Part 18

»Ja minä palaan isän luo Bulverhytheen.»

»Mabel, sitä sinä et voi etkä saa!» huudahti Polly. »Mitä tapahtuisi, kun asia selviytyisi, niinkuin se varmasti selviytyy, ja Bob kotiin tullessaan näkisi, että sinä ja pienokainen olette poissa.»

»Se asia ei selviydy — usko minun sanani. Joka tapauksessa hänet tavattiin Hannan parissa, ja se riittää minulle.»

»Ka, oletpa sinä kauhean julma», nyyhkytti Polly; »Bob-paralta hajoitetaan koti jonkun typerän erehdyksen vuoksi, joka on tapahtunut.»

»Kaiketikin ne mustalaiset ovat tehneet hänelle kepposen», sanoi Clem. »Darius tietenkin oli hänelle mustasukkainen ja tahtoi kostaa hänelle sen, että hän kerran oli niin pihkaantunut Hannaan.»

Se oli onneton huomautus. Mabel purskahti myrskyiseen itkuun ja ponnistautuen seisaalleen hapuili ovea.

»Clem, senkin pöllö! » huudahti Polly. »Mabel, eihän hän tarkoita muuta kuin mikä on ollutta ja mennyttä.»

»Mikään ei ole ollutta ja mennyttä. Hän ei minua koskaan rakastanut... aina vain häntä... ja yhä edelleenkin häntä... Minä menen isän luo — nyt — tänä iltana.»

Hän hapuili ovenripaa kyynelten sokaisemana. Hän oli itkenyt itsensä ihan sairaaksi, ja kun hän siinä hapuili ja horjui, sai hän äkkiä rajun kohtauksen.

Polly riensi hänen luokseen.

»Tule minun kanssani, Mabel. Älä enää tuskittele. Sinä et voi lähteä mihinkään ainakaan tänä iltana; sinä olet laittanut itsesi sairaaksi. Tule, niin autan sinut vuoteeseen, ja Clem ja minä viivymme koko yön täällä, ja huomenna hän ensi työkseen lähtee Headcorniin.»

»Ja minä lähden Bulverhytheen.»

Polly näki hyödyttömäksi yrittää puhua hänelle järkeä siinä tilassa kuin hän nyt oli. Hän puolittain talutti, puolittain raahasi hänet yläkertaan siihen huoneeseen, jossa Robertin lapsi nukkui. Kun Polly näki pienen mustakutrisen pään valkoisten pielusten keskellä vuoteessa, tuli hänen sydämensä äkkiä helläksi ja kaihomieliseksi. Hän kumartui pikku Natin yli, rinta haikeasti kuohuen, ja pari kolme kyyneltä putosi pojun kasvoille.

»Minä jätän sen tänne sinun hoiviisi, jos haluat», virkkoi Mabel.

Se oli valtioviisautta hänen puoleltaan.

»Teetkö sen»? kysyi Polly kiihkeästi ja epäluuloisesti.

»Jos tahdot. Isä ei välitä lapsista, ja minä tiedän, että sinä pidät hänestä hyvän huolen... Enkä minä halua riistää Bobilta hänen lastaan, jos hän tahtoo sen pitää; mutten minä koskaan palaa hänen luokseen — en koskaan — en koskaan. Minä olen katkaissut suhteeni Bobiin, — ja olisipa Jumala suonut, etten olisi niitä koskaan aloittanutkaan!»

18.

Clem lähti Headcorniin aivan ensimmäisellä Rotherin laakson rautatiellä kulkevalla junalla. Sittenkin hän saapui juuri viime hetkellä ehtiäkseen kreivikunnan oikeusviranomaisten edessä toimitettavaan tutkintoon. Bobia vietiin juuri syytettyjen paikalle, kun Clemin vihdoinkin onnistui päästä lakitupaan. Hänen veljensä näkeminen säikähdytti häntä. Melkein unettomana yönä ja pitkällä tärisyttävällä matkalla eivät mitkään niistä erilaisista otaksumista, jotka olivat hänen mieleensä juolahtaneet, olleet hänen laskelmiinsa tuoneet Robertin rikoksen mahdollisuutta. Mutta nyt, kun hän näki hänet — nuo ajelemattomat menehtyneet kasvot ja nuo kaameat silmät tuli hänen syyllisyytensä yhdeksi niistä mahdollisuuksista, jotka hänen täytyi ottaa laskelmiinsa. Bob ei olisi näyttänyt tuollaiselta, jos hän olisi ollut vain olosuhteiden, väärinkäsityksen, kostotarkoituksessa keksityn juonen uhri. Hän olisi tiennyt, että hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä, että mustalaisjoukkue ei ollut kovin pelättävä syyttäjänä. Tietenkin tekisi Hannan osuus jutussa sen hänelle varsin vaikeaksi; tämä olisi kenties saattanut hänet kovaan kiusaukseenkin. Mutta se seikka yksinään ei ollut kylliksi selittämään hänen kurjaa ulkonäköään eikä sekään, että nuo aikaisemmat suhteet tuohon naiseen mahdollisesti paljastettaisiin tuomioistuimen edessä. Eihän hänellä ollut mitään mainetta menetettävänä; hän ei ollut koskaan esiintynyt muuna kuin kääntyneenä syntisenä. Pahojen tekojensa tarinan hän oli itse kertonut monen kylän saarnastuolista, julistanut sen monissa kyläteiden risteyksissä; hänellä ei saattanut olla mitään sitä vastaan, että se täälläkin toistettaisiin.

