Part 3

Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa. Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa, joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin.

Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa. Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei ollut _mies_ eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut varhaista avioliittoa... Mutta tänään hän suutahti Robertille, yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein...

»Mutta enhän minä pyydä sinua sitä minulle lahjoittamaan», sanoi Bob toivuttuaan ällistyksestä, johon pojan otsanrypistys ja tuikea vastaus oli hänet saattanut; »minä pyydän sitä vain lainaksi».

»Mihin sitä tarvitset?»

»Se ei kuulu sinuun.»

»Kuuluu kyllä, koska on kysymys minun rahoistani.»

Ällistyksissään Robert hätääntyi selittämään.

»Catsfieldin kilpa-ajoissa menetin vedonlyönnissä enemmänkin Darius Ripleylle.»

»Kilpa-ajoissa — eihän sinulla ollut tapana käydä kilpa-ajoissa?»

»Kaipa minä nyt olen ollut.»

»Mustalaisten kanssa!»

»Dariuksen ja Ambrosen.»

Hän seisoi tuijottaen veljeensä vihaiset siniset silmät kohdaten uhmailevasti Clemin pyöreiden, kullanväristen katseen.

»Älä lyöttäydy niiden mustalaisten toveriksi, Bob.»

»Minä lyöttäydyn kenen toveriksi haluan.»

»Älä sitten tule pyytämään minulta raheja.»

Robert puri huultansa.

»Onpa sinusta tullut kauhea vekara, Clem — olet muuttunut tavattomasti; komentelet minua ja kadehdit minulta rahoja. Et sinä ennen kitsastellut.»

»En minä sinulta mitään kadehdi.»

»Kyllä sen teet. Sinulla on jumalaton joukko puntia tuossa lippaassasi, etkä tahdo suoda minulle edes kahta — vain viikon ajaksi. Minä maksan rehellisesti takaisin.»

Robert ei ollut aina ollut moitteeton takaisinmaksuissaan.

»Sinä ansaitset itse viisitoista shillingiä viikossa, eikä ole oikein, että tulet kiristämään minulta rahoja, jotka olen säilyttänyt naimisiin mennäkseni, tuhlataksesi ne mustalaislurjuksille.»

»Kuka sanoo, että tuhlailen ne mustalaislurjuksille? Kuinka kehtaat sitä väittää? Minä sanon sinulle, että menetin ne Darius Ripleylle kilpa-ajoissa.»

»Sinä et veljeilisi Dariuksen kanssa, jollet juoksisi Hannan perässä.»

Robert punehtui, ja kädet hänen sivuillaan puristuivat nyrkkiin.

»Viikkokauteen en ole Hannaa nähnytkään. Se on Fivewateringissa pajunvesoja taittamassa.»

»Bob, et tahtone minulle väittää, ettet tee tuota kaikkea hänen tähtensä. Sinulla ei ollut tapana seurustella mustalaisten kanssa eikä käydä kilpa-ajoissa — ja nythän teet kumpaakin. Mitä minun on sinusta ajateltava?»

Pojan kiukku oli lauhtumassa, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Älä ajattele minusta pahaa, Clem — mutta anna minulle ne kaksi puntaa. Minä maksan ne sinulle takaisin viikon päästä, ihan rehellisesti. Minä vannon.»

»Millä tavoin sinä ne maksat takaisin?»

»Perjantaina on kilpa-ajot Plumptonissa, ja minä tiedän ... no sama se, mitä minä tiedän. Mutta minä sanon sinulle, että rahat ovat varmassa tallessa. Minä en suinkaan ottaisi sinulta niin paljoa rahaa, lapsi, jollen voisi sitä maksaa.»

Clem alkoi heltyä — hän ei voinut vastustaa Bobin silmien vetoavaa ilmettä, tuota nälkäisen koiran katsetta, joka oli kätkettynä viekkauden ja syyllisyyden taakse.

»Älä usko, että minä sinulta mitään kitsastelen, Bob. Se riippuu vain siitä... siitä, että niin kauhean mielelläni tahtoisin mennä naimisiin.»

»Tietysti sinä tahdot, poika-kulta, ja minä sanon sinulle, että pääsetkin naimisiin — piakkoin. Minäkin auttanen sinua täst'edes — enköhän vai panna vähän tallelle sinun varallesi? Ja minä sanon sinulle, että Plumptonissa teen otteen, joka...»

»Oi, Robert, älä Herran nimessä pane vetoa hevosesta minun tähteni. Ihan varmaan sinä sen menetät... ja junamatkakin Plumptoniin on aika kallis.»

»Älä ole huolissasi! Minä voitan takaisin piletinhinnan ja vähän enemmänkin. Kunhan nyt vain minua avustat...»

