Part 16

Robert puhui jälleen Benendenissä tien vieressä viheriällä nurmella kirkon ulkopuolella. Kun oli lauantai-ilta, oli hänellä verraten runsas kuulijakunta. Oikeastaan hänen tuottamansa ajanviete särähti jokseenkin vaarallisesti niiden humuun, jotka tien toisella puolen leiskuivat »Uuhen ja karitsan» ravintolassa, siellä kun maanviljelijäin edistysseuralla parhaillaan oli ilonpidot, ja jumalanpalvelukseen kirkossa nurmikon toisessa päässä, jossa juuri oltiin aloittamassa kiitosjuhlaa elonkorjuun johdosta. Kumpainkin päämiehet olivat siitä suutahtaa — ravintoloitsija käski Bobin lopettaa tai muutoin hän näyttäisi mokomalle melunpitäjälle, ja pappi ehdotti, että hän tulisi kirkkoon ja vahvistaisi kiitollisuuttaan Herralle, joka oli lunastanut hänet, katselemalla ytykurkkuja ja muita runsaan elonkorjuun merkkejä.

»Ne ovat katoavaa ruokaa», sanoi Robert, »ja te pyydätte minua ja näitä lammasparkojanne luopumaan aherruksesta elämänleipää varten ja menemään unohtamaan nälkäiset sielumme katselemalla kaikkea tavaraa, mitä olemme saaneet ruumiimme ravinnoksi. Minä sanon teille, ystävät», ja hän kääntyi taaskin nurmikolla hajallaan seisoskelevien puoleen — »että on varsin vähän järkevää tuoda kiitokset vehnästä, jos itse olette niitä ohdakkeita, jotka kerran poltetaan sammumattomassa tulessa, tai lähettää mahtavia ytykurkkuja saarnapöydälle pinottaviksi, kun itse olette vain niiden häijyjen takkiaisten veroisia, jotka kasvilavasta kitkitte pois».

Kirkonkello kilahti hänen sanojensa välitse, ja käheä laulu kuului »Uuhen ja karitsan» avoimesta ovesta. Vähitellen hupeni hänen kuulijakuntansa, poistuen joko ravintolan neliömäisestä punaisesta oviaukosta tai kirkon viistokkaan muotoisesta ovikäytävästä niiden sisäpuolelle. Kun ovet oli suljettu, haihtui punerva valo ja kultainen valo ja ainoastaan eloajan kuun oranssinvärinen sakara riippui himmeän sinisellä taivaalla. Sakea sänkipelloilta, tuoksahtava ilma ikäänkuin katkaisi sen säteet. Mitään valoa siitä ei herunut taivaan kannen läpi maanpinnalle. Robert saattoi tuskin erottaa, keitä oli jäänyt häntä kuuntelemaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että joitakuita lapsia astuskeli häntä kohden nurmikon syrjästä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, huomasi hän ne hanhiparveksi...

11.

Hän nukkui sen yön erään pellon korkealla pientareita Dockendenin luona Hän alkoi nyt tottua nukkumaan öitä kedolla eikä enää venynyt valveilla kuunnellen äänettömyyttä, vaan uinui virkistävästi, pää viileässä ruohossa. Kerran hän heräsi ja näki, että kuu oli laskenut ja että kauriin merkki riippui hänen yläpuolellaan, siroitellen valoa taivaan tummalle niitylle. Taivas tuntui olevan hyvin lähellä juuri tuolla hänen heräämisensä hetkellä, näytti kuin hän olisi voinut sitä koskea heilahduttamalla unista käsivarttaan ja kahmaista Jumalan karitsan kimmeltävät tähdet alas viereensä pellolle. Unisen tyytyväisenä hän käänsi kylkeään ja kätki kasvonsa hihaansa...

Hän heräsi aamunsarastuksen täydessä hohteessa auringon valon valuessa hänen päällensä pensasaidan lomitse. Kello oli noin kuusi, ja hänellä oli vielä monen kilometrin taival käveltävänä. Hän siis nousi ja kohenteli pukuaan, mihin kului paljoa vähemmän aikaa kuin hänen rukouksiinsa. Hänellä oli hiukan leipää ja juustoa taskussaan jätteinä edellisen illan ateriasta, ja ennenkuin hän lähti pellolta, hän murkinoi, huuhdellen ummehtuneen ravinnon alas muutamilla suullisilla vettä ruohikossa hiljalleen pulppuilevasta lähteensilmästä, jonka neste maistui maalta, puulta ja sateelta.

