Part 21

He eivät puhuneet hänestä enempää ennenkuin olivat kotonaan, eivätkä varsin paljoa sittenkään — ainoastaan niin paljon, että Polly sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Illallisella ja jälkeenpäin Robert oli entistä hiljaisempi. Hän näytti miettivän syvällisesti. Kun hän oli tavallisuuden mukaan auttanut Pollya astiain pesussa, meni hän ulos lämpimään hämärään, joka tuoksahti vienosti orapihlajalta, ja nojasi porttiin. Hän seisoi siinä pimeän tullen, joka tummensi voikukkien hämärän kultahohteen. Ilma sakeni viilentyessään tuhrien harvat heikot tähdet, jotka riippuivat Pookwellin savupiipun ympärillä. Itäisen taivaan reunalla, metsien yläpuolella alkoi näkyä heikkoa hohdetta, osoittaen, että toukokuun kuu pian nousisi ja kutsuisi voikukat, metsäkirvelin ja keveällä pölyllä peitetyt tiet pimeydestä valkoiseen rauhaansa.

Robert näki aaveita tanhualla. Ne olivat hänen entisen minänsä, Mabelin ja Hannan haamut tähtien alla ajelehtimassa. Hän saattoi nähdä Bob Fullerin juoksentelemassa kapakoissa, juomassa, heittämässä keihästä, pelaamassa biljardia ja saattamassa vanhat miehet hätkähtämään, — hän ei voinut ajatella, että Bob Fuller oli oma itsensä. Hän näki Bob Fullerin ja Hanna Idenin livahtamassa pensasaitojen välissä, pieniä kujia pitkin, joille heidän varjonsa lankesivat, Rotherin kuutamossa leviäville rämeille — hän kuuli joen voihkinan ja näki hopeahohteen tanssivan ruo'ikossa... kuuli lemmen huohotuksen Hannan kurkussa ja oman riemusta pakahtuvan sydämen iskut... se oli todellakin hän itse; siinä hän ei nähnyt vierasta... Mabel saapui ärsyttävänä, viettelevänä, poistyöntävänä, pettymystä tuottavana, kärsivänä, vaikeroivana, kalvaen mureniksi omaa sydäntään... Mabel-parka!

Hän säpsähti askeleita vieressään. Siinä oli Polly.

»Minä ja Clem menemme nyt levolle — milloin sinä tulet sisälle?»

»Minä tulen nyt.»

Kuun sirppi näkyi Bugshullin metsän yläpuolella, ja kalpea valo heijastui Robertin kasvoille. Polly vilkaisi häneen arvostelevasti. Hän oli suruissaan hänen tähtensä — kovin suruissaan, — mutta hän oli sentään hiukan vihainenkin, koska tiesi hänen tekevän Clemin onnettomaksi.

»Bob, on typerää, että tuolla tavoin jurottelet yksinäsi. Sinun pitäisi pysyä sisällä meidän kanssamme ja olla hilpeä.»

»En tiedä, mikä sai minut tänne tulemaan.»

»En minäkään. Ja koska nyt sinulle siitä mainitsen, Bob, täytyy minun sinulle sanoa, että sinun pitäisi yrittää parhaasi pysytelläksesi iloisena — edes näyttää sellaiselta — Clemin vuoksi. Hän tuskittelee tavattomasti sinun tähtesi.»

»Olen pahoillani.»

»No, koetahan nyt pysyä reippaammalla mielellä. Tiedän, että sinulla on tuskaa, mutta kyllä se menee ohi. Sinä olet saanut päähäsi joukon mietteitä, joissa ei ole mitään järkeä, ja Clem saa kärsiä niistä kaikista myös. Sanon sinulle, että hän viime yönä tuskin sai unta silmäänsä, ja edellisen yön hän heitteli vuoteellaan. Ja joskus hän näyttää perin murheelliselta ja synkältä; vaikka hän ennen oli niin tyytyväinen.»

Bob näytti hämmästyneeltä.

»Minä olen kovin pahoillani, Poll. Olen hieman järkkynyt, mutta minä en aikonut kiusata sinua ja Clemiä.»

»Koetahan sitten näyttää hilpeämmältä. Minä sanon sinulle, että kaikki kääntyy hyvään päin. Älä pidä minua kovasydämisenä, Bob, mutta minä en voi olla tuskittelematta Clemin puolesta, kun näen hänet niin muuttuneena ja synkkänä.»

»Minä teen parhaani.»

»Tietysti sinä teet — minä tiedän, että sinä olet kunnon poika. Ja menkäämme nyt vuoteeseen — poju jo suloisesti nukkuu.»

27.