Hän oli voittanut asiansa, ja turhaan koettaen hillitä huokausta avasi Clem kätkönsä ja luki kaksi puntaa hopeassa ja kuparissa Robertin käteen. Laskettuaan viimeisen kuusipennysen hän äkkiä kohotti silmänsä ja katsoi suoraan ja vetoovasti veljeensä.

»Bob, älä salaa minulta mitään. Etkö tahdo kertoa minulle Hannasta — tämän jälkeen?»

»Pidä suus kiinni!»

Robertin ääni kuulosti vihaiselta, kun hän sulki rahat kämmeneensä ja kilautti ne taskuunsa.

9.

Hän maksoi Clemille takaisin punnan ja viisi shillingiä viikon lopulla, häpeissään pyydellen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää. Mutta vaikka onni olikin häntä suosinut, ei hänellä ollut niin hyvää menestystä kuin hän oli toivonut. Hän lupasi suorittaa loput parin päivän päästä, — olihan kilpa-ajot Lingfieldissä...

Clem, jonka loukkaantuminen oli kauan sitten vaihtunut häpeäntunteeksi siitä, että oli veljeltään mitään kitsastellut, vakuutti hänelle hyvillään kärsivällisyyttään, tuntien itsensä kiitolliseksi ja arvottomaksi. Hän oli mielissään, että näin pian oli saanut takaisin kokonaista kaksikymmentäviisi shillingiä ja syytteli itseään Robertin väärintuomitsemisesta, kunnes eräänä päivänä sattumalta kuuli Udiamin Pontin sanovan kylällä:

»Kaipa Bob Fuller jo on tuhlannut kaikki rahat, jotka voitti Plumptonissa.»

»Eihän toki», vastasi Boarsneyn Willard. »Hänhän ansaitsi enemmän kuin viisi puntaa Market Gardenin radalla ja siitä esteratsastusta koskevasta vedostaan.»

Clem kuuli nuo sanat maantiellä kävellessään, ja ne viilsivät hänen sydäntään kuin puukonpisto. Mutta se ei voinut olla totta — se oli pelkkää lörpöttelyä. Oli rikollista moista ajatellakaan. Jos Robert olisi palannut Plumptonista viittä puntaa rikkaampana, olisi hän varmaan maksanut koko velkansa. Mutta nuo sanat, jotka ikäänkuin tuulen tuomina olivat maantiellä osuneet hänen korviinsa, ärsyttivät hänen sydäntään kuin pölyhiukkaset silmää... Sellaiset miehet kuin Williard ja Pont saattoivat sittenkin tuntea Robertin köyhyyden ja varallisuuden paremmin kuin hän, ja hän tiesi Willardin olleen kilpa-ajoissa...

Seuraavana päivänä hän oli postitoimistossa ostamassa postimerkkiä Pollylle lähetettävään kirjeeseen, jolloin Stan Showell saapui perimään postiosoitusta. Hän nyökkäsi Clemille ja he vaihtoivat muutaman sanan ilmoista, uuhista ja rehujuurikkaista, ja sitten kun nuori Fuller juuri oli astumassa ulos, kysäisi Showell häneltä, lähtisikö Bob Lingfieldin kilpa-ajoihin.

»Luulen niin.»

»Lieneekö hänellä siellä yhtä hyvä onni kuin hänellä oli Plumptonissa?»

»Oliko hänellä Plumptonissa hyvä onni?»

»Olihan toki. Hän pani vetoa siitä pahuksen ulkolaisesta, joka voitti pääpalkinnon. Mustalaiset lienevät hänelle antaneet vihjauksen.»

»Minulle hän ei kertonut mitään.»

»Ha ha, kyllä se poika tietää! Ja kaikki rahat ovat nyttemmin menneet, siitä olen vallan varma. Kuitenkin olen pahoillani, ettei hän sinulle kertonut; ajattelin, että kenties voisit minulle vihjaista, minkä hevosen Bob arvelee voittavan Lingfieldissä.»

Clem pudisti päätänsä.

»Oh, se on tiukka mies, se Robertimme — osaa pitää kielensä kahleissa. Mutta luulin hänen sinulle jotakin vihjaisseen, koska olet hänen veljensä. Hän saanee vihjauksensa mustalaisilta, ja vaikka mustalainen on heittiö, tietää hän hevosista ja kilpa-ajoista eri paljon.»