Hän oikaisi vainioiden yli, sillä hän oli edelleenkin tutulla seudulla, ja toivoi pääsevänsä Tenterdenin tielle Mockbeggarin ja London Beachin välillä. Kävellessään Tenterdenin katua kuului hänen korviinsa Tenterdenin kellojen soitto ja laulu: »Asuntoni on kylmällä, kylmällä maalla.» Tie oli täynnä kirkkomatkalla olevaa kansaa, mutta onneksi ei Robert tuntenut tarvetta kerätä itselleen kuulijakuntaa. Sillä ensiksikään ei ollut aikaa, kun hänellä vielä oli lähes neljän tunnin matka taivallettavana outoa seutua, ja toiseksi oli hän lyhyeksi tuokioksi lakannut tuntemasta sanan julistamisen kiihkoa. Hänen sydämessään oli levon tuntu, aivan kuin hän ruumiissaan tunsi hyvinvointia, minkä oli aiheuttanut hänen pitkä, terveellinen taivalluksensa ja yö ulkoilmassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja onnelliseksi ja oli omituisen vapautunut hengellisistäkin asioista. Hän oli varma, että Herra siunaisi hänen todistuksensa Shadoxhurstissa — ja tapansa mukaan hän ei miettinyt mitä hän sanoisi. Sellainen varovaisuus olisi ollut kovin epäkunnioittava Pyhää Henkeä kohtaan, joka epäilemättä vihjaisi Robertille hänen saarnansa ja myöskin osoittaisi hänelle siihen sopivan raamatunkohdan.

Hän lähti Tenterdenistä Ashfordin tietä pitkin, ja jonkun aikaa hänen matkansa kulki Rotherin ylempiä rantamia, jotka tunnettiin Shirleyn nevan nimellä. Täällä syntyy räme Highknockin laskuviemäristä, hiipien etelään päin Oxneyn saareketta kohti. Suuria aloja vihreää tasankoa laajeni etelää kohti, sulautuen Kentin puron ja Fivewateringin alempia rämeitä verhoavaan kullanhohteiseen sumuun. Sussex oli ikäänkuin liisteröity taivaan kanteen — ei ollut mitään etäisyyttä, ainoastaan rämettä latvottuine puineen ja ruokoisine vesiuomineen.

Brookin tielle päästyään hän jätti rämepolun kääntyen Boldshavesin ja Tiffendenin kohdalta pohjoiseen päin. Hän oli nyt oudossa seudussa, noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa — Sebulonin ja Naftalin maassa, pakanain Galileassa. Mutta hän oli kävellyt viimeiset kilometrit nopeammin kuin oli odottanut ja huomasi, että hän pääsisi Shadoxhurstiin kokonaista tuntia ennen kolmea, jolloin jumalanpalvelus alkoi. Ja kun hän Colliam Greenissä joutui pienoisen kappelin kohdalle ja kuuli sieltä veisua, meni hän siis sisälle.

Kuulijoina oli ainoastaan kymmenkunta henkilöä — pari, kolme ukkoa, vanha nainen, jolla oli lempeät, murheelliset kasvot, muutamia keski-ikäisiä naisia, tarkkaamattomalta näyttävä poika ja jonkinlaisessa sairastuolissa istuva tyttö. Pastori oli jakamaisillaan Herran ehtoollista, ja Robert tunsi kutsun viipyä ollakseen hartaudenharjoittajana ennenkuin lähtisi evankelistan toimeen. Pienen kappelin ilmakehä oli ystävällinen ja rauhallinen, toisin kuin niin monien, joissa hän oli käynyt, — seinät olivat ruskettuneet paljosta päiväpaisteesta, aika ja aurinko olivat antaneet kirkonpenkeille ja saarnastuolille miedonnetun sävyn.

Bob kysyi papilta, saisiko hän jäädä ottamaan osaa ehtoolliseen, ja kun hän oli esittänyt todistuksen kääntymyksestään sallittiin se hänelle. Niin hän jäi tuohon pieneen päiväpaisteiseen huoneeseen näiden muutamien tuntemattoman kylän muukalaisten joukkoon, syöden ja juoden kuolemaan uhrautuneen rakkauden muistoksi ja ylösnousseen ja elävän, Jumalaan ja ihmiseen kohdistuvan rakkauden merkiksi. Runsaahkossa tunnissa oli kaikki päättynyt — rukoukset, lukeminen ja saarna. Sitten vanhukset astelivat pois päät kumarassa ja ikäänkuin etäisyyttä etsivin silmin, naiset lähtivät nopeasti kotejaan kohti valmistaakseen miehilleen päivällistä, hajamielisen näköinen poika kärräsi tytön ulos sairastuolissa. Pieni seurue hajosi puristettuaan toistensa ja vieraan, kättä.

Robert tunsi halua jäädä — ensi kertaa hän koki pyhän paikan viehätystä. Hän, joka nyttemmin alkoi tuntea olevansa levollinen ja oikeassa vireessä vain ulkoilmahartaudessa, olisi tahtonut olla polvistuneena hiljaiset tuntikaudet jossakin noista pehmeäsävyisistä penkeistä, joiden puu oli päiväpaisteesta lämminnyt, ja tuntea sielussaan monien rukousten, monien pyhien aterian rauhaa, jotka muut olivat rukoilleet ja muut nauttineet. Mutta pappi ja suntio odottivat saadakseen sulkea ovet, sillä lopun viikkoa tämä pienoinen Jumalan temppeli olisi lukittuna lippaana salattuine aarteineen.

