Part 5

Sitten poika käsitti, kuinka omituista oli, että Polly oli siellä siellä keskellä yötä, ja unenpöpperössä syleilyssään hän äkkiä valveutui.

»Mitä on tapahtunut — mitä ne ovat tehneet?»

»Voi, voi, voi!» Tyttö purskahti itkuun. Clem kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja opasti hänet pakarin läpi keittiöön, missä vielä joitakin punaisia hiiliä hiipui liedellä. Hän istahti tuolille ja otti tytön polvelleen.

»Mikä on hätänä, kultaseni? Kerro minulle nyt. Kerro kaikki Clemille.»

»Minä en voi — se on kauheaa. Se Betty... ja isä...» Hän nyyhkytti pojan niskaan, ja tämä istui ääneti, keinutellen häntä itseään vasten, kunnes tyttö oli pala palalta niiskuttanut ja änkyttänyt tarinansa: »Kauhea rähinä... Alce puhui hävyttömiä... ja Betty sanoi isälle, että minä olin hänet tuonut ja että minä juoksin poikien perässä minkä vain tohdin... ja isä paiskasi minut maahan... ja sanoi tahtovansa päästä minusta, koska olin jo tuottanut hänelle kyllin kiusaa... Ja minä huitaisin Bettyä kasvoihin, sillä hänhän oli kaikkeen syypää... ja isä uhkasi riisua ja piestä minut. Silloin minä juoksin lukitsemaan itseni huoneeseen... ja kun hän tuli, hyppäsin minä ulos ikkunasta... lankesin ja löin sääreni... Ja se oli kaikki Bettyn syy... uudesta vuodesta asti hän on koettanut päästä minusta eroon... ja nyt hän on siinä onnistunut... Mutta olenpa iloinen, että iskin häntä naamaan.»

Clem hyväili häntä surumielisesti.

»Tämän jälkeen et kai enää voi koskaan mennä takaisin?» »Minä en tahdo mennä takaisin — en, vaikka hän tulisi polvillaan Orznashista.»

»Etkö Ellenin lapsenkaan luo?»

»Oh, mitä siitä», huudahti Polly kiukutellen, »mitä järkeä on ajatella Ellenin lasta tai kenenkään naisen lasta... Minun on ajateltava itseäni; ja mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?»

»Minun kai on sitä ajateltava.»

Pojan tyynessä kärsivällisyydessä oli jotakin, mikä rauhoitti häntä, ja hän painautui Clemiä kohti niin lähelle kuin hänen kuohuileva rintansa salli.

»Olen iloinen, että tulin luoksesi, Clem. Juoksin tänne suoraan — ajattelin, ettei täällä vielä kaikki olleet makuulla; mutta sääreni ei sietänyt kovaa vauhtia.»

»Unohdin sinun kipeän sääresi, tipuseni. Annahan, kun katson sitä...»

He kumarsivat päänsä yhteen hiilloksen hohteessa, ja sitten tyttö kääri alas sukkansa, joka oli veren ja lian tahmassa. »Joku lasinsirpale kai putosi pihalle särkiessäni ikkunan, ja minä hyppäsin sen päälle.»

Haava oli pitkä, muttei järin syvä. Clem nouti vettä pakarista ja meni sitten yläkertaan hakemaan kolme valkoista nenäliinaansa. Polly kauhistui sellaista liinatavarain tuhlausta, niillä kun Clem sunnuntaisin kirkossa saattoi ylväästi pyyhkiä otsaansa. Hän olisi mieluummin repäissyt liepeen kurjasta alushameestaan. Mutta poika pysyi lujana eikä ollut liian kohtelias sanoakseen hänelle, ettei hänen rääsyissään ollut mitään kyllin puhdasta siteiksi.

Polly nojautui taaksepäin tuolilla Clemin kumartuessa hänen jalkojensa eteen, ja kun hän oli solminut kömpelöt solmunsa, lyyhistyi hän tytön viereen, lepuuttaen päätänsä tämän polvea vasten. Muutamaan silmänräpäykseen he eivät virkkaneet mitään. Tytön nyyhkytykset olivat nyt tyyntyneet, ja Clem vaivasi päätänsä monilla tuumailuilla.

»Onko Bob tuolla ylhäällä?» kysyi Polly äkkiä, tehden levottoman liikkeen päällänsä.

»Ei ole.»

»Emmekö sitten voi viipyä täällä yhdessä, kunnes hän tulee kotiin?»

»Sinä olet väsyksissä, tyttöseni. Sinun pitäisi päästä levolle. Annahan, kun vien sinut äidin luo — laittaahan hän toki sinulle tilaa.»

»Clem, salliiko äitisi minun jäädä tänne?»

»Hänen täytyy sallia.»

»Entä sisaresi ja veljesi?»

»Älä heistä välitä. Huomenna kuulemme, mitä he sanovat.»

