apua. »Jumala on sen niin määrännyt, ja hän on tehnyt niinkuin hän on parhaaksi nähnyt», toisteli herra Beeman, tuntien itsensä jokseenkin jalomieliseksi. Eikä hän ollut vähemmän jalomielinen Robertia kuin Herraa kohtaan:

»Tietenkin te teitte parhaanne, rakas ystävä, eikä ollut teidän syynne, ettei teille suotu puheenlahjaa.»

»Kyllähän minä yritin tehdä, minkä tein torillakin, — kertoa ihmisille, mitä Hänen armonsa on minussa vaikuttanut.»

Herra Beeman kohotti teekuppinsa niin juhlallisesti, että Robertin oli vaikea olla sovelluttamatta tuota elettä hänen sanoihinsa.

»Ihmiset kaipaavat mehukasta puhetta, jossa pelastuksen yleiset käskyt ja opinkappaleet kerätään yhteen muutamien otsikkojen alle ja sivellään hunajana heidän sieluihinsa. Tänä iltapäivänä te puhuitte hurskaille ihmisille, joten teidän ei olisi ollut tarvis monisanaisesti kuvailla helvetin kauhuja, koska kaikki, jotka näitte, olivat astuneet rajaviivan yli ja matkalla toivojensa varmaan päämäärään Siioniin. Minä kiitän Herraa, ettei seurakuntani joukossa ole ainoatakaan neljäätoista vuotta täyttämätöntä pelastamatonta jäsentä. Kaupungissa on paljon jumalattomia ja syntisiä... 'minulla on muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta'. Mutta siitä joukosta, jonka näitte, on jok'ainoa löytänyt armon.»

Robert joutui melkoisesti hämilleen.

»Eivät ne kai minusta suuria ajattele.»

»Tietysti he uskovat sanani, että olette kääntynyt. Mutta pari kolme, jotka puhuttelivat minua kokouksen jälkeen, epäilevät teidän oppejanne. En mainitse mitään nimiä, mutta muuan hurskas sielu vainusi teidän tämänpäiväisessä saarnassanne antinomianismia, ja toiset aavistelivat vakavasti wellerismiä ja korkea-haldenilaisuutta, kun taas yksi olen varma, että syytös on aivan perusteeton, ja mainitsen sen vain varoittaakseni teitä — syytti teitä gardnerilaiseksi.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta — hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä nämä kerettiläisyydet olivat, ja hän tunsi hämärästi, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi jokaiseen niistä.

»Jotkut myöskin», jatkoi herra Beeman, »valittivat teidän kielenkäyttöänne. Itsekin huomasin teidän käyttävän paria, kolmea lausepartta, jotka yleensä haiskahtavat rahvaanomaisilta. Teidän asemassanne minä etsisin tässä suhteessa apua rukouksesta.»

»Niin täytyy, hyvä herra», myönsi Robert nöyrästi.

Hän tunsi olevansa kovin hämillään, ja kun oli juotu teetä ja hiukan haukattu, esitti hän muutamia kömpelöitä anteeksipyyntöjä ja sanoi, että hänen täytyi heti lähteä kotimatkalle. Hän ei voinut ajatella jäädä yöksi tämän katon alle, peläten mennä illalla kappeliin ja kaihtaen illallisen ja aamiaisen juhlallisia toimituksia — noita menoja, joilla Goudhurstin paavi tyydytti hillittyjä seremoniavaistojaan, korvaten aterioidessa, mitä hänen vakaumuksensa kielsivät häntä jumalanpalvelemisessa esittämästä.

6.

Robert lähti alakuloisena päivän viilentyessä. Auringonsäteet lankesivat vinosti ja näkyivät liikkuvan suurina, juhlallisina valoviiruina Goudhurstin ja Horsmondenin vuorien yli. Laaksot olivat kuin viileitä maljoja, ruoho kasteesta kosteaa, ja siellä täällä hehkui ruskeissa metsissä säihkyvää kultaa. Korkeilla, hiukan helteisillä niityillä kävivät lehmät laitumella päivänlaskun autereessa, samalla kun tuuli joka ei juuri tuulta ollutkaan, vaan ilman värähtelyä vain toi kellojen huminaa »Englannin kruunun» kirkkojen torneista harjanteiden tuolta puolen.