12.

Robert havaitsi Shadoxhurstin valittujen olevan jokseenkin samanlaisia kuin oli nähnyt muillakin seuduilla. Se seikka, että he eivät olleet beemanilaisia, oli pelkästään hallinnollinen eikä uskon kysymys ja johtui heille hyvin luonnollisesta halusta nimittää sielujaan omikseen. He olivat innokkaita vakuuttamaan hänelle sekä oikeaoppisuuttaan että hyvää tahtoaan. Kukaan, sanoivat he hänelle, ei saattanut hetkeksikään nähdä mitään moitittavaa siinä, että hän tuli Shadoxhurstiin saarnaamaan, — sitten kylläkin, jos hän olisi saarnannut High Haldenissa tai Ebonyssä, jonka pappi oli siirtynyt High Haldeniin, vieden enimmät kuulijakunnastaan mukanansa, olisi hänen esiintymisensä herättänyt pahennusta, sillä High Haldenin ja Ebonyn välillä riehui julkinen uskonkiista, kun taas Goudhurstin ja Shadoxhurstin välillä oli hengellinen yhdysside, sitäkin lujempi, kun ei ollut mitään aineellisia rajoituksia. Beemanilaista rituaalia noudatettiin tarkoin, lukuunottamatta virsiä sillä eräällä edistyksen ja valistuksen hetkellä oli Shadoxhurstissa hyljätty Hartin hymnit, joita vielä käytettiin Goudhurstissa, ja niiden tilalle otettu sujuvammat ja uudenaikaisemmat Moodyn ja Sankeyn säveleet.

Kun iltapäivän tulikoe oli ohitse ja hän oli teellä kirkon esimiehen ja tämän perheen keskuudessa, jota hän piti varsin maailmallismielisenä, koska tytöt juttelivat keskenään puseroista ja isällä itsellä näkyi olevan vähemmän mielenkiintoa kirkollisiin kysymyksiin kuin satoon ja politiikkaan. Robertia, joka oli tottunut pitämään teepöytää vain tuttavallisempana ja tutkistelevampana jatkona saarnastuolille, tympäisi tämä maailmallisuus, joka hänestä myöskin oli varsin sopimaton Herran päivänä. Hän kieltäytyi kutsusta jäädä yöksi ja lähti pian kello viiden jälkeen, suunnaten matkansa Witters Oakia kohti.

Hänen taivaltaessaan eteenpäin ja mennessään Colliam Greenin lukitun tabernaakkelin ohi, juolahti hänen mieleensä, että hän menetti arvaamattoman tilaisuuden samoillessaan niin monien vieraiden seutujen läpi jättämättä jälkeensä evankeliumin murua. Hän oli kävellyt pitkän matkan saarnatakseen vain vanhurskaille, sillävälin kun tien varrella oli syntisiä, jotka eivät luultavasti koskaan olleet kuulleet erikoisesta armosta. Koska hän nyt oli niin kaukana kodista, sopisi hyvin kirjoittaa Mabelille, joka luultavasti saisi kirjeen maanantai-aamuna, että hän saapuisi kotiin vasta tiistai-iltana tai keskiviikkona.

Hän tuli ajatelleeksi, että Mabelia kai hiukan suututtaisi, jos hän viipyisi poissa viisi päivää, kun hän oli vastustanut jo kolmenkin päivän poissaoloa, mutta tällä hetkellä Mabel näytti niin paljoa etäisemmältä kuin evankeliumi... Hän janosi syntisten pelastamista (vanhurskaat herättivät hänessä poikkeuksetta tämän vaikutelman) ja hän kuvitteli kylvävänsä kallista sanaa uusiin vakoihin, julistaen vapaata armoa vieraissa tienhaaroissa, mistä jokainen tie vei tuntemattomaan seutuun...

Witters Oakin postitoimisto oli avoinna juuri ennen iltapostin lähtöä. Robert osti paperia ja postimerkin virantoimituksessa olevalta neidiltä ja kyhäsi kirjeensä jakelupöydällä levottomasti, tuumiskelematta sen vaikutusta Mabeliin, minkä ajatuksen vilkkaampi mielikuvitus olisi kylläkin saattanut hänessä herättää.

»Tunnen itseni virkistyneeksi sielussani ja olen, rakas Mabel, hellä puolisosi, Bob.»

Täten hankittuaan itselleen vapautta hän asteli pois Haffenden Quarteriin päin ja kääntyi Dogkennelin ja Witsundenin luota etelään. Hän todisti Wagstaffin nurmikolla ja niitti siellä kokemuksensa kirkkaimmat laakerit, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, astui jykevä talonpoika esille, taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei hän koskaan ollut kuullut niin hyviä sanoja — ei kirkossa eikä kappelissakaan. Hän oli matkalla jälkimäiseen raamattu kainalossa, mutta Robertin hyvät sanat olivat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, kuinka hyödytöntä oli etsiä pelastusta lain töistä, ja halusi mieluummin odottaa vanhurskaiden valintaa. Hän sai Robertin taivutetuksi lähtemään hänen kotiinsa illalliselle ja pohtimaan asiaa pitemmälti, pyysipä hän tätä viettämään yönsäkin lastensiirtolassa, mutta Bobin riemuitseva sielu kaipasi taaskin vapaata yötä ja hän jätti proselyyttinsä toivotettuaan hänet Herransa haltuun. Tämä talonpoika oli hänen lähetysseuransa esikoinen, jos jätti laskuista pois hänen Hawkhurstin tiellä tapaamansa kulkurin — kuten hän murhemielin aavisteli olevan syytä tehdä.