Ja kuitenkin seisoi tuossa murtunut mies, pää kumarassa, leuka lerpallaan ja kamalat punaiset juovat silmien ympärillä, jotka näkyivät tuijottavan johonkin näkymättömään ja kauheaan lakituvan seinän tuolle puolen... Clem muisti, että hänellä oli ollut tuollainen ilme ennen kääntymyksensä päiviä, kun hän oli varma siitä, että hän oli tuomittu kadotukseen. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui; hän ei vastannut tuomioistuimen puhemiehen kysymyksiin. Hän seisoi vain siinä ja näytti — tuomitulta.

Esitettiin kysymys, tunnustaisiko vai kieltäisikö hän syyllisyytensä; ja Clem tiesi, että Bobin vastaus olisi ehdottomasti ratkaissut asian häneen itseensä nähden. Mutta Bob kieltäytyi kaikesta puolustuksesta, kieltäytyi vastaamasta tuomarin kysymykseen. Hän seisoi vain siinä mykkänä ja masentuneena. Siis merkittiin hänen puolustuspuheekseen: »ei syyllinen».

Sitten käskettiin todistajat esille. Darius Ripley, Hanna Ripley ja Truffeny Lovell olivat todistajina samoin kuin ne kaksi maanviljelijää, jotka olivat tappelun keskeyttäneet. Dariuksen kaula oli siteessä, ja hän näytti kalpealta ja järkkyneeltä — hänen sallittiin todistaessaan istua. Kukaan mustalaisista ei näyttänyt reippaalta todistajain aitiossa, he olivat liian tottuneet siihen, että se oli eteisenä syytettyjen osastoon. Kun Darius oli lopettanut todistuksensa ja syytetyltä kysyttiin, oliko mitään kysymystä, jonka hän halusi todistajalle tehdä, oli se ilmeisesti tukala hetki sekä Ripleylle että heidän sukulaisilleen. Mutta Robertilla ei ollut mitään kysyttävää.

Näin rohkaistuneina toipuivat todistajat melkoisesti hermostumisestaan, ja kaunis tarina esitettiin pidätettyä vastaan. Darius Ripley oli tavannut hänet Castwisellin »Kruunussa», ja kun tämä ei voinut löytää yösijaa, kutsui hän hänet matkavaunuihinsa nukkumaan. Kutsu oli uudistettu seuraavaksi yöksi, ja Fuller oli viettänyt päivän saarnailemalla naapuristossa. Illallisen jälkeen täytyi Ripleyn jättää hänet kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja neljännestuntia myöhemmin hän kuuli äänekkäitä huutoja. Hän riensi apuun ja tapasi vaimonsa ponnistelemassa syytetyn kanssa. Hänen astuessaan telttaan karkasi Fuller hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jolleivät herrat Boorman ja Gain olisi ajoissa ehtineet väliin. Hanna vahvisti miehensä todistuksen. Hän kertoi muutama vuosi sitten tutustuneensa pidätettyyn Sussexissa, ja tämä oli vastustanut hänen avioliittoaan. Rouva Lovell ja molemmat maanviljelijät esittivät sitten selostuksensa, eikä näkynyt juuri muuta sanomista olevankaan. Bob ainakaan ei puhunut mitään.

Clem istui suorana kuin tanko, pidellen molemmin käsin kankeaa huopahattuaan polviensa välissä. Tämä tarina ei voinut olla totta... ja kuitenkin hän tuskallisesti tajusi kuinka totta se saattoi olla, — äkilliseen kiusaukseen joutuneena pitkän itsekieltäymyksen jälkeen, väsyneenä, pettyneenä avioelämässään ja uupuneena hatarista ponnistuksistaan saarnaajana, oli Bob eksynyt jälleen elämänsä suuren rakkauden pauloihin... Ei ollut ihmeellistä, että hän oli langennut — vaikkei Clem uskonut, että asiat olivat juuri niin kuin mustalaiset olivat ne esittäneet, — mutta se oli kovin julmaa. Sillä mitä ihmiset häntä rangaistakseen tekisivätkin, Bob itse rankaisisi itseään armotta. Clem saattoi lukea sen veljensä kasvoista. Hän seisoi siinä kuin mies, jolle ihmisten tuomio ei merkitse mitään, koska hänen oma sydämensä on hänet tuominnut. Hänellä ei ollut halua syyttää toisia eikä puolustaa itseään. Häntä oli jo syytetty ja hänet oli havaittu vikapääksi korkeamman tuomarin edessä; hänelle ei merkinnyt mitään, tekivätkö Headcornin pienet käräjät hänestä mustan vai valkoisen.

