Part 4

»Kaipa Hanna Idenillä on monen monta keinoa saada rannekello, jos sen sellaista mieli tekee.»

Pepper nauraa hihitti.

»Kai sillä on. Mutta sittenkin on Robert Fuller tällä haavaa hänen paras keinonsa.»

»Bobilla ei toki ole kyllin rahoja kellekään kultakelloja ostellakseen.»

»Eikö senkään jälkeen, mitä tapahtui Woolpackissa viime viikolla?»

Kun poika-raukalla ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut Woolpackissa viime viikolla, menetti hän uskonsa puolustukseen ja alkoi luikerrella.

»Bob — miksi Bob antaisi mitään Hanna Idenille? Hän ei siitä tytöstä piittaa.»

»Ha, ha!» nauroi Weightsin Pepper.

»Minä sanon sinulle, että Bob ei välitä Hanna Idenistä kahden mädän sipulin vertaa!»

»Sepä omituista, vaikka hän menee Blindgroomsiin säännöllisesti joka ilta ja monestikin näen hänen palaavan sieltä vasta aamuhämärissä.»

»Sekin on omituista, koska minä nukun Bobin kanssa samassa huoneessa ja hän on täsmällisesti vuoteessaan kello kymmeneltä joka ilta.»

»Sinä pieni valehtelija», irvisti Pepper.

»En minä ole pieni.» — Clem tunsi mittansa.

»No niin, kunhan et vain sano, ettet ole valehtelija. Olet mennyt hiukan liian pitkälle kiintymyksessäsi veljeesi, Clem-poikanen. Et sinä niin hiton yksinkertainen ole.»

»Minä en ole yksinkertainen ollenkaan, ja jos sinä edelleenkin minua nimittelet, Bill Pepper, niin kyllä minä...»

»Älä pui nyrkkejäsi, nuori mies. Minä en sinua nimittele. Mutta minä voin antaa sinulle neuvon — miehen neuvon, joka on nähnyt elämää ja ansainnut elatuksensa, mitä eivät kaikki tee. Pysy erilläsi saastasta äläkä antaudu minkään laiskojen, täisien, irstaiden ryökäleitten pariin. Joskus minä pelkään sinun puolestasi, pelkään eksyväsi veljesi poluille, — sinulla näkyy olevan luontaista viehätystä alhaiseen Sinä riiput kiinni Robert-veljessäsi, joka on kunnoton mies, ja eristäydyt Jim-veljestäsi, jolla on hyvä maine, — ja seurustelet läheisesti niiden kanssa siellä Orznashissa, joka...»

Suuntäysi Sussexin savea ehkäisi määritelmän Orznashista, ja sitten kun Bill Pepper oli kakistellen ja syljeskellen saanut puhe-elimensä käyttökuntoon, oli Clem ehtimässä kylän ulkopuolelle.

»Pieni kelvoton penikka, se Clem Fuller! Ei katupoikaa parempi...»

Oikeastaan Clem itsekin epäili käytöksensä tehokkuutta ja arvokkuutta. Kahdeksantoista täyttämäisillään ja naimahommissa... hänen ei toki enää sopisi pommitella ihmisiä. Mutta hän arvasi aivan oikein, että nykyhetki ei ollut sopiva anteeksipyyntöihin, minkävuoksi hän jätti ne johonkin vastaiseen tilaisuuteen, jolloin niitä ehkä suopeammin kuunneltaisiin.

13.

Hän saapui kotiin illalliselta myöhästyneenä, ja Jim torui häntä »ulkona vetelehtimisestä», vaikka häntä olisi tarvittu uuhia hoitamaan. Marykin murisi, koska olisi halunnut korjata pöydän. Rikollinen pysyi ääneti heidän morkatessaan, yrittämättä puolustautua, — hänen ainoana toivomuksenaan näytti olevan syödä illallista ja mennä levolle. Senvuoksi Jim piti häntä työssä viljatilejä laskemassa, kunnes kello lähestyi kymmentä, ja jos Clem olisi vielä kauemmin jatkanut aritmetiikkaansa, olisi kirjanpito käynyt mahdottomaksi ainakin kahdeksi viikoksi eteenpäin.

Mary taas vaati, että hän, ennenkuin menisi yläkertaan, kävisi pesemässä oman lautasensa ja kuppinsa, koska hän myöhästymisellään oli aiheuttanut lisähommaa. Sitten heidän rankaisuvaistonsa olivat tyydytetyt ja he antoivat hänelle anteeksi.

Clem kömpi hitaasti makuuhuoneeseensa, laahaten jalkojaan porrasaskelmalta toiselle ja tiputellen talia kynttilästään. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, ja numerot olivat sumentaneet hänen aivonsa. Mutta hän oli erikoisen hyvillään siitä, että Robert ei ollut vielä tullut kotiin. Juuri illalliselta myöhästymisellään hän olikin veljensä sivuuttanut; ja kun tämä palaisi, olisi hän jo unen helmoissa.