Hänen mielialansa oli reipas, kun hän lähti astumaan Dashnandenia kohti, vaikka saattoi nähdä, että viime viikon kaunis ilma oli muuttumassa. Pilvenriekaleita ajelehti alhaalla lounaistuulen kuljettamina, ja niiden takana tanssivat tähdet kuin uudinten raoista vilkkuvat valot. Kuu loi pilviin ja taivaalle vihaista, kellervää hohtoa, samoin kuin alas vainioiden kirjavuuteen. Ilma ei enää ollut sakea ja tyyni, vaan sateinen ja raikas, kirkas kuin juokseva vesi.

Mutta kaikesta tästä huolimatta ja hiukan katuen, ettei ollut mukavasti yöpynyt lastensiirtolan turviin, lauloi Robert astuessaan eteenpäin:

»Sun kauneuttas Jeesukseni kuin päivää vuoriston mun huulein ylistelköhöt — se riemunani on.»

Nämä sanat ja se rakkaus, jota ne ilmaisivat, tuntuivat täyttävän hänen sydämensä. Hänen lunastetun sielunsa Jumala ja siivekäs yö näyttivät olevan hyvin lähellä, ja hänen taivaallinen isoomisensa oli ikäänkuin tulemassa tyydytetyksi... Tämä oli suurin riemu, mitä hän oli kokenut — nälkä, joka oli osana tyydytyksestä, ja tyydytys, jossa vielä oli suloista nälkää... Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa, ei voinut kuvitella ihanammaksi edes sitä täydellistä tyydytystä, jota oli oppinut odottamaan taivaassa:

»Kotivuorelle Siionin kaipailen, ei janoa, nälkää siellä.»

Hänen ehdittyään lähelle Castwisellia tipahti sadepisara hänen laulavaan suuhunsa, ja sitten alkoi tulla vettä tiheästi, valuen raskaana roiskeena pensasaitaan ja tienvieressä kasvaviin tammiin. Tuuli havahti ja alkoi vinkua, ja äkkiä värähti yössä kylmä viima. Robert huomasi, että hänen oli pakko luopua aikeestaan nukkua ulkosalla — nyt kun ilma oli muuttunut, tuntui hänen viehättymisensä sellaiseen melkein naurettavalta, ja hän kaipasi lämpimiä peitteitä ja kattoa päänsä päälle. Epäilemättä hän olisi saanut makuupaikan majatalossa, vaikka tiesikin, että useimmat maalaismajatalot olivat pelkkiä kapakoita, joissa harvoin oli enemmän kuin pari makuuhuonetta vuokrattavana niille, jotka eivät piitanneet kirpuista — ja niistä ei Bob piitannut.

Hän näki valoja tienristeyksestä ja tapasi ravintolan pikemmin kuin oli odottanutkaan. Se oli Castwisellin »Kruunu», pieni epämiellyttävän näköinen paikka; mutta sen tarjoiluhuoneen ikkunasta säteili hauska punerva valo. Robert ei ollut käynyt ravintolassa sen jälkeen, kun hän häpeällisellä tavalla, oli lähtenyt »Kuninkaanpäästä» Bodiamissa. Hänen yrityksensä käännyttää kapakkain vieraita olivat kaikki tapahtuneet ovikäytävissä, mikä takasi turvallisuutta sekä sisällistä kiusausta että ulkonaista hyökkäystä vastaan. Hän astui sisälle hiukan värähtelevin sydämin; sahajauhojen kitinä hänen jalkojensa alla, oluen ja piippujen tuoksu ja käheiden äänien sorina, kaikki herätti hänessä niin monia ärsyttäviä muistoja niiltä päiviltä, jolloin hän oli riehunut kaikissa Salehurstin kapakoissa... Paikka oli täynnä, koska sulkemisaika läheni, ja tuskin kukaan näkyi häntä huomaavan, kun hän astui sateesta sisälle. Tarjoilijaneitiin teki edullisen vaikutuksen tämä komea, nuori mies, jonka hän näki tunkeutuvan häntä kohti, mutta hän tunsi sekä kummastusta että pettymystä, kun vieras tilasi lasillisen limonaadia. Neitosen kummastus muuttui melkein säikähdykseksi ja hänen pettymyksensä inhoksi, kun mies hänen ojentaessaan hänelle tuon halvan nesteen huomautti: »Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä.» Robertin päähän oli viimeiseltä pälkähtänyt ajatus »siroitella sanaa» jokaiselle kujilla tai kapakan vierillä tapaamalleen tilapäistuttavalle. Tähän asti eivät tulokset olleet näyttäneet rohkaisevilta, mutta koko hänen kokemuksensa evankeliumin julistajana olikin opettanut hänet olemaan odottamatta mitään niin kuollutta ja lainkirjaimen mukaista tulosta.