Polly purskahti jälleen itkuun. »En tahdo kuulla, mitä he sanovat, — ei kai se mitään hyvää olisi. He eivät salli minun jäädä. Kuinka he sallisivatkaan, kun ei oma isänikään tahdo minua sietää? He eivät pidä minusta eivätkä siitä, että sinä minua rakastat... He lähettävät minut pois... ja mitä ihmettä minä teen?»

»He eivät lähetä sinua pois.»

Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja veti hänet lempeästi tuolilta viereensä lattialle. He kyyhöttivät yhdessä räsymatolla ja puristivat toisiaan hetkisen tiukasti, poski poskea vasten, sydänten sykkiessä yhteistuntein. Tytön sydämen syvät lyönnit ikäänkuin musersivat ja tukehduttivat Clemin oman sydämen. Hän tunsi omituista ahdistusta rinnassaan.

»Kai meidän täytyy mennä naimisiin, Polly — kauemmin odottamatta.»

»Oi, Clemmy...»

»Minulla on lähes kolmekymmentä puntaa säästössä, ja kun Jim saa sen tietää ja kuulee sinun olevan näin kodittomana, antanee hän perään.»

»Mutta jollei...»

»Sitten meidän täytyy järjestää asiamme ilman häntä.»

»Kuinka me sen voimme?»

»Jollakin tavalla. Onhan tässä äidilläkin sananvaltaa, ja kai me voimme taivuttaa hänet helpommin kuin Jimin.»

Polly hiipi lähemmäksi häntä, ja pojan käsivarret kietoutuivat taas hänen vyötäisilleen, yhtyen hänen selkänsä takana. Hän veti tytön verkalleen itseänsä vasten, tuijottaen hänen väsyneeseen, pehmeään suuhunsa, joka ammotti avoinna kuin loukkaantuneen, hellyyttä kaipaavan lapsen. Sitten Clem äkkiä syttyi, ja hänen oma suunsa painui tytön huulia vasten. Hän puristi häntä niin voimakkaasti, että molemmat näkyivät siitä kärsivän. Clemin koko ruumis tuntui ruhjoutuvan hänen puristaessaan tyttöä itseään vasten. Vihdoin tämä parahti: »Älä, Clemmy, älähän!» Mutta Clem puristi häntä yhä lujemmin vain. Tyttö ponnisteli, mutta hän ei välittänyt — vastustus tuotti hänelle omituista riemua... Hän oli mies, rakasti häntä vihdoinkin miehen tavalla. — »Älä pelkää rakkautta... minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni piikkiäinen... minä rakastan mustalaisen tapaan...»

Siinä hän seisoi kaikkine kurjine, pörröttyneine sulkineen kuin kuvapatsas tanhualla... Kova kivi rakkauden sydämessä...

Hän päästi Pollyn äkkiä irti, kyyrötti kantapäillään tytön edessä räsymatolla, ja poskilla paloi häpeän puna.

»Mikä nyt on, Clemmy?»

»Suo minulle anteeksi.»

»Mikä sitten?»

»Että olin kiihkeä.»

»Ei se mitään, rakkaani.»

»Minä rakastin sinua julmasti enkä lempeästi.»

»Et sinä minua julmasti rakastanut — älä noin kummallisia puhu.»

»Rakastinpa — minä rakastin sinua aivan niin kuin _hän_ rakastaa Bobia.»

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

Polly alkoi jälleen itkeä, ja Clem otti hänet takaisin syliinsä. Tällä kertaa hänen lämpönsä ja painonsa, kun hän lepäsi hervottomana kuin lapsi hänen kyynärpäänsä koukussa, hänen avuttomuutensa ja alistumisensa herättivät Clemissä aivan toisenlaista vastakaikua. Tytön sekä ruumiillinen että siveellinen antautuminen hänen valtaansa ja armoilleen synnytti hänessä syvää sääliä ja suojelevaa hellyyttä.

»Älä itke, Poll», lohdutti hän, »älä itke, kultaseni. Kaikki on jo pian ohitse — kaikki odotuksemme ja tuskamme.»

Clem nousi ja veti tytönkin pystyyn.

»Minne sinä aiot minut viedä?»

»Äidin luo. Hän sallii sinun nukkua huoneessaan aamuun asti... Ja minä sanon hänelle, että menen sinun kanssasi naimisiin tästä päivästä kuukauden kuluttua.»

18.

Seuraavan päivän iltana oli perhe tullut enemmän tai vähemmän siihen johtopäätökseen, että Clem oli »täysikasvuinen». Jim ja Mary olivat aamulla heränneet uutiseen, että Polly Ebony oli talossa, karattuaan Orznashista, ja että hänet oli ottanut vastaan rouva Fuller, joka nyt kannatti Clemin mieletöntä päätöstä naida hänet viipymättä.