Mutta hän ei ollut ottanut laskelmiinsa Robertin paksupohjaisia saappaita, joiden riisuminen veljen vuoksi ei koskaan juolahtanut tämän mieleenkään. Hänen norsun astuntaa muistuttava käyntinsä havahdutti Clemin unestaan, jonka tilien summat olivat tehneet tavallista keveämmäksi. Ensin hän taisteli valveutumista vastaan, mutta hän oli liian levoton ja Bob liian meluisa, jotta hän olisi helposti voinut saada jälleen unenpäästä kiinni, ja tuossa tuokiossa hän oli aivan hereillään.

Ikkuna oli uutimeton ja siitä näkyi tähtien täplittämä tummansininen pakkastaivas. Ulkona vallitsi keskiyön suuri hiljaisuus; sisällä huoneessa narisivat lattiapalkit Robertin riisuutuessaan liikkuessa edestakaisin. Hänen kynttilänsä oli tuolilla hänen vuoteensa ääressä, valaisten sen puolen huonetta, kun taas Clemin puolinen seinusta oli pimeässä. Nuorukainen makasi aivan hiljaa, koskei halunnut Robertin tietävän hänen olevan hereillä, mutta veljeään katsellessaan hän tunsi heräävän rakkautta ja sääliä sydämessään. Robertissa, hänen vaivaloisesti ja rytistellen riisuutuessaan, hänen istuessaan sängynlaidalla sääryksiään päästellen tai kumartuessaan hihnoja haparoimaan, samalla kun hänen iso varjonsa kumartui ja kyyhötti seinällä hänen takanaan — hänen koossaan, hänen aavistamattomuudessaan, tuossa puolittain tyytyväisessä, puolittain hölmömäisessä ilmeessä hänen kasvoillaan, kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut, oli jotakin, mikä sulatti Clemin suuttumuksen. Poika kohottausi kyynärpäänsä varaan ja lausui lempeästi:

»Minä olen valveilla, Bob.»

»Nukuhan sitten», kuului Bobin tylysti torjuva vastaus.

Mutta Clem tunsi nyt varmasti, joskin itsetiedottomasti, että hän oli edullisessa asemassa veljensä suhteen, eikä hän siis kuuliaisena painunut vuoteeseen peitteiden alle, niinkuin olisi tehnyt edellisenä iltana, vaan päinvastoin korotti hiukan ääntään ja virkkoi:

»Minä haluan puhua sinulle.»

Robert kirosi, muttei tehnyt muita vastaväitteitä.

»Haluaisin kysyä sinulta, miksi lahjoitit Hanna Idenille minun rahoillani ostetun kultakellon?»

»Min' en o' lahjoittanut hänelle mitään sinun rahoillasi ostettua.»

»Se on valetta. Tiedät hyvin, että sait minulta kolmekymmentä shillingiä sen lisäksi, mitä et ollut minulle maksanut, koska sanoit, ettei sulla ollut, vaikka nyt tiedän, että sinulla oli.»

»Sinä olet ilkeä pikku paholainen, jollet voi antaa omalle veljellesi lainaa.»

»En minä siitä niin paljoa välitä — mutta kun sinä valehtelet minulle ja tuhlaat sille mustalaistytölle.»

»Minä tuhlaan, kelle haluan.»

»Ei minun rahojani.»

»Älähän nyt iäti niitä rahojasi märehdi. Sinä puhut ikäänkuin sinun rahasi olisivat riittäneet Hannan kultakelloon. Se kello maksoi minulle kuudetta puntaa. Tuki siis suusi äläkä lörpöttele niistä kolmestakymmenestä shillingistä.»

Clem tunsi nuhteen osuneen.

»En minä olisi mitään sanonut, jos olisit minulle reilusti kertonut, kuinka asiat ovat. Mutta sinä salaat minulta kaikki ja käyt omia teitäsi kuin kissa tiilikatolla — et hiisku minulle koskaan sanaakaan.»

»Miksi minä sinulle kertoisin? Sinähän olet vain lapsi.»

»En min' o' mikään lapsi — minä täytän kahdeksantoista kevättoukojen aikaan ja minun on määrä mennä naimisiin, kunhan vain sallit minun säästää tarpeeksi kolikoita. Ja ainahan sinä minulle ennen juttelit. Miksikä nyt vaikenisit?»

»Tämänlaatuista ei ole koskaan ennen ollut.»

Molemmat silmäparit — Clemin pyöreät, valppaat ja keltaiset, Robertin muljottavat, raskaat ja siniset — kohtasivat toisensa huoneen yli, tuijottaen toisiinsa kummallekin ominaisella tavallaan.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Clem.

»Tarkoitan, että Hanna ei ole toisten tyttöjen kaltainen ja etten minä suinkaan aio hänestä mitään sinulle kertoa.»

Clem tunsi äkillistä hermostumista; hän näkyi menettävän etunsa Bobin rinnalla.

