XVII.

Taide on yksi kahdesta ihmiskunnan kehityksen orgaanista. Sanan kautta vaihdamme ajatuksiamme, taiteen avulla taas tunteitamme muiden ihmisten kanssa, ei ainoastaan nykyään elävien, vaan myöskin entisten ja tulevien sukupolvien kanssa. Ihmiskunnan täytyy hyväkseen käyttää näitä kahta yhdyselämän orgaania ja sen vuoksi tuo niiden turmeltuminen välttämättä mukanaan vahingollisia seurauksia sille yleisölle, jonka keskuudessa turmeltuminen on tapahtunut. Meidän aikamme taide on turmeltunutta ja senvuoksi ei se kykenekkään täyttämään tehtäväänsä. Joka päivä ilmestyy toiselta puolen väärennettyjä taideteoksia, jotka tarjoovat ihmisille jonkimmoista huvia, mutta samalla tuovat mukanaan turmelusta, toiselta puolen taas vähäarvoisia, yksinomaisia taideteoksia, jotka ovat suurimmassa osassa yleisöä turmelleet maun ja hävittäneet kyvyn vastaanottaa todellista taidevaikutusta ja tuntea niitä tunteita, joita koko ihmiskunnan sydämissä liikkuu ja joiden tulkkina ainoastaan taide voi olla.

Mitä ihmiskunta on parasta aikaan saanut taiteen alalla jää vieraaksi niille ihmisille, joihin taide ei enään voi mitään vaikuttaa ja sen sijaan tulee valheellinen tai vähäarvoinen taide. Aikamme yleisö ihailee silmittömästi kuuluisuuden saavuttaneita kirjailijoita, maalareja ja säveltäjiä y.m. kykenemättä enään arvostelemaan kaikkein ylevintä tai yksinkertaisinta taidetta.

Kadotettuaan kykynsä vastaanottaa taiteen vaikutusta, elävät ja kasvavat yliluokkain ihmiset ilman taiteen jalostuttavaa vaikutusta. Sentähden vaikka he ulkonaisesti kehittyvätkin, ei heissä voi huomata mitään sisällistä kehitystä hyvyyteen, päinvastoin tulee heidän sielunsa yhä raaemmaksi.

Tämä kaikki on seurauksena siitä, että meidän yleisöltämme puuttuu taidetta, joka on välttämätön kehityksen orgaani. Mutta turmeltuneen taiteen seuraukset ovat vielä moninaisemmat ja vahingollisemmat.

Kaikkein silmäänpistävimpänä seurauksena on se, että tämän hyödyttömän ja suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen hyväksi uhrataan tavattoman paljon työvoimaa, jopa ihmishenkiäkin. Todellakin hirveätä on ajatella, millä jännityksellä ja kuinka suurilla uhrauksilla tekevät työtä tällä alalla miljoonat ihmiset, joilla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta tehdä kaikkein välttämättömintä itseänsä ja perhettänsä varten. 10, 12, 14 tuntia yössä latovat he vale-taiteellisia kirjoja, jotka levittävät ainoastaan tapainturmelusta ihmisissä tahi raatavat teaattereissa, näyttelyissä, taulukokoelmissa, jotka samaten suuremmaksi osaksi ainoastaan turmelevat ihmisiä. Mutta vielä kauheampaa on se, että vilkkaita, kaikkeen hyvään taipuvaisia lapsia, pakoitetaan 10, 15 vuoden kuluessa 6, 8 jopa 10 tuntia päivässä joko soittamaan ilomusiikkia tai vääntelemään jäseniään, kävelemään varpaillaan ja nostelemaan jalkojaan päätä korkeammalle tai lausumaan runoja tai piirustamaan mallien tai luonnon mukaan tai kirjoittamaan aineita vissien sääntöjen mukaan. Näissä ihmiselle sopimattomissa harjoituksissa, jotka usein kestävät kauvan vielä heidän täysikasvuisiksikin tultuaan kadottavat he ruumiin ja sielun voimansa ja oikean elämänkäsityksen. Kauheata ja säälittävää sanotaan olevan nähdä pieniä akrobaatteja, jotka panevat jalkansa niskansa taakse, mutta yhtä säälittävää on nähdä 10-vuotisia lapsia antamassa konserttia tai samanikäisiä koulupoikia lukemassa ulkoa latinan kieliopin poikkeuksia... Mutta ei siinä kyllin, että tällaiset lapset pilaantuvat ruumiillisesti ja henkisesti, he turmeltuvat myöskin siveellisesti, tulevat kelvottomiksi kaikkeen, mikä todellakin olisi ihmiselle tarpeellista. Eläen rikkaiden ihmisten huviksi kadottavat he tunteen ihmisarvostaan, heissä kehittyy siihen määrään yleisön kiitoksen himo, että he kärsivät, jolleivät saa tyydytetyksi turhamaisuuttaan; kaikki henkiset voimansa uhraavat he tämän himon tyydyttämiseksi. Mutta kaikkein traagillisinta on se, etteivät tällaiset ihmiset, joiden elämä on uhrattu taiteen hyväksi, tuo taiteelle mitään hyötyä, vaan päinvastoin suurta vahinkoa. Akatemioissa, gymnaaseissa, konservatoorioissa opetetaan väärentämään taidetta ja tätä oppiessaan turmeltuvat oppilaat niin täydellisesti, että heille tulee mahdottomaksi luoda todellista taidetta ja siten tulevat he käsityöläisiksi, joiden velvollisuutena on valmistaa niitä väärennetyn, vähäarvoisen ja turmeltuneen taiteen tuotteita, joita kaikkialla voimme nähdä.