Elizabethin olivat Clemin ja Pollyn vakuuttelut taivuttaneet myöntyväiseksi. Viimemainittu oli pimeässä istunut lähes tuntikauden hänen vuoteellaan. Repaleisen, likaisen ja kodittoman tyttöraukan tila oli herättänyt hänessä sääliä, ja näiden lasten lempi säesti hänen oman sydämensä uutta sarastusta. Viisikuukautinen leskeys oli tehnyt Elizabethin omituisen kukoistavaksi. Tytön tavoin hän oli vielä kerran oppinut istuskelemaan päivänlaskua katselemassa ja hengittämään sisäänsä helmikuun tuulten tuomaa kesän ensi tuoksua. Kolmekolmatta vuotta uinuneet ja puoliksi tukahtuneet toiveet alkoivat jälleen elpyä ja kuiskailla, ja Clemin ja Pollyn rakkaus manasi ne nyt esille pimennostaan.

»Onhan kyllä totta», virkkoi äiti, »että he ovat vain lapsia. Mutta lapsetkin voivat rakastaa, ja nämä kaksi ovat rakastaneet toisiaan uskollisesti siitä asti, kun he kolme vuotta sitten toisiinsa tutustuivat. Saakoon Clem Pollyn hoiviinsa, niin näette, ettei hän enää ole mikään pikku poika.»

»Clem on poikamaisempi kuin useimmat hänen ikäisensä nuorukaiset», huomautti Jim.

»Enpä ole», vastasi Clem, »koskapa jo kosiskelenkin».

»Ja millä sitten aiot elättää vaimosi?»

»Minä teen työtä, niinkuin nytkin, ja minä olen säästänyt neljäkymmentä puntaa huonekaluihin.»

Tämä oli uutta vanhimmalle veljelle eikä ollut häneen tehoamatta.

»Mitä! Olet säästänyt ne palkastasi?»

»Tietenkin.»

»Säästelit silloinkin, kun isä-parka maksoi sinulle vain viisi shillingiä viikossa?»

»Minä säästin siitä puolet.»

»Ja sitten lokakuun hän on lainannut minulle neljä puntaa», pisti Robert väliin. »Muutoin hänellä olisi enempikin.»

»Sitä en epäile», sanoi Jim ivallisesti. Mutta Clem loi kiitollisen katseen veljeensä. Bobin puolustuksesta saattoi olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta tuntui kuitenkin lohduttavalta, että tämä oli hänen puolellaan.

»Kolmellakymmenellä punnalla ei nykyisin sisusteta taloa», sanoi Mary.

»He saavat sillä kaikki, mitä tarvitsevat», väitti rouva Fuller; »he eivät aiokaan asettua Buckinghamin palatsiin».

»Ei voi elää huonekaluilla», virkkoi käytännöllinen James, »ja sittenkään, vaikka jäisit töihin Bodingmaresiin, ei kolmetoista shillingiä viikossa riitä teidän molempain ruokaan, enkä minä voi suorittaa enempää».

»Juttelit viime viikolla, että oli otettava tyttö kananpoikia hoitamaan», virkkoi Clement rohkeasti; »miksikä et ottaisi Pollya niiden hoitajaksi? Jokuhan sinun täytyy saada niiden monien uusien Wyandottein vuoksi. Polly ymmärtää siipikarjaa ja hoiti sitä mainiosti Orznashissa.»

»Osaan minä hoitaa vasikoitakin», lisäsi Polly toivoen, että hänen Clemin sukulaisia kohtaan tuntemansa pelko sallisi hänen äänensä kohota kuiskausta kuuluvammaksi.

»Hankkimani palvelustytön tulee hoitaa myös sikoja ja maitotaloutta», sanoi Jim.

»Sitten sinun täytyy maksaa hänelle seitsemän shillingiä viikossa ja antaa ruoka, mutta Polly tekee sen muonatta.

Minä lupaan, että molemmat tulemme toimeen kahdellakymmenellä shillingillä viikossa ja asunnolla.»

»Ja missä se asunto olisi? Minulla on vain se, jota nimitetään Pookwelliksi, ja siinä mökissä asuu Bantonyn mies.»

»Voithan sanoa hänet irti. Hän maksaa ainoastaan kaksi shillingiä viikossa, ja sillä säästäisit minun ruokani. Kaihan minä syön enemmän kuin kahden shillingin edestä viikossa?»

»Syöt kai», sanoi Mary, »eipä riittäne kaksitoistakaan. Sinun täytyy tavattomasti hillitä ahmattimaisuuttasi, jos mielit kahdellakymmenellä shillingillä elättää itsesi ja vaimosi.»

»Mikseivät Clem ja Polly voisi jäädä tänne?» sanoi rouva Fuller. »Voisivathan he asettua siihen huoneeseen, joka nyt on Clemin ja Bobin hallussa, ja Bob voisi mennä Jimin huonetoveriksi.»

»Te haastelette kuin kaikki jo olisi päätöksessä», virkkoi Jim, »mutta sitä se ei ole. Ei ole järkevää, että Clem menee tuolla iällään naimisiin. Hän on ihan poika. Minä olen isäntänä täällä, eikä hän pääse naimisiin minun luvattani.»