»Minä... minä...» änkytti hän, »minä luulin sinun lyöttäytyneen häneen vain vetääksesi Jumalaa nenästä».

»Miksi minä tahtoisin vetää Jumalaa nenästä?»

»Siksi, että hän teki sinusta hupsun.»

»Oh, se!» Ja Robert irvisti. »No, mitä sillä lienen aluksi tarkoittanutkin, olen hankkinut itselleni veikeimmän naisen, mitä on Kentin ojan eteläpuolella.»

»Onko suloista häntä rakastaa?»

»Onko hän suloinen! Onko tuli suloista? Onko talvi suloista? Ethän sinä näy lemmestä mitään tietävän. On kovaa ja pehmeää rakkautta niinkuin on kovia ja pehmeitä suudelmia... on sellaista, mikä saa sydämen tuntumaan murentuneelta kiveltä.»

Hän istui sänkynsä laidalla ja kohotti leukaansa omituisin, hurmaantunein ilmein — jonkatapaisen Clem joskus oli nähnyt hänen kasvoillaan kappelissa, mutta tällä kertaa se ei näyttänyt niin hupsulta. Hänen silmissään oli outoa, uutta viisautta, jonka vaikutuksesta nuorempi veli tunsi mykistyvänsä.

»Minä rakastan häntä», sanoi Robert, »en siksi, että hän on suloinen, vaan kosken tosiaan muuta voi.»

»Ja rakastaako hän sinua?»

»Hän sallii minun rakastaa itseään — enkä muuta pyydäkään. Kaikki, mitä pyydän, on, että hän minut ottaa ja sallii minun itseään rakastaa. Vaikeasti voitettavissahan hän oli, mutta hän ei olekaan noin vain hyllyltä otettavissa kuin muut tytöt.»

»Tahtoisitko sinä naida hänet?»

»Tahtoisinko? Tietysti minä tahdon. Mutta me olemme eri rotua, eikä hän voi sietää meidän tapojamme.»

»Emme suinkaan mekään sietäisi hänen tapojaan. Mitä sanoisi Jim, jos toisit sen naisen tänne hänen kälykseen?»

»Parasta, että sentään kysyisit, mitä sinä itse sanoisit.»

»En minä häntä soimaa. Sinä olet hiton kiivas minua kohtaan, Bob. On vain luonnollista, että ensin haluan päästä asioista selville, kun olet pitänyt minua pimeässä jo kaksi kuukautta.»

»Sitä sinä iankaiken jankutat — 'pitänyt sinua pimeässä' — 'ollut kertomatta sinulle mitään'. Sinä tepastelet kuin olkiköyden punoja. Mitä järkeä olisi kertoa sinulle Hanna Idenistä, kun et kerran rakkaudesta mitään käsitä. Oh, älä viitsi kiihtyä ja sanoa, että olet päättänyt mennä naimisiin. Se ei paljoa todista. Sinä olet viaton mammanpoika, joka et ole koskaan naista tuntenut... koskaan tuntenut rakkauden hehkua ruumiissasi, ja minä sanon sinulle, että minun Hannani ei ole sinun Pollysi kaltainen. Poll kai on 'suloinen rakastaa' — Hanna ei sitä ole. Eikä hän ole houkuteltavissa. Eikä hän halua poikaa rakastajakseen — hän vaatii miehen... ja minä olen se mies, niin kauan kuin minussa miestä piisaa. Sinä nait Polly Ebonysi, ja hän tekee sinut onnelliseksi. Hanna ei ole syntynyt tekemään miehiä onnellisiksi — hän on syntynyt tehdäkseen heistä _miehiä_.»

Bob seisoi huoneen keskellä, pää pystyyn kohotettuna ja silmät tavattoman valppaina. Hän näytti kovin kookkaalta vedon vaikutuksesta lepattavan kynttilän väräjävässä valossa, joka hahmoitteli hänen varjonsa seinälle ja kattoparruihin. Hänen paljaat käsivartensa olivat ristissä rinnan päällä, ja valon ja varjojen leikki niiden lihaksilla, samoinkuin selän ja kaulan tukevilla lihaksilla, loi hehkuvan vaikutelman voimasta ja kauneudesta.

»Kyllähän sinä _olet_ mies», virkkoi Clem ihaillen.

Robert oli mielissään.

»Älä luule, että olen kääntynyt sinua vastaan, nuorukainen. Minä vain mieluummin soisin, ettet sekaantuisi sellaiseen, mikä ei sinua koske.»

»Tottahan minun rahani minua koskevat.»

»Jos vielä virkat sanankaan rahoistasi, niin läimäytän sinua kalloon.»

»Minä vain senvuoksi, kun tahtoisin päästä naimisiin.»

»No, kyllä sinä ne saat — vieläpä vuosikausia ennen kuin naimisiin menetkään, poikaseni. Pidä siis suusi kiinni.»

14.