Toisena seurauksena on se, että taideteokset, joita niin kauheassa määrässä valmistavat lukemattomat ammattitaiteilijat ja jotka ovat aikamme rikkaiden huvituksena, antavat näille tilaisuuden elää ei ainoastaan epäluonnollista, vaan myöskin heidän itsensä hyväksymiä, humaanisuusprinsiippiä vastaan sotivaa elämää. Mahdotointa olisi elää rikkaiden, joutilasten ihmisten ja varsinkin naisten tavoin, kaukana luonnosta ja eläinmaailmasta, teennäisissä olosuhteissa, veltostunein tai voimistelusta rumasti muodostunein jäsenin ja heikontuneella elämäntarmolla, jollei olisi olemassa n.k. taidetta, sitä ajanviettoa ja huvitusta, joka johtaisi heidän silmänsä näkemästä oman elämänsä järjettömyyttä ja pelastaisi heitä jäytävästä ikävän tunteesta. Ottakaa näiltä ihmisiltä pois teaatterit, konsertit, näyttelyt, pianonsoitot, romansit, romaanit, joilla he viettävät aikansa varmasti vakuutettuina siitä, että mokoma ajanvietto on hienostunutta, esteettistä ja hyvää, jos otetaan taide pois mesenaateilta, jotka ostavat tauluja, suojelevat soittoniekkoja, seurustelevat kirjailijain kanssa, niin tulee elämä heille sietämättömäksi, he menehtyvät ikävästä huomatessaan oman elämänsä järjettömyyden ja laittomuuden. Ainoastaan se, jota heidän keskuudessaan nimitetään taiteeksi, tekee heille mahdolliseksi kestämään omaa tyhjää elämäänsä, se kääntää pois heidän huomionsa heidän elämänsä järjettömyydestä.

Kolmantena seurauksena taiteen turmeltumisesta on se hämmennys, jonka se aikaan saa lasten ja kansan käsitteissä. Ihmisillä, joita yleisömme valheelliset teoriiat eivät vielä ole pilanneet, työkansalla ja lapsilla on sangen määrätty käsitys siitä, mistä kannattaa ihmisiä ylistää ja kunnioittaa. Syynä ihmisten ylistämiseen voi lasten ja rahvaan mielestä olla joko ruumiillinen voima: Herkules, vanhat sankarit, valloittajat, tai henkinen, siveellinen voima: Kristus, joka vapaaehtoisesti kuoli ristillä lausumansa totuuden puolesta. Tällaiset ihmiset ovat rahvaalle ja lapsille käsitettäviä. He ymmärtävät, että ruumiillista voimaa täytyy kunnioittaa, sillä se pakoittaa kunnioittamaan itseään; siveellistä voimaa ei turmelematoin ihminen myöskään voi olla kunnioittamatta, sillä siihen pakoittaa häntä koko hänen henkinen olemuksensa. Mutta kansa ja lapset tulevatkin huomaamaan, että paitsi näitä heidän ylistämiään ja kunnioittamiaan voiman ja hyveen sankareita on olemassa ihmisiä, joita arvossa pidetään ja ylistellään vielä enemmän kuin heidän sankariaan ainoastaan sentähden, että ne osaavat hyvin laulaa, kirjoittaa runoja tai tanssia. He näkevät, miten laulajat, kirjailijat maalarit, tanssijattaret kokoovat taskuihinsa miljoonia ja saavat osalleen suurempia kunnianosotuksia kuin pyhimykset. Tämä kaikki saattaa lasten ja rahvaan mielen hämmennyksiin.

