I.

Tuskinpa on meidän aikana olemassa yhtään ainoata sanomalehteä, jossa ei olisi erityistä osastoa teaatteria ja musiikkia varten. Melkeinpä jokaisessa numerossa on kertomus jostakin taulukokoelmasta tahi erityisestä taulusta ja harvoinpa käteenne sattuu sanomalehteä, jossa ei sitä paitsi löytyisi referaatteja uusista, juuri ilmestyneistä, taidetta käsittelevistä kirjoista, runokokoelmista, kertomuksista ja romaaneista.

Tarkkaan ja kiireimmän kautta kerrotaan, että se ja se näyttelijätär tahi näyttelijä näytteli sen ja sen osan siinä ja siinä murhe- tai huvinäytelmässä tahi oopperassa, ja miten hän osastaan suoriutui; kerrotaanpa vielä uuden kappaleen sisältökin, sen ansiot ja puutteet. Samallaisella tarkkuudella ja huolellisuudella kerrotaan myöskin, miten se taiteilija lauloi tahi soitti sen ja sen kappaleen, ja mitkä ovat uuden sävellyksen ansiot ja puutteet. Jokaisessa suuressa kaupungissa on alituisesti yksi uusien taulujen näyttely, joiden ansioita ja puutteita arvostelijat ja taiteentuntijat mitä syvämielisimmissä kirjoituksissa selittelevät. Miltei jok'ainoa päivä tulee painosta uusia romaaneja, joko erityisinä kirjoina tahi aikakauskirjoissa, ja sanomalehdet pitävät velvollisuutenaan antaa lukijoilleen tarkan selonteon näistä taiteen tuotteista.

Siellä missä kansansivistykseen uhrataan ainoastaan sadas osa siitä, mitä tarvittaisi yleisen kansanopetuksen aikaansaamiseen, tuhlaa valtio miljooneja akademiioihin, konservatoorioihin ja teaattereihin. Jokaisessa suurkaupungissa rakennetaan äärettömän suuria rakennuksia museoita, konservatoorioita, dramaattisia kouluja ja konsertteja varten. Satojatuhansia työmiehiä — salvumiehiä, muurareja, maalareja, nikkareja, räätälejä, peruukkimaakareja, kultaseppiä ja latojia — viettää koko elämänsä kovassa työssä ainoastaan taiteen vaatimusten tyydyttämiseksi. Lukuun ottamatta sotilasalaa löytyy tuskin yhtäkään inhimillisen toiminnan piiriä, joka nielisi niin paljon voimia kuin juuri tämä.

Mutta eipä siinä kyllin että äärettömän paljon voimia tuhlataan tällä toiminta-alalla. Samoin kuin sodassa, uhrataan tässäkin suorastaan ihmishenkiä: sadat tuhannet ihmiset uhraavat jo nuoruudesta asti kaikki voimansa oppiakseen nopeasti liikuttelemaan jalkojansa; toiset taas oppiakseen nopeasti liikuttelemaan sormiansa ja valitsemaan oikean soittimen koskettimen tahi kielen; kolmannet oppiakseen maalaamaan ja piirustamaan mitä vaan näkevät; neljännet oppiakseen vääntämään minkä lauseen hyvänsä kaikkiin mahdollisiin muotoihin ja löytämään jokaiselle sanalle loppusoinnun. Ja tällaiset, usein hyväsydämiset, viisaat ja hyödylliseen työhön kelvolliset ihmiset villiintyvät näissä yksipuolisissa, tylsyttävissä harjoituksissa ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään kaikkia elämän tosi-ilmiöitä, yksipuolisiksi ja täydellisesti tyytyväisiksi omaan erityisalaansa, vaikka eivät osaakkaan muuta kuin liikutella jalkojansa, kieltänsä tahi sormiansa.

Mutta eipä siinä kyllin. Olin kerran läsnä kun harjoiteltiin yhtä tavallisimmista, uusimmista oopperoista, joita näytellään kaikissa Europan ja Amerikan teaattereissa.