Clem huomasi, että hänen täytyi muuttaa suhtautumisensa Robertiin ja Hannaan — muuttaa se nöyremmäksi. Hän ei voinut kohdella veljeään samalla tavalla kuin luullessaan häntä vain riettaaksi ja itsepäiseksi. Se seikka — minkä hän tunnusti ja uskoi, — että Robert huikentelevan elämänsä aikana nyt ensi kertaa oli todella rakastunut, täytti hänet kunnioituksella, vaan ei riemulla. Kaikesta siitä huolimatta mitä Robert oli sanonut, ei hän voinut aavistella koituvan muuta kuin surua hänen lemmestään tuohon tummaan, muukalaiseen naiseen. Hän oli varma, ettei Hanna rakastanut Bobia, sillä eihän tyttö hänen yksinkertaisen laskelmansa mukaan olisi tältä silloin niin paljon ottanut. Mitäpä Polly sanoisi, jos Clem tuhlaisi viisi puntaa hänen tähtensä? Saisi ehkä pyörtymyskohtauksen!

Ei ollut epäilystäkään siitä, että Hanna oli huono kapine, eikä huono ainoastaan Rotherin seudun kielenkäytön mukaan, vaan mustalaisrodun syvemmin värityksin. Totta kyllä, ei Clem ollut juuri koskaan häntä puhutellut, mutta High Tiltissä kävi hänestä erikoinen huhu — samoinkuin hänen äidistään Leonorasta ja hänen serkuistaan Ambrose ja Darius Ripleystä ja Jerome Bosvillesta.

Polly jakoi tai pikemminkin keskitti paikkakunnan käsityskannan. Hän oli myöskin kovin huolissaan rahoista. Kun kuuli hänen puhuvan, olisi luullut, että Bobin lainaamat kaksi puntaa viisi shillingiä oli kaikki, mikä oli heidän ja heidän avioliittonsa välillä.

»Kylläpä sinä, Clem, olit aika pöllö, kun ne hänelle luovutit! Eikä se ollut sopivaakaan — tiesithän hyvin kuinka hän ne käyttäisi. Näyt rakastavan enemmän häntä kuin minua.»

»Poll, sinä tiedät, ettei tuo ole totta.»

»Mistäpä minä sen tiedän, kun sallit hänen tuhlata naimarahamme tilapäiselle mielitietylleen ostamalla sille rintasolkia, sormuksia ja rannerenkaita, joista koko pitäjä puhuu. Eipä sinun Jim-veljesi tarvitse hävetä, että nait Orznashista, kun teillä kotona tapahtuu vielä häpeällisempää.» Clem yritti tyynnytellä häntä hyväilyillä, jotka nyt alkoivat käydä rohkeammiksi. Mutta Polly oli yhä tyrmistyneenä ja nuorukaisen täytyi myöntää, että hänen väitteissään oli paljon perää. Sitäpaitsi oli tytöllä tällä haavaa vaikeat päivät kotona. Betty, jonka ystävällisyys aina oli ollut oikullista ja tilapäistä, kääntyi yhä enemmän Pollya vastaan, nyt kun hänen aikansa läheni. Hän kantoi kateuden kaunaa miehensä lapselle toisesta vaimosta ja sairaloista pelkoa, että se lapsi, jonka hän itse hänelle pian lahjoittaisi, joutuisi myöhemmin syntyneenä kärsimään. Viime kuukausien raukeuden ja herpaantumisen aikana hänestä oli näyttänyt, että Tom Ebony oli alkanut luottaa enemmän toimeliaaseen tyttäreensä, ja Poll oli tullut taloudessa tarpeelliseksi henkilöksi. Niinpä Betty vannoi, että tytön täytyi lähteä talosta — palvelukseen tai, koska Betty ei pohjaltaan ollut häijy, jollekulle nuorukaiselle, joka veisi hänet heti eikä viivyttelisi siksi, kun oli säästänyt kyllin rahoja naidakseen, niinkuin Clem Fuller.

»Oh, Clem — pitäkäämme kiirettä! On kauheaa tällä tavoin odotella ja tuntea, ettei kuulu kellekään paitsi niille, jotka pyrkivät minusta eroon.»

»Mitäpä me muuta voimme kuin yrittää ja säästää ja koettaa saada Jimin suostumaan? Emmehän voi mennä naimisiin ilman mynttiä, ja jollei Jim käänny suopeaksi, emme pääse naimisiin ennenkuin toinen meistä on täyttänyt yksikolmatta.»

»Alkanee se Jim jo käydäkin suopeaksi.»

»Alkaahan se, muttei se sitä vielä ole. Minä puhuin hänelle naima-aikeistani kaksi päivää sitten, ja hän käski minun odottaa, kunnes olen ehtinyt miehen ikään» — ja Clem sylkäisi.

»Onpa sääli, että olet niin kovin pienikokoinen; muutoin ehkä olisimme voineet mennä siviilirekisterinpitäjälle eli sellaiseen paikkaan, jossa solmitaan avioliitto ilman pappia, ja olisit sanonut olevasi yksikolmattavuotias. Mutta ethän sinä tosiaan näytä kuin kuusitoistavuotiaalta poikaselta.»