Clem läksi levottomin tuntein ja masentuneena. Oli siis totta, että Robert olisi voinut maksaa nuo kaksi puntaa täydelleen. Hän oli valehdellut veljelleen, pettänyt veljeään. Kiukun ja häpeän puna kohosi Clemin poskille. Hän tunsi raivoa ja pettymystä, ei ainoastaan rahojen vuoksi, vaan Robertin vaiteliaisuuden ja sen ovelan salakähmäisyyden tähden, joka oli tehnyt hänelle mahdolliseksi voittaa ja tuhlata viisi puntaa veljen sitä tietämättä. Miksei hän ollut Clemille kertonut menestyksestään? Siksikö, että hän halusi viidestä punnasta pitää neljä? Se ei voinut olla ainoa syy. Ja miksi hän tahtoi pitää niin paljon — tai oikeammin tuhlata, koskapa kaikki kylässä näkyivät olevan selvillä siitä, ettei hänellä ollut mitään jäljellä? Sen oli täytynyt tapahtua Hanna Idenin, tuon kummallisen mustalaisen tähden. Tyttö kykeni sitomaan Bobin kielen, joka ennen oli niin vallattomasti lörpötellyt muista tytöistä, hän kykeni kiristämään puntia, sen sijaan että hänen edeltäjäinsä oli täytynyt tyytyä shillingeihin. Robert oli hullaantunut häneen ja osteli häntä; hän osteli tyttöä kultapunnilla ja heittäytymällä toveriksi hänen alhaisille sukulaisilleen, kaikille Ripleyille, Rylyille, Bosvilleille ja Hearneille, tuolle salaa metsästävälle, näpistelevälle ja kilpa-ajoissa petkuttelevalle joukkiolle, joka liikuskeli Blindroomsin ympäristöllä... Clem vihasi Hannaa, koska hän teki Bobin kurjaksi ja onnettomaksi ja koska hän jonakuna päivänä (poika tiesi sen vaistomaisesti) tekisi hänet onnelliseksi, sitte kun Bob oli maksanut hänen hintansa.

Kotimatkallaan hän ei muuta ajatellut kuin kertoa veljelleen, mitä tiesi, ja pyytää häntä edes esiintymään suorasti ja avomielisesti. Mutta silloin, kun hän näki Robertin, oli hän jo päättänyt pitää suunsa kiinni. Bob ei sietäisi nuhteita, hän oli niin äreä — ja hänen viimeisen kiukunpurkauksensa jälkeen Clem ei enää rohjennut mainita Hanna Idenistä. Hänen täytyi odottaa hetkinen, nähdäkseen, mikä tulos Lingfieldin kilpa-ajoista olisi.

Mutta ne sivuutettiin vaikenemalla. Bob ei maksanut niitä viittätoista shillingiä, jotka vielä oli velkaa, eikä niistä edes mitään maininnut. Kenties hän oli unohtanut, mutta luultavaa se tuskin oli, kun summa oli edellisiin verraten näin suuri. Pikemminkin hänellä oli ollut huono onni tai hän oli tuhlannut voittonsa Hannalle. Clem alkoi surumielisesti mukaantua heidän välillään vallitsevaan vaiteliaisuuteen. Heidän keskustelunsa kosketteli nyt pelkkiä jokapäiväisiä, ulkonaisia asioita. Kun he olivat kahdenkesken, haastelivat he viljasadosta, karjasta, markkinoista, ruuasta ja muusta sellaisesta, niinkuin haastelivat Haiselmanin Coxille, Shoyswellin Dunkille, Udiamin Fontille tai kelle välinpitämättömälle sivulliselle tahansa.

10.

Aikaisin marraskuussa herra Fuller sairastui. Aluksi se näytti olevan vain vilustumista; hän istui väristen takkavalkean edessä ja joi monet kupilliset kuumaa teetä. Mutta äkkiä hän alkoi tuntea ankaraa kipua kyljessään ja hengitys kävi ahtaaksi ja korisevaksi. Perheestä näytti tauti vakavalta ja katsottiin parhaaksi lähettää noutamaan lääkäri.

Lääkäri tuli ja näytti totiselta, mutta sanoi: »Kyllä hän siitä toipuu... kyllä hän siitä toipuu.» Hän toisteli sitä kolme päivää, ja neljännen päivän lopulla oli herra Fuller vainaja. Lääkäri näkyi ajattelevan, että hänen ei olisi ollut kuoltava ja että hän olisi voinutkin elää, jollei äkkiä olisi väsynyt elämänkamppailuunsa ja halannut vain lepoa.