Tulin ensimäisen näytöksen kestäessä. Päästäkseni saliin, täytyi minun kulkea kulissien välitse. Minua kuletettiin pimeitä käytäviä ja kujia myöten äärettömän rakennuksen maakerroksessa, suurten koneiden ohi, joita tarvittiin valaistukseen ja dekoratsioonien muuttamiseen. Eroitin pimeässä ja tomussa muutamia ihmisiä työntouhussa. Yksi työmiehistä harmain, laihoin kasvoin, likaisin ja hajallaan olevin sormin, puettuna likaiseen työmekkoon, nähtävästi jo väsyneenä ja johonkin tyytymättömänä, meni ohitseni, vihaisesti haukkuen toista. Noustuani ylös pimeitä portaita, tulin näyttämölle, kulissien taakse. Kaatuneiden dekoratsioonien, esirippujen, jonkummoisten kankien ja ympyröiden keskellä liikkui ja hyöri kymmeniä, kenties satojakin maalatuita, koreisiin pukuihin puetuita miehiä ja naisia niin paljon kuin mahdollista paljastetuin ruumiin. He olivat laulajia, köörilaulajia ja -laulajattaria sekä balettitanssijattaria, jotka odottivat vuoroansa. Saattajani vei minut näyttämön ja lautasillan ylitse, joka yhdisti näyttämön parterriin. Orkesterissa istui satakunta soittajaa varustettuina kaikenlaatuisilla soittokoneilla. Korotetulla paikalla, kahden heijastuslampun välissä, istui johtaja pulpetin ääressä, tahtipuikko kädessä johtaen orkesteria, laulua ja yleensä koko oopperan kulkua.

Saapuessani oli näytteleminen jo alkanut. Näyttämöllä nähtiin intialainen juhlakulkue, joka kuletti morsianta hänen uuteen kotiinsa. Paitsi omituisiin pukuihinsa puettuja miehiä ja naisia, juoksi ja hyöri näyttämöllä kaksi herrasmiestä tavallisissa lyhyissä takeissa. Toinen heistä oli draamallisen osan järjestäjä, toinen taas, joka erinomaisen vikkelästi juoksi paikasta paikkaan pehmeissä jalkineissaan, — oli tanssinopettaja, joka kuukaudessa saa palkkaa enemmän kuin kymmenen työmiestä vuodessa.

Nämät kolme päämiestä johtivat laulua ja orkesteria ja järjestivät juhlakulkueen, joka, kuten aina, oli muodostettu parittain.