Hänen roteva ruumiinsa oli toipunut täydelleen aamun väsymyksestä, mutta silti hän käveli veltosti, sillä hänen sielunsa oli lamaannuksissa. Hänen lapsellinen riemunsa hänen kutsumuksestaan Herran palvelukseen oli vaipunut synkäksi lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Hän näki itsensä lopullisesti hyljättynä — ei sieluna, sillä mikään ei voinut horjuttaa hänen vakaumustansa siinä suhteessa, — vaan palvelijana. Hän sanoi itselleen, että hänen syntiensä tähden häneltä kiellettiin tilaisuus siihen; häntä kohdeltiin kuin Davidia, jonka ei sallittu rakentaa temppeliä, koska hänellä oli veriset kädet. Se etuoikeus siirrettiin Salomolle, jota Bob ei mitenkään voinut pitää riittävänä korvauksena innokkaalle ja rakastavalle, joskin verta vuodattaneelle Davidille — kenties siksi, ettei hän mielessään voinut erottaa häntä vanhasta Salomon Solomonsista, jonka hän syntisyytensä päivinä oli tavannut jokaisissa kilpa-ajoissa kaikessa loistossaan timanttisormus sormessa ja timanttineula kravatissa ja pettämättömän viisaana tiedossaan, miten voi parhaiten petkuttaa typeriä »muukalaisia». Oli tuskallista ajatella, että tämä mustalais-Salomo saisi saarnata evankeliumia, kun taas Robert Fuller ei saisi, vaikka hän nyt nöyrästi tunnusti itsensä verellä tahratuksi. Eikö hän tuskin kuusi kuukautta sitten ollut taittanut etuhammasta Linkhillin Hoadilta? Ja vaikka Darius Ripley tuskin kelpasi Uriaksi, kävi toki Hanna varsin hyvin Bathsebasta.

Hän kulutti kahdeksan kilometriä sovittaessaan Davidin tarinaa itseensä ja lopetti tuumailunsa luovuttamalla vaatimuksensa nuorelle Natille, jonka paikan suunnitelmassa hän nyt näki selvemmin tultuaan Gills Greenin kohdalla jälleen valtatielle. Aurinko oli vaipunut Twissendenin metsäisten mäkien taakse, ja taivas oli pehmeän harmaa, lännessä epäselvästi ruusunvärinen, jonkun tähden tuikkiessa siellä täällä. Taivaan harmaus hehkuvine valoviiruineen näkyi huuhtelevan peltoja — kaikki värit himmenivät pois, ja Tanyardin talon luhtien ja latojen katot vaipuivat niittyjen ja sekasotkuisten puiden hämärään.

Robert huomasi edessään maantiellä miehen — tumman olennon, joka hiipi varjottomana eteenpäin. Hän ehti hänen rinnalleen, ja mies toivotti »hyvää iltaa».

»Hyvää iltaa», vastasi Bob.

»Kaunis yö tulossa», sanoi mies.

»On kyllä, varsin kaunis.»

»Se on hyvä minulle, koska aion nukkua ulkosalla.»

»Mihin olette matkalla?»

»Koetan päästä Battlen Unioniin saakka johonkin aikaan huomenna — teen hiukan kivenlouhintaa kaurapuurosta ja yömajasta. Näin minä vaeltelen — tallustelen paikasta paikkaan, yöpyen toisinaan vainioille, jos ilma on kaunis. Minä vierin nyt Newhaveniin päin — ajattelin, että siellä saisin jotakin laivatokassa työtä.»

Hämärässä valossa kykeni juuri ja juuri erottamaan repaleisen ja takkupartaisen hahmon — vaatteista lemahti tuikea eltaantuneen oluen haju.

»Onko teillä paperosseja, hyvä herra?» kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

»Ei — minä en polta.»

»Ooh!»

»Minä hylkäsin kaikki synnilliset, maailmalliset asiat, kun Herra muutti sydämeni», sanoi Robert, purskuttaen sanansa niin pontevasti kuin se olisi osa hänen velvollisuudestaan todistaa sopivalla ja sopimattomalla ajalla. Hän odotti virnistelyä, mutta maankiertäjä kuunteli häntä kunnioittavasti.

»Minulla oli veli, joka kerran kääntyi», sanoi hän; »se tapahtui Huddersfieldissa, ja oli tosiaan somaa nähdä, kuinka hän pysyi erossa väkijuomista niin kauan kuin sitä kesti».

»Se ei voinut olla tosi kääntymys, sillä muutoin se olisi kestänyt iäti.»

»No, ei veljeni sitä tiennyt. Hän on kääntynyt kaksi kertaa myöhemminkin, kerran Pelastusarmeijan ja toisen kerran eräänlaisen munkin toimesta — ensi kerralla sen tekivät wesleyläiset. Hän näetten on sellainen, joka kääntyy helposti. Mutta me olemmekin lähteneet uskovaisesta kodista — pienenä poikaviikarina minä kävin pyhäkoulua Bordesleyssä, ja minä voisin luetella teille kaikki raamatun kirjat peräkanaa.»

»Jos saisitte Jumalan sanan sydämeenne yhtä hyvin kuin päähännekin, niin näkisitte kummastukseksenne, mitä se teissä vaikuttaisi.»

»Lakkaisinko minä sitten himoamasta väkijuomia samoin kuin tupakkaakin.»

»Minä en nykyisin koskaan maista tippaakaan.»

»Hm... mutta ehkette te ollut mennyt niin pitkälle kuin minä. Minä olen hirveän perso väkijuomille, milloin vain voin niitä saada. Joskus se minua ikäänkuin surettaa, sillä se on kaikkien kärsimysteni alku ja juuri. Minä näettekös...»