Kun 50 vuotta oli kulunut Puschkinin kuolemasta, annettiin painosta helppohintainen painos hänen teoksistaan, jotka siten levisivät kansan keskuuteen ja Moskovassa pystytettiin hänelle muistopatsas. Siihen aikaan sain minä kirjeitä monelta talonpojalta, jotka tahtoivat tietää, miksi Puschkinia niin kunnioitettiin? Vielä näinä päivinä tuli luokseni eräs Saratovin pikkuporvari, jonka tämä kysymys nähtävästi oli vienyt järjiltä. Hän oli tullut Moskovaan syyttämään papistoa siitä, että se oli ollut mukana "monumentin" pystyttämisessä herra Puschkinille.

Mutta itse asiassa voi sangen hyvin mielessään kuvitella tällaisen kansanmiehen hämmästystä, kun hän joko sanomalehdistä saa lukea tai muilta kuulla, että papisto, korkein virkamiehistö ja muut Venäjän etevimmät suurilla juhlallisuuksilla paljastavat muistopatsaan suurelle miehelle, Venäjän hyväntekijälle ja ylpeydelle — Puschkinille, josta hän sitä ennen ei ollut kuullut mitään. Kaikkialta kuulee ja lukee hän tästä tapauksesta ja hän otaksuu, että se, joka saa osakseen niin suuria kunnianosotuksia, varmaankin on ollut suuri ihminen joko voiman tai hyveen puolesta. Hän koettaa saada selville, mikä mies Puschkin oikeastaan oli. Kuultuaan, ettei Puschkin ollut sankari eikä sotapäällikkö, vaan yksityinen ihminen ja kirjailija, otaksuu hän, että Puschkin on ollut pyhimys, joka on johtanut ihmisiä hyvään, ja hän kiiruhtaa lukemaan tai kuulemaan jotakin hänen elämästään ja teoksistaan. Mutta kuinka suuri onkaan hänen hämmästyksensä saadessaan tietää, että Puschkin oli enemmän kuin kevytmielinen mies, että hän kuoli kaksintaistelussa, koettaessaan murhata toista, että koko hänen ansionsa on siinä, että hän kirjoitteli välistä hyvinkin sopimattomia rakkausrunoja.

Hyvin ymmärtää hän, että vanhat bogatirit, Aleksanteri Suuri tai Napoleon olivat suuria miehiä, sillä jokainen heistä olisi voinut musertaa hänet ja tuhannen hänen vertaistaan; samoin ymmärtää hän, että Budda, Sokrates ja Kristus olivat suuria, sillä hän tietää ja tuntee, että hänen ja kaikkien ihmisten pitäisi olla samallaisia, mutta mitenkä ihminen on suuri sentähden, että hän on kirjoittanut runoja naisrakkaudesta, sitä hän ei voi käsittää.

Samaa liikkuu varmaankin normandilaisen tai bretanjelaisen talonpojan mielessä, kun hän kuultuaan että Bodelère'lle pystytetään muistopatsas, "une statue", samallainen kuin Jumalan äidin kunniaksi on pystytetty, lukee tai kuulee muilta "Fleurs du malain" sisällyksen tahi kuultuaan muistopatsaasta Verlaine'ille saa tietää tämän miehen kurjista, turmeltuneista elintavoista ja lukea hänen runojaan. Minkälaista hämmennystä vaikuttaakaan rahvaan ihmisessä tieto siitä, että jollekin Patti'lle maksetaan 100 000 yhdestä konserttikaudesta, tai jollekin maalarille saman verran yhdestä ainoasta taulusta tai jollekin rakkausromaanin kirjoittajalle vielä enemmän.

Sama on asianlaita lasten suhteen. Muistan, miten itse tunsin samaa kummastusta ja hämmästystä. Ainoastaan tukehuttamalla itsessäni siveellisen arvon tunteen ja antamalla taideteoksille valheellisen, luonnottoman merkityksen voin asettaa taiteilijat bogatirien ja siveellisten sankarien rinnalle. Ja samaa tuntee jokainen lapsi ja kansan ihminen saadessaan tietää niistä kummallisista palkinnoista ja kunnianosoituksista, jotka tulevat taiteilijain osaksi.