Kaikki läksivät liikkeelle yhdestä paikasta ja kulettuaan kerran, pari näyttämön ympäri, seisahtuivat. Kulkue ei tahtonut järjestyä; milloin intialaiset allebardineen läksivät liikkeelle liian myöhään, milloin taas liian aikaseen. Välistä taas he kyllä läksivät aikanaan, mutta liian tiheässä joukossa, välistä taas asettuivat väärille paikoille näyttämön syrjillä. Joka kerta kulkue pysäytettiin ja alettiin alusta. Kulkue alkoi sillä, että eräs turkkilaiseksi puettu osanottaja, kummallisesti suutaan aukoen lauloi: "Minä morsianta saa-aa-tan". Laulettuaan tekee hän liikkeen kädellään, joka tietysti on paljastettu kainaloon asti. Kulkue alkaa, mutta silloin valtorni, säestäessään turkkilaisen laulua, soittaakin väärin. Johtaja vavahtaa kuten suurestakin onnettomuudesta ja lyö tahtipuikolla pulpettiinsa. Kaikki pysähtyy, johtaja kääntyy orkesteriin päin ja alkaa mitä raaimmilla sanoilla haukkua valtornia siitä, että tämä otti väärän nuotin. Ja taas aletaan kaikki alusta. Taas sama: "Minä morsianta saa-aa-tan", taas sama kädenliike viitan alla, taas asettuvat ympyrään samat parit, jotka pehmeästi astuskellen kantavat allebardejaan olkapäillään, toiset totisin, surullisin kasvoin, toiset puhellen keskenään ja hymyillen, ja alkavat laulaa. Kaikki kävi nähtävästi hyvin, mutta siitä huolimatta kuuluu taas tahtipuikon kolkutus ja kärsivällä, vihaisella äänellä alkaa johtaja haukkua köörilaulajia: syynä oli se, ett'eivät laulajat laulaessaan nostelleet käsiään muka innostuksen merkiksi. "Mitä, oletteko kuolleet siellä senkin lehmät, kun ette voi liikuttaa itseänne?" — Taas kaikki alusta asti, taas sama: "Minä morsianta saa-aa-tan", ja taas laulavat köörilaulajat surullisin kasvoin tuon tuostakin nostellen käsiään. Mutta kaksi laulajatarta puhelevat keskenään — taasen tahtipuikon kolkutus. "Keskustelemaanko tänne olette tulleetkin? Voitte kyllä kotonannekin juoruta, Te siellä punaisissa housuissa, tulkaa lähemmäksi. Katsokaa minuun. Alusta". Taas sama: "Minä morsianta saa-aa-tan". Ja näin sitä jatkuu tunti, kaksi tahi kolme. Kokonaisuudessaan kestää tällainen harjoitus kuusi tuntia yhtä mittaa, Tahtipuikon kolkuttamisia, toistamisia, asettelemisia, laulun, orkesterin, kulkueiden ja tanssien korjaamisia seuraa aina hyvä joukko haukkumasanoja. Sanoja sellaisia kuin: "aasit, tyhmyrit, siat", jotka olivat tarkoitetut soittajille ja laulajille, kuulin tunnin kuluessa ainakin neljäkymmentä kertaa. Ja onneton, ruumiillisesti ja siveellisesti raadeltu ihminen, huilunsoittaja, valtorni tai laulaja, jolle haukkumasanat ovat aijotut, on vaiti ja nöyrästi tekee, mitä käsketään: toistaa 20 kertaa "Minä morsianta saa-aa-tan", ja 20 kertaa laulaa saman lauseen ja uudestaan ja yhä uudestaan kävelee määrätyn kierroksen keltaisissa jalkineissaan ja allebardi olallaan. Johtaja tietää että nuo ihmiset ovat jo niin raadellut, etteivät enään kelpaa mihinkään muuhun kuin puhaltamaan ja marssimaan allebardineen keltaisissa kengissä, mutta että he sen ohessa ovat tottuneet komeaan elämään ja että he kärsivät kaikkea, kunhan vaan saavat jatkaa vanhaa elämätään, — ja sentähden hän levollisesti laskettelee raakuuksiaan, sitä enemmän, kun on itse kuullut niitä Pariisissa ja pienissäkin, kun tietää että paraimmat johtajat tekevät samoin, että se on suurten taiteilijain musikaalinen traditsiooni, jotka ovat niin kokonaan antautuneet taiteensa palvelukseen, ettei heillä ole aikaa ajatella toisten tunteita.

Harvoin saa nähdä vastenmielisempää näkyä. Olen kuullut, miten tavarain lossauksessa toinen työmies haukkuu toista siitä, ettei tämä kannattanut hänen päälleen työntyvää painoa, tahi miten heinänkorjuussa kylänvanhin haukkuu työmiestä siitä, ettei tämä osaa heinäsuovaa hajottaa, ja työmies vaikenee Onhan tämäkin ilkeätä kuulla, mutta vastenmielistä tunnetta lievittää tässä tieto siitä, että on edes tärkeästä tarpeellisesta työstä kysymys, että erehdys, josta päällysmies haukkuu työmiestä, voi turmella tarpeellisen työn.

Mutta minkätähden ja kenen vuoksi tässä oikeastaan puuhataan? On tosin mahdollista, että musiikinjohtajakin, kuten äskeinen työmies, on vaivaantunut ja hermostunut; hän näyttää todellakin sitä olevan, mutta kuka häntä käskee vaivaamaan itseänsä? Ja minkälaisen asian vuoksi hän sitten vaivaa itseänsä? Ooppera, jota harjoiteltiin, oli yksi kaikkein tavallisimmista niiden mielestä, jotka sellaisiin ovat tottuneet, mutta samalla mitä suurinta tyhmyyttä: intialaisruhtinas tahtoo mennä naimisiin, hänelle tuodaan morsian, hän pukeutuu laulajaksi, morsian rakastuu luultuun laulajaan ja joutuu epätoivoon, mutta saa sittemmin kuulla että laulaja onkin itse ruhtinas, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Selvää on, ettei sellaisia intialaisia milloinkaan ole ollut eikä ole voinutkaan olla olemassa — että oopperan henkilöt ovat yhtä vähän intialaisia kuin muitakaan ihmisiä, että koko sisällön ansio on siinä, että se on muiden oopperojen kaltainen. Yhtä epäilemätöntä on, ettei missään muualla kuin teaatterissa puhuta sillä tavoin — seisoen määrätyn välimatkan päässä, määrätyillä käden liikkeillä tunteita ilmaista, eikä kävellä parittain, tohdeleissa ja allebardit olalla, ettei milloinkaan sillä tavoin suututa eikä hellytä, sillä tavoin naureta eikä itketä, ja ettei ketään maailmassa mokomat näytelmät voi liikuttaa.