Lapsi nukkui tosiaan makeasti. Hänen päänsä näytti pieneltä ruskealta täplältä lakanan käännetyn syrjän yläpuolella. Robert seisoi katsellen häntä hetkisen ennenkuin laski kynttilän tuolille ja alkoi riisuutua. Hän riisuutui hitaasti, sillä viimeiseltä hän oli muutamissa toimissaan tullut omituisen hataraksi ja hitaaksi. Hän seisoi jonkun aikaa kaulus kädessään katsellen ulos uutimettomasta ikkunasta. Kuu valeli valoaan puutarhaan, tummiin sireniröykkiöihin ja alhaalle kaalimaan multakokkareihin. Sen keskeltä kohosi valkoinen kukkapyramiidi — myöhään kukkiva nuori kirsikkapuu. Sen valkoisuus heijastui pensaiden harmaata valotusta ja varjojen tummuutta vasten — se ikäänkuin riippui ilmassa. Robert seisoi tuijottaen siihen hajamielisesti.

Hänen päätänsä pakotti hiukan — hänellä oli viimeiseltä ollut paljonkin päänkipua, vaikka hän, hienotunteisempana kuin Polly aavistikaan, ei ollut virkkanut siitä mitään. Hän oli sitäpaitsi tilassa, johon hän myöskin alkoi tottua — alituisessa painostuksen ja hämmennyksen tilassa, mihin liittyi omituinen henkinen virkeys, joka nähtävästi toimi tympeän, ulkopuolisen herpaantumisen alla... Hän seisoi jonkun minuutin pitäen kaulusta kädessään ja tuijottaen kirsikkapuun riippuvaan valkeuteen.

Hän ajatteli Mabelia — kuinka hän oli seisonut keskellä vierashuonetta Bulverhythen rantakadun varrella kyynelten tihkuessa hänen silmäkulmistaan. Hän muisti, mitä hän oli sanonut — ettei hän koskaan palaisi hänen luokseen, — eikä Bob sitä oikeastaan toivonutkaan... Hän ei häntä todella rakastanut; Mabel näkyi vain jollakin omituisella tavalla kuuluvan hänelle, olevan osa hänen lihastaan... Jos hän olisi hänen luonaan nyt, tekisi hän hänet vain onnettomaksi — niinkuin teki onnettomaksi Clemin — ja Pollyn — jokaisen.

Oh, ei ole hauskaa elää helvetissä voihkivan miehen parissa, ja Mabel eleli mukavammin rantakadun varrella Bulverhythessä, jossa hänellä oli isänsä ja huonekalut ja piano... ja kuitenkin hän sanoi, ettei hän ollut onnellinen »eläessään erossa eikä kuitenkaan vapaana»... hän oli tosissaan toivonut, että Bob liittyisi Hannaan, jotta hän voisi hakea avioeron — mikä oli varsin paljon sanottu Mabelin suusta.

Hän laski kauluksensa lipastolle ja, riisuen takkinsa, ripusti sen huolellisesti naulaan. Sitten hän istahti matalalle tuolille sänkynsä viereen ja alkoi päästellä kenkiensä nauhoja. Hän ei siinä hommassa paljoa edistynyt — hänen silmänsä tuijottivat yhä kuutamoon ja kirsikankukkien riippuvaan pilveen. Hiljaisuus ja kauneus vihloivat häntä — hän ei voinut sanoa, miksi; mutta ne näkyivät moittivan häntä. Ehkä se johtui siitä, että nämä tyynet kuutamoillat olivat osa hänen muistoistaan, ja kaikki hänen muistonsa soimasivat häntä nyt. Ne kyselivät kuin lapset: »Miksikä annoit meille elämän?»

Hän vaipui tuolilta polvilleen vuoteensa ääreen. Se tapahtui pelkästä tottumuksesta, sillä nykyisin hän ei milloinkaan rukoillut. Ei ollut syytä kiusata Herraa, joka oli hänet tuominnut. Eikö kaiken maailman tuomari tee oikeutta? Ja Robert ei tahtonut vaivata häntä turhilla rukouksillaan ja pyynnöillään, koska hänen mielestään sellaisten täytyi tuntua tuskalliselta sille, joka kaikesta näennäisestä huolimatta oli rakkauden Jumala... Hänen vaivansa aallot ikäänkuin levisivät renkaina hänen sydämestään upottaen ensin Mabelin, sitten Clemin ja Pollyn ja vihdoin salaperäisellä tavalla loiskien Herran tuomioistuimen askelmia. Kuitenkin tuntui Bobista, että Jeesuksen täytyi olla murheellinen hänen kadotuksestaan...