Mutta vaikkei asia sinä päivänä sen enempää edistynyt, päästiin toki pitemmälle seuraavana ja sitä seuraavana. Jim oli pohjaltaan hyväluotoinen ja tuumi, ettei hän voinut työntää Pollya oman onnensa nojaan eikä pakottaa häntä menemään takaisin kotiinkaan, jossa häntä kohdeltaisiin pahoin ja josta hänet ehkä jälleen karkotettaisiin. Ja Jim piti myöskin nuoresta Clem-veljestään, jonka tottelevainen luonne ja uurastus talon hyväksi oli liikuttanut hänen sydäntään. Clem oli vakava, säyseäluontoinen poika, joka kyllä naineenakin ahertaisi yhtä ahkerasti, ei rimpuilisi eikä pöyhkeilisi. Tosin hän oli liian nuori perhettä perustamaan, mutta hän oli kyllin tyyni ja luotettava ja aivan varmaan rakastunut Pollyyn. Sukulaisuussuhde orznashilaisten kanssa oli kyllä kolaus bodingmaresilaisten oman arvon tunnolle. Mutta eikö Bob jo kauan sitten ollut järkyttänyt tuota kunniantuntoa, joten ei nyt enää ollut juuri syytä harmitella? Robertilla oli enemmän osaa Clemin asioiden järjestelyssä kuin olisi voinut aavistaa. Hänen puolustelunsa ei tosin mitään hyödyttänyt. Mutta se seikka, että Bodingmares osaltaan jo oli syyllinen samanlaiseen paheeseen kuin Orznash — että ihmiset mutistivat suutaan ja pudistivat päätänsä yhtä paljon toiselle kuin toisellekin, — painoi Jimin vaa'assa hänen punnitessaan asiaa.

»Minusta on aivan oikeinkin, että poika saa pitää päänsä», sanoi hän Marylle. »Bob on menetellyt mielensä mukaan jo monet monituiset vuodet, eikä hän ole puoliksikaan yhtä kelvollinen. Tyttö on silaamaton, mutta hänellä on kunnollista vapaatilallisen verta suonissaan, eikä ole hänen syynsä, että hänen omaisensa ovat poikenneet väärille poluille. Hän on tanakka pieni työntekijä — auttaa meitä talousaskareissa, — hiljainen kuin hiiri ja siivo suustaan. Jos hän ottaa hoitaakseen kanat seitsemästä shillingistä viikossa ja Clem tyytyy kolmeentoista ja Pookwelliin ilman ruokaa, niin silloin kai voitamme kaupassa.»

»Muttei se auta meitä nousemaan takajaloillemme ja vastustamaan Bobia, jos antaudumme säädyttömiin suhteisiin Cleminkin talolta. Kahdesta mädästä munasta ei saa yhtäkään tuoretta, enkä käsitä, kuinka voisimme korjata Bobin viat vielä pahemmilla Clemin puolelta.»

»Clemin ei ole pahempia. Noin ei sinun tulisi sanoa.»

»Mutta Clem menee tyttönsä kanssa naimisiin, — Bob ei toki ole ollut kyllin katala sitä tehdäkseen.»

»Bobin laita on toinen. Olisi häpeä, jos Bob naisi mustalaisensa. Mutta Clemillä on siivo, hiljainen tyttö, vaikka hän tuleekin huonosta kodista ja on saanut huonon kasvatuksen. Ja Clem itse on siivo, hiljainen ja vakava nuorukainen, joka on ahertanut uutterasti ja säästänyt rahoja. Kyllä kai meidän tulisi sallia hänen pitää päänsä.»

»Hän on vasta lapsi.»

»Sanoinhan sinulle, että hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava, mikä ei riipu ikävuosista. Hän on säästänyt rahojakin, ja sellainen kysyy miestä.»

19.

Kun Jim oli taipunut hänen toiveilleen myötätuntoiseksi, ei Clemillä enää ollut mitään pelättävää. Hän ei kuitenkaan pilkulleen täyttänyt Pollylle antamaansa lupausta, sillä häät vietettiin vasta kesäkuun alussa. Siihen mennessä Clem oli hyvin sivuuttanut kahdeksannentoista syntymäpäivänsä, ja Polly oli Maryn ja rouva Fullerin ohjaamana oppinut talousaskareita. Tyttö teki parhaansa osoittaakseen kiitollisuuttaan näiden ihmisten ystävällisyydestä, joiden säännölliset tavat saivat hänet ymmälle, ja näyttääkseen kelpaavansa Clemin vaimoksi ja sellaisena hoitamaan Pookwellin mökkiä. Hän totteli nöyrästi Marya, kun tämä sanoi hänelle, että ainoastaan »hulttiot» panevat porsliinit ja lasit samalle tarjottimelle hän oppi, kuinka perin sopimatonta oli tuoda vanukas pöytään, ennenkuin liha ja vihannekset oli korjattu pois, tai tehdä vuode summakaupalla, sen sijaan, että jokainen lakana ja huopa oli erikseen levitettävä ja oikaistava, tomuttaa huonetta ikkunaa avaamatta tai tehdä tuli takkaan ensin kuivaamatta puita uunissa. Hänet opetettiin keittämäänkin, ja kolmen kuukauden päästä hän osasi valmistaa ne kymmenen tai kaksitoista ruokalajia, jotka vapaatilallisen ravintojärjestelmään kuuluivat. Rouva Fullerilta hän oppi suloisempaa tietoa: mistä vanukkaasta Clem enimmin piti, kuinka paljon maitoa ja sokeria oli pantava hänen teehensä, kuinka valmistettava hänen suklaansa, kun hän aamusella juoksahti sisälle vähän haukkaamaan ja Pollya puhuttelemaan, kuinka oli parsittava hänen sukkansa, paikattava hänen paitansa ja kuinka kiilloitettava hänen saappaansa juhlatilaisuuksia varten.