Tahtomattaan tulee tehneeksi itselleen kysymyksen: ketä varten tätä puuhaa ja vaivaa oikeastaan nähdään? Ketä se voi miellyttää? Jos oopperassa välistä onkin kauniita paikkoja, joita olisi mieluista kuulla, niin voisihan niitä laulaa muutenkin, ilman naurettavia pukuja, kulkueita ja kädenliikkeitä. Baletti taas, jossa puolialastomat naiset tekevät hekumallisia liikkeitään, kietoutuvat kaikenlaisiksi aistillisiksi ryhmiksi, on suorastaan epäsiveellistä. Mahdotonta on ymmärtää, mitä tällä kaikella tarkoitetaan. Sivistyneelle ihmiselle on se sietämätöntä, varsinaiselle työmiehelle taas käsittämätöntä. Mahdollisesti voi se miellyttää niitä, jotka tahtovat seurata herrastapoja, mutta jotka eivät vielä ole kyllästyneet herrashuvituksiin, epäsiveellisiä käsityöläisiä, jotka tahtovat näyttää olevansa sivistyneitä ja nuoria lakeijoita.

Ja kaikkea tätä hirveätä tyhmyyttä valmistellaan ja harjoitellaan kauheassa touhussa, ei edes iloisesti, vapaasta tahdosta, vaan kiukulla ja petomaisella julmuudella.

Sanotaan, että sitä tehdään taiteen vuoksi, ja että taide on sangen tärkeä asia. Mutta onkohan se todellakin taidetta ja onkohan taide itse niin tärkeätä, että sille täytyy tehdä sellaisia uhrauksia? Tämä kysymys on erittäin tärkeä sentähden, että taide, jolle uhrataan miljoonien ihmisten työ ja voima, vieläpä ihmishenkiäkin, ja joka hävittää ihmisistä lähimmäisen rakkauden, tulee päivä päivältä ihmisille yhä epäselvemmäksi ja epämääräisemmäksi.

Kritiikki, josta taiteenihailijat ennen saivat tukea taidearvosteluilleen, on viime aikoina käynyt niin erilaiseksi ja ristiriitaiseksi, että jos taiteen alalta suljetaan pois kaikki, jolle eri kouluihin kuuluvat kriitikot itse eivät myönnä taiteen arvoa, niin taiteeseen ei jää jälelle yhtään mitään.

Kuten eri suuntiin kuuluvat teoloogit, samoin myöskin eri koulujen taiteilijat, ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa toisiinsa. Joka taiteen alalla muodostuu eri suuntia, jotka eivät voi hyväksyä toisiaan: niinpä runouden alalla vanhat romantikot eivät voi kärsiä parnasseja ja dekadenteja; parnassit taas puolestaan eivät hyväksy romantikkoja eikä dekadenteja; dekadentit taas ovat kieltävällä kannalla kaikkiin edeltäjiinsä ja symbolisteihin; symbolistit kaikkiin edeltäjiinsä ja maageihin ja maagit kaikkiin edeltäjiinsä; romaanin alalla sama ilmiö: naturalistit, psykoloogit, naturistit eivät mitenkään voi sopia keskenänsä. Sama on asianlaita draaman, maalaustaiteen ja musiikin alalla. Siis taide, joka nielee niin suunnattoman paljon työtä ja voimia, vieläpä ihmishenkiäkin, ja joka hävittää lähimmäisenrakkauden, ei ainoastaan ole epäselvää ja epämääräistä, vaan käsitetään niin eri tavalla, että on vaikeata sanoa, mitä oikeastaan taiteella ymmärretään ja erittäinkin hyvällä, hyödyllisellä taiteella, sellaisella, jolle voi todella uhrata niin paljon kuin sille nykyään uhrataan.