Mutta onpa tällä meidän yleisömme valheellisella suhteella taiteesen vielä neljäskin seuraus. Se on siinä, että yliluokkien ihmiset totuttuaan ristiriitaisuuteen kauniin ja hyvän välillä asettavat korkeimmaksi ideaalikseen kauneuden siten unohtaen siveellisyyden vaatimukset. Sen sijaan että he tunnustaisivat taiteen vanhentuneeksi, pitävät he siveellisyyttä vanhanaikaisena, jolla ei muka ole merkitystä niin korkealla kehityskannalla olevien ihmisten suhteen kuin he ovat.

Tämä katsantokanta on jo kauvan ollut vallalla yleisössä, mutta viime aikoina on se saanut vielä suurempaa jalansijaa Nietzschen ja hänen seuraajiensa sekä heidän kanssaan yhtä mieltä olevien dekadenttien ja englantilaisten esteetikkojen kannattamana. Dekadentit ja muutamat esteetikot kieltävät teoksissaan kaiken siveellisyyden ja ylistävät siveettömyyttä.

Tämän taideteoriian ohella ja osaksi sen synnyttämä on samallainen filosoofinen teoriia. Äskettäin sain Amerikasta kirjan nimeltä "The survival of the fittest. Philosophy of Power" 1897 - by Ragnar Redbeard, Chicago 1896. Kirjan pääsisältönä on, kuten esipuheesta käy selville, se että on aivan järjetöntä arvostella hyvää juutalaisten profeettain ja mesiasten valheellisen filosofiian mukaan. Oikeus ei perustu oppiin, vaan valtaan. Kaikki lait, käskyt ja opit, joiden mukaan meidän ei pidä tehdä muille mitään, mitä emme toivoisi muiden meille tekevän, ovat itsessään aivan tehottomia, merkitystä antavat niille vasta ruoska, vankila ja miekka. Todellisesti vapaa ihminen ei ole velvollinen tottelemaan mitään määräyksiä, enempää jumalallisia kuin inhimillisiäkään. Totteleminen on heikkouden, tottelemattomuus taas miehuuden merkki. Ihmisiä ei saa sitoa traditsioonit, jotka heidän vihollisensa ovat keksineet. Koko maailma on liukas taistelukenttä. Ideaalinen oikeus on siinä, että voitetulta kiusataan ja halveksitaan. Vapaa ja urhoollinen voi valloittaa koko maailman. Sentähden tulee aina olemaan ikuinen sota elämästä, maasta, rakkaudesta, naisista, vallasta ja kullasta, (Vähän samaan tapaan kirjoitti muutama vuosi sitten kuuluisa, hienosti sivistynyt akadeemikko Vogué). Maa aarteineen on "rohkean saalis".

Tekijä on nähtävästi Nietzschestä riippumatta tajuttomasti tullut samaan oppiin, jota saarnaavat uudenaikaiset taiteilijat.

Nämät väitteet, opin muodossa esitettyinä, hämmästyttävät meitä. Itse asiassa sisältyvät ne kauneudelle perustuvan taiteen ideaaliin. Yliluokkiemme taide on antanut ihmisille tämän ideaalin, joka itse asiassa ei ole muuta kuin Neron, Stenko Eazinin, Napoleonin ja heidän puoluelaistensa, ihailijoittensa ja imartelijoittensa vanha ideaali, ja yhä syvemmälle juurruttaa taide sen ihmisten mieliin.

Siveellisyyden ideaalin väistyminen kauneuden, nautinnon ideaalin tieltä on neljäntenä ja kauneimpana seurauksena yleisömme taiteen turmeltumisesta. Kauheata on ajatella ihmiskunnan kohtaloa, jos tällainen taide pääsee leviämään kansan syviin riveihin, ja alku siihen on jo huomattavissa.

Viides seuraus on tärkein ja se on siinä, että Euroopan yliluokkain keskuudessa rehottava taide suorastaan turmelee ihmisiä tartuttamalla heihin huonoa ja ihmiskunnalle vahingollista taikauskoa, valheellista patriotismia ja erittäinkin hekumallisuutta.