Clem hiukan närkästyi. »Sinulla tarvitsee olla vain vähän enemmän kärsivällisyyttä, tyttöseni. Minä sanon sinulle, että aherran vakaasti ja uutterasti päästäksemme naimisiin, ja usko pois, minä olen sen järjestänyt, ennenkuin vuosi on ummessa, vaikka näytänkin ainoastaan kuusitoistavuotiaalta.»

»En aikonut sinua ivailla, Clem. Mutta ka, minun oloni on niin sanomattoman kiusallista, kun ei koskaan tiedä, minä aamuna sanonevat: 'Sullo matkalaukkusi, tyttöseni, sillä minä olen sopinut, että sitä tullaan noutamaan jostakin tuolta Berrishistä — tai ehkä Wadhurstista tai Bulverhythestä — ja sitten lähdet ansaitsemaan elantosi etkä enää syö meidän leipäämme!' Ja sitten Steve Alce Ninevehistä tuli minua kiusaamaan sanomalla, että hän pitää huolen minusta, jos lähden hänen luokseen, ja se Betty aina yrittää pakottaa minua lähtemään...»

»Sano minulle, jahka Steve Alce sinua taas sinne pyytää, niin minä menen Ninevehiin ja lyön mäsäksi hänen kasvonsa, taitan hänen leukaluunsa, murskaan hänen kallonsa ja panen palasiksi koko miehen, vaikken näytäkään kuuttatoista vanhemmalta.»

»Minä tiedän, Clem, että sinä sen tekisit, ja sen vuoksi minä en suinkaan sinulle kerrokaan. Minä en tahdo, että riehahdat tappelemaan, vaikka tiedänkin voittavasi. Sillä Steve on lurjusmainen mies ja saisi häiriötä aikaan. Isä sanoi tässä äskettäin, ettei voi peitota miestä niinkuin haluaisi. Ellenillä näetkös on uusi poika, ja Steve Alce on kateellinen isälle ja saa häiriötä aikaan kielittelemällä Bettylle, että isä nyt hännystelee Elleniä...»

Clem tempasi tytön luokseen ja suuteli häntä, ikäänkuin suudellakseen kotoisen saastan pois hänen huuliltaan.

15.

Eräänä päivänä aikaisin maaliskuussa, kun hän käveli kotiin High Tiltin kirkonkylästä, poltellen savuketta, jonka Haiselmanin Cox oli hänelle antanut, kohtasi hän odottamatta Hanna Idenin. Tämä näkyi rientävän kujaa pitkin kevättuulen edellä, ruskean puvun pullistuessa purjeen tapaan ja kaikkien syntisten sulkien liehuessa yhtenä ohuena epäselvänä viivana kuin höyhenpilvi. Tytön mennessä ohi katsoi Clem suoraan eteensä, astuen leuka pystyssä ja puristaen savukettaan niin lujasti hampaillaan, että mielipahakseen puraisi sen poikki. Hän kuuli Hannan astuvan ohitse, ja sitten joku vastustamaton vaisto pakotti hänet kääntymään vilkaistakseen tytön perään. Harmikseen hän näki tämänkin katsahtavan taakseen.

»Aiotko sinä minulle puhua?»

Poika punastui kauheasti ja olisi astunut edelleen, jollei äkkiä olisi juolahtanut hänen mieleensä, että tässä oli tilaisuus saada tietää enemmän Hannasta ja Robertista ja rakastiko tyttö todella hänen veljeään. Hän seisoi epäröiden, ja Hanna tepsutteli takaisin häntä kohti silmien siristyessä nauruun, jota huulet eivät säestäneet.

»Oletpa sinä korskealuontoinen, kun menet naishenkilön ohi nostamatta lakkiasi.»

Hänen äänensä korosti hänen ulkomuotonsa »vierasta» sävyä. Sanoista puuttui paikallinen venytys ja paikallinen murteellisuus, muttei ääni kuitenkaan ollut mikään miellyttävä ääni. Clemin sydän kovettui häntä kohtaan.

»En tiedä tulleeni tuttavaksenne, neitiseni», vastasi hän ylväästi.

»Sitten on aika tutustua veljesi ystävättäreen. Alkakaammehan siis tehdä tuttavuutta. Sinä nostat lakkiasi ja sanot: 'Hauska tavata', ja minä sanon: 'Sinä olet komea nuoriherra — liian komea vihoitellaksesi minulle.'»

Clem seisoi hänen edessään suorana kuin haravan varsi.

»En minä sinulle vihainen ole. Mutta enhän voi olla juuri ystäväkään tietäessäni, kuinka olet veljeäni käsitellyt.»

»Olenko minä sitten käsitellyt häntä pahoin? Hän ei ole koskaan ollut onnellisempi kuin mitä on ollut minun kanssani.»