Clem auttoi isän hoivaamisessa. Kykenevän, käytännöllisen lempeyden piirre teki hänet hyödylliseksi sairasvuoteen ääressä, sillä välin kun Robert jurotteli kurjana ulkona ja Jim etsi lohtua ankarasta työstä. Poika ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, kuinka vähän mielenkiintoa herra Fuller kohdisti hengellisiin asioihin nyt, kun olisi luullut niiden häntä enimmin liikuttavan. Terveytensä vuodet hän oli viettänyt taivaallisia asioita miettimällä, mutta siitä hetkestä, kun hänen viimeinen sairautensa alkoi, näkyi hänen huomionsa kiintyneen vain tautivuoteen pikkuseikkoihin. Hänen taistelunsa elonkipunansa säilyttämiseksi tapahtui kokonaan lääkeannosten ja ruokajärjestelmän puitteissa, eikä hänen lopullinen antautumisensa vaivuttanut häntä tietoisesti Ikuisen käsivarsille, vaan hänen omaan uupumukseensa. Clem ei ollut tätä odottanut; hän oli niin tottunut siihen, että isän uskonto oli pilven tavoin leijaillut hänen maallisimpainkin hommiensa yli, eikä hän siis olisi kummastunut, vaikka »neljä viimeistä asiaa» olisi ollut ikäänkuin hänen kuolinvuoteensa neljään tolppaan kirjoitettuina. Silloin tällöin hän luki hänelle raamattua, mutta sairas keskeytti häntä alituisesti: »Onko jo tullut aika ottaa lääkettäni, Clem?» tai »Sieltä ikkunasta tuntuu tulevan tavatonta vetoa», tai »Haudepuuroni jäähtyy». Hän ei edes ajatellut kutsuttaa pappia, ja hänen viimeiset sanansa koskivat hevosenpiiskaa, joka häneltä oli unohtunut Mountpumpsin matkalla.

Clem vuodatti paljon kyyneleitä isänsä vuoksi, mutta hänen surunsa ei ollut mitään Robertin suruun verrattuna. Pariin päivään Robert ei syönyt eikä juuri puhunutkaan. Hän itki paljon ja syytti toisia tunnottomuudesta, koska he saattoivat hyöriä jokapäiväisissä askareissaan. Hän sanoi Jimin olevan iloisen isän kuolemasta, koska hän nyt voi menetellä tilan kanssa, kuinka tahtoi. Kun otti huomioon tavan, jolla Robert oli kohdellut herra Fulleria tämän eläessä, oli tuskin ihmeteltävää, että perhe nyt oli hänelle pikemmin nyrpeä kuin myötätuntoinen. »Tiesin aina, että Bob oli halpamainen», virkkoi Jim eräänä päivänä, »mutta vasta nyt olen huomannut, että hän on tekopyhä».

Hautajaispäivä tuli, ja Robert lohduttausi hiukan. Hän tunsi eräänlaista helpotusta ajaessaan ruumisvaunujen takana uudessa mustassa puvussa. Hänen esiintymisensä haudalla oli melkein lapsellisen juhlallista; hän polvistui ja rukoili kädet ristissä. Iso ihmisjoukko katseli häntä puolittain halveksivasti, sillä kaikki tiesivät, kuinka hän oli käyttäytynyt isänsä eläessä. Siinä oli monen englanninpenikulman päästä tulleita maanviljelijöitä, saapuneina kunnioittamaan miestä, josta kukaan ei ollut pitänyt. Siellä oli Haiselmanin Cox, Weightsin Pepper, Bream Little Moatista, Shoyswellin Dunk ja Boarsineyn Willard. Ihmekö, että Mary Fuller tuskin voi keskittää mieltään rukouksiin ajatellessaan hautajaisteetä, joka kodissa odotti saattoväkeä ja jota nyt pakostakin valmisti palkattu tyttö — »ja tiesihän jokainen, ettei niihin ollut luottamista».

Clem ei löytänyt samaa lohtua isänsä hautajaisista kuin Robert. Musta saattue vaikutti häneen kylmäävästi — ruumisvaunut kankeine hevosineen ja suruvaunut, joiden hevoset asteettain vaalenivat mustista tummanruskean kautta viimeiseen kastanjan väriseen pariin, mikä hääsaattueissakin oli viimeisenä parina. Valkokukkaiset seppeleet kaikkine ylväiltä kuulostavine kirjoituksineen — »Syvimmällä myötätunnolla herra ja rouva Pontilta ja pikku Regiltä» — »Vanhalle ystävälle herra ja rouva Tom Breamilta» — »Kaikilta Pikku Lontoossa» — »Rakkaan isämme ikuiselle muistolle Maryltä, Jamesilta, Robertilta ja Clementiltä. Ei menetetylle, vaan edeltäpäin kotiin lähteneelle» — tuntuivat nekin pojasta nyt hiukan vastenmielisiltä valkokukkiensa huuruin ja terälehtien ruskeiksi tummentunein reunoin.