Oikeusviranomaiset neuvottelivat keskenään ja julistivat tuomionsa puhemiehensä välityksellä. He havaitsivat pidätetyn syylliseksi varsin vakavaan rikkomukseen. Hän sai kiittää onneaan, ettei häntä syytetty murhanaikomuksesta ja mahdollisesti lähetetty työvankilaan. Oikeusviranomaiset ottivat huomioon hänen asemansa saarnaajana ja mitä hyvän maineen menetys hänelle merkitsisi. Mutta he eivät voineet päästää häntä lievennetyllä tuomiolla. Vaikka tämä oli hänen ensimmäinen esiintymisensä lakituvassa, ei hänen maineensa ollut moitteeton, ja hänet oli havaittu syylliseksi raakaan ja raukkamaiseen rikokseen. Hänen täytyi mennä kuudeksi kuukaudeksi vankilaan.

Robert ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän ei näkynyt välittävän — tuskin edes tajuavan. Konstaapeli kosketti häntä käsivarteen, ja hän poistui syytettyjen paikalta tehdäkseen tilaa seuraavalle numerolle oikeusviranomaisten runsaassa aamuohjelmassa.

19.

Clem pyysi ja sai luvan puhutella Bobia ennenkuin hänet vietiin Maidstonen vankilaan. Hän oli veljensä luona kymmenkunta minuuttia konstaapelin läsnäollessa. Robert näytti jokseenkin samanlaiselta kuin oli näyttänyt lakituvassa, mutta näkyi paremmin muistavan ympäristönsä. Clemin tullessa huoneeseen hänen silmänsä hetkiseksi valaistuivat, mutta synkistyivät sitten. Kotvan aikaan ei heistä kumpikaan puhunut, vaan he katselivat toisiaan äänettöminä.

»Niin, Bob», virkkoi Clem vihdoin, »kaikki tämä on sanomattoman surullista, ja minä olen siitä kovin järkkynyt».

»Niin olen minäkin», sanoi Bob.

»Mutta minä olen tullut sinulle sanomaan, ettet tuskittelisi, sillä minä aion pitää puoltasi.»

Veli ei virkkanut mitään, ja Clem tunsi pettymystä.

»Näitkö minut lakituvassa?»

Bob pudisti päätänsä.

»Mutta kyllä minä siellä olin. Minä tulin Headcorniin ensimmäisellä junalla kuultuani sinusta eilen illalla.»

»Tietääkö Mabel?»

»Kyllä, hän sähkötti Pollylle ja minulle. Poll on nyt hänen luonaan.»

Hitaasti nouseva puna tummensi Bobin posken.

»Hän ei kaiketi enää koskaan tahdo minua puhutella?»

»Ole huoleti — me kyllä tuomme hänet luoksesi.»

»Ei ole mitään syytä tuoda häntä luokseni. Miksi hän minua puhuttelisi? Minä olen kadotettu.»

»Oh, älä puhu noin jumalattomia.»

»Se on totta. Sanassa sanotaan: 'Jos teemme syntiä senjälkeen, kun olemme päässeet totuuden tuntoon, ei ole enää mitään uhria syntien edestä.'»

»Mutta, Bob, ei se kaikki tapahtunut niinkuin mustalaiset kertoivat. Minä tiedän, ettet sinä ollut niin paha. Mikset tehnyt Dariukselle kysymyksiä, kun se herrasmies kehoitti sinua tekemään?»

»Minulla ei ole mitään kysymyksiä tehtävänä kellekään. Jumala on minun tuomarini ja hän on minut tuominnut. On hirveää langeta elävän Jumalan käsiin.»

»Mutta käyttäydyitkö sinä tosiaankin vapaasti Hannaa kohtaan?»

»Käyttäydyin; muutoin en nyt olisi täällä. Kaiken hellän armon jälkeen, jonka Herra oli minulle osoittanut, minä palasin kuin koira oksennuksilleni... Oi, kuinka paljon rangaistusta ansaitseekaan se, joka on häväissyt sen liiton verta, jolla hänet oli pyhitetty, ja uhmannut armon Henkeä!»

»Älä tuollaisia puhu.»

»Minun täytyy puhua. Ne ovat minun tuomioni.»

Seurasi muutaman silmänräpäyksen tuskallinen hiljaisuus. He istuivat tuijottaen toisiinsa tai oikeammin Clem tuijotti Robertiin, sillä Robertin katse oli ilmeetön ja harhaileva.