»Mutta sinä kiristät häneltä rahoja — pakotat häntä antamaan itsellesi lahjoja, jotka maksavat enemmän kuin mitä hän ansaitsee.»

»Jos se herttainen herrasmies haluaa antaa lahjoja köyhän lapselle...»

»Tiedät hyvin, että asia ei ole niin. Hän ei olisi koskaan lahjoitellut sinulle niitä kaikkia kapineita, jollet olisi häntä pakottanut, se on varmaa. Kaiketi sinä häntä viekoittelit etkä luvannut hänelle mitään, ellei hän siitä maksanut.»

»Hoida kieltäsi, nuori nulikka. Minä en ole tottunut loukkaavaan puhuttelutapaan. Jos veljesi rakastaa minua ja antaa minulle lahjoja, niin onko se minun syyni? Minä en juokse miesten perästä; ne tavoittelevat minua.»

»Mutta sinä pakotit hänet tulemaan, etkä päästä irti.»

»No no, sinä puhut ikäänkuin minä olisin noita-akka ja osaisin loihtia. Kyllähän meidän joukossamme on naisia, jotka tietävät enemmän kuin kuu. Mutta ne eivät ole minulle mitään opettaneet — minä en sellaista tarvitse. Minulla on omat loitsuni. Näytänkö ne Bobin pikkuveljelle? Ei — hän on liian nuori lapsi. Mutta minä sanon sinulle, pikkuveli, että minulla on loitsuja silmissäni ja sormissani ja huulissani ja kaulassani ja rinnoissani, joita ei kenenkään tietäjänkään tarvitse minulle opettaa.»

Hän seisoi pojan edessä pysytellen punaista huiviaan hartioilla, kädet kätkettyinä sen poimuihin, kun hän ristiinlasketuilla käsivarsillaan piti sen kulmia rintansa päällä. Hänen asentonsa oli aivan pidättyvä ja ikäänkuin verhoava, mutta äkkiä tunsi Clem jotakin nousevan kurkkuunsa havaitessaan tytön kauneuden. Koskaan ennen ei nainen ollut tehnyt häneen niin syvää vaikutusta. Hetkiseksi hän tunsi hänen voimansa, karkean ja aineellisen, mutta samalla se ikäänkuin surumielisesti vetosi hänen korkeampiin vaistoihinsa, kaikkiin niihin tunteisiin, joita vihurinen maaliskuun päivä ja matalalla vainioiden yläpuolella riippuva harmaa, ikäänkuin putoamaisillaan oleva taivas hänessä herätti ... Neitonen näkyi tekevän tuon vetoomuksen, muttei kykenevän jatkamaan, vaan hän vaipui takaisin alempiin, ruumiillisiin innoituksiin. Poika huomasi astahtelevansa taaksepäin niinkuin mies astuisi ulos varjosta.

»Älä pelkää minua, pikkuveli; sinä olet kauttaaltasi piikkinen kuin siili. Nähdessäni sinun tulevan tiellä, tuumin itsekseni: 'Nyt saan tilaisuuden tutustua sievään villatukkaiseen pikkuveljeeni. Mikä vahinko, että hän on minulle nyrpeillään siksi, että olen hyvä hänen Robert-veijelleen!'»

»Jos luulisin, että sinä todella olet hyvä ja aina olisit hyvä...»

»Mikä saa sinut toisin ajattelemaan?»

»En tiedä... sen vaikuttanee sinun ulkomuotosi ja tapasi ... ja kun otat häneltä niin paljon... ja Bobin omat sanat ja se, että hän on muuttunut niin perin salaperäiseksi...»

»Mutta hän on onnellinen nyt. Omilla silmilläsi voit nähdä kuinka onnellinen hän on.»

»Minusta tuntuu, ettei se ole pysyväistä. Kuinka sitä onnea voisi kestää, kun hän sanoo tietävänsä, ettet sinä häntä rakasta? Ja hän sanoo, että hänen sydämensä on kuin murtunut kivi... Entä jos hän jonakuna päivänä vaatii hiukan vastarakkauttakin kaikesta sinulle tuhlaamastaan rakkaudesta... ja sitten minä toivon, että hänen sydämensä olisi kuin, se kivi, josta kerrotaan raamatussa, ja putoisi sinun päällesi ja jauhaisi sinut tomuksi.»

»Sinä puhut ylväästi ja kauheasti. Minusta on hauskaa nähdä sinut vihaisena — silmäsi kiiluvat silloin kuin kissan silmät pimeässä. Sinulla on loistavat silmät ja riemastuttava suu, ja kuitenkin pelkäät rakkautta. Sinä pelkäät minua, koska olen opettanut Bobin rakastamaan, niinkuin ei kukaan tämän seudun lihavista, typeristä nuorista tytöistä ole häntä opettanut. Minä rakastan mustalaisen tapaan enkä niinkuin ne typerät harakat, jotka nauravat punakoista kasvoistaan työntyvällä isolla suullaan. Minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni piikkiäinen, jollei veljesi olisi minun koulussani. Mutta serkkuni Yocky Lovell sinua kyllä opettaisi, jos jonakuna iltana lähtisit veljesi kanssa Blindgroomsiin. Mikset käy hänen kanssaan hänen teillään, sen sijaan että uikutat hänen peräänsä? No, ei sulla ole syytä punastua. En ole sanonut mitään naisen kielelle tai nuoren pojan korville sopimatonta.»