Perheen seisoessa haudalla, selin Martinpäivän aurinkoon ja valkoisiin pilviin, jotka purjehtivat sen hohteen läpi valjunsinervässä ilmameressä, näytti se pojasta melkein muukalaisjoukolta, yhtä epätodelliselta kuin pitkät, mustat varjot, jotka lankesivat ruohikolle heidän eteensä. Mary näytti vieraalta ja tukevalta, Jim näytti vieraalta ja riutuneelta, Robert näytti vieraalta ja lapselliselta, ja hänen äitinsä näytti vieraalta ja sievältä — hänellä oli omituista nuorekasta tuoreutta silmissä, hipiässä ja leukapielissä... Clem itsekin näytti mielestään vieraalta, uusi pyöreä hattu kainalossa ja leveää, punakkaa kättä peittämässä musta kiiltohansikas, ainoa jäljellä oleva parista, jonka käsiinsä kiskomiseen hän oli päivällisen jälkeen kuluttanut puoli tuntia.

Ainoana huojentavana piirteenä tässä muukalaisuudessa oli, että ennenkuin hautajaistoimitus oli päättynyt, oli tuo vaikutelma laajentunut käsittämään todellisuuden keskimmäisen henkilön. Kuollut mies kirstussaan muuttui vieraaksi hänkin; siinä ei enää levännyt Bodingmaresin isäntä, herra Fuller, hänen isänsä, inhimillinen, rakastettu ja säälitty, joka oli elänyt vähäpätöisyydessä ja armossa ja kuollut tuskassa. Hän oli vain tuon kiiltävän, puisen arkun pohjalasti, joka sen mukana kätkettiin maahan, lakastuvain kukkasten peittäessä nurmikon arven... Hänellä ei enää ollut enempää yhteyttä todellisen, elävän herra Fullerin kanssa kuin Coxin, Pepperin tai Breamin kanssa. Hän oli merkityksensä menettänyt merkki, jonkun valveilla heränneen uni, ei yhtään... Aurinko ei hänelle paistanut, pappi ei hänen puolestaan rukoillut; hänestä eivät läsnäolijat välittäneet, kuolleesta, unohtuvasta miehestä...

Moista kylmää lohtua sai Clem kristityn miehen hautajaisista; oli toki jotakin, että hän oli voinut lakata pitämästä isäänsä yhtenä kiiltävän laatikon — jalavasta valmistetun ruumisarkun — kanssa. Kaksitoista puntaa se oli maksanut, »odottivathan ihmiset, että maahanpaniaiset tapahtuvat säädyllisesti "... Kotimatkalla hevoset ravasivat, ja pensasaidat vilahtelivat ohitse pehmeän valon värähtelyssä. Bodingmaresissa oli vieraille varattu tukeva ateria: käärysylttyä ja juustoa, säilykelohta ja säilykepersikoita, — ja jollei ollut sopivaa paljon puhua, niin saattoihan syödä sitä runsaammin."

11.

Oli omituista panna merkille Bodingmaresissa tapahtunut muutos. Heti kun hautajaispilvi oli hälvennyt, välkkyi taivas aurinkoisempana kuin koskaan ennen. Painostava tunne oli poissa, hämäräinen usva oli hälvennyt. Oli helpompi hengittää. James Fuller ei koskaan ollut esiintynyt tyrannina, hän oli hallinnut pääasiallisesti asioihin sekaantumalla, pidättimellä pikemmin kuin ruoskalla, mutta silti hän oli ollut jarruna kehitykselle ja vapaudelle. Bodingmares oli edistymisen sijasta pikemminkin jäänyt takapajulle, ja kaikki Jimin yritykset oli muristu ja jauhettu tehottomiksi. Nyt oli vanhin poika isäntänä ja vapaana kehittämään tilaa isänsä kauppapuutarha-ihanteita korkeammalle. Bodingmaresista oli tuleva suuri, menestyvä ja arvokas.

Jimin vapautuksella olisi ollut vaikutuksensa ilman ilmapiirin yleistä seestymistäkin, sillä hän oli laajasydäminen uudessa tyydytyksessään ja halusi osoittautua jalomieliseksi veljiään kohtaan. Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kutsutti heidät molemmat luokseen ja ilmoitti heille, että hän nyt aikoi viljellä tilaa terveitä liikeperiaatteita noudattamalla. Ei ollut tervettä liikeperiaatetta käyttää pakollista tai vastahakoista työvoimaa, joten hän tarjosi Robertille kaksikymmentäkolme shillingiä ja Clemille kolmetoista shillingiä viikossa, ja molempain oli suoritettava määrätty summa ylläpidostaan. Heidän asuntonsa, koska se ei tuottanut hänelle menoja ja kun useimmat vapaatilalliset antoivat palvelusväelleen asunnon, olisi vapaa. Clem aivan hämmästyi tästä jalomielisyydestä ja löysi tuskin sanoja, ilmaistakseen suostumuksensa ja ihmetteli, että veli sitä saattoi epäilläkään. Robert ei hurmaantunut aivan samassa määrässä, mutta suostui kuitenkin.