Pollyn omaiset jättivät tytön jotakuinkin rauhaan. Jim ja Clem olivat yhdessä käyneet Tom Ebonyn puheilla muutama päivä sen jälkeen, kun karkulainen oli saapunut Bodingmaresiin. Mutta Tom istui vain piippu suussa eikä hänellä ollut paljoa sanottavaa tyttärestään. Pidettäköön hänet, jos niin halutaan — hän oli saanut tytöstä kyllänsä. Polly oli tuottanut hänelle jo tarpeeksi vaivaa. Tahtoiko nuori Fuller hänet naida? Onnea vain! Tyttö oli kohdellut hänen omaa vaimoaan häpeämättömästi ja kaipasi paljon peräänkatsomista. Niin, kyllä hän suostumuksensa antoi — rehellisesti varoitettuaan. Hän oli iloinen nähdessään tyttärensä niin hyvin turvattuna.

Jim oli mielissään siitä, ettei Ebony halunnut näytellä osaansa naimiskaupoissa. Näytti paremmalta, jos tuli tiedoksi, ettei Clemin ja Pollyn avioliitolla ollut taottu mitään yhteiskunnallista yhdysrengasta heidän ja Orznashin välille. Hänen mielestään oli parasta esiintyä säälin merkeissä — sääliväisenä koditonta tyttöä ja nuorten rakkautta kohtaan. Vähitellen hän alkoi pitää itseään jalomielisenä henkilönä, joka otti orporaukan kotiinsa, kasvatti hänet oman perheensä keskuudessa ja lopuksi toimitti hänet kunnialliseen avioliittoon nuoremman veljensä kanssa, jonka maallisia olosuhteita hän oli siinä määrin edistänyt, että tämä kykeni tuon askeleen astumaan. Jotkut kyläläiset katselivat asiaa samassa valossa kuin Jim ja häntä ylistettiin kunnon mieheksi. Toiset kuitenkin mielivät pitää häntä pakotuksen uhrina. Rouva Fuller oli antanut suostumuksensa, ja hän oli Jimin kanssa yhdessä nuoren Clementin holhooja; tietenkään ei Jimillä ollut varaa uhrata veljensä palveluksia talon töissä, — jos Clem olisi uhannut lähteä, olisi herra Fuller joutunut varsin täpärälle, hän ei olisi koskaan saanut toista sellaista apulaista sillä palkalla, jonka hän pojalle suoritti...

Häissä oli suuri väenpaljous, sillä jokainen, olipa sitten tullut osoittamaan hyväksyvänsä Jim Fullerin käytöksen tai nauttimaan hänen hämmennyksestään, oli utelias näkemään nuoren morsiamen ja sulhasen, jotka olivat miltei lapsia. Polly oli vähän tunnettu High Tiltin kirkonkylässä, jossa hän kävi vain harvoin; Clemin tunsi jokainen, ja nyt kävi selville, että hänestä yleensä pidettiinkin. Tosin hän oli muutamissa suhteissa omituinen ja hiukan muokkaamatonkin, ja kun hän puolusti Bob-veljeä, niin epäiltiin, että hän itsekään oli aivan reilu, mutta jokainen tunnusti hänen olevan säyseän, kohteliaan ja rohkean pikkumiehen, jolle kaikkien täytyi toivoa hyvää.