Jos käännämme huomiomme kansan tietämättömyyteen, niin huomaamme, että tärkeimpänä syynä siihen ei suinkaan ole koulujen ja kirjastojen puute, kuten me olemme tottuneet luulemaan, vaan se taikausko, joka kansaan on piintynyt ja jota yhä vielä taide kaikin tavoin levittää. Tämä taikausko on kahdenlaista — vale-uskonnollista ja patrioottista.

Aikamme taide turmelee myöskin ihmisten käsityksen elämän tärkeimmästä kysymyksestä — sukupuoliyhteydestä. Kaikki tiedämme me itsestämme ja isät ja äidit sitäpaitsi lapsistaan, miten kauheat ruumiin ja sielun tuskat ja miten suuri voiman hukka on seurauksena sukupuolivietin hillitsemättömästä tyydyttämisestä. Aina maailman alusta asti, aina Troijan sodasta, jonka syynä oli irstaisuus, rakastuneiden itsemurhiin asti, joista saa lukea miltei jokaisesta sanomalehdestä, on suurin osa ihmiskunnan kärsimyksistä saanut alkunsa juuri irstaisuudesta.

Mutta siitä huolimatta on hyvin harvoilla poikkeuksilla taiteen, sekä oikean että valheellisen, tarkoituksena ainoastaan kuvata ja kiihottaa sukupuoliviettiä kaikissa sen eri muodoissa. Ei tarvitse muuta kuin muistaa kaikkia niitä romaania sukupuoliviettiä kiihoittavine, raakoine rakkauskohtauksineen, joista nykyinen kirjallisuus on niin rikas, — kaikkia niitä tauluja ja kuvanveistoksia, jotka kuvaavat paljaita naisruumiita tai muita hävyttömyyksiä, ja jotka painetaan kuvalehtiin ja reklaami-ilmoituksiin, ei tarvitse muuta kuin kääntää huomionsa kaikkiin niihin roskamaisiin oopperoihin ja operetteihin, lauluihin ja romanseihin, joita kaikkialla on nähtävänä ja kuultavana, tullakseen siihen johtopäätökseen, että nykyisen taiteen tarkoituksena on ainoastaan tapainturmeluksen levittäminen.

Nämät ovat tärkeimmät seuraukset meidän yleisömme turmeltumisesta. Siten se, jota yleisömme keskuudessa pidetään taiteena ei suinkaan ole omiaan auttamaan ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä, vaan miltei enemmän kuin mikään muu estää hyvän toteutumista meidän elämässämme.

Epäilemättä tulee jokainen, jolla ei ole tekemistä taidetuotannon kanssa ja joka siis ei ole sidottu taiteen intresseihin, tehneeksi itselleen saman kysymyksen, jonka minä tein tämän kirjan alussa, nimittäin, onko oikeudenmukaista, että sille, jota me kutsumme taiteeksi, ja jota ainoastaan pieni osa yleisöä saa nauttia, uhrataan niin paljon työtä, ihmishenkiä ja siveellisyyttä. Tähän kysymykseen täytyy minun nyt vastata kieltävästi, sellaiset uhraukset ovat oikeudettomia. Näin vastaa terve järki ja turmeltumatoin siveellinen tunne. Sille, jota meidän keskuudessamme pidetään taiteena, ei ainoastaan pidä uhrata mitään, vaan tulee päinvastoin kaikkien ihmisten, jotka haluavat elää onnellisina, koettaa kaikin tavoin hävittää tätä taidetta, sillä se on yksi suurimmista paheista, jotka ihmiskuntaa raskauttavat. Jos nostettaisiin kysymys siitä, onko kristikunnalle parasta että se hylkää kaiken sen, jota nykyään pidetään taiteena, sekä hyvän että valheellisen taiteen, niin luulen jokaisen ymmärtäväisen ja siveellisen ihmisen vastaavan tähän kysymykseen samaten kuin Plato "Tasavallassaan" tai kaikki kristityt ja muhamettilaiset ihmiskunnan opettajat; hän sanoisi: "Parempi on olla vailla kaikkea taidetta kuin omata nykyinen turmeltunut taide ja nykyiset taidemukaelmat". Onneksi ei tämä kysymys ole kenenkään ratkaistavissa. Ihminen yleensä ainoastaan voi, mutta meidän sivistyneitten, jotka aseinamme tähden kykenemme käsittämään elämämme ilmiöiden merkityksen, täytyy ymmärtää erehdyksemme, jossa meidän ei tule itsepintaisesti pysyä, vaan koettaