Part 6

Viimemainittu oli sievä tyttö ja olisi halunnut keimailla Robertille, joka istui hänen vieressään. Mutta sulhaspoika oli levottoman synkkyyden tilassa, eikä häneltä riittänyt monta sanaa muille, kun hän yhä ajatteli Hanna Ideniä, joka oli nauraen juossut pois Darius Ripleyn käsivarret vyötäisillään. Tämä kuva kohosi Robertin ajatusten ja Mabelin viekoittelevien huulten välille, se vieroitti hänet pöydän nautinnoista ja häiritsi hänen osanottoaan nuoremman veljen riemuun, jonka onni hänen tänään olisi pitänyt tuntea omakseen. Ripleyn rohkea, vallaton syleily, joka ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos hän häätilaisuudessa olisi armastellut jotakuta High Tiltin tai Salehurstin tyttöä, tuntui ennustavan kohtalokkaalta, kun oli kysymyksessä Hanna, johon kukaan mies ei koskenut ystävyydessä eikä leikillä. — Neitonen ei olisi sallinut hänen sitä tehdä, jollei — tuumi Bob — hän olisi mitään tarkoittanut. Hän pitää yhtä sen pienen mustalaisveitikan kanssa, vaikka hän vannoi minulle...

Mabel teki sen johtopäätöksen, että komea, kookas Fuller oli pässinpää.

Näin häilyi Hanna Idenin varjo Clemin häiden yli. Yleinen pakotuksen ja äänettömyyden ilmakehä, joka vaikutti vieraisiin, ei johtunut yksinomaan vastavihittyjen kainoudesta, jotka tuskin avasivat suutaan muuta kuin hääkakkua syödäkseen. Synkkä tunnelma näkyi pikemminkin säteilevän Robertista, siinä kun hän istui kädet epäkauniisti, taskuissa, tuijottaen lautasellaan olevaan ruokaan, jonka hän ei koskaan ennen ollut sallinut jäädä niin kauan koskematta. Clem tarkkasi häntä levottomasti — hän arvasi hänen tuskansa, hän tiesi, että häntä vaivasi mustasukkaisuus. Tietenkin Hanna saattoi leikitellä Ripleyn kanssa vain kiihoittaakseen Bobin intohimoja ja kannustaakseen häntä uhrauksellisempaan kosintaan... mutta aivan yhtä mahdollista oli, että, tyttö oli väsynyt häneen ja kääntynyt oman heimonsa miehen puoleen... ainakin hän oli katsahtanut niin ilkkuvan uhmaavasti Clemiin, jonka kasvoja vieläkin tuntui hänen niihin heittämänsä vihmova riisikourallinen kirveltävän.

Australialainen burgundi oli kylliksi väkevää vihdoinkin hieman elostuttamaan Robertia. Hän ei pitänyt sen karkeasta, happamasta mausta kielellään, mutta outona juomana se teki vaikutuksensa, ja vähitellen Hannan kuva hiukan hämärtyi. Sen huomattuaan hän nautti sitä lisää ja kykeni varsin sopivin sanoin ja sulavasti kiittämään sulhasen äitiä, kun tämän malja esitettiin. Shoyswellin Dunk puhui morsiamelle, ja Clem takertui omien sanojensa pauloihin, koska puoli lasillista viiniä oli hänet entistä enemmän ja vallan kauheasti häkellyttänyt. Mutta jokainen toivoi hänelle hyvää ja otti hänen sanansa vastaan meluisalla hyväksymisellä, johon useimmat niistä upposivat. Hän istuutui hyvin säikähtyneenä, mutta lohduttautuneena nähdessään Bobin hänelle äänekkäästi nauravan.

Kun kuherruskuukausi oli rajoitettu kuuteenneljättä tuntiin, oli ajasta otettava ankara vaari, ja heti kun maljat oli juotu, kysyi Clem Jimiltä, saisiko hän Pollyneen heti muuttaa Pookwelliin. Ei ollut mitään syytä sitä kieltää — ne ajat olivat ohi, jolloin hääjuhla tuntikausien syöminkien ja juominkien jälkeen riehahti tanssiksi. Useimmat vieraista alkoivat tuntea uneliaisuutta viinin jälkeen, pöytäseura oli jälleen vaipumassa äänettömyyteen, ja Clem pelkäsi, että jos hän kauvemmin odottaisi, näkisi hän Hanna Idenin varjon jälleen hulmahtavan sen yli.

Niinpä hän ja Polly kiipesivät, tällä kertaa siunatun yksinään, vanhoihin vuokravaunuihin, joista tuoksahti ummehtunut tallin ja nahan lemu, ja jättäen hääseuran raukeasti vähenevän konfettipilven himmennykseen ajoivat juhlallisesti totisina ensin pihakujaa alas ja sitten sen kolmen neljänkymmenen metrin pituisen pätkän maantietä, joka oli ulkoportilta Pookwelliin.

Mutta vaikka mökki oli näin lähellä, näytti se varsin etäiseltä, kun he jäivät kahden kynnykselle ja ajopelit mennä kolkuttivat vinkuvine pyörineen takaisin majataloa kohti. Ryhmä sivulla sijaitsevan kiviaidan vieressä kasvavia marjakuusia kätki silmiltä kolmen pellonsaran erottaman Bodingmaresin, ja takana sulki leppärykelmä kahden korkealle kohoavan solakan lombardialaisen poppelin kera kaikki tutunomaiset viljelykset näkyvistä. Etupuoleltaan vain oli pieni rakennus alttiina etelän auringolle, joka oli paahtanut sen laastitut seinät ruskeankellerviksi kuin kauan säilytetyn juuston. Pensasaidan ja tanhuan toisella puolella viettivät rämeitä kohti pellot, joilla pitkä, vielä kypsymätön vilja huojui. Dudwellin joki hiipi Socknershin mäkiniittyjen juurella, joilla mustat kuivaushuoneet törröttivät tornimaisina ja latvatut raidat uivat myrskyisen valon kuvastimessa. Sama valo värähteli vihaisesti Clemin kasvoilla hänen kohottaessaan ne avaimen kanssa ponnisteltuaan. Kun hän vihdoin työnsi oven auki, virtasi se hänen ylitseen huoneeseen, valaisten jyrkät, naurettavan kapeat portaat, jotka melkein heti kynnykseltä alkaen kohosivat yläkertaan.

Polly seurasi häntä omituisen jäykkänä, ja he astuivat keittiöön, joka näytti varsin siistiltä ja tyhjältä. Valo, joka nyt oli helahtanut todelliseksi päiväpaisteeksi, päilyi pöydän puhtaaksi hangatulla puupinnalla.

»Tuo tietää enemmän sadetta», virkkoi Polly.

He katselivat toisiaan tolkuttomasti oudon pöydän yli oudossa, paperoimattomassa huoneessa, jonka seinillä oli outoja patoja ja pannuja ja sivupöydällä kaikki uudet porsliiniastiat. He itsekin näyttivät oudoilta — Clem mustassa takissaan ja korkeassa kankeassa kauluksessaan ja Polly tiukassa sinisessä puvussaan nuputettuine hiuksineen.

»Minä en nainut sinua haastellaksesi minulle ilmasta», sanoi Clem vihdoin.

Sitten he purskahtivat molemmat nauruun, ja nuorukainen juoksi pöydän toiselle puolelle ja sieppasi hänet syliinsä.

»Oi, Clem, tää on kaikki ollut niin outoa», huokasi Polly.

»Muttei se enää ole outoa.»

»Ei, mutta se on ollut kauheaa... sellainen väkijoukko ja sinä kun mikäkin vieras nuori herrasmies...»

»Näinkö sinä juttelet vieraiden nuorten herrasmiesten kanssa?»

»Ei, Clemmy, ei nyt — mutta... jätähän toki ne neulat tukkaani.»

»Minä en pidä siitä, että tukkasi on noin ylöskiedottuna — se näyttää niin oudolta.»

»Nyt kun olen naimisissa, ei minun sovi pitää sitä riippumassa.»

»Voit panna sen nupulle huomenna, kun olet ihmisten näkyvissä. Mutta nythän olemme kahdenkesken.»

Polly salli hänen hyväillä itseään, pikemminkin alistuen hänen hellyyteensä kuin ottaen sen vastaan. Hän ei ollut niin tottunut onneen kuin nuorukainen ja tunsi itsensä vielä hiukan vauhkoksi uudessa ympäristössään. Outo keittiö paljaine seinineen ja uusi into, joka alkoi värähdellä pojan äänessä ja kosketuksessa, sai hänet levottomaksi. Mutta kun ilta oli kulunut, kasvoi hänen yhteenkuuluvaisuudentunteensa ja karkoitti pelon, — nuorukainen oli hänen rakas Clemmynsä tässä oudossa asunnossakin ja intohimoisen rakkauden hurmaamana. Clemmyn herttaisuus ja lempeys olivat perinpohjaiset. Syvä kiitollisuudentunne kuohutti Pollyn sydäntä, ja hän otti tumman, villatukkaisen pään käsiinsä ja suuteli sitä kiitollisen lapsen pitkillä, kunnioittavilla suudelmilla, sitten äkkiä muuttuen ikäänkuin äidiksi, jonka rinnoilla tuo sama pää lepäsi.

21.

Kolmen pellonsaran erottamassa Bodingmaresissa Robert tarkkasi juhlan loppua. Linjaalirattaita ja kääsejä suhahti pois vieden vapaatilallisia, viivyttelijöitä rupatteli ovella, ruokasalissa jäähtyivät ja ummehtuivat aterianjäännökset. Keittiö näkyi olevan täynnään pesemättömiä lautasia ja Maryn ja aputytön liehuvia hameenhelmoja. Mary toivoi, että miehet lähtisivät Jumalan haltuun eivätkä kieppuisi äidin ympärillä, — sitten hän voisi ryhtyä todella järjestelemään. Oli tuskin säädyllistä nähdä heidän tuolla lailla liehakoivan kahdeksankuukautista leskeä. Sääli vain, ettei äiti sitä itse tajunnut...

Niinpä hän juoksenteli tarkoituksellisesti keittiön ja eteisen väliä, rouva Fullerin seistessä ovella hymyilevänä ja punehtuneena jutellessaan Pepperin ja Coxin kanssa. Pepper oli antanut hänelle hääkukkasen napinreiästään, ja molemmat miehet käyttivät hyväkseen vapautta, jonka häätilaisuudet suovat. Marya ellotti, ja Robertiakin tuskastutti. Hänen äitinsä tulisi muistaa, että hän oli täysi-ikäisten poikien äiti... Mutta siinä hän nyt hymyili posteljooni Wheelsgatellekin, kun hän saapui kirjeineen. »Hyvää iltaa, herra Wheelsgate. Olen tavattoman pahoillani, ettette voinut olla häissä, mutta katsotaanhan, eikö vielä ole vähän kakkua jäljellä.»

Tuo oli liikaa. »Sinulle alkaa tulla liian kylmä, äiti», sanoi Robert; »et saisi tuolla iälläsi olla ulkona viileässä varjossa».

»Hyväinen aika, lapsi! En ole ehtinyt siihen ikään, jolloin kesäkuun viileys luissa tuntuu. Kuinka sinä haastat! Mutta täytyyhän minun toki mennä sisälle noutamaan kakkua herra Wheelsgatelle.»

»Se on kaikki lopussa», huusi Mary käytävästä.

»Sepä kummallista. Luulin nähneeni aika möhkäleen pöydällä. Mutta sitten ovat varmaan Clem ja Polly ottaneet sen mukaansa. Olen pahoillani, herra Wheelsgate, mutta jos Clem on sen vienyt, niin saatte kappaleen myöhemmin. Sillä me aiomme lähettää maistiaispaloja ystävillemme — saimme siroja pieniä pitsikoristeisia rasioita herra Powlardilta. Teidän pitäisi ne nähdä.»

Kerrankin vaihtoivat Mary ja Robert toiselleen myötätuntoisen katseen, mitä olivat elämässään harvoin tehneet. Äiti oli parantumaton — hän olisi tarvinnut isäparan peräänkatsojakseen. Jim, jolla yksinään oli määräämisvaltaa, puuhaili pihassa. He eivät muuta voineet kuin hääriä levottomina ja häiritsevinä hänen ja hänen ystäviensä ympärillä, kunnes miehet vihdoinkin läksivät ja rouva Fuller leppoisasti hymyillen palasi huoneeseen.

»Ei missään ole niin hauskaa kuin häissä», virkkoi hän.

»Ehkei», sanoi Mary, »mutta säälittää, että se hauskuus tulee liian pian hautajaisten jälkeen».

Vapautuneena vartiotoimestaan lähti Robert omille asioilleen. Hän tiesi, että hänen olisi tullut mennä auttamaan Jimiä lypsyssä, mutta hän tunsi olevansa kykenemätön ryhtymään työhön. Niinpä täytyi naisten nopeasti muuttaa ylleen vanhimmat hameensa ja asettua lypsyjakkaroille, kun Robert sitävastoin häätamineissaan käveli pois Blindgroomsia kohti.

Oli tosin jokseenkin aikaista käydä Hannaa tapaamassa, mutta olisihan hänen äitinsä saapuvilla, ja Robert tunsi, ettei hän hukkaisi aikaansa, jos voisi päästä vanhan naisen suosioon, sillä tytön äidin kammon hänen »korskeuttaan» tai pakanuuttaan kohtaan hän luki syyksi Hannan tilapäisiin väistelyihin. Mutta päinvastoin hän tapasikin tyttären eikä äitiä Blindgroomsin isossa hämärässä keittiössä. Se oli tavattoman iso huone, luultavasti kaksi suojaa muutettu yhdeksi jonakin unhoon jääneenä aikana, ja kovin kostea, sillä mökki oli rakennettu tien rinnan alapuolelle. Sinne mentiin sammaltunutta polkua pitkin, joka vietti alaspäin ohdakkeita ja hyljättyjä vihanneksia kasvavan puutarhan poikki. Hanna puuhaili nurkassa isoa myttyä sitoen.

»Vai olet tullut tänne, lapsi», virkkoi tyttö vilkaisematta ympärilleen.

»Et kai luullut, että ne pahuksen häät olisivat pidättäneet minut poissa.»

»Häät ovat hauskoja tilaisuuksia. Tanssitko siellä?»

»En minä! Ei meidän häissä tanssita.»

»Kun serkkuni Yocky Lovell meni naimisiin, niin me tanssittiin, kunnes tähdet tuikahtivat taivaalle; ja me tanssimme hautajaisissakin.»

»Mitä sinä tuolla säkillä teet?»

»Minä sullon tavaroita matkaa varten.»

»Mihin sinä olet menossa?» Kimeänlainen levoton falsetti värähti hänen äänessään. Hanna vastasi tyynesti:

»Minä menen humalamaahan vaarnailemaan.»

»Älä vastaa minulle tuolla oudolla kielelläsi. Sano mitä tarkoitat.»

»Humalamaa on Kent, kuten sinun pitäisi itsekin tietää, ja vaarnaileminen meidän oudolla kielellämme on vaatevaarnojen myymistä pakanoille.»

»Nannie — älä mene.»

Hän oli astunut nopeasti tytön taakse ja kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen hänen ollessaan polvillaan säkin suuta sitomassa. Hanna työnsi hänet pois.

»Älä tule minua nyt häiritsemään.»

»Mutta sinun täytyy sanoa minulle — sinun täytyy vastata minulle, — miksi tuolla lailla lähdet?»

»Enkö ole ennen ollut poissa?»

»Olethan sinä, senkin vietävä. Mutta tämä tapahtuu äkkiä.»

»Eikä niinkään. Minä tein päätökseni jo viime viikolla.»

»Ethän sinä minulle mitään kertonut.»

»Miksi minä sinulle olisin kertonut? Ethän sinä kysynytkään.»

»Etkö sinä kuulu minulle?»

»En minä kuulu kellekään.»

»Nannie, sinä olet julma — minä en voi sinua ymmärtää. Sinä sallit minun rakastaa itseäsi ja minä olen kuin seitsemännessä taivaassa, mutta sillä välin olet pelkkä naistuttavuus. Kun sinua nyt kuuntelee ja katselee, ei luulisi, että iässämme olemme toisiimme pihkaantuneita olleetkaan.»

»Minä en ole teidän vaaleiden kristittyjen kaltainen, jotka lemmitte ja suutelette kaiken päivää ja puolet yötä. Jos semmoista haluat, ei sinun olisi tullut minuun puuttua. Minä rakastan, milloin haluan, ja kai minä annan sinulle isomman muistoläksyn kuin kukaan tämän seudun lihavista tyttöhupakoista; mutta milloin en ole sillä päällä, en rakasta, ja toivon, että sinä käyttäydyt siivosti.»

»Kuinka kauan viivyt matkalla?»

»Ehkä pari viikkoa.»

»Kuka matkustaa kanssasi?»

»Minä matkustan yksinäni.»

»Eikö Darius Ripley lähde mukaasi?»

»Oletko sinä mustasukkainen, korskea Bob?»

»Sano minulle — sano minulle suoraan, lähteekö hän mukaasi?»

»Ei lähde — senhän olisi luullut tietäväsi. Minä matkustelen yksinäni. Mutta Dariuksella on kärryt, ja hän myy hevosia pakanoille, ja tiet ovat vapaat kaikille köyhille ihmisille.»

»Nannie, Nannie, älä ärsyttele minua tuolla lailla, minä en voi sitä kestää. Sano minulle — lupaa minulle, ettet puutu Dariukseen.»

Bob ei voinut enää pidättää halukkaita käsiään. Ne laskeutuivat tytön olalle; ja taivuttaen häntä taaksepäin hän suuteli surumielin ja intohimoisesti hänen huuliaan. Hanna riuhtautui hänen puristuksestaan ja ponnahti pystyyn.

»Jätähän minut rauhaan! Minä en siedä sinun käsiesi kosketusta. Sinun tulisi oppia, kuinka on naisia kohdeltava.»

»Sinä sallit Dariuksen kietaista käsivartensa vyötäisillesi häätilaisuudessa.»

»Darius on minun sukulaiseni.»

»Ja minä olen sinun rakastajasi — siis enemmän kuin sukulainen.»

»Ei se niin ole. Sukulainen on aina minun sukulaiseni; rakastaja on minun rakastajani vain silloin, kun tahdon. Niin, minä tiedän, että luulet ostaneesi minut kuin tamman pitääksesi minua tallissa ja lähteäksesi ajelulle milloin sinua haluttaa: sillä tavoinhan te kohtelette omia naisianne. Mutta sillä tavoin ei kohdella minua, korskea herraseni, vaikka oletkin vietävän hidas sitä oppimaan.»

»Vannotko minulle, että sallit Dariuksen syleillä sinua vain siksi, että hän on sukulaisesi?»

Hanna katsoi häneen säälivästi.

»Mikä lapsi sinä oletkaan! Minä pidän sinusta enemmän silloin, kun olet mies.»

»Suo minulle sitten siihen tilaisuus.»

»Teenhän minä, minkä minä vaivainen voin, sitä sinulle opettaakseni.»

»Saattamalla minut hulluksi.»

»Opettamalla sinulle säädyllisiä tapoja.»

»Eivätköhän minun tapani ole yhtä hyviä kuin useimpain miesten.»

»Sinun tapasi ovat pakanain tapoja, lapsi, ja tuntuvat romaanilaistytöstä hieman raaoilta. Jos sinun ja minun on kuljettava rinnan, tulee sinun oppia kohtelemaan minua kunnioittavalla tavalla.»

»Nannie — minä teen mitä vain tahdot, kunhan sallit minun sinua rakastaa...»

Bob ei voinut hänen kanssaan väitellä, ei edes mitään tinkiä. Hänen täytyi, kuten hän sadannen kerran totesi, suostua tytön omiin ehtoihin, koskei tämä muilla ehdoilla häneen suostunut.

Neitosen silmät pehmenivät. Bobin kädet olivat ojentuneet häntä kohti nöyrästi, mutta hänen ilmeessään oli tarmoa ja voimaa. Hänen seisoessaan siinä vastapäätä tyttöä oli hänellä nuoren jumalan mahtava vartalo ja kauniit piirteet — tai tytön oman vertauksen mukaan pakanallisen kilpapainijan eli kurumengron.

Hän oli kookkaampi ja komeampi kuin kukaan Hannan oman rodun miehistä, ja koskei hän ollut milloinkaan tavannut mitään niin loistavaa, niin palvovaa ja uskollista, kykeni hän unohtamaan, ettei hän koskaan ollut tavannut ketään niin typerää, niin kömpelöä ja mustasukkaistakaan. Hän liikahti nuorukaista kohti ja hymyili. Hän ei tehnyt mitään elettä, ei vihjaissut mitään kutsua, mutta nyt toinen tiesi voivansa häneen nuhtelematta koskea. Hetkisessä oli Bobin mustasukkaisuus unohtunut, hänen pelkonsa ohi. Käheästi nauraen hän tarttui tyttöön siepaten hänet syliinsä, ja tämän kovuus näkyi sulavan hänen intohimoonsa niinkuin kallio uppoaa aaltoihin.

22.

Se kesä oli edullinen Bodingmaresille. Jim näki kaikissa yrityksissään menetelleensä oikein. Eipä niin, että ne koskaan olisivat lähestyneet uhkarohkeutta, mutta hän oli ainakin poikennut isänsä vanhalta vaolta; hän ei ollut kyntänyt niittyjä pelloiksi, mutta hän oli lisännyt heinämaitaan ja jokseenkin rohkeasti käyttänyt apulannoitusaineita. Nämä olivat erikoisesti tehonneet, ja Jimillä oli apilaa ja italialaista ruista yli oman tarpeen, niin että kykeni myymään muillekin tilallisille.

Paitsi yritystensä tuloksia oli häntä suosinut onni siinäkin, mihin pelkkä viljelijän uurastus ei riitä. Päiväpaiste oikeaan aikaan oli edistänyt hänen heinänsä kasvua; hänen viljansa oli hiukan karkeaolkista, mutta teki paljon terää, ja hänen humalansa olivat säilyneet rutolta, joka kahtena vuonna perätysten oli ne tärvellyt. Kaikin tavoin rohkaistuneena hän ryhtyi suurempiin yrityksiin, hän palkkasi renginkin — ensimmäisen vieraan apulaisen, joka Bodingmaresissa oli ollut siitä asti, kun James Fullerin pojat olivat kyllin vanhoja pystyäkseen työhön. Tällä miehellä oli oivallinen todistus Hazel Streetiltä Kentistä, jossa hän oli palvellut yleistöissä ja erikoisesti tottunut hevosten hoitoon. Kun Pookwell oli Clemin hallussa, täytyi hänen asua High Tiltissä ja tallustaa joka päivä pari kilometriä edestakaisin, koska Robert kieltäytyi ottamasta häntä huonetoverikseen. Mutta sellainen järjestely oli tavallista pienten maanviljelijäin seudulla, missä ei ollut rakennusyritteliäisyyttä.

Suunnitelma, että Clem ja Polly saivat Pookwellin, osoittautui erinomaisen hyväksi. Clem tahtoi kaikin mokomin osoittaa kykynsä kovalla työllä ja uhrautuvaisuudella. Ja haluten miellyttää sekä Clemiä että Clemin omaisia hoiteli Polly oivallisesti kanoja ja varmaan säästi Jimille useita shillingejä viikossa. Se oli varsin uutteraa aherrusta eikä suonut nuorelle parille paljoa aikaa viettää toistensa parissa. Mutta kumpikaan heistä ei ollut muuta odottanutkaan, ja heidän yhteiset hetkensä auringonlaskun ja -nousun välillä tuntuivat kaksin verroin ihanilta päivän eron jälkeen — ja olihan päivälläkin tilaisuutta ohimennen tavata toisiaan, Clem kun aina riensi kotiin Pookwelliin aterioimaan.

Jim oli hyvin tyytyväinen Clemiin ja Pollyyn, vaikkei hän pitänyt kaikista heidän tavoistaan — Clem näkyi hänestä liian kerkeästi mukaantuvan tavallisen työmiehen olotilaan Bodingmaresin vapaatilallisloiston jälkeen. Mutta kieltämättä he säästivät hänelle rahoja ja siten auttoivat arkisista ajatuksistaan huolimatta tilaa eteenpäin. Ja hän osoitti hyväksymistään suomalla heille välistä vapaan puolenpäivän, milloin heille ei sattunut työtä.

Heidän kuuliaisuuttaan ja tottelevaisuuttaan kohottivat Jimin silmissä Robertin paheet, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana. Robertilla ei ollut mitään osaa kesäkauden tuloksissa, ja hänellä oli vähän osaa sadon korjaamisessa. Kevään aikaiset viikot hän tosin oli työskennellyt varsin ahkerasti, vaikka hän aina olikin poissa iltaisin silloinkin, kun pitenevät päivät eivät enää tehneet välttämättömäksi lopettaa työtä ilta-ateriaan. Mutta Clemin häiden jälkeen hän näkyi »kokonaan ratkenneen rentuksi». Hän poistui aamun tai iltapuolen töistä syittä ja selityksittä. Hän muuttui luonteeltaan häijyksi ja oli toisinaan humalassa. Jokainen arveli sen johtuvan jonkinlaisesta sykkyrästä hänen ja Hanna Idenin välisessä ystävyydessä. Alettiinpa kylässä jo toisinaan huhuta riitaantumisestakin, ja se toi uutta toivoa Jimin sydämeen. Mutta jos välien rikkoutuminen todella tapahtui — ja oli syytä otaksua, että sellaista ainakin kerran oli tapahtunut, — niin oli asia jälleen paikattu ja Robert otettu takaisin orjuuteen.

Asiasta oli nyt tullut yleinen juorunaihe, ja toisinaan näki Jim ihmisten kääntävän hänelle selkänsä torilla tai oluttuvassa. Yleinen mieliala oli kuitenkin säälin sävyä, joka hänestä oli syystä tai toisesta helpompaa kantaa. »Royal Georgen» tai »Eight Bellsin» säädyllisessä tarjoiluhuoneessa, jossa vapaatilalliset joivat vakavina lasin arvokkaassa toveruudessa, Jimin oli tapana haastella veljensä lurjusmaisuudesta, hänen julkeasta kiittämättömyydestään, hänen häijyydestään vainajaa kohtaan... »Jos hänen isä-parkansa voisi hänet nyt nähdä...»

Tarjoilutuvan vieraat tunnustivat Fullerin kunnon mieheksi, kun piti Robertia Bodingmaresissa, vaikka voisi helposti ravistaa hänet niskoiltaan. Mutta Clemin avioliitto oli antanut Jimille makua esittää veljiensä suhteen sallimusta, ja hän ajatteli kernaasti, että hänen pitkämielisyytensä oli ainoa, mikä esti Robertin joutumasta kokonaan hunningolle.

»Minun on muistettava isä-parkaani», sanoi hän Little Moatin Breamille Copt Hallissa pidetyn huutokaupan jälkeen; »hänen tähtensä minun täytyy pitää nuorukaista luonani. Ja mitä hän tekisikään, jos minä hänet ajaisin talostani? Hän lyöttäytyisi niihin egyptiläisiin — minä tiedän sen. Kerjäläisenä hän kiertäisi maanteillä sen lutkan ja hänen joukkueensa kanssa... Oh, sanon teille, isäntä, että minulla joskus on kauheita aavistuksia, olen näkevinäni poloisen Robertin myyskentelemässä vasuja ja vaatevaarnoja tuolla pohjoisessa päin oman arvonsa tunnon unohtaneena ja purtuaan hävyltä hännän poikki.»

Veli ei ollut yhtä kiitollinen Jimin kärsivällisyydestä kuin hänen olisi pitänyt. Oli muka lorua, ettei hän, Robert, kunnollisesti suorittanut työtään. Hän ei ollut lampaiden keritsemisestä asti ollut päivääkään poissa, ja ainoa syy, miksi Jim ei ollut tyytyväinen, oli, että hän olisi halunnut mustia neekereitä uurastamaan ilmaiseksi aamusta iltaan rehtien valkoisten työmiesten asemesta, jotka aivojensa avulla osasivat säästää lihasvoimiaan.

Robertin raha-asiat olivat nyt perin surkeassa tilassa. Hän ponnisteli yhä vanhojen velkojen maksamiseksi ja teki samalla uusia. Hän oli ollut velkaa Woolpackin kapakan isännälle ja maksanut tämän saatavat vain joutuakseen Bunvashin »Valkoisen Hirven» isännän velalliseksi. Hanna ei ollut hänen tuhlauksensa ainoa syy, — hän oli aulis kestitsemään tilapäisiä tuttavuuksia, ja paria ystävyyssuhdetta, jotka hänen riidanhaluinen luonteensa muutoin saattoi vaaraan, pidettiin yllä hyvittävillä sovitusjuomingeilla. Hän pelasi myöskin biljardia ja harjoitti jaloa keihäänheittourheilua. Hän kävi mielellään sirosti ja kuosikkaasti puettuna ja löi vetoa kilpahevosista, lueskeli ilta- ja urheilulehtiä eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaa miehekkyyttään. Sitäpaitsi hänen täytyi aina lepytellä »karhuja» osamaksuilla tai myöskin — »Valkoisen Hirven» ovenvartijalta lainattuaan — maksaa sadanviidenkymmenen prosentin hävytöntä korkoa. Ja kaiken tämän lisäksi oli Hanna, jota hän mielellään kuljetti markkinoilla ja elävissäkuvissa ja jolle hän halusi ostaa lahoja — kiiltäviä koruesineitä, jalokiviä tai kankaita, joista myyjät tavallisesti kiskoivat häneltä ylihintoja, kun tunsivat hänen kiihkeän halunsa ja tietämättömyytensä. Hän osti tytölle timanttisormuksen vähittäismaksulla, väittäen, että timantin täytyi olla oikea kahdeksan punnan hinnalla, vaikka Hanna selitti, ettei niin ollut laita, hän kun tunsi timanttien hinnan, koska muuan loordi oli kerran tarjonnut hänelle sellaisia.

Valitettavasti ei Robertilla nyt juuri ollut keinoja, millä lisätä palkastaan kertyvää kassaa. Clemiltä ei enää käynyt lainaaminen ja kapakoissa pelatessaan hän menetti yhtä paljon kuin voittikin. Tosi kyllä, että hän olisi voinut mennä mustalaisten kanssa kilpa-ajoihin niin usein kuin tahtoi, ja heidän vihjauksensa hevosten voittomahdollisuuksista olivat yleensä hyviä. Mutta hän ei ollut koskaan tottunut pelaamaan korkeammilla panoksilla kuin puolikruunuilla, ja ne punnat, jotka hän menetti, peloittivat häntä enemmän kuin voitetut punnat häntä tyydyttivät. Sitäpaitsi hän ei nykyisin ollut parhaissa väleissä Ripleyiden ja heidän joukkueensa kanssa. Hän epäili heitä mustasukkaisuudesta ja petollisuudesta. Hän ei luottanut heidän vihjauksiinsa pelosta, että he tahallaan johtaisivat hänet harhaan. Darius Ripley oli rakastunut Hannaan, siitä hän oli varma. Hän olisi tahtonut raivata Robertin tieltään. Ja peloittavinta kaikesta oli, että hän tiesi Hannan olevan kääntymässä häntä vastaan juuri niiden häpeällisten juorujen vuoksi, joita hänen kiihkeä rakkautensa aiheutti. Hanna oli ottanut hänet armoihinsa, koska hän oli ylpeä vapaatilallisen lemmestä, varsinkin kun tämä oli vanhinta, vakaantuneinta sukua tällä maaseudulla, jossa päivätyöläisetkin katselivat mustalaisneitosta yliolkain. Mutta kun tuo ylväs nuori keikari oli menettänyt maineensa ja arvokkuutensa, kun hän oli rahaton ja velkaantunut, kun hänen oma perheensäkin potkisi hänet ulos, niin vaikka Hanna itse olikin saattanut hänet häpeään, kerjäläiseksi ja hylkiöksi, niin hän, Hanna Iden, olisi saanut hänestä kyllikseen. Sehän olisi hänen tapaistaan.

23.

Myöhään saman vuoden syksynä ilmaantui uusi tahra tärvelemään Bodingmaresin mainetta. Ynseä kohtalo näkyi vainoovan Jimin kunniaa, sillä samalla kun se soi hänelle kaikenlaista aineellista hyvää, pyrki se katkeroittamaan lahjansa jollakin myötäseuraavalla häväistyksellä. Fuller ei ollut säädyllisellä elämällään kyennyt vaimentamaan Clemin alhaisesta avioliitosta Orznashin tytön kanssa aiheutuneita juoruja ja halveksimista, kun Robertin häpeä kohosi korkeimmilleen ja Bodingmares senvuoksi joutui yhä julkeammin kapakkakeskustelujen aiheeksi. Ja tuskin hän oli ehtinyt kuvitella itseään loukatuksi ja anteeksiantavaksi veljeksi, kun koko High Tilt kuohahti kiukusta kuullessaan uutisen, että rouva Fuller aikoi mennä naimisiin posteljooni Wheelsgaten kanssa.

Tämä oli kauheaa. Ensiksikin hän oli ollut leskenä vasta vuoden, ja olisi pidetty säädyttömänä, että hän niin lyhyen väliajan jälkeen olisi mennyt naimisiin kenenkään, vaikkapa kuinka varakkaan ja mahtavan miehen kanssa, varsinkin kun tiedettiin, että hän edellisen avioliittonsa kolmenakolmatta vuotena oli elänyt aivan onnellisena James Fullerin kanssa. Surun ilmeet olisivat hänessä olleet sitä sopivampia, koska jokainen tiesi, että hän tositeossa ei surrut. Olihan hän ollut keveä ja keimaileva jo viiden kuukauden kuluttua; hän oli kummallisesti punastunut ja innostunut jutellessaan miesten kanssa ja ulkonäöltäänkin ihmeellisesti nuorentunut; hän oli antanut aihetta ihmisille ravistaa päätänsä ja lausua pahoja aavistuksia ja uhmaillut kaikkia paikkakuntalaisten säädyllisyysvaistoja, kunnes jokainen High Tiltin ja Salehurstin pitäjissä tuumi, että nyt oli kaikki mennyt vinoon.

Kaiken kruunuksi hän oli valinnut köyhän ja halpa-arvoisen sulhasen. Hän olisi voinut saada Weightsin Pepperin, joka oli varakas mies; myöskin Little Londonin Pix, vaikka ainakin kymmentä vuotta häntä nuorempi, oli häneen hullaantunut, ja hänen maansa koskettivat Bodingmaresin tiluksiin pohjoisessa Dulwellin virran vaiheilla. Arthur Powland oli leskimies ja oli käynyt tyttärensä kanssa kahdesti talossa Clemin häiden jälkeen. Jos rouva Fuller olisi ottanut jonkun näistä, olisi hänellä toki ollut jotakin näytettävää harhaantumisensa korvaukseksi, mutta nyt hän oli valinnut aivan tavallisen, köyhän miehen, yleisön palvelijan. Wheelsgate oli noin viisikymmenvuotias ja oli kaiken ikänsä toiminut maalaiskirjeenkantajana. Hän oli säästänyt hiukan rahoja, ja häntä pidettiin omituisena — toisin sanoen, hän lueskeli mielellään ja osteli kirjoja. Rouva Fullerilla oli pieni perintöosa omasta kohden, joten he kyllä tulisivat varsin hyvin toimeen. He aikoivat ostaa mökin Salehurstin ulkopuolelta, juuri siltä kohtaa, missä High Tiltin maantie menee Rotherjoen yli Bantonyn alapuolelta.

Elizabethin silmissä oli kyyneleet, kun hän kertoi asiasta omaisilleen.

»Ollessani seitsentoistavuotias menin naimisiin saadakseni kodin ja puolison, ja nyt nelikymmenvuotiaana minä menen naimisiin todellisesta rakkaudesta.»

»Ettet häpeä, äiti, tuollaisia puhua, kun isä-poloisemme on ollut haudassa tuskin vuotta enempää vasta. Vielä ei ole aika edes surupukua riisua.» Näin nuhteli Jim.

»Älä luule, että minulla on mitään isääsi vastaan. Hän oli hyvä ja uskovainen mies, kuten jokainen tietää, mutta sellaiset eivät aviomiehinä aina ole miesten parhaita, ja muistahan, ettei hän ollut minulle mikään eloisa puoliso, ymmärräthän. Minä en häntä moiti, mutta toisinaan hän oli pikemminkin sanansaarnaaja kuin aviomies. Ehkä minä olin hänelle liian nuori; olinhan vain lapsi, kun hän minut nai, ja ihminen muuttuu avioliittoon mentyään toisenlaiseksi kuin mitä on neitona ollut.»

»En usko asian siitä paranevan, että tuota kaikkea isäparasta haastelet», virkkoi Jim surullisesti.

»Totta kai asia siitä paranee, että avioliittoni ei ollut lemmenliitto. Säädytöntä olisi todellinen rakkautensa vuoden päästä unohtaa. Mutta minun avioliittoni oli lapsen avioliitto. Nyt minä menen naimisiin täysikasvuisena naisena.»

»Kenties», sanoi Mary, »on yhtä vaarallista naida rakkaudesta täysikasvuisena naisena kuin naida rahaa nuorena lapsena».

»Minua ellottaa ja minä olen suruissani sinun tähtesi, äiti», virkkoi Jim, »sillä mitä ikinä sattunetkin sydämessäsi tuntemaan, pidetään sinun tekosiasi pitäjässä kevytmielisinä, ja se tietää enemmän juoruja ja ikävyyksiä Bodingmaresille, juuri kun ihmiset alkoivat tottua Robertiin ja hänen tapoihinsa».

»Tarkoittanet, että rinnastat minun avioliittoni Robertin paheksuttavien hommien kanssa? Sitten sanon sinulle vain, isäntä, että jos sinä häpeät minua, niin minä häpeän _sinua_.» Ja Elizabert meni ulos heleä puna kasvoillaan, joka sai hänet näyttämään kymmentä vuotta nuoremmalta.

Clem ja Polly puolustivat häntä, eivät siksi, ettei heidänkin mieltään olisi tympäissyt, mutta rouva oli ollut heille ystävällinen ja auttanut heitä avioliittoon, joten he velvollisuudentunteesta häntä kannattivat. Robert oli kauhuissaan ja tyrmistynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, mitä se vaikuttaisi hänen suhteisiinsa Hannaan, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Hannasta oli epämieluista kuulla rakastajansa perheen jälleen joutuneen halveksimisen alaiseksi. Bodingmaresin loisto himmentyisi hänen silmissään yhä enemmän, ja Bob tuumi, että vain siinä loisteessa hän näyttäisi otolliselta. Vaikka oli hyvinkin selvää, että Hanna piti häntä arvossa hänen voimansa ja kauneutensa, hänen komean vartalonsa ja tarmonsa vuoksi, ajatteli kookas Robert harvoin omaa etevyyttään. Hänen rakkautensa oli taivuttanut hänet nöyrämielisyyteen, jossa hänestä oli vaikeata ajatella, että Hanna voisi rakastaa häntä vain hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi itsensä varmaksi, että hän rahattomana ja halveksittuna ei voisi löytää armoa tytön silmissä, ja nyt olivat rahat hupenemassa ja maine alkoi olla mennyttä.