Vihkiminen tapahtui High Tiltin kirkossa, jota eivät synkistyttäneet mitkään muistot »isäparasta» ja jonka sekä Jim että Mary sen vuoksi katsoivat ylevämmäksi ja sopivammaksi paikaksi vapaatilallisen vihkimiseen kuin Throwsin kappelin. Oli ollut suurta levottomuutta vastuunalaisempien Fullerien mielessä siitä, kuka ryhtyisi naittajaksi. Tom Ebony olisi voinut sen tehdä, mutta Jimistä sopi Polly parhaiten orvoksi, jonka hän, Bodingmaresin Jim Fuller, oli pelastanut huonomaineisesta ympäristöstä. Sitäpaitsi oli Tom lähtenyt Bettynsä ja tämän lapsen kanssa kahdeksi viikoksi Brightoniin eikä olisi ollut löydettävissä sinä ainoana päivänä, joka mukavasti sopi heinänkorjuun ja lampaiden keritsemisen väliin. Ja kun Pollylla ei ollut muuta sukulaista, niin esiintyi hänen naittajanaan Shoyswellin Dunk, joka katsoi ikäänkuin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kehittyneen siitä, että hän monet monituiset vuodet oli ostanut rehujuurikkaita Orznashista ja aina kehunut Ebonyn juurikkaita hyviksi, välittämättä siitä, mitä tämän elintavoista ehkä ajateltiin. Sulhaspoikana oli valitettavasti Robert, — Clem oli tahtonut hänet saada, korostaen vaatimustaan niin paljon, että moinen kiittämättömyys suututti Jimiä. Robert lihallisine kasvoineen, harhailevine sinisine silmineen, paksuine öljyttyine hiuksineen ja pienine leikattuine viiksineen, ruudullisissa polvihousuissaan keikaroiden, tärvelisi hää-tunnelman — toisi Bodingmaresin häpeän etualalle, jolta Jim niin hyvällä menestyksellä oli karkoittanut Orznashin häpeän.

Robert oli taaskin tullut äreäksi ja oikulliseksi. Ruumiillisen eloisuuden ja raa'an voiman pursunta oli keväällä lakannut. Hän näkyi menettäneen luottamuksen itseensä. Clem kummeksi, kuinka Hanna mahtoi käyttäytyä, mutta Bob näkyi viihtyvän hänen seurassaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Oliko mahdollista, että hän oli suruissaan veljensä lähenevän avioliiton vuoksi, surren sen toveruussuhteen katkeamista, jota hän viime kuukausina tuskin oli näkynyt pitävän arvossa? Siltä ei tuntunut, sillä Robert suhtautui Clemin onneen riemulla, myötätunnolla ja innolla. Olipa tuonut hänelle kauniin hopeisen maustesäiliönkin, joka oli nuoren parin saamista lahjoista komein.

Kun Clem hääpäivänään tavallisen aamutyönsä jälkeen meni siistimään itseään ja pukeutumaan juhlaan, tapasi hän Robertin makuuhuoneessa jo täydessä hääasussa, mutta tuskin vastaavassa mielentilassa, sillä hän istui aivan suorana tuolilla sänkynsä vieressä, iso raamattu polvillaan.

»Hei! Mitä on tapahtunut?» kysyi Clem riistäen puuvillaiset työtamineet yltään.

»Jotakin kauheaa.»

»Mitä sitten?»

»Olen saanut varoituksen.»

»Raamatustako? Mitä sinä sen kanssa puuhailet, Bob? Oletpa sinä kovin omituinen.»

»Minä näin sen tuolla — löysin sen ottaessani esille paitojani ja tuumin: 'Katsotaanhan, mitä sillä on sanottavaa.' Ja niin minä avasin sen, kuten on tapana tehdä, ja luin: 'On hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin.'»

»No, entä sitten? Ethän voi lukea raamattua tuolla tavalla.»

»Se on oikea tapa sitä lukea — silloin se ilmoittaa asioita.»

»En ole iässäni kuullut kummallisempaa, pakanallisempaa väitettä. Taisivathan ihmiset menetellä siten ennen muinoin, kun ei kukaan mitään tiennyt eikä ymmärtänyt.»

»Älä tule sanomaan minulle, etten minä mitään ymmärrä.»

»En minä sitä sanonutkaan. Sanoin vain, ettei sellainen menettely ole järkevää.»

»Luulet tietäväsi paljonkin uskonnosta vain siksi, että sinut kohta vihitään pitäjän kirkossa. Kirkko ei voi sinun hyväksesi mitään tehdä, mutta raamattu voi — raamattu on Jumalan kirja. Kuulehan, minä avasin sen jälleen ja siinä sanottiin: 'Silloin he huutavat, mutta minä en kuule.'»

»Mutta, Bob...»

»Pidä suus kii! Et käsitä uskonnosta mitään, jollet tässä näe selvästi Jumalan sormea. Sanon sinulle, etten välitä rahtuakaan pitäjänkirkostasi. Minun uskontoni on raamattu, niinkuin isänikin oli.»

»Mutta, Bob, minä en tiennyt sinulla mitään uskontoa olevankaan.»

»Noin sinä yhä ivaat ja epäilet minun uskontoani, koska se ei ole sama kuin omasi.»

Clem nielaisi äreän vastauksen, joka hänellä jo oli huulillaan. Sulhasen ja sulhaspojan ei sopinut kiistellä jumaluusopillisesta kysymyksestä ihan häiden edellä. Sitäpaitsi näytti Bob-parka niin alakuloiselta ja säikähtyneeltä. Clem otti raamatun käsiinsä ja avasi sen umpimähkään.

»Tuossa sanotaan: 'Kolme maljaa, tehdyt mantelinmuotoisiksi, ynnä nuppu ja kukkanen samassa oksassa — mitä siitä sanot? Eihän se merkitse mitään.»

»Kirja ei vastaa sinulle, kun et sinä usko, mutta se vastaa minulle. Anna se tänne... ei, pidä se... Pane se pois, — en saa säikähdyttää itseäni vielä pahemmin.»

Kun molemmat nuoret miehet olivat valmiit, menivät he nelipyöräisten rattaiden luo, jotka odottivat sulhasen saattuetta. Jim oli tarkasti seurannut paikkakunnan tapaa, jopa siihen määrin, että oli lähettänyt Pollyn yöksi Shoyswelliin, jotta hänen »isänsä» toisi hänet vihkimätoimitukseen. Jim ja rouva Fuller istuivat kasvot hevoseen päin ja Mary selin siihen. Bob kiipesi sisarensa viereen, ja Clem oli juuri asettumaisillaan ajajan istuimelle, kun Jim äkkiä käsitti, että sulhasen oli sopivampi istua sisäpuolella. Bobin täytyi siis nousta ajajan viereen suureksi mielipahaksi ja Cleminkin harmiksi.

Morsian oli jo odotellut neljännestunnin kirkossa, koska kaikki Shoyswellin kellot olivat edellä. Alussa Clem tuskin tunsi häntä hänen heleänsinisessä, kermanvärisillä pitseillä koristetussa hääpuvussaan. Olipa hän laittanut hiuksensakin nupulle, mikä antoi hänelle omituisen, täysikasvuisen ulkonäön. Vasta kun tyttö käänsi häneen silmänsä, joihin viimeiseltä oli tullut kummallisen vetoava ja alistumista ilmaiseva, välähdykseksi syttynyt katse, näkyi hän tuntevan oman pienen Pollynsa, Orznashin mustan lampaan, jonka hän nyt ottaisi hartioilleen. Tyttö pani kätensä hänen kainaloonsa heidän, koko seurueen, astuessa kirkonkäytävää pitkin, ja nuorukainen puristi tuota tiukkaan kiiltonahkahansikkaaseen puettua kätöstä hellästi itseään vasten.

Hän oli unohtanut vetää omansa käsiinsä, ja toimituksen ensimmäinen osa jäi häneltä melkein huomaamatta hänen hartaasti yrittäessään saada niitä käsiinsä. Hän päätti tyytyä yhteen — olihan melkein mahdotonta pidellä sellaista pientä esinettä kuin sormusta hansikkaat kädessä. Sekä hän että Polly olivat opetelleet vihkimiskaavan hyvin huolellisesti, joten ei kumpikaan tehnyt erehdyksiä, vaikkakin Polly silloin tällöin uhkasi käydä sanattomaksi. Rovasti Brackpool suoritti toimituksen ripeästi, ottaen heiltä heidän lupauksensa, ja pian he pitelivät hänen kauhtanansa sivunauhojen laajoja päitä hänen peruuttamattomasti antaessaan heidät toisilleen.

Kaikki kävi hyvin tyynesti ja nopeasti. Clem piti papin pehmeäsointuisesta supattavasta äänestä, joka suuresti poikkesi High Tiltin kappelissa tavallisesti käytetystä rukousäänestä, mutta muut perheenjäsenet olivat kiusaantuneita, kun eivät voineet hänen »tuolla lailla mutistessaan» löytää kohtia, ja Robertilta jäi kuulematta, mitä Abrahamista sanottiin, vaikka hän erikoisesti oli sitä odotellut. Kaiken kaikkiaan tuottivat pitäjän kirkon mahdollisuudet jonkinlaista pettymystä, sillä toimituksen jälkeen urkuri eksyi soittaessaan Mendelssohnin häämarssia, ja Clem talutti morsiamensa kirkosta äänettömän hiljaisuuden vallitessa.

Toimitus oli käynyt niin nopeasti, että sulhasen kuski ei ollut vielä palannut »Royal Georgen» kapakasta, jonne oli pistäytynyt nauttimaan virvokkeita, ja Clemin ja Pollyn täytyi odottaa pari, kolme minuuttia tuoksuvan kesäkuuron tihutuksessa sillä välin, kun häntä käytiin noutamassa takaisin velvollisuuksiaan täyttämään. Kirkkoväki kerääntyi heidän ympärilleen, ja ulkopuolella kirkkopihassa odotelleet syytivät heidän päälleen konfetteja. Tuhatväriset hiutaleet leijailivat kuulakassa sateessa, tähdittäen Pollyn sinisen puvun ja Clemin mustan villatukan. He olivat liian hämillään puolustautuakseen, mutta kumarsivat yhdessä päätänsä seisoessaan käsi kädessä ja nauraa kikattivat värähtelevän sateenkaaren heidät sokaistessa.

»Onnea sinulle, pikkuveli!» huudahti Hanna Iden, äkkiä työntyessään esille serkkunsa Darius Ripleyn kanssa ja heittäessään kourallisen riisiä hänen kasvoillensa.

Riisi oli toista kuin konfetit — se koski ja kirvelsi. Clem vetäysi pois ja Hanna nauroi.

»Minä säikähdytin sievän sulhasen — mutta tiesinhän, että hänet on helppo säikähdyttää. Olen säikähdyttänyt hänet ennenkin.»

Hetkisen hän seisoi pojan edessä, heiluen Dariusta vastaan, jonka käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Sitten Clem kauhukseen huomasi, että Bob oli tulossa Hannaa puhuttelemaan, tunkeutuen Pontien, Dunkien, Pepperien ja Shovelien välitse... Bob ei välittänyt kestään, hän tahtoi puhutella tyttöä heidän kaikkien nähtensä.

Mutta tämä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan nauroi jälleen ja nojasi päätänsä Dariuksen olkapäätä vasten. Sitten hän kääntyi ja riensi pois, yhä nauraen, saman näppärän, pienen mustalaisnuorukaisen astuessa hänen vieressään.

Kauhean tuokion ajan Clem luuli, että Robert lähtisi heidän perästään, mutta väkijoukon kääntyessä aaltomaisesti ja ryhmittyessä Hannaa manaamaan, tungettiin hänet takasin pylväskäytävään; ja seuraavassa silmänräpäyksessä saapui kuski epätoivoisesti juosten ja osoittautuen kuskiksi vain vyötäröä myöten, sillä alempaa hän oli työmies rohtimisissa housuissa ja savitahmaisissa saappaissa.

Fullerin ja Dunkin väki kapusi nyt ensimmäisiin ajopeleihin, jättäen toisissa seuraamaan niin monta kuin niihin mahtui. Polly istui Clemin polvella hyvin hiljaisena ja säikähtyneenä, kankeana ja hengästyneenä paksussa puvussaan ja sulhasensa kuumassa, tiukassa puristuksessa.

20.

Suuri seurue istuutui hääpäivänä aamiaiselle Bodingmaresissa. Se oli katettu ruokasaliin, jota ei käytetty enempää kuin pari kertaa vuodessa, paitsi vastaanottohuoneena niille hienommille vieraille, jotka toisinaan itse kävivät noutamassa munia ja voita maatilalta. Seinät olivat vihreät — valitettavasti aivan toisenlaista vihreänvivahdusta kuin ikkunoihin pujotetut verhot — ja koristellut täytetyillä linnuilla. Oli myöskin värikuva kuningatar Victoriasta, puupiirros Frithin rautatieasemasta ja pari kolme lihavia lapsia ja enkeleitä esittävää saksalaista väripainosta. Ikkunalaudat olivat sullotut täyteen kasveja, enimmäkseen sanajalkoja ja kaktuksia, jotka vielä enemmän vaimensivat verhojen välitse tunkeutuvaa vihervää valoa. Ruokasali oli jotakin erikoista ja harvinaista naapuriston talonpojilla ja kohotti Bodingmaresin melkein aateliskartanon arvoon.

Pöytä melkein täytti huoneen, ja vieraiden täytyi huolellisesti puristua paikoilleen sen ympärille. Keskellä oli hääkaakku, Bulverhythen sokerileipurin mestariteos, ja hän oli myöskin hankkinut tortut, hyytelöt, lihapiirakat ja viinin. Mutta vaikka kaksi karahvia olikin täynnä Australian vaaleaa burgundia, oli teekannu kuitenkin kunniasijalla, kohoten sen ympärille asetettujen kuppirenkaitten yli. Kotoista liike-elämääkään ei Bulverhythen tungettelija ollut kokonaan hyljännyt, sillä High Tiltin maustekaupoista ostetulla säilykelohella ja säilykehummerilla täytetyt lautaset hillitsivät hillojen ja torttujen hohtavia värejä.

Kesti lähemmäksi viisi minuuttia ennenkuin jokainen oli asettunut paikalleen. Pöydän toisessa päässä istui Jim Fuller, talonisäntä, äiti toisella puolellaan ja sisar toisella. Vastakkaisessa päässä pieni morsian ja sulhanen kainosti yhteenlyöttäytyneinä katselivat tätä hommaa. Sivuilla istui talollisia perheineen — Udiamin Pont, Boarsneyn Willard, Shoyswellin Dunk, Haiselmanin Cox, Little Londonin Pix ja Weightsin Pepper — viimemainittu leskimies ja istuen mahdollisimman lähellä Elizabeth Fulleria, jonka kaula ja kasvot olivat pehmeät ja silmät loistivat suurina ja nuorina, vaikka tukka alkoikin vaalentua. Saapuvilla oli myöskin pari tuttavaa Bulverhythestä, muistona niiltä ajoilta, kun perhe asui kaupungissa. Näiden joukossa oli sokerileipuri, joka oli aterian järjestänyt, ja hänen tyttärensä Mabel. Nämä olivat jokseenkin jyrkkänä vastakohtana naapureilleen — Arthur Powland kaupunkilaistakissaan ja pehmeässä kauluksessaan toisten mustille takeille ja kurkunkuristajille, Mabel sievässä nutussaan ja hameessaan, pieni hattu kallellaan päässä, näiden silkkipuseroiden, kaulahelyjen ja isojen satakaunoilla päärmättyjen olkihattujen keskellä.