Tarjoilijaneiti ei näkynyt hänen sanoistaan välittävän, olipa kääntänyt hänelle selkänsäkin, ja Bob vei virvokkeensa eräälle sivupöydälle. Hän istui siellä jokseenkin alakuloisena, epäröiden, pitäisikö hänen tilata vuode vai sillävälin todistaa tälle perin tympeälle ihmisjoukolle; mutta silloin muuan mies livahti äkkiä tuolille häntä vastapäätä ja sanoi:

»Terve mieheen, hyvä isäntä!»

»Terve», vastasi Bob.

Ensin hän ei tuntenut miestä, mutta sitten hän huomasi, että se oli Darius Ripley, joka oli kasvattanut itselleen ison mustan parran.

»Minä en tuntenut teitä», puolusteli Bob.

»Eihän minua uusine leukoineni — ja kuitenkin minä tunsin teidät, vaikka teillä on uusi sydän.»

Robert säpsähti ja mustalainen nauroi.

»Kun vaimoni kertoo muukalaisille moisia asioita», virkkoi hän, »sanoo hän, että se on Dukerin Duk eli onnen henki ja saa heidän hopeakolikoitaan. Mutta minäpä sanon teille, että asiasta haastellaan kahdeksassatoista kylässä.»

»Mistä haastellaan?»

»Että teistä on tullut evankeliumin tukkukauppias ja että puhutte hyviä sanoja. Kenties puhuisitte hiukan näille ihmisparoille.»

Robert ei vastannut. Hänen mielessään kuvastui kookas nainen nojaamassa kyläkapakan seinää vasten lapsi sylissään, kuivien lehtien kahisten kasaantuessa hänen jalkoihinsa...

»Missä on vaimonne?» kysyi hän.

»Vaimoni on Catherine Wheelissä kaupustelemassa eli vaatevaarnoja myymässä. Hän palaa huomenna molemmat kakarat mukanaan.»

»Molemmat!»

»Niin, meillä on niitä nyt kaksi. Haluaisitteko tavata vaimoani ja niitä kahta vekaraa?»

Robert tunsi olonsa tuskalliseksi. Hän aavisteli Ripleyn havittelevan jotakin — mutta mitä se oikeastaan oli, sitä oli hänen vaikea arvata. Hän inhosi ja epäili tuota miestä, mutta samalla hän tunsi ääretöntä huojennusta havaitessaan, että hän saattoi ajatella Hannaa ja puhua hänestä ilman sydämenkouristusta. Muutaman kuukauden ajalla hän oli miettinyt mitä tapahtuisi, jos hän tuon naisen jälleen kohtaisi. Nyt hän havaitsi, ettei ollut mitään pelättävää — ei edes tuo hurja, suloinen tunteiden tyrsky voinut palata sydämeen, jossa voimakas, aseistettu mies varjeli turvatuita aarteitaan.

»Voisittehan puhua muutaman evankeliumin sanan näille ihmispoloisille», jatkoi Darius vikisevällä äänellään lipeäkielisesti. »Me rakastamme hyviä sanoja ja olemme kuulleet niitä paljon — vaimoni vei kakarat kerran kirkkoon.»

Robert oli äkkiä näkevinään, että hän sai kääntymään koko Ripleyn heimon.

»Ehkä minä huomenna tulen teitä katsomaan. Aion nukkua yön täällä.»

»Nukkua missä, hyvä isäntä? Kahdeksantoista kylää tietää, että te kernaasti yövytte kuivalle kentälle, mutta maa ei ole tänä yönä kuivaa.»

»Minä nukun täällä — majatalossa.»

»Mutta täällä te ette voi nukkua. Niillä on vain yksi liikavuode ja se on annettu kahdelle kauppamatkustajalle, kuten satun tietämään myytyäni toiselle heistä koiran.»

»Kenties sallivat minun oikaista itseni tarjoiluhuoneeseen.»

»Ei kolmen pennyn limonaadin jälkeen. Sellainen ei olo tapa 'Kruunussa'. Mutta sanonpa teille, isäntä... Kuinka paljon aioitte maksaa huoneesta?»

»Ehkä puolisen kruunua».

»Sillä hinnalla saatte nukkua meidän matkavankkureissamme — jätämme koko komiskan teidän haltuunne, sillä vaimoni, kakarat ja minä nukumme kesäöisin teltassa, koska se on romaanilaisempaa. Mutta te voitte yöpyä vankkureihin puolesta kruunusta ja maksaa meille shillingin aamiaisesta.»

Robertia ei tämä tarjous kovin viehättänyt, mutta tiedustelut tarjoilupöydän ääressä ilmaisivat hänelle, että Darius oli puhunut totta — ainoa sänky kuului tosiaan kauppamatkustajille, eikä mitään makuusijaa tarjoiluhuoneessa ollut odotettavissa kolmen pennyn limonaaditilausten jälkeen.

Sillä välin paiskeli ravintolanisäntä pahaenteisesti ovia ja ikkunoita ja kuivaili pöydille läiskähtänyttä nestettä, ja ulkoa siinsi sade lampun valon läpi. Robert päätti ottaa vastaan mustalaisen tarjouksen. Tietenkin se oli nylkemistä — puoli kruunua matrassista hänen likaisissa matkavaunuissaan, joissa täytyi olla joku vakava vika, sillä muutoin olisi Darius perheineen nukkunut niissä... Oli kuitenkin tyynnyttävää tietää, mitä Darius oikeastaan tavoitteli — ja yhdenhän yön hän vain niissä viettäisi, — eikä Hanna palaisi ennen huomisaamua... eipä niin, että Bob olisi hänestä välittänyt.

13.

Mustalaisen syyt matkavaunujensa hylkäämiseen ilmenivät neljännestunnin päästä. Niissä ei ainoastaan vilissyt elämää jokaisessa liitoksessa ja saumassa — Darius perheineen oli tottunut senlaatuisiin pieniin epämukavuuksiin, — mutta ne vuotivatkin pahasti. Säkin kappale oli naulattu pahimman vuodon yli, mutta kangas likosi pian ja sade herui lävitse muodostaen ison lätäkön, joka levisi kaikkialle. Eikä Robert ollut yksinään, — Darius oli myöntänyt toisen matrassin puolikasvuiselle mustalaispojalle, joka Robertin sisälle tullessa venyi kiertyneenä kuin koira, ja olki- ja saniaiskasaa peitti jokin, mikä ensi silmäykseltä näytti rääsyröykkiöltä, mutta lähemmin tarkastettaessa osoittautui vanhaksi akaksi. Otaksumalla, etteivät muut asukkaat Robertin tavoin maksaneetkaan hotellinhintoja makuutiloistaan, täytyi teatterikieltä käyttääksemme toki kertyä viisi shillingiä kassaan. Bobia melkein suututti Dariuksen ovela rahankärkkyys, mutta hän oli liian väsynyt ja uninen pitkän taivalluksen jälkeen — olihan hän kävellyt hyvinkin kahdeksankymmentä kilometriä sitten lauantai-aamun, — ja yö ulkona oli aivan liian kurja ja märkä, jotta hänellä olisi ollut paljoakaan halua vastalauseisiin. Olihan hän karaistunut eikä niin tarkka valinnassaan kuin Mabel olisi suonut hänen olevan. Hän kellistyi matrassilleen, koetti nukkua ja nukkui.

Tuntui kuluneen tuntikausia, kun hän heräsi, mutta tositeossa oli kaiketi kulunut vain kaksikymmentä minuuttia. Hän kuuli lapsen uikutusta ja naisen äänen. Joku riita oli käynnissä ulkona aivan vaunujen lähellä, mihin Dariuksen teltta oli pystytetty, ja äkkiä Robertille selvisi, että Hanna: oli varmaan tullut kotiin ja pyyteli isäntäänsä päästämään hänet telttaan. Ilmeisesti oli Darius hänelle vihainen, kun saapui tuolla tavoin keskellä yötä. Robert kuuli edellämainitun nimittävän häntä nartuksi ja muilla kummallisilla herjausnimillä. Lopulta hän kuitenkin heltyi, koskapa lapsen — tai nyt pikemminkin kahden lapsen — uikutuksen ja naisen kimeän, puolustelevan äänen vaimensi telttakangas, kunnes ne lopuksi valitellen vaikenivat.

Suuri hiljaisuus vallitsi yössä, sitä häiritsi ainoastaan sateen loiskina ja rapina, ja Robert virui valveilla ajatellen, kuinka hän kaksi vuotta sitten oli heittelehtinyt, voihkinut ja nyyhkinyt ajatellessaan Hannaa Dariuksen puolisona ja kuinka hän tänä yönä lepäsi rauhallisesti heidän ollessaan tuolla yhdessä tuskin kolmenkymmenen metrin päässä... Se oli ihmeellistä — tämä puoli hänen kääntymyksestään vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. Hänen rakkautensa Hannaan oli ollut niin hurja ja vallitseva intohimo, että hän taipui nöyränä ja kunnioittavassa pelossa suuremman rakkauden edessä, joka oli sen taltuttanut. Olisi luullut, että jos häneltä riistettäisiin rakkaus Hannaan, niin ei enää olisi ollut mitään Robertia jäljellä... Ja tässä hän kuitenkin oli ja ylisti Jumalaa.

Yhteen yhtykäätte äänin paisuvin karitsan kunniaksi ja uhriverenkin...»

Onnen ja haltioitumisen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän painoi taasen poskensa syyhyiselle pielukselle.