Kiertolainen kertoi Robertille tarinansa — tavallisen, harmaan arkitarinan juomahimosta ja juopotteluun liittyvästä hurjastelusta bordesleyläiseen malliin. Se ei oleellisesti eronnut Bobin omasta tarinasta, mutta siinä oli enemmän juopottelua ja vähemmän naikkosia, eikä sen loppua valaissut se leppeä valo, joka oli välähtänyt Robertin tummalle lehdelle. Bert Slater oli menettänyt homman toisensa perään ja oli nyt vuosikauden mittaillut maanteitä. Hän sanoi itsellään viimeiseltä olleen jokseenkin kovan onnen, mutta ilmojen lämmitessä hän toivoi tilanteen paranevan. Mutta sittenkin se kaikki teki hänet niinkuin alakuloiseksi...

Pimeys, joka vainioilta hiipi heitä peittämään, loihti heille omituisen tuttavallisuuden ja läheisyyden tunteen heidän astua tallustaessaan eteenpäin hämärällä, autiolla tiellä. Kun mieronkiertäjä oli lopettanut tarinansa, kertoi Robert omansa poikavuosistaan aina erikoisen armoituksen päivään asti — muttei enää kehoittavaan ja vetoavaan sävyyn, vaan niinkuin mies juttelee toverilleen. Pimeässä hän ei voinut erottaa kumppaninsa kasvoja, tuskin hänen vartaloansakaan — hänellä oli vain yleisvaikutelma repaleisuudesta, ränstymisestä ja likaisuudesta, viimemainitusta etupäässä hajuhermojensa välityksellä. Näin ollen hän voikin puhua toisella tavalla kuin mitä olisi puhunut päivänvalossa, ja sanat huojensivat hänen liiaksi rasitettua sieluaan ja tuntuivat samalla olevan mielenkiintoisia hänen toverilleen.

»Tuo kaikki kuulostaa hyvältä», sanoi maankiertäjä. »Melkein alkaa tuntua, kuin olisi joku tuolla ylhäällä. Kunhan vain voisin jättää sen kirotun liemen... mutta juuri se, että täytyy niin kauan olla janoissaan, vaikuttaakin niin pahasti, sitten kun sitä saa. Joskus ajattelen, että jos voisin olla varma tuopillisestani säännöllisesti joka päivä... Vaikka kyllähän minä sen sain varsin helposti ollessani Banksin ja Pojan palveluksessa. Ja minä menetin sen homman, kun aina olin liian pehmeänä saapuakseni töihin maanantaisin...» Hän pudisti päätänsä ymmällä heikkouksiensa ja turhien yritystensä vuoksi.

Kello oli tulossa kymmenen, ja he lähestyivät Hawkhurstia.

»Minä en mene kylään», sanoi kiertolainen. »Minä paneudun nukkumaan ensimmäiseen heinärukoon. Mihinkäs kaveri menee?»

Robertilla ei ollut mitään vannaa suunnitelmaa. Hän oli hämärästi aikonut kävellä kotiin, mutta nyt hän käsitti, että jos hän jatkaisi suoraa päätä Campany's Hatchiin, saapuisi hän sinne tunnin päästä, ja täytyisi herättää Mabel ja selittää hänelle tämä nopea palaaminen.

»Ette kai pysähtyisi haukkaamaan hiukan illallista minun kanssani?» ehdotti maankiertäjä. »Sitten me voisimme päättää keskustelumme, ja minä etsisin teille lämpimän makuupaikan, koska ette luullakseni ole tottunut ulkosalla nukkumaan.»

Sitä Robert ei ollut, mutta rotevuudessaan hän ei kavahtanut sitä yrittämästä maaliskuussakaan. Kenttien salaperäinen sapatti vetosi hänessä kaikkeen, mikä oli väsynyttä, sairasta ja alakuloista, eikä hän ollut halukas kohtaamaan sitä valitusta ja masentavaa tunnelmaa, jonka tapaisi omassa vuoteessaan... Hän tunsi myöskin oudon, puoliksi nähdyn toverinsa vetävän häntä puoleensa. Nyt, kun häntä kirvelsi valittujen tympeyden ja tuomion iva, tuntui hyvältä tavata joku, joka ei pilkannut eikä tuominnut eikä kysellyt — ja vaikka tuntui tylyltä nauttia Bert Slaterin luultavasti riittämättömästä illallisesta, voi hän korvata sen tarjoamalla hänelle huomenaamulla suuruksen »Royal Oakissa».

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat Robert ja kiertolainen siis etsineet itselleen mukavan paikan lähellä Cockshotin taloa. Slaterilla oli taskussaan kaksi leivänviipaletta, jotka aika ja kahnaus olivat melkein muuttaneet kahdeksi kouralliseksi muruja; hänellä oli myöskin palanen silavaa, josta Robert saattoi aivan tosissaan kieltäytyä, jättäen sen nälkäisemmälle toverilleen. Kun he olivat lopettaneet ateriansa, istuivat he haastelemassa toisilleen pitkillä, lenkoilevilla lauseilla ja joskus pysähtyen mietiskelemään, kunnes Vesimiehen kohoaminen Standen-kadun yläpuolelle sai Bert Slaterin selittämään, että oli aika mennä yöpahnoille.