Hän peitti kasvot käsillään ja kävi hyvin hiljaiseksi. Hän näki nyt Pollyn istumassa siinä ja katselemassa häneen nuhtelevasti: »Sinun on pysyteltävä hilpeänä etkä saa kiusata Clemiä.» Oi, hän tiesi olevansa ilontappaja — tiesi tärvelevänsä heidän elämänsä. Mutta hän ei voinut sitä auttaa. Niin suurta murhetta kuin hänellä oli ei voinut salata. Ja kuitenkin oli Polly aivan oikeassa — ei ollut sopivaa, että Clem tulisi hermostuneeksi ja alakuloiseksi hänen tähtensä, siksi että oli ollut hänelle hyvä, juuri siksi, että oli osoittanut hänelle ystävyyttä kaikkien muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Clem oli uhmannut naapuriston tuomiota ottamalla henkipaton kattonsa alle, hän oli antautunut vaaraan menettää Jimin suosion — hän oli ollut Robertin tukena, kun jokainen muu, vieläpä hänen oma vaimonsakin, oli hyljännyt hänet... Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jossa Clem oli tukenut häntä — Mabelin aviomiestä, Hannan rakastajaa oli Clem aina puolustanut. Hän oli aina ollut Bobin ystävä; ja nyt hänen veljensä maksoi hänelle tekemällä hänet onnettomaksi; sillä eivät ainoastaan Pollyn sanat olleet ilmaisseet muutosta veljessä, vaikka hän murheen välttämättömällä itsekkyydellä oli tuohon muutokseen jotenkuten tyytynyt. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta Clemin lisääntyvää alakuloisuutta, — tietenkään ei ollut hauskaa elää hänenlaisensa miehen kanssa.

Jos Robertilla olisi ollut jotakin säädyllisyyden tuntoa, olisi hän päättänyt lähteä pois ja salata kurjuutensa jossakin vieraassa paikassa. Mutta se ajatus oli sietämätön. Hänen veljensä ja veljenvaimon seura, heidän päiviensä pikkuhyrinä ja se seikka, ettei häntä juuri koskaan jätetty yksikseen, — kaikki tuo yhtyneenä teki hänen elämänsä juuri ja juuri siedettäväksi. Poissa heidän luotaan, yksinäisenä ja vieraiden joukossa hän olisi menettänyt viimeisen tukensa, — ja mieluummin hän olisi kuollut. Mutta niin kauan kuin hän viipyi täällä, olisi Clem onneton — oli mahdotonta odottaa hänen olevan mitään muuta. Bobin olisi tullut lähteä pois — mutta hän ei voinut. Sillä ensiksikään ei Clem olisi häntä mitenkään päästänyt, ja toiseksi, hän olisi mieluummin kuollut... Ka, miksipä ei?

Hän kohotti äkkiä päänsä yhteenliitetyistä käsistään. Kuutamo oli nyt huoneessa, ja kauhea kuu ikäänkuin riippui ikkunan pienessä neliössä. Se oli kovin valkoinen ja himmeä — siinä ei ollut talven kristallisäteilyä eikä syksyn kiiltävää loistoa. Se oli vain valkoinen niinkuin tuosta siimeksen keskellä salaperäisesti riippuvasta valkoisesta puusta irtipuhallettu terälehti. Se valaisi vuoteessaan nukkuvan lapsen kasvot, ja poika liikahti ja huoahti, työntäen toisen käsivartensa lakanan ulkopuolelle. Robert pisti sen takaisin, ja puolivalveilla höpisi lapsi »mamma — pappa —» tuntiessaan Robertin lämpimän kosketuksen.

Niin, miksikä ei...? Lapsi ei ollut esteenä — se tuskin tunsi isäänsä. Tuo unisen rakkauden hyminä oli ollut aiottu Clemille ja Pollylle. Kenties se muutaman päivän ajan kyselisi sitä omituista miestä, joka oli vähän aikaa ollut hänen kanssaan ja sitten poistunut... muttei se itkisi, kun Clem ja Polly sille sanoisivat, ettei hän koskaan tulisi takaisin. Poika rakastaisi heitä, jotka olivat olleet sille niin paljoa enemmin isä ja äiti kuin sen omat vanhemmat, ja he pitäisivät siitä huolen, opettaisivat sitä ja kasvattaisivat sen onnelliseksi lapseksi. Hänen ei suinkaan tarvinnut olla pienokaisen puolesta huolissaan.

Tietenkin Clem ja Polly surisivat — surisivat vallan kauheasti. Mutta se ei olisi heille sen pahempaa kuin heidän nykyinen silmälläpitonsa, ja ajan mukana he voittaisivat surunsa. Hänen muistonsa ei olisi alituisena taakkana, kuten hänen elävä läsnäolonsa, ja ajanpitkään he alkaisivat puhua tapahtumasta sanomalla, että »se olikin parasta». Mabelille taas ei hänen kuolemansa suinkaan voisi tuottaa mitään surua. Kenties jokunen kyynel tipahtaisi kummallisesti hänen silmäkulmistaan... mutta sitten hän muistaisi olevansa vapaa, ettei hänen elämänsä enää olisi puoli-irrallista ja että hän saattoi mennä uusiin naimisiin, jos tahtoi — jonkun kanssa noista alati saatavilla olevista miehistä. Bob oli mielestään tosiaankin Mabelille velkaa, että korjaisi itsensä pois hänen tieltään, eikä siihen mitään muuta keinoa ollut. Hän oli tuottanut hänelle jo kyllin kärsimystä, — minkätähden hänen tärveltynyt elämänsä jatkuvasti tärvelisi Mabelin elämää?

Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Parhaiten hän saattoi suorittaa sen menemällä hiljaa ulos hukuttamaan itsensä ennenkuin ihmisiä oli liikkeellä. Kyllä hän tiesi, että se oli väärin — »älä tapa». Mutta hän tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta epäröidä mitään rikosta, joka tuottaisi vapautuksen niille, joilla vielä oli elämänsä elettävinä ja sielunsa pelastettavina. Hänen elämänsä oli eletty ja hänen sielunsa kadotettu — hänelle oli siis aivan samaa, mitähän teki; hän ei voinut tulla tuomittua tuomitummaksi. Ehkäpä hänellä helvetissä olisi parempikin kuin täällä, koska tuska ja palavan kaupungin kauhu mahdollisesti estäisi hänet niin paljoa ajattelemasta Jumalan rakkautta...

Hän oli tositeossa tehnyt päätöksensä, ja vain heikko pelontunne häntä pidätti. Jostakin syystä hän kammoksui ruumiillista kuolonkamppailua — se häämöitti hänelle suurempana kuin sentakaiset kauhut. Myöskin hän huomasi surkeasti epäröivänsä Clemin jättämistä, edustihan hänen veljensä niin suurta myötätuntoa ja lohtua, ja heidän eronsa olisi ikuinen. Ei ollut mitään onnellisen jälleennäkemisen toivoa vaimentamassa hyvästijätön vihlausta. Clem jatkaisi onnellista, elämäänsä, kunnes hänen aikansa tulisi mennä taivaaseen — samoinkuin Polly, Mabel, Nat ja ne muut, hän ei koskaan enää näkisi ketään heistä. Sillä viime kuukausina oli Robertin vihakehä huomaamatta tullut ahtaammaksi, kunnes se vihdoin käsitti vain hänet itsensä — jokaisen muun hän näki lepäävän Jumalan rakkauden lämpimissä säteissä. Hän yksinään oli heitettynä ulos — syntiensä tähden niinkuin hän ansaitsi.

Hän karkaisi itsensä — hänen arkailunsa olivat nyt vain itsekkyyttä ja siis voitettavat. Parasta oli toimia heti. »Mitä teet, se tee pian.» Aamunsarastuksen ensimmäinen heikko kajo oli kohonnut taivaalle. Hän ei saisi viivytellä tai muutoin ehtisivät ihmiset liikkeelle. Eikö hän menisi laisinkaan ulos, vaan hirttäisi itsensä koukkuun oven takana, kuten Copt Hallin vanha Piper oli tehnyt kymmenen vuotta sitten. Ei se olisi kauheata niille, jotka hänet löytäisivät rouva Piper oli saanut pyörtymiskohtauksen. Paljoa parempi olisi, että hän hukuttaisi itsensä — siitä koituisi kaikkein vähimmän vaivaa, ja sanottiin sen olevan helpon kuoleman... omituista, että hän niin kovin arasteli kuoleman tuottamaa ruumiillista kipua. Hänen olisi parasta hukuttautua lammikkoon. Rother oli tuskin kyllin leveä — hän saattaisi menettää itsehallintansa ja ponnistella pois; mutta kun hän kerran olisi kävellyt Bodingmaresin lammikon keskelle (kuten useimmat hänen säätyisensä naapuriston miehet oli hän uimataidoton), ei hänen muuta tarvinnut kuin etsiä riittävän syvä kohta. Mutta lehmät joivat Bodingmaresin lammikosta, ja jollei hänen ruumistaan löydetty nopeasti, saattaisi hän myrkyttää niiltä veden. Häntä värisytti ajatus, että ystävälliset, säisyt lehmät, joita hän oli lypsänyt ja hoitanut, joisivat surmansa hänen tähtensä... Hänen täytyi jättää paperi, jolle kirjoittaisi ohjeita ruumiinsa löytämiseksi — oli myöskin pari, kolme muuta seikkaa, jotka hän halusi sanoa... ja joitakuita esineitä, jotka hän halusi antaa määrätyille henkilöille.

Hän nousi kankeasti polviltaan ja etsi lyijykynää ja paperia. Hänen takkinsa taskussa oli lyijykynä, mutta hän ei voinut löytää mitään paperia. Hänen täytyi käyttää Clemin hänelle lainaaman kirjan — nimeltä »Croftonin serkut» — tyhjää etulehteä. Se oli tarina, jonka Clem oli vuosia sitten saanut palkintona pyhäkoulusta ja jonka hän salli Robertin ottaa mukaansa vuoteelle siltä varalta, että hän yöllä olisi hereillä ja tuskittelisi. Oli sääli kirjoittaa siihen — mutta hän kirjoittaisi vain lyijykynällä, joten Clem voi pyyhkiä sen kumilla pois.