Hänen jälleen herätessään oli täysi päivä — harmaa päivänvalo, jonka lävitse tihkui valjua sadetta. Se rapisi ja suhisi vankkurien kattoa vasten ja valua purskui sen saumoihin. Permannolle, kerääntynyt lätäkkö liotteli Bobin matrassin syrjää. Hän nousi istualleen, ojensi voimakkaat, nuoret käsivartensa ja työnsi päänsä taaksepäin. Poika ja akka olivat poistuneet, ja ulkoa tuoksahti hieno keittiön haju.

Hän avasi oven ja vilkaisi ulos. Ensin hän näki vain sadetta, mutta alkoi sitten erottaa leirintapaisen. Siinä oli toiset matkavaunut, melkein samanlaiset kuin ne, joissa hän oli nukkunut, täpösen täynnä tuoleja, vasuja ja luutia, jotka oli pantu niihin sateensuojaan. Oli myöskin muutamia ruskeita telttoja, joista yhdestä tuli tuo makuhermoja kutkuttava haju. Hän tunsi, että hänen täytyi kaikin mokomin peseytyä ja ajella partansa, ja siksi hän meni Dariuksen telttaan pyytämään vesiastiaa.

Ensiksi näytti sen sisusta yhtenäiseltä massalta; vaikuttiko sen savu vai yhteensullotut ihmiset, ei siellä vain ollut helppo mitään toisistaan erottaa. Keskellä oli hiilipannu, jonka yläpuolella Hanna — hän totesi vavahtaen, että se oli Hanna — käristi kaniinia. Ensiksi hän luuli, että savuinen hämäryys hänet suurensi, mutta tarkemmin katsottuaan hän tuskallisesti havaitsi, että tuo nainen oli käynyt kovin vahvaksi. Hän ei ollut ainoastaan imettävä äiti, vaan näkyi ylimalkaan levinneen ja tulleen karkeasyisemmäksi, mikä oli luonteenomaista hänen rodulleen, jonka naiset, jolleivät ne kutistu ja käpristy keski-ikäisiä muistuttaviksi, muuttuvat tavattoman veltoiksi ja karkeiksi. Hänen silmänsä katsoivat Bobiin vielä entiseen tapaansa tumman, siistimättömänä riippuvan tukan alta, mutta kasvot olivat sekä vaoittuneet että jäykistyneet. Robert peräytyi askeleen. Saattoiko tämä olla Hanna, joka ennen oli niin viehkeänä levännyt hänen käsivarsillaan?

Naisen ääni katkaisi hänen muistelmansa.

»Hyvää huomenta, herra Robert Fuller. Darius kertoi minulle, että olit täällä.»

»Minä nukuin viime yön matkavaunuissanne.»

»Oletko tullut saarnaamaan meille evankeliumia?»

»Kuunneltaisiinko sitten?»

Hän hengähti nopeaan ajatellessaan, että Hanna kuulisi evankeliumin totuuden hänen suustaan.

»Minä kuuntelen mielelläni hyviä sanoja.»

Sillä välin hän käristeli kaniinia kumartuneena hiilipannun yli, punainen hohto kasvoilla, joka armotta näytti silmäin ja suun ympärille kutoutuneen juovaverkon ja leuan karttuvan lihavuuden. Bob tuijotti häneen, ja hänen sydämensä oli liian täynnä hänen voidakseen puhua. Hänen mielessään liikkui omituisen sekavia tunteita — hän totesi pitävänsä Hannan rumuutta viehättävänä, koska se oli osa Hannasta itsestään... ja kun hänen rakkautensa tuota naista kohtaan kuitenkin oli kuollut, niin mitä sitten yhä oli jäljellä hänen kauneutensa menetyksen jälkeen?... Hän totesi myöskin erään toisen seikan, nimittäin, että koko toisiinsa liittyväin tapausten sarja, joka oli tuonut hänet Castwisellin leirille, oli ilmeisesti jumalallisen kaitselmuksen työtä, jotta hän käännyttäisi Hannan ja johdattaisi hänet Herran luo — jotta tuo nainen, joka ennen oli oppinut häneltä pahuutta, nyt oppisi häneltä hyvää...

Hänen lähetystoimensa uusi merkitys melkein yllätti hänet. Hannan sielu tuli hänelle äkkiä suurempiarvoiseksi kuin kaikki muut sielut, joita hän oli halannut — äitinsä, Mabelin, Clemin, kaikkien tienristeyksissä ja kylänurmikoilla tapaamiensa ihmispoloisten... Hän olisi uhrannut ne kaikki Hannan lunastuksen hintana. Hänen silmiinsä kumpusivat kyyneleet; niin hartaasti hän toivoi voittavansa hänet Kristukselle... Samalla kertaa hän tunsi olevansa ujosti häpeillään ja vastahakoinen; hänen oli vaikea löytää sanoja, joilla tämän hyvän sanoman kertoisi...