Clem arvioi voivansa säästää hyvinkin seitsemän shillingiä joka viikko. Hän oli autuaallisen onnellinen ja kiitollisuudesta Jimiä kohtaan hän alkoi ahertaa äärettömän uutterasti, palvellen veljeään vaivojaan säästämättä. Hän nousi ennen päivänkoittoa ja meni makuulle paljon myöhemmin kuin kukaan muu, paitsi Robert, yrittäen parhaansa mukaan ansaita nuo lauantai-aamuna suoritetut mieluiset kolmetoista shillingiä. Tämänlaatuinen elämä ei suonut hänelle paljoa aikaa Pollyn tapailemiseen, mutta marraskuun sateinen sää ja loka ei yhtä paljoa viekoitellutkaan rakastavaisia pensasaitakohtauksiin.

Sitäpaitsi antoi työ hänelle tytön varmemmin kuin mitkään hyväilyt, lähentäen päivää, jona Polly tulisi hänen omakseen ja he saisivat yhdessä jakaa ruuan ja asunnon, aherruksen ja unen. Sen päivän ei nyt tarvinnut olla juuri kahta vuotta etäämpänä, sillä viisikymmentä puntaa riittäisi heidän kotinsa kalustamiseen ja ensimmäisen vuoden vuokraan, jääden vielä riittävästi ylitse porsaiden ja siipikarjan ostoon talonpidon aluksi. Tosin hän vielä olisi alaikäinen, mutta hän ei odottanut samaa vastustusta Jimiltä kuin isältään. Kuten jokainen säädyllinen vapaatilallinen, paheksui Jim Orznashissa vietettyä »elämää», mutta kun hänen vastustustaan eivät tukeneet uskonnolliset seikat, oli sen voittaminen hyvinkin mahdollista. Sitäpaitsi se ei ulottunut — ei ainakaan samassa mitassa — Pollyyn, joka Elizabeth Fullerin kutsusta nyt toisinaan istuskeli Bodingmaresin keittiössä.

Pieni Polly-rukka ei oikein voinut hyväksyä rakastajansa nykyistä loitolla pysymistä. Hän ei voinut yhtyä hänen nöyryyttävään kiitollisuuteensa Jimiä kohtaan. »Hän ei sinua kohtaan ole tehnyt muuta kuin velvollisuutensa», huomautteli tyttö — ja säädyllinen hetki rouva Fullerin kanssa keittiössä oli hänestä huono korvaus sovinnaisuudesta vapaille samoiluille kentillä ja joen varrella.

»Ethän sinä nykyisin kohtele minua laisinkaan sulhasen tavoin, Clem», virkkoi hän eräänä päivänä, retuutettuaan Ellenin lapsen Orznashista asti taloon ja tavatessaan pojan työhön kiintyneenä ja hikisenä kuivaushuoneessa juurikkaita leikkelemässä.

»Ka, jos olen vähemmän sulhasmainen, niin kelpaan paremmin aviopuolisoksi.»

»Minusta olisi mieluisempaa sulhanen tänään kuin puoliso ensi vuodesta kahden ajastajan päästä.»

»Se tapahtuneekin pikemmin. Minä panen säästöön seitsemän shillingiä säännöllisesti joka viikko.»

»Entä jos Jim kieltää? Ja jos isä lähettää minut palvelukseen?»

»Jim ei kiellä, kun hän näkee, kuinka muhkean rahasumman olen säästänyt; ja jos sinä konsa joudut palvelukseen, tulen minä hakemaan sinut heti paikalla.»

»Minä kuolisin, jos hän panisi minut palvelukseen — vaikkapa vain kuukaudeksi. Ja hän mainitsee siitä yhä useammin nyt, kun Betty nääs saa piakkoin lapsen.»

»Sitä suurempi syy on pitää sinut kotona sen hoitamisessa avustamassa.»

»Betty sanoo hoitavansa sen itse ja olevan parempi, etten minä ole syömässä joutilaan leipää.»

Tyttö näytti tavattoman vakavalta istuessaan siinä oljilla, toisen naisen lapsi käsivarsilla. Clem kumartui häntä suutelemaan, pitäen hetkisen sekä Pollya että lasta voimakkaan, väsyneen, nuoren käsivartensa koukussa. Tytön silmät kirkastuivat, ja kouraisten pojan tuuheaan, villavaan tukkaan hän veti hänen päänsä omansa ja lapsukaisen pään väliin...