Ei ollut paljoa kirjoitettavaa, sillä jälkisäädöksentekijällä oli vähän jaettavaa. Campany's Hatchin huutokaupasta kertyneet rahat olivat annetut Mabelille, ja hänen tarpeittensa vuoksi ei Bob ollut säästänyt mitään palkastaan. Hänellä oli pari uusia saappaita, jotka hän halusi lahjoittaa Clemille ne olisivat tälle kylläkin aivan liian isot, mutta saattoihan sulloa paperia kärkiin; ja herra Beeman saisi hänen raamattunsa. Kellonsa perineen, joka oli kuulunut hänen isälleen, jätti hän Pollylle pienokaista varten. Sitten hän pani kirjan pukeumapöydälle, laskien harjan sen päälle, jotta se pysyisi auki.

Värejä alkoi nyt hiipiä esille sarastuksesta — vaaleita, valottomia värejä — vihreää, sinipunervaa ja rusohohteista, — kaikki heikkoja ja himmeitä taivaalla ja puutarhassa. Kirsikkapuu ei enää riippunut varjossa, vaan kohotti valkokukkaiset oksansa tummasta hennosta rungosta. Robertin kurkkua kouristi. Nuo hohtavat oksat, jotka kohosivat pehmeästä, kukkatuoksuisesta hämärästä, näkyivät vielä jostakin käsittämättömästä syystä nuhtelevan häntä — ne olivat kuin Aaronin umppuja ja kukkia kantava viheriöivä sauva.

Hän palasi huoneeseensa ja puki takkinsa ylleen. Hänen raamattunsa oli tuolilla sängyn vieressä, ja hän otti sen käsiinsä. Leimuava tuomio... katsoisiko hän, mitä sillä oli sanottavaa? Eihän sillä hänelle nykyisin koskaan mitään sanomaa ollut. Hän avasi sen konemaisesti: »Kuka on ryhtynyt tähän neuvoon Tyrosta, ylvästä kaupunkia vastaan, jonka kauppiaat ovat ruhtinaita, jonka liikkeenharjoittajat ovat maailman kunniakkaita? Sotajoukkojen Herra on sen määrännyt tahratakseen kaiken kunnian ylpeyden.» Tuollaisia kohtia hän aina löysi, jos nykyisin avasi kirjan sillä ei ollut hänelle mitään sanomaa. Hän selaili lehtiä jouten ja ne kierähtelivät hänen kädessään kuluneina ja tahraisina kuukausien tuskasta ja innoituksesta. Mitä tuolla etulehdellä oli? »Minä Albert Slater olen lupautunut olemaan nauttimatta mitään väkijuomia kuukauden aikana tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.»

Nuo sanat oli piirtänyt mies, jonka hän oli tavannut ensimmäisellä lähetysmatkallaan — tiellä kotiin Goudhurstista. Hän kummeksui, mitä hänelle lienee tapahtunut — hän ei ollut häntä senjälkeen paljoa ajatellut. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Hän ei sitä koskaan saisi tietää... Tuo mies oli hänet ensiksi opettanut nukkumaan ulkosalla — hän muisti yöpymisen heinäru'ossa Cockshotin talon lähellä. Hän oli senjälkeen viettänyt monet yöt ulkoilmassa... oi, se oli kesä, jota hän ei juljennut ajatella — tuo ihmeellinen kesä kujilla, kentillä ja kylissä. Hän oli tuntenut Jumalan rakkauden sydämessään, ja se oli täyttänyt hänet riemulla, — hän oli ollut mies ilman häävaatteita iloitsemassa hääsalissa lyhyen ajan ennenkuin hänet heitettiin ulos.

Hän laski raamatun kädestään. Herra Beeman pitäisi sitä ehkä arvossa ja surisi häntä joskus — herra Beeman, jonka hääpuku oli niin oivallisesti tärkkelyksellä jännitetty ja niin hohtavan valkoinen... Hän seisoi ja katseli Natia. Suutelisiko hän lasta? Ei — se voisi herätä. Hänen oli parasta lähteä niin meluttomasti kuin mahdollista. Hän toivoi, ettei päivänsarastus ja ilmaan kohoileva kirsikkapuu olisi tehnyt hänen mieltään niin murheelliseksi... pian hän olisi poissa niiden luota... poissa niiden nuhtelusta. Tuuli nousi ja ravisteli ikkunan lyijytettyjä ruutuja.

28.

Hän riisui kenkänsä mennäkseen portaita alas, istahti sitten kynnykselle ja veti jälleen ne jalkaansa, huolellisesti nyörittäen ne jälleen, ikäänkuin hänellä ei olisikaan ollut enää vain muutama sata metriä käveltävänä elämänsä taipaleella. Päivänsarastus oli nyt alkanut hehkua — se ei enää ollut vaaleaa kuin kirsikankukat; ensiksi punertui taivaalle pitkiä rusojuovia, sitten hiipi ambrankeltainen valo Rotherin rämeille ja leimusi joella, — tuuli kohosi jälleen ja puisteli puita.

Robert meni ulos vainiolle talon taakse. Sen kunnaalta hän saattoi nähdä Bodingmaresin kartanon heinärukojen ja latojen keskeltä. Hetki ennen auringonnousua oli niin kuulakkaan kirkas, että hän voi erottaa ajan ja ilman kirjavoittamat kattotiiletkin. Omituisessa auringottomassa hohteessa ja ehdottomassa hiljaisuudessa se oli kuin joku kangastus — kuin joku unilinna. Sen takana hiukan idempänä oli rykelmä raitoja ja leppiä lammikkoa reunustamassa; ja etäältä, mutta hohtaen siinä omituisessa vetisessä kirkkaudessa, joka Rotherin laaksossa tietää sadetta, erotti hän Kentin mäet ruutumaisine peltosarkoineen ja hajallisine metsikköineen. Sitten äkkiä nousi aurinko valaen kentille hulmehtivaa valoa, — vesijuonteet kiilsivät, talojen ikkunat hehkuivat, metsä näkyi muuttavan väriä, ja lintujen vaimennettu tirskuna puissa paisui lauluksi. Mustarastaan helähtelevä sävel kuului orapihlajasta läheltä Robertia; jostakin syystä se tuntui täyttävän hänet sydäntäsärkevällä kummastuksella... Soimauksen tunnelma kasvoi; hän oli tähän asti luullut, että Clem oli ollut ainoa elävä olento, jonka jättäminen häntä todella surettaisi, mutta nyt hän huomasi, että oli katkeraa erota tästä Rotherin laakson tyynestä seudusta, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänelle niin paljon ja kuitenkin niin omituisen vähän.

Hänen kävellessään päivännousussa laajan pellon poikki ja hänen varjonsa rientäessä hänen edellään kuolemaa kohti tunsi hän toivovansa, että olisi rakastanut enemmän tätä seutua. Poikana ja nuorena miehenä hän oli paremmin viihtynyt kapakassa kuin ulkona kedoilla ja oli kesäilloin lähtenyt kujille vain jotakuta tyttöä halaillakseen. Ja kun hän oli hyljännyt kapakat ja tytöt, ei hän vieläkään ollut kääntynyt kedoille — hän kun Luojaa etsiessään arastellen epäili luotuja. Ja kuitenkin tämä epäilty maaseutu oli ollut hänen lohtunsa kautta tuon ihmeellisen vuoden... hänen mieleensä muistuivat jalanjäljet kentiläisten kujien valkoisessa pölyssä, laajat päivänlaskua kohti kallistuvat vainiot, kuun tavoin yössä välkkyvät lampareet, hämärässä himmeinä häämöittävät kylät, joiden ääriviivoja elonkorjuun samea sumu vaimensi, isojen, juhlallisten tähtien luoma loisto, yöäänien ihmeellinen salaperäisyys — hiipivien eläinten äänien, veden loiskinan, lintujen liverryksen...

Hänen ajatustensa ketju liikkui väliin hämmennyksen raskaan kuoren alla. Ulkonaisesti hän yhä asteli typeränä, melkein eläimellisenä kunniattoman kuolemaansa kohti karjalammikkoon päin; mutta hänen rinnassaan kuohui sydän täynnä muistoja, haluja, sekavia päämääriä — jotka nyt alkoivat jonkun salaperäisen toiminnan kautta vähitellen pyrkiä kätköistään lähemmäksi pintaa.

Lammikko sijaitsi noin kolmanneskilometrin päässä Pookwellista joidenkuiden raitojen ja leppien reunustamana. Isot keltaiset kurjenmiekat avautuivat nyt ruo'istossa ja päivännousun valo kellervöitti vedenpintaa. Se oli kauttaaltaan leimuavana hohteena, ja kun Robert katseli sitä ylhäältä vainiolta, näkyi se yhtyvän nuhteeseen, jonka hän ensiksi oli tuntenut kohdistuvan itseensä kirsikkapuun riippuvasta valkoisuudesta ja joka nyt ikäänkuin tuli jokaisesta puusta, jokaiselta kujalta, jokaisesta pensasaidasta, lehvästä ja kukkasesta, lintujen kätketystä viserryksestä ja hulmuten tulvivasta päivännousun rusosta.