»Kuusi kuukautta ei tunnu niin kovin pitkältä ajalta», sanoi nuorempi veli vihdoin ontosti, koska hänestä oli parasta keskittää keskustelu murhenäytelmän aineelliseen puoleen. »Minä hoitelen Campany's Hatchia sillä välin, kun sinä olet poissa, ja huolehdin pienokaisesta... ja Mabelista... Ehtinethän sinä takaisin kevätkylvöihin...»

Hänen äänensä hiljeni avuttomasti — Bob näkyi olevan niin kaukana, jossakin hornassa, hänen ulottumattomissaan. Clem ei voinut tehdä mitään hyvää hänen hyväkseen, — vaikka hän olisi suoriutunut varsin uskomattomasta urakasta pitää hänen kotinsa koossa, ei sekään tositeossa olisi Bobia liikuttanut.

»Älä katso minuun tuolla tavoin», sanoi nuorempi veli käheästi.

»Minä ajattelin, tekisitkö sinä jotakin minun puolestani.»

»Tietysti. Minä tuen sinua, kuten olen sanonut.»

»Tahdotko kirjoittaa kirjeen herra Beemanille Goudhurstiin ja pyytää häntä tulemaan minua katsomaan? Kun hän on evankeliumin julistaja, niin ehkä hänen sallitaan tulla... Minä haluan puhutella häntä... on jokunen mahdollisuus, että hän voisi näyttää minulle valon... Sinun pitää se tehdä, Clem.»

»Kyllä sen varmasti teen. Mutta... mutta, Bob, luuletko, että herra Beeman on omiaan sinua lohduttamaan? Eikö hän tehnyt sinua kovin kurjaksi vuosi sitten?»

»Minun täytyy tavata hänet — hän on Jumalan mies ja hänessä on Jumalan sana. Lupaa, että pyydät häntä, Clem.»

»Minä olen luvannut, mutta... vanha Bob... minun sydämeni ihan murtuu nähdessäni sinun kiusaavan itseäsi näillä asioilla, kun sinulla olisi niin paljon muutakin mietittävää. Ehkei ollut oikein ja sopivaa, että suutelit Hannaa, mutta tuskin se niin vaarallista oli — ei enempää kuin moni muu mies olisi tehnyt, ja on tehnyt luulemma. Ja Dariuksen peittoamisesta ei sinulla ole syytä olla niin järkkynyt ja alakuloinen, koska teit vain mitä hän hyvin ansaitsi.»

»Sinä et ymmärrä minua», sanoi Bob. »Minä en ole tehnyt syntiä niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne — vaan minä olen tehnyt syntiä valoa vastaan. Minä olen niitä, joista sanotaan, 'että oli mahdotonta uudestaan herättää heitä katumukseen'. Suupalasta ruokaa minä olen myynyt esikoisoikeuteni, ja nyt minä olen hyljätty. Minä sanon sinulle vieläkin: 'Ei ole enää uhria syntien edestä'.»

»Minä en tajua sinun oppiasi Bob, eikä olisi mitään järkeä väittääkään, että sen tajuan.»

»Teidän täytyy lähteä kahden minuutin perästä», huomautti poliisikonstaapeli.

»Vie tervehdykseni Mabelille», virkkoi Bob; »sano hänelle, että pyydän anteeksi, vaikken hänen anteeksiantoaan ansaitse; mutta hänen itsensä tähden minä toivon hänen sen tekevän».

»Kyllä — kyllä sanon hänelle. Polly ja minä otamme pienokaisen luoksemme.»

»Mabel aikoo siis lähteä?»

Clem punehtui kommellustaan.

»Vähäksi aikaa — mutta älä pelkää, kyllä me haemme hänet takaisin siksi, kun sinä tulet.»

»Älkää häntä pakotelko. Minä olen tehnyt hänet sangen onnettomaksi milloin milläkin tavalla... järkevästihän hän tekee pysyessään poissa, ja sano myöskin Jimille ja Marylle, että olen pahoillani... ja äidille... Minä olen tuottanut heille kaikille paljon tuskaa ja vaivaa.»

»Älä siitä puhu, Bob.»

»Ja sinut, poikani — minä teen sinut onnettomaksi.»

»Oh, ei, ei — ei mitään — älähän nyt tuskittele.» »Hyvästi sitten.»

»Hyvästi.»

20.

Clem lähti Headcornista perin alakuloisena sinä iltapäivänä. Hänen huolensa oli häntä niin hermostuttanut ja kiihoittanut, ettei häntä maittanut, päivällinen, ja hän kuljeskeli kurjana pitkin kaupunkia, kunnes tuli junan aika. Ainoana lohtuna hänellä oli muutaman minuutin keskustelu kookkaan poliisimiehen kanssa aseman tiellä. Tämä oli nähnyt Clemin lakituvassa ja tiesi, että hän oli tuon hurjannäköisen pahoinpitelystä vangitun saarnaajan veli. Poliisit, jotka tunsivat mustalaiset, pitivät hänen tuomiotaan merkillisen ankarana ja ansaitsemattomana.