Äkkiä Clem suoristausi ja nousi.

»Minun täytyy jatkaa juurikkaiden halkomista. Jäähän juomaan kupillinen teetä kanssamme, Poll.»

»Mitähän äitisi sanoisi?»

»Hän puhuu vain ystävällisesti.»

»Entä Jim-veljesi?»

»Hänen täytyy olla kohtelias nuorelle neidilleni.»

Kenties olisi ollut yhtä hyvä, jollei Polly olisi mennyt ensimmäiselle aterialleen Bodingmaresiin, kun Orznashin häpeän varjo lankesi hänen ylitseen. Mutta kaikki kävi paremmin kuin hänellä ja Clemillä oli mitään syytä toivoa. Perhe oli vielä helpotuksen tuottamalla hyvällä tuulella, ja vaikka Mary puuhaillessaan hiukan kiukkuisesti tuiski ja Jim, virkkamatta mitään sydämellistä enempää kuin loukkaavaakaan sanaa, vaikeni neljännestunnin ajaksi kokonaan, muuttui ruokailijain sävy pian ystävälliseksi. Rouva Fuller oli aina säälivästi taipunut Orznashin pienen tyttörukan puoleen, vaikka hänestäkin oli hupsua Clemin lörpötellä muka naimisestaan, kun itsekin vielä oli poika; ja Robert taas, joka sydämessään tunsi hämärää kiitollisuutta ja sovituksen kaipuuta, oli melkein hämmästyttävän herttainen. Polly ei puhunut paljoa; hän istui aivan nöyränä Clemin ja tämän äidin välissä, tietoisena — mitä hänen rakastajansa ei ollut, — että jokaisen ystävällisyys, paitsi Robertin, suurelta osaltaan johtui siitä, että hän oli niin rauhoittavan pieni, vain lapsonen; ja nyt kun he olivat hänet oikein nähneet ja häntä puhutelleet, olivat he varmat, että hänen ja Clemin välillä ei voinut olla mitään vakavaa.

Ellenin pienokaisen kimakat huudot pakottivat Pollyn viemään sen takaisin äitinsä luo, heti kun ateria oli päättynyt.

»Minä en aikonut pitää sitä näin kauan kotoa poissa», puolustelihe hän; »olitte perin ystävällinen, hyvä rouva, pyytäessänne minua jäämään».

Clem käveli hänen kanssaan Orznashin ajotien päähän. Hän tunsi mielensä hilpeäksi, havaittuaan, että tyttöä alettiin sietää. Hänen rohkeutensa oli saanut palkkionsa; jos hän ahersi huolellisesti, niin viisikymmentä puntaa ja perheen suostumus olisi hänellä samaan aikaan. Siinä suhteessa oli onneksi, että isä oli kuollut... Tämä nuoren miehen tyly ajatus tuskin tuotti hänelle mitään tunnonpistosta nyt. Hän oli lakannut häpeämästä huojennustaan. Aluksi se oli tuottanut hänelle hiukan tunnonvaivoja isäparan tähden, jota hän oli aina säälinyt... Hän ei säälinyt häntä nyt, ja se oli ehkä yhtenä syynä, miksi hän ei voinut hävetä onneaan ja vapautuksentunnettaan. Hän oli pari kertaa nähnyt herra Fullerista lohdullisia unia — unia, joissa isävainajakin esiintyi vapaana ja onnellisena. Se ikäänkuin poisti petoksentunteen. Hänen isänsä oli eläessään ollut onneton — vaikka hänellä silloinkin, kuten Clem hyvin tiesi, oli ollut salattuja ilonlähteitä, joita tavalliset ihmiset eivät käsitä. Mutta nyt, kun hän oli kuollut, oli riemu pulpunnut esiin noista kätketyistä lähteensilmistä... Hän oli siis onnellisena ja vapaana edesmenneiden parissa, kuten psalmissa sanottiin.

Clem oli nähnyt yhden unen, joka oli niin merkillinen, ettei hän ollut kertonut sitä kellekään, ei edes Robertille. Hän oli ollut näkevinään isänsä syömässä illallistaan keittiössä, kasvoillaan se kirkas ja tyytyväinen ilme, joka hänellä Clemin unissa aina oli. Clem oli hänen kanssaan ja sanoi: »Isä kai voi nyt paremmin?» Herra Fuller vastasi: »Kyllä — nyt kun leimuava tuomio on otettu pois.» Clem kohotti silmänsä ja näki huoneen nurkassa leijailevan raamatun, jonka kansien alta hulmuili tulenliekkejä. Pelästyneenä hän heräsi.