Hän teki parhaansa murkinan aikana, Hannan ja Dariuksen istuessa vastapäätä häntä tummine, loistavine silmineen. Aamiainen tuskin oli sovitun shillingin arvoinen, sillä kaniini oli huonosti savustettu, ja jostakin omituisesta syystä ei Robertia maittanut ruoka juuri ollenkaan. Kun ateria oli päättynyt, istui Hanna pienokaistaan imettämässä Ilmeisesti hän ei pannut pahakseen kolmen neljännestunnin saarnaa.

»Ei voi kieltää, herra Robert Fuller, että nuo ovat hyviä sanoja», virkkoi hän, »ja se on tosiaan ihan ihmeellistä, koska sinä entisaikaan juttelit niin häijysti».

»Minä olen kertonut sinulle, mitä minulle on tapahtunut; Herran iankaikkinen armo se minut on silmänräpäyksessä kokonaan muuttanut verenkarvaisesta lumivalkeaksi. Älä suinkaan luule, että se on omien töitteni ansio.»

»Olettepa te kovin vaatimaton, hyvä herra», sanoi Darius kohteliaasti; »minä olen kuullut kahdeksassatoista kylässä puhuttavan teidän hyvyydestänne ja hurskaudestanne. On perin ystävällistä teiltä tulla kertomaan meille näin miellyttäviä asioita, ja me olemme aamiaista syödessämme nautinnolla kuunnelleet. Tulettehan nukkumaan matkavankkureihimme toisenkin yön?»

»Minun täytyy mennä Wardiin saarnaamaan.»

»Mutta tulettehan illalla takaisin? Me haluaisimme kuulla enemmän. Tahtoisimme muuttua verenkarvaisista valkoisiksi, kuten tekin — eikö totta, rouva Ripley?»

»Kyllähän meidän pitäisi. Minulla on aina ohut korkea käsitys kristityistä ihmisistä, ja vanhempi vekarani on kristitty, vaan ei tää nuorempi, sillä olen kuullut sanottavan, ettei kaste sittenkään varjele lasta rokosta.»

»Ei, meidän nuorempi vesamme on rokotettu, mikä auttaa paremmin kuin kaste, hän ei saa koskaan isorokkoa, johon eno Wenzelow kuoli. Mutta kuoltuaan hän ei myöskään pääse taivaaseen. Vanhempi vekara pääsee taivaaseen, mutta pääsnee sinne tyttöparka aikaisemmin kuin olisi hauskaa.»

»Ei kasteella taivaaseen päästä», aloitti Robert, ja Dariuksen oli hiukan vaikea palauttaa häntä keskustelun alkuperäiseen lähtökohtaan eli suunnitelmiinsa, että hän viettäisi toisenkin yön Castwisellissa. Sateli yhä ja ehkei ilma seestyisi, ja matkavaunut olivat muka hauska ja ihana yökoti; missään majatalossa ei voitaisi järjestää niin ruhtinaallista mukavuutta niin huokealla hinnalla.

Robert tunsi suuttumusta tuota pientä varasta kohtaan ja oli taipuvainen hylkäämään hänen nylkemisehdotuksensa. Mutta hän totesi hänelle asetetun tehtävän vakavuuden. Hän oli nyt varma, että oli saanut »kutsun» Shadoxhurstiin ainoastaan ja yksinomaan siksi, että tapaisi Hannan ja neuvoisi hänelle pelastuksen tien. Jos hän jättäisi hänet nyt, olisi hän tottelematon jumalalliselle käskylle. Hän siis lupasi palata illalliselle. Siihen mennessä hän toivoi ilman seestyneen, jotta hän voisi viettää yönsä ulkona kedolla.

14.

Hänen aikomuksensa oli tehdä kierros Castwisellin ympäri ja todistaa puolessa tusinassa paikassa. Hän oli hiukan tiedustellut Dariukselta, millaista maasto oli, ja käveli Ihorndenia kohti, missä oli pieni takalistokylä.

Mutta hän ei ehtinyt Hareplainia, Hammer-joen yläpuolella sijaitsevaa pientä mäkeä, kauemmaksi. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin vielä iässään oli tuntenut; hän ihmetteli, miksi häntä kahdeksankymmenen kilometrin taivalluksesta näin suurella uupumuksella rangaistiin; ja kun ilma oli hiukan kirkastunut, päätti hän istahtaa levähtämään. Niin hän istuutui puunrungolle muutamien genistapensaiden viereen ja katseli, kuinka sumu ajelehti Hammer-jokea pitkin ja mäkeä vasten.

Pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta eivät enää liidelleet tuulen edellä; sensijaan ne näkyivät liikkuvan juhlallisessa marssissa taivaanrantaa pitkin. Taivaankansi oli kuin savuttunut lautanen ja sitä vasten kuvastuivat metsät mustina, repaleisina ja sumun tuhrimina, ikäänkuin ne olisivat olleet nokisella puuhiilellä piirretyt. Ainoastaan genistat hänen vieressään näkyivät säilyttäneen ikäänkuin tulenvärin, jollaista kukkulalla hehkui.