Mutta Clem, herjaten häntä nimityksellä, joka ei ollut naisen korville tai nuoren pojan kielelle sopiva, käveli raivokkaasti tiehensä, jättäen hänet tummana kuvapatsaana tanhualle seisomaan.

16.

Kauan jälkeenpäin näkyi tytön varjo häämöittävän hämärässä — tien kosteassa kiillossa, okaisten pensasaitojen oksilla ja piikeissä, kellervää sadetta tuhuttavalla kirkkaalla taivaalla. Se ei kuitenkaan ollut hänen kauneutensa, joka tympäisi, vaan se julmuus, johon se oli istutettu niinkuin ruusupensas tunkiolle. Hän oli julma — Clem näki nyt, ettei tahra ollut hänen kauneudessaan, ei hänen muukalaisuudessaan eikä hänen karkeudessaan, vaan jossakin niiden alla piilevässä syvässä kerroksessa kuolettavaa julmuutta.

Poika ei käsittänyt, mistä hän sen tiesi. Neitosen ääni oli ollut pehmeä, hänen sanansa hyväileviä ja hänen silmänsä sekä iloiset että surulliset. Mutta hän oli jättänyt jälkeensä julmuuden tunnun — vakaumuksen, että hän oli puhutellut poikaa vain kiusatakseen häntä, rangaistakseen hänen vierovan vastahakoisuutensa osoittamalla, missä määrin Bob oli hänen vallassaan. Hänen karkea fyysillinen voimansa ei olisi Clemissä herättänyt inhoa, jos se olisi johtunut luonnollisesta, terveestä vaistosta. Poika ei sellaisesta helposti närkästynyt. Mutta Hanna oli kuin kypsän, makean hedelmän karvas sydän — kova kivi luonnon sykkivässä povessa...

Kun Clem ehti Bodingmaresiin, oli hän väsyksissä ja alakuloisena, eikä siellä tapahtunut mitään hänen sydäntään keventävää. Robert ei ollut illallisella eikä saapunut kotiin ennen perheen levollemenoa. Siellä ei ollut tapana eikä tarpeellista lukita huoneita yöksi, mutta Robertin poissaolo tähän aikaan ärsytti Jimin tai Maryn aina johonkin happamaan huomautukseen.

»Missä on veljesi tänä iltana — tiedätkö, Clem?»

»En tiedä.»

»Eikö lie mennyt Oddfellowin tupakkakonserttiin 'Georgeen'», sanoi rouva Fuller. »Harry Wheelsgate oli menossa, samoin Willard ja Pepper. Jerry Pont kuulemma laulaa.»

Clem oli kiitollinen äidilleen, että tämä oli vihjaissut Bobin olevan niin siivossa hommissa, vaikka hän hyvin tiesi, ettei kukaan, edes äiti itsekään, sitä uskonut. Mutta hänen lapsipuolensa suutahtivat hänelle.

»Jätähän nyt se Bobin puolustelu», virkkoi Mary. »Jätä se Clemille; kyllä se poika veistelee valeita aivan riittävästi.»

»No miksei hän olisi mennyt 'Georgeen'? Sinnehän menee puolet pitäjää.»

»Kun Bob menee 'Georgeen', ei hän mene sinne kuuntelemaan lauluja ja puheita, vaan juopottelemaan ja pelaamaan biljardia, lyömään vetoa hevosista tai lainaamaan rahaa kapakanisännältä.»

»Kyllähän me kaikki tiedetään, missä Bob on tänä iltana ja joka ilta», lausui Jim; »hän on Blindgroomissa».

Kaikki, Jim itsekin, jäykistyivät perheen häpeästä näin raa'asti mainittaessa. Ensi kertaa se näin avoimesti sanottiin.

»Sinun ei tulisi tuollaista puhua», jupisi rouva Fuller.

»Miksikä ei, koska jokainen sen tietää? Eikä tässä puheet riitäkään, vaan olisi jo aika hieman tehdäkin.»

»Emme voi tehdä mitään.»

»Voimme selittää Robertille, että olemme kyllästyneet hänen elintapoihinsa. Parantakoon hän ne tai lähteköön tiehensä, jottei hänen saastansa meihin roisku.»

»Jos Bob lähtee täältä», keskeytti Clem, »niin sittenhän hän menisi suoraa päätä turmioon».

»Pidä suusi kiinni, Clement», tiuskasi Mary. »Ikäänkuin ei tässä olisi osaa sinullakin, joka häntä avustelet ja hänessä riiput».