»Ne ovat roskaista joukkoa», sanoi hän Clemille, »ja minä tiedän, että siinä jutussa oli jotakin enemmän, mikä ei oikeuden edessä tullut esille. Veljenne oli tietenkin hiukan järkkynyt, kun hänen maineensa oli vaarassa, eikä ajanut asiaansa niinkuin hänen olisi pitänyt. Arvellaan hyvillä perusteilla, että se Ripley on kiristellyt rahoja miehiltä, jotka muka ovat yrittäneet vietellä hänen vaimoaan. Ne mustalaisnaiset eivät koskaan katsahda muihin miehiin kuin omaan aviopuolisoonsa, mutta ne ovat myöntyvinään, jos heitä suostutellaan, aivan kuin pahimmat meikäläisistä naisista myöntyvät tosissaankin. Mutta mustalaislurkit ovat meikäläisiä miehiä ovelammat. Vaimo huutaa, ja he tupsahtavat sisälle — kuunneltuaan ensin ulkopuolella, aiheuttavat rähinää ja tarjoutuvat sitten tukkimaan suunsa viidestä punnasta. Meillä oli viime vuonna miekkonen, muuan Devenden, Quarterin seudulta — sellaisesta syytettynä, mutta sitä ei voitu todistaa, joten hän sai vapauttavan tuomion.»

»Luuletteko, että niin tapahtui Bobille?»

»En tiedä — mahdollisesti. Se tuntui minusta otaksuttavalta, koska Ripley kylläkin tiesi, että hänen maineensa oli vaarassa ja että hän aikaisemmin oli ollut ystävällisissä suhteissa rouva Ripleyn kanssa. Pahoittelemme, ettemme voi sitä todistaa, muttei se pieni lurjus sentään päässyt livistämäänkään. Hänet pidätettiin hänen tullessaan ulos lakituvasta. Chichesterin poliisit olivat häntä etsiskelleet, ja heti kun he kuulivat, että me niin sanoakseni olimme saaneet hänet käsiimme, soittivat he siitä tänne, ja huomenna herra Darius vuorostaan seisoo syytettyjen paikalla.»

»Minkätähden?»

»Syytettynä tavallisesta koiranvarkaudesta; ja hänen vaimonsa ja vanha rouva Lovell joutuvat myöskin kiikkiin — varastettujen tavarain kätkemisestä.»

»Kunpa ne hirttäisivät sen joukkion!» huudahti Clem, päästäen suustaan kostonhimoisimman toivomuksen, mitä oli eläessään lausunut.

»Asia on nähkääs niin, että mustalaiset ovat kuin eläimiä, eikä niitä voi pitää vastuunalaisina teoistaan samalla mitalla kuin tavallisia ihmisiä. Minä olen nähnyt niitä paljon, niitä kun täälläpäin on runsaasti, ja aina niitä kuljetellaan käräjillä milloin mistäkin kepposesta. Pitäisi olla joku paikka, johon heidät kaikki kerättäisiin yhteen, niin etteivät olisi meidän kiusanamme. Tavalliset ihmiset eivät voi heihin luottaa, kun heidän aivonsa työskentelevät niin eri lailla kuin meidän, — ja niin meitä aina petkutetaan. Valitan, että veljenne joutui petkutuksen uhriksi. Minä tiedän, mitä sellainen ikävä juttu merkitsee siivossa perheessä, ja hän näytti rehdiltä mieheltä, vaikka kenties oli täältä joku ruuvi hiukan löysällä — vai kuinka?» Konstaapeli kosketti otsaansa.

»Hänellä oli hiukan omituinen käsitys uskonnosta, mutta hän oli kunnon mies, vaikkette sitä uskone.»

»Miksikäs minä sitä epäilisin? Minä tiedän, ettei kunnon mieskään aina voi olla vilkaisematta sievään tyttöön. Eipä niin, että rouva Ripley on sievä. Hyväinen aika! Hän ei ollut sitä lajia, joka saisi _minut_ poikkeamaan hyveen kaidalta polulta.»

»Veljeni piti hänestä hyvin paljon vuosia sitten, ennenkuin tyttö joutui naimisiin, — piti hyvin paljon.»

»Miespoloinen! Onko hän muuten itse naimisissa?»

Clem nyökkäsi.