— Menetkö sinä hukuttautumaan, Robert Fuller? Aiotko sinä olla kuolleena meidän eläessämme? Joutuuko ruumiisi lepäämään vihertyneenä ja limaisena tuon lammikon pohjalla? Etkö lähde tänä aamuna lypsämään lehmiä? Etkö mene laittamaan tulta keittiöön? Etkö enää halua nähdä aurinkoa? Etkö aio mennä pukemaan lapsukaistasi? Kenties se herää ja itkee nyt, kun se on yksinään.

Hän seisoi lammen reunalla, näyttäen ahdistetulta ja häpeästä nolostuneelta. Nuhde näkyi paisuvan hänen ympärillään, osuvan häneen kedoilta ja päiväpaisteesta — häntä, sokeaa, takaisin kutsuvan kauneuden nuhde.

— Kaiken ikäsi olen ollut täällä sinun nähtävissäsi, mutta sinä olet tuskin koskaan tätä ennen edes vilkaissut minuun; ja nyt kun sinä katselet — nyt sinä lähdetkin pois.

— Mutta minä en halua sinua — minä en välitä kauneudestasi. Minä en huoli mistään ilman Jumalaa.

— Minä olen sinun Jumalasi. Etkö sinä Minua tunne?

Kedot ja maatalot ja auringonnousu kutsuivat nyt äänellä, jonka hän oli kuullut Throwsin kappelissa, äänellä, joka vuosikausia oli häntä milloin kiusannut, milloin riemastuttanut, raivostuttanut häntä ja tehnyt hänestä hupsun.

— Minä olen sinun Jumalasi — etkö sinä Minua tunne? Luulitko Minun olevan kaukana taivaassa, katselemassa sinua mittaamattoman taipaleen takaa? Etkö sinä tiennyt, että Minä olen ollut kanssasi kaiken aikaa — että joka kerta, kun katsahdit kedoille, ystävällisen veljesi silmiin tai vuoteessa nukkuvaan lapseesi, katsoit Minuun?

Robertin ohimoita jyskytti, ja paksut valtimot hänen kaulassaan tykyttivät raskaasti. Tyrmistyksen jäykistävä paino oli poissa — ja sensijaan hän oli tuntevinaan sydämensä pakahtuvan...

— Miksi sinä pakenet luotani ja piiloudut kuin tyhmä kettu, joka ei tunne omaa luolaansa? Miksi et sinä katso ja näe, kuinka kaunis, kotoinen, uskollinen ja rakastava Minä olen. Sinä et pääse Minulta pakoon. Vaikkapa astuisit alas helvettiin, niin Minä olen sielläkin. Minä olen osa sinun murheistasi, niinkuin sinä olet osa Minusta.

— Mutta, Herra, Sinä olet heittänyt minut ulos.

— Kuinka Minä koskaan voisin heittää sinut ulos? Minä olen liitossa sinun kanssasi niinkuin äiti on lapselleen vannoutunut. Vain oman sielusi sumuissa sinä luulit Minut menettäneesi.

Liejussa lammikon äyräällä oli lintujen jalanjälkiä — hennot kynsien jäljet painettuina pehmeään hiekkaan... Robert katseli niitä ja vapisi. Sitten hän kohotti kasvonsa taivasta kohti, niin että niihin lankesi päivännousun valo, joka säteili pilvien lomitse ja heijastui ylös lammikon värähtelystä. Hänen kasvonsa olivat hikikarpaloiden, hänen tuskanhikensä kostuttamat, ja ne kiilsivät päivännousussa tavoittaen sitä kuin vettä, kunnes ne kirkastuivat ja hohtivat.

»Oi, Herra», huudahti hän, »oi Herra!»

29.

»Clem, Bob ei olekaan sytyttänyt tulta.»

Pollyn nuriseva ääni kuului portaita ylös Clemin korviin hänen kiinnittäessään housujansa.

»Ehkei hän ole vielä mennyt alas.»

»Kello on jo yli kuuden.»

»Hän on kaiketi nukkunut sikeästi saatuaan hampaansa poisvedetyksi.»

Clem harppasi parin jalan levyisen sillakkeen yli ja avasi Bobin oven. Huone oli täynnä päiväpaistetta, jota lankesi vuoteeseen, missä pienokainen oli tyytyväisenä valveillaan, heilutellen käsivarsiansa.

»Hän ei ole täällä — hän on siis mennyt ulos.»

»Hm, tämä on ensi kerta, kun hän on unohtanut tulentekemisen, eikä hän ole tuonut minulle hiiliäkään.»

Jokin koski Clemiin.

»Minä autan sinua», jupisi hän ja meni alas.

Hän kantoi Pollylle hiilet ja auttoi tätä tulen laittamisessa, ryhtyen sitten sitä vartioimaan Pollyn rientäessä ylös pienokaista pukemaan.

Minuuttia myöhemmin hän kuuli parahduksen:

»Clem!»

»Mikä on?»

»Bob on mennyt hukuttamaan itsensä... On kirjoittanut sen tähän... Oi, mitä meidän pitääkään tehdä?»