»Sinuna minä, poikani», sanoi Jim, »pysyttelisin hiukan loitommalla siitä veljestäsi. Hän on kuin pahentunut juurikas säkissä ja ajan pitkään mädännyttää kaikki muutkin.»

»Tosiaankin minä toivon, isäntä, että pääsisimme eroon Bobista», jatkoi Mary. »Et aavistakaan, kuinka kylänraitilla kielet käyvät. Ei ole sopivaa pitää luonamme heittiötä, joka saattaa koko talon huonoon huutoon. Jos Clem vielä nai Polly Ebonyn, ei ole häpeällä vertaa... Eikä Bobista näy paljoa hyötyä töissä olevan, aina teenjuonnin jälkeen ulkona ja välittäen viis, vaikka talo ensi viikolla joutuisi vasaran alle, kunhan vain mustalais-Hanna sallii hänen juosta perässään. Maudie Pont juuri eilen kertoi minulle nähneensä hänen kantavan vasullista niitä kamalia vaatevaarnoja Hannan perästä Salehurstin kujalla. Soma näky!»

»Jollette sulkisi häneltä sydäntänne, niin ehkä hän parantaisi tapansa», virkkoi rouva Fuller. »Kaikki tiedämme, että hän rakasti tyttösiä nuoresta pojasta alkaen, ja se menee ohi niinkuin kaikki muukin, jollette paaduta häntä sulkemalla häneltä sydäntänne.»

Mary vastasi nenäänsä tuhauttamalla. Hänestä Robert tässä tuli äitiinsä, sillä kylässä alettiin juuri hiukkasen juoruta eräiden tilallisten taajoista käynneistä Bodingmaresissa, senjälkeen kun rouva Fuller oli jäänyt leskeksi. Jim oli samasta syystä vaiti; ja myöskin Clem käsitti tilanteen ja käytti hyväkseen keskustelun vaikenemista livahtaakseen pois makuusuojaansa.

Hän toivoi, että Robert tulisi kotiin. Paitsi hänen poissaolonsa häpeää ja tuskallista tietoisuutta, että hän oli Hanna Idenin seurassa, vaivasi häntä toveruuden puute. Iso, matala huone näytti autiolta — kynttilä valaisi vain pienen nurkan ja loi ympärilleen niin paljon varjoja, verraten sen lieskan tuottamaan lohtuun. Tumma taivas näkyi painuvan ikkunoita vasten. Tuntui huojentavalta laskea kynttilä ikkunalaudalle ja vuodattaa punervaa hohdetta pihaan, niin että saattoi erottaa sen kivet, tunkion ja latojen isot ajan ränsistyttämät ovipielet.

Yleensä tunsi Clem itsensä iltaisin kovin uniseksi. Raskas työ ja raitis ulkoilma tekivät hänestä kellon ehtiessä yhdeksän ja kymmenen välille hapuilevan automaatin, joka poksahti vaatteistaan ja oli nukuksissa melkein ennenkuin oli vetänyt huopapeitteet korviinsa. Mutta tänä yönä hän oli levoton ja onneton. Hän ei halunnut loikoilla hiljaa. Se oli varmaan sen naisen tähden — hiiteen hän! Clem toivoi, ettei olisi häntä koskaan tavannut. Miksi oli tyttö saanut hänet niin kuohuksiin? Oliko se siksi, että hän oli näyttänyt hänelle, kuinka kovaa ja julmaa rakkaus voi olla. Clem oli pitänyt rakkautta pehmeänä ja lempeänä vain, ja nyt. Robert ja Hanna näyttivät hänelle esimerkin rakkaudesta, joka iskee, polttaa ja tappaa...

— Hyväinen aika, hän saa minut tuntemaan pöyristystä!

17.

Hän oli kuitenkin varmaan ollut uneliaampi kuin luuli, sillä iltarukoustaan hymistessään hän vaipui nukuksiin ja heräsi, löytääkseen itsensä vielä pukimissaan sängyn viereen lysähtäneenä. Kynttilä paloi vielä, joten hän ei voinut olla kauan nukkunut, mutta hän oli jo viluissaan ja kohmettunut vedosta, joka oven alitse huokui lattiapalkkeja pitkin. Askeleita kuului talossa ja säppiä nostettiin. Robertin oli täytynyt palata. Ovi avautui makuuhuoneeseen vievän portaiden alapäässä, mutta ketään ei saapunut. Sensijaan huusi ääni: »Clemmy!» Se oli Pollyn ääni.

Silmänräpäyksessä oli poika noussut ylös ja juossut pakarin eteiseen, jossa tyttö seisoi. Hän oli tuskin valveillaan eikä siis juuri hämmästynytkään nähdessään Pollyn nojaavan ovipieltä vasten. Tytön tukasta ja vaatteista tippui vettä, ja hän kuuli sadepisarain putoavan taajasti suhisten pihamaalle.

»Mikä on hätänä, tipuseni?»

»Oi, Clem — minä olen karannut.»