»Ja vaimo panee sen kai kovin sydämelleen. Sellaisiahan ne naiset aina ovat... Mutta onhan veljellänne uskontonsa lohduttajana. Eikä kai kuusi kuukautta tiilenpäitä lukemassa hänelle mitään haittaa tee, kunhan vain kehoitatte häntä olemaan sitä liiaksi surematta — sitä häpeää nimittäin. Kuulkaas, sanokaa hänelle, että on miekkosia, jotka me poliisit tunnemme paremmin kuin tunnemme ne, jotka istuvat linnassa; ja ne ovat sellaisia, joiden pitäisi siellä olla, vaikkeivät ole. Nämä meidän lakimme... ne ovat laaditut lurjusten suojelemiseksi tyrmästä. Kuinka monta heittiötä minulla on käpälissäni ollutkaan, mutta sitten on täytynyt päästää heidät menemään näiden lakien vuoksi, jotka muka ovat laaditut heikkojen ja avuttomien turvaksi!»

Konstaapeli eksyi muistelmiin ja mietelmiin, joiden keskelle Clemin täytyi hänet jättää ehtiäkseen junaan. Hän oli siitä pahoillaan, sillä miehen puheet olivat tuottaneet hänelle lohdutusta; mutta hän ei voinut odottaa. Kuultuaan Headcornissa pahimman, mitä oli tapahtunut, täytyi hänen nyt mennä Campany's Hatchiin kuulemaan pahinta, mitä siellä oli tapahtunut.

Pieni juna — jono vanhoja kaakkois-Lontoon vaunuja kytkettyinä nukkeveturiin — huoahti asemalta, Clemin ollessa surkeassa mielentilassaan lyyhistyneenä kolmannen luokan tupakkavaunun nurkkaan, imeskellen sytyttämättömän piippunsa vartta.

Hän ehti Bodiamiin teenjuonnin aikaan ja riensi sieltä Campany's Hatchiin. Polly näki hänet ikkunasta, ja kun Clem ehti taloon, tapasi hän hänet seisomassa oviaukossa pienokainen käsivarsillaan.

»Mabel on lähtenyt», virkkoi Polly.

»Bob sai kuusi kuukautta», sanoi Clem.

He seisoivat tuijottaen äänettöminä toisiinsa.

»Minä en voinut häntä pidättää», virkkoi Polly vihdoin. »Minä koetin taivuttaa häntä jäämään, kunnes olisi kuullut varman totuuden, mutta hän ei tahtonut — ja näin ollen en sitä pahoittelekaan. Kuusi kuukautta...! Poloinen poika!»

»Se on kovaa», sanoi Clem, »se on kauheaa. Aavistan, ettei Mabel koskaan palaa.»

»Meidän täytyy saada hänet takaisin tavalla tai toisella. Olisi liian surkeaa, että Bob kotiin palattuaan näkisi, että hän on poissa... Vaikka kyllähän hänellä on suuttumisen syytä, jos on totta, mitä hänestä ja Hannasta puhutaan.»

»Osittain se on totta.»

»Sitten ei Mabel tule koskaan takaisin.»

Clem ei sanonut mitään. He olivat menneet keittiöön ja istuivat katsellen toisiaan paljaan, puhtaaksi hangatun pöydän yli.

»Mabelin kaltainen nainen ei koskaan suostuisi elämään miehen kanssa, joka on ollut vankilassa», jatkoi Polly; »ja hän on niin hirveästi mustasukkainen Hannalle — luulisi hänen järkensä olevan menossa. Oi, Clem, mikä sai Bobin sillä tavoin menettelemään?»

»Hän viipyi kaksi yötä Hannan ja Dariuksen luona Castwisellissa, ja kai se oli liikaa hänen kestettäväkseen — hänet ja Hanna jätettiin kahdenkesken, ja Bob otti hänet vain syliinsä.»

»Siinäkö kaikki?»

»Siinä kaikki, sillä Hanna rynnisteli vastaan ja Darius tuli sisälle, ja sitten Bob-poloinen karkasi hänen kimppuunsa ollen nähtävästi hulluna.»

Polly kuivasi kyyneleet kasvoiltaan.

»Se on kovin surullista, Clem.»

»Kovin surullista.»

»Luultavasti Bob on rakastanut Hannaa kaiken aikaa?»

»Niin se kai on.»

»Enkä minä voi häntä moittiakaan ajatellessani, millaista olisi ollut, jos sinä ja minä emme olisi olleet naimisissa ja kuitenkin olisimme rakastaneet toisiamme niinkuin nyt...»

Clem nyökkäsi vakavasti. »Minusta näyttää kuin olisi Bobin elämä ollut raakaleita kantava omenapuu — hän on poiminut hedelmiään niinkuin muut, mutta on saanut kovia ja happamia eikä makeita. Rakkaus ja uskonto ovat kumpikin suloisia, sanotaan, mutta Bobille ne ovat olleet kovia, raakoja hedelmiä.»

Polly otti tuolille ripustetun hattunsa.

»Meidän pitää palata kotiin — minä lähetin Jimille sanan, että palaisimme tänä iltana.»

»Entäs Nat? Jättikö Mabel sen meille?»

»Jätti — lyhyeksi aikaa vain. Hänen isänsä ei pidä pikkulapsista.»

»Eikä Mabel itsekään.»

»Joka tapauksessa olen hänestä iloinen. Minä olen aina kaivannut pienokaista kotiimme.»

Clem veti hänet luokseen hyväilevällä käsivarrella, ja yhdessä he katselivat Robertin lasta.

»Oi, Clem, minä soisin sen olevan meidän.»

»Niin minäkin, sekä itsemme vuoksi että sen hyvän vuoksi, mitähän koskaan saanee vanhemmiltaan. Mutta...»

21.

Seuraavain kuuden kuukauden ajan Clem täytti uutterasti Robertille antamiaan lupauksia. Hän kirjoitti herra Beemanille pyytäen tätä käymään häntä katsomassa, vaikka hän sydämessään suuresti epäili sellaisen vierailun hyötyä. Hän kirjoitti Bobille kolmen kuukauden päästä, minkä hän käsitti itselleen luvalliseksi, ja kertoi hänelle kaikki hyvät uutiset. Hän ei maininnut mitään Mabelista, koska siinä suhteessa ei ollut mitään ilahduttavaa kerrottavana. Rouva oli yhä Bulverhythessä, uhmamielisenä ja murtuneena, hoitaen isänsä taloutta ja käyden ystävättärensä Murielin kanssa elokuvissa, missä filmin sankaritarten ja sankarien surujen katseleminen tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Kerran, pari hän saapui pienokaistaan katsomaan.

»Kai minun pian täytyy ottaa se mukaani», sanoi hän, »mutta isä ei ole voinut koskaan sietää pikkulapsia talossaan».

Eivät mitkään Pollyn tai Clemin puheet voineet muuttaa hänen päätöstään Robertin luo palaamisesta. Hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja jäykiksi, kun Robertista mainittiin.

»Minä olen lopettanut välini hänen kanssaan. Jos vain tietäisitte, mitä olen kärsinyt, niin ette pyytäisi minua palaamaan. Ensin se nainen ja sitten uskonto ja sitten taas se nainen. Ja nyt hän on vankilassa, ja jokainen tietää mistä syystä... oi, se on minut melkein tappanut. Hän on tärvellyt minun elämäni. Jollen olisi ottanut häntä, olisin voinut saada Stanley Hugginsin, ja minulla olisi pieni sievä koti kaupungissa. Mutta Bob tahtoi naida minut — voidakseen paremmin unohtaa sen toisen... Ja näin minä olen naineena enkä kenenkään vaimo, sillä minä en enää koskaan elä hänen kanssaan, eikä hän kuitenkaan ole tehnyt mitään sellaista, minkä nojalla voisin vaatia avioeroa... Hän on vain murtanut sydämeni.»

Oli juuri Mabelin kaltaista puhua avioerosta, ajattelivat Clem ja Polly, aivankuin sähkösanomien lähetteleminen kuului hänen tapoihinsa. Kuitenkaan he eivät voineet tosissaan olla hänelle äkäisiä senkään jälkeen, mitä hän oli Bobista sanonut, sillä he tiesivät, että hänen kärsimyksensä olivat totta, eikä se, ettei hän kärsinyt säyseästi, tehnyt niitä vähemmän kauheiksi.

»Sitten, Mabel», virkkoi Polly, »kosket sinä Bobin palatessa ole kotona eikä isäsi halua lapsukaisia taloonsa, sallit kenties meidän pitää pojun siihen asti, kun Bob tulee takaisin, ikäänkuin tulotervehdyksenä hänelle».

»Oh, kyllä te saatte hänet pitää, koska olette niin ystävälliset, että tahdotte ottaa hänet vaivoiksenne. Ja Bobin lapsihan se on — minä en voi riistää sitä häneltä. Jos Bob tahtoo sen pitää... se tulee päivä päivältä yhä enemmän isäänsä.»

Hän vilkaisi melkein vihaisesti lapseen, joka ryömi lattialla. Se oli siro, tukeva pikku veitikka ja sillä oli tosiaan Bobin heleä väri ja siniset silmät, vaikka tukka oli vielä aivan vaalea. Clem ja Polly palvoivat sitä aivan naurettaviin asti, — öisin se nukkui heidän välissään kuin olisi ollut heidän oma lapsensa, ja kaiken päivää se oli jommankumman parissa, saaden osakseen sellaista rakkautta ja huolenpitoa, jollaista sen oikeat vanhemmat olivat sille vain aika-ajoin ja ikäänkuin hetkellisessä hellyydenpuuskassa suoneet. He sanoivat itselleen, etteivät he saisi unohtaa, ettei se ollut heidän; he opettivat sen lausumaan »pappa», jotta se voisi tervehtiä isäänsä tämän palatessa, mutta nykyisin se kirkui sitä milloin vain näki Clemin, mikä teki aivan väärän vaikutuksen.

Kaksi viikkoa senjälkeen, kun Robert oli joutunut vankilaan, muuttivat Clem ja Polly Campany's Hatchiin. Aluksi Clem oli yrittänyt hoidella tilaa Pookwellista käsin, jättäen Podgamin asumaan talossa, johon hän itse joka aamu tallusti; mutta se oli pian osoittautunut mahdottomaksi, ja varhain lokakuussa he muuttivat autioon punaiseen rakennukseen joen partaalla sijaitsevien vanhojen ulkorakennusten keskelle. Jim pestasi uuden apumiehen Clemin poissaoloajaksi.

Bodingmares oli nyt vaurastumassa entistä ehommaksi, ja Jim oli palkannut paimenen ja lehmien hoitajan veljensä ja Pickdickin lisäksi. Mutta Jimin ilkeä kohtalo oli määrännyt, että hänen suurimman menestyksensä vuodesta tuli myöskin hänen syvimmän nöyryytyksensä vuosi. Hän ei ylpeillyt viljavista peltosaroistaan eikä hinnoista, joita hän Battlen markkinoilla sai hiehoistaan. Hänen tarmonsa ydin oli murtunut senjälkeen, kun hänen sukuunsa oli langennut mustin tahra, mitä Rotherin kylissä tunnettiin, — vankilan tahra.

Hän toivoi kovin, ettei Bob vankilasta palattuaan tulisi takaisin tälle seudulle, vaan menisi jonnekin muualle, missä hän »ei ryvettäisi sukulaisiaan omalla loallaan».

»Olisi kylläkin helppo myydä, mitä Campany's Hatchin vuokraoikeudesta vielä on jäljellä, ja talon karjasta ja irtaimistosta kai myöskin saataisiin sievoinen summa. Kun kirjoitat, Clem, voisit sanoa, että se olisi sopivin menettely. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme voidaksemme pitää päämme pystyssä jälleen.»

Clem kieltäytyi sanomasta mitään sellaista. Hän ei tahtonut veljensä ajattelevan, että hänen maailmansa hänen poissaollessaan mureni palasiksi. Vaikka Bob olikin menettänyt vaimonsa, saattoi hän silti pitää tilansa eikä hän ainakaan saisi tietää, että hänen sukulaisensa —tai jotkut niistä — eivät halunneet häntä enää nähdä. Clem piti uskollisesti kiinni Campany's Hatchista tehden parhaansa sen jokseenkin rappeutuneiden vainioiden parantamiseksi ja koettaen minkä kykeni tottua tuohon patustellen kyhättyyn uutisrakennukseen, joka näytti niin tyhjältä ja epäkodikkaalta Pookwellin matalain vuoliaisten ja hyvätuoksuisten seinien jälkeen.

Mutta pian uudenvuoden jälkeen Robert itse vapautti hänet tilanhoidosta, sillä silloin hän kirjoitti Clementille ainoan kirjeensä. Mikään kirje se tuskin olikaan; hän ei siinä kertonut mitään uutisia itsestään, vaan se sisälsi pääasiallisesti suorasukaisia määräyksiä siitä, mitä hän halusi tehtävän ennenkuin palaisi. Yksi näistä oli, että oli päästävä eroon Campany's Hatchista — »mutta kysy ensin Mabelilta, vaikka kyllä minä tiedän, ettei hän välitä». Bob näkyi aivan lopullisesti otaksuneen, ettei Mabel enää koskaan tulisi hänen luokseen asumaan, ja Clem kummeksui, oliko vaimo hänelle kirjoittanut vai joutuiko Bob näihin ajatuksiin vain tietämällä hänen luonteenominaisuutensa. Hän näkyi kaikin mokomin toivovan, ettei Mabelia millään tavoin pakotettaisi tai yritettäisi taivuttaa. »Menetelköön hän minun suhteeni niinkuin haluaa. Nyt on hänen vuoronsa.»

Clem ja Jim sopivat siis erään huutokauppaliikkeen kanssa Bobin karjan, työkalujen ja huonekalujen myynnistä. Mabelilta kysyttiin, halusiko hän pitää jotakin viimemainituista, mutta hän sanoi mieluummin olevansa ilman. Saksanpähkinäpuinen astiakaappi, joka oli melkein täyttänyt pienen ruokailuhuoneen, messinkinuppinen sänky, joka samaten oli ottanut suurimman tilan makuuhuoneesta, eivät enää herättäneet hänessä mitään emännänvaistoja. Nyt isänsä luona asuessaan hän ei tarvinnut omia huonekaluja, ja nykyisessä kaksinaisessa asemassaan hän piti parhaana pysyäkin siellä. Kaikki, millä oli yhteyttä Campany's Hatchin kanssa, liittyi hänen mielessään onnettomiin muistoihin hän ei enää halunnut nähdä siruakaan, mikä oli sieltä kotoisin.