12.

Robert oli nopeasti ja käsittämättömästi, melkein luonnottoman rajusti toipunut surustaan isän kuoleman jälkeen. Hänen nykyinen mielialansa vahvisti yleisen vaikutelman, että hän oli teeskennellyt. Hän näytti olevan ainoa perheessä, joka ei tästä uudesta helpotuksesta tuntenut salaista häpeää. Herra Fullerin eläessä oli hänen rehentelynsä usein kärjistynyt vihamielisyydeksi; nyt, kurittomana, hän esiintyi vallattoman, hyvätuulisen hilpeänä, mikä näissä olosuhteissa tuntui aivan säädyttömältä. Kun vastustelu ei häntä enää katkeroittanut, täytti hän talon hillittömän, häikäilemättömän sydämellisyyden tunnulla.

Ainoastaan Clem ei pannut Robertin hyvätuulisuutta kokonaan herra Fullerin kuoleman aiheuttaman helpotuksentunteen laskuun. Veli hengitti kylläkin yleisen kevennyksen ilmaa, mutta täytyi olla syvempiäkin syitä hänen mielensä seestymiseen. Bobilla oli ollut muitakin surunaiheita kuin isän painostus; häntä oli kalvanut Hanna Idenin hänessä herättämä halu, tuon »mustalaislutkan», joka asetti itselleen korkeamman hinnan kuin mitä hän maksoi säädyllisistä Sussexin tytöistä. Jotta hän nyt saattoi olla niin onnellinen, oli hänen täytynyt joko unohtaa tyttö tai hänet omistaa.

Ensinmainittu seikka ei ollut luultavaa, sillä vaikka Robert helposti unohti, ei hän unohtanut ennenkuin oli päässyt toivomustensa perille. Ja jos Idenin välinäytös nyt olisi loppunut, olisivat sen yksityiskohdat jo olleet Clemin tiedossa. Hämmästyttävä, nöyryyttävä salaperäisyys olisi ollut poissa. Ei mikään vähempi kuin Hannan noitakeinot olisi voinut sitoa Bobin rohkeaa kieltä. Hänen oli täytynyt voittaa tyttö, lopultakin hänet ostaa. Ja hän oli onnellinen. Hänen voittonsa teki hänet suvaitsevaiseksi ja hyväluontoiseksi kaikkia kohtaan. Juuri siksi, että Hanna oli ollut vaikeammin voitettavissa kuin muut tytöt, oli hän paremmin omistamisenkin arvoinen. Mutta oli omituista, että Robert yhä tuolla tavoin vaikeni, ettei hän kertonut Clemille hurmastaan, kuten niin usein ennen, suudelmistaan, samoiluistaan ja kestitsemisistään, vallastaan hymyihin ja kyyneleihin. Sillä voitonriemussaan Robert oli aina kerskaillut. Hän ei kerskaillut nyt; hän oli vain onnellinen, meluisa ja tyytyväinen.

Tammikuun lopulla Robert lainasi taaskin kolmekymmentä shillingiä veljeltään, joten hänen velkansa nousi kaikkiaan kahteen puntaan viiteen shillingiin. Clem oli vastustellut ja vedonnut, mutta hän ei kyennyt nielemään Bobin närkästystä ja syytöstä itaruudesta, vaan luovutti lopuksi rahat, joskaan hänellä ei ollut suuria toiveita, että ne edes osittain tulisivat takaisin maksetuiksi.

Hän koetti kaikin mokomin olla sitä ajattelematta; hän ei tahtonut tulla sellaiseksi, joka aina ajatteli rahoja. Mutta mitä hän sille voi? Hän ei tehnyt sitä ainoastaan itsensä vuoksi, vaan myöskin Pollyn. Tilanne oli varsin tukala... Olihan se vähän hänen omakin syynsä; hänen olisi tullut vastata Bobille kieltävästi. Ensi kerralla hän niin vastaisikin; mutta tapa ja kiintymys teki hänelle melkein mahdottomaksi kieltää mitään veljeltään.

Eräänä iltana, kun hän kulki Weightsin talon ohi, joka oli noin kahdensadan metrin päässä valtatiestä, huusi Weightsin Bill Pepper hänelle ajokujalta:

»Oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta?»

»Mitä sanot?» kysyi Clem, oikein tajuamatta.

»Minä kysyn, oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta, jonka Robert-veljesi sille antoi?»

»Ei Robert o' sille mitään sellaista antanut.»

»Sepä kummallista, koska sillä on hyvin kaunis — kultainen.»