Clem riensi yläkertaan vapisten ja tyrmistyneenä. Hän tapasi Pollyn seisomassa lipaston ääressä ja pitämässä kirjaa kädessään. Etulehti oli töherretty täyteen Bobin hataralla käsialalla.

»En tahdo, että kauemmin kärsitte minun tähteni, minkävuoksi minä hukutan itseni. Se on helppo kuolema. Älkää siis surko minun tähteni, rakas Clem ja Polly. Mutta minulla on vaivaa päässäni...»

»Oi, niinhän sen tehdessään aina sanovat, niinkuin saa lehdistä lukea», huudahti Polly hysteerisesti.

Clem seisoi käsivarsi vaimonsa olkapäällä nojaten häneen koko voimallaan, niin että Pollyn täytyi tukea itseään lipastoa vasten.

»No, älä pane sitä niin sydämellesi, poikarukka», lohdutti hän; »sehän oli kai parasta. Hän on onnellinen nyt... sanoo, että me saamme pitää lapsen... ja hän on jättänyt raamattunsa herra Beemanille...»

»Sitten hän saa itse mennä sen hänelle viemään!» huudahti Clem raivoissaan. »Sillä tuolla hän tulee portilla.»

»Kuka? Herra Beemanko?»

»Ei, vaan Bob.»

Clem ryntäsi ovelle vavisten raivosta ja kiihtymyksestä. Murhe oli vastavaikutuksen voimalla vaihtunut vimmaksi, ja ensi kertaa Robert näki veljensä tulipunaisena ja kiukusta sähisevänä.

»Mitä tällä tarkoitat?» huusi Clem. »Mitä tarkoitat säikähdyttämällä meidät tällä tavoin, — ja sitten kävelet portista sisälle niinkuin ei olisi mitään tapahtunut? Noilla metkuillasi sinä murrat meidän sydämemme.»

Bob seisoi katsoa töllistellen häneen, suu avoinna.

»Tule sisälle, Bob», virkkoi Polly kyynelsilmin. »Sinun täytyy riisua vaatteesi, koska ne ovat märät.»

»Ne on kuivat kuin pouta», huudahti Clement.

»Olen pahoillani», änkytti Bob; »olen kovin pahoillani teille tuottamastani säikähdyksestä. Tein parhaani ehtiäkseni kotiin ennenkuin olisitte nähneet, mitä olin kirjoittanut.»

»Sinä et siis upottanutkaan itseäsi!» virkkoi Polly.

»Enpä kai. Lähdin kyllä täältä hukuttautumisaikeissa, mutta päästyäni rantaan osoitti Herra minulle kauneutensa.»

Oli lyhyt, vakavatuntuinen äänettömyys. Clem ja Polly katselivat toisiaan.

»Hän näytti, että koko maailma oli hänen ja minä sen mukana ja ettei hän milloinkaan sallisi minun lähteä... ja kaikki tämä minun tuskani oli aivan sellaista kuin jos heräisi pää vuodevaatteiden alla päiväpaisteisena aamuna ja luulisi olevan yön.»

»Siis tarkoitat... tarkoitat, Bob, ettet enää usko olevasi kadotettu?»

»Minä olin kadottanut Jumalan, eikä hän minua — kaiken aikaahan hän kutsui minua, enkä minä kuullut, kun olin niin typerä... Pikemmin lammas puree karitsaltaan pään poikki tai äiti heittää lapsensa ulos ikkunasta kuin hän työntäisi sielun luotaan. Oi, minä olin helvetissä... mutta myös hän oli siellä kanssani, vaikken minä sitä ollenkaan aavistanut...»

»Merkitseekö tämä kaikki, että sinä olet jälleen kääntynyt?» kysyi Clem epäilevästi.

»Minähän käännyin yhdeksättätoista kuukautta sitten — ainakin annoin itseni silloin Jumalalle, ja vaikka minä tein syntiä, ei hän heittänyt minua pois; mutta koko tämän ajan minulla oli päässäni kovin typeriä ajatuksia hänestä, sillä ihan tähän aamuun asti minä luulottelin, että hän oli vihainen Jumala, leimuavan tuomion Jumala niin sanoaksemme. Mutta nyt minä näen, että hän on rakkautta... että hän on kaunis. Hän on kedoilla kasvattamassa kukkia, viserryttämässä lintuja ja nostattamassa lammikoiden pinnoille sen herttaisen, pienen, valkoisen kukan... ja hän on paljoa kotoisempi kuin ihmiset luulevatkaan...»

Clem huomasi veljensä käsien vapisevan hänen seisoessaan leuka pystyssä tuollaisessa haltioitumistilassa, jollaiset hänellä ennen olivat tavallisia, mutta joita nyt ei ollut sattunut kuukausimääriin.

»Mikä sen sinulle osoitti, Bob, — noin yht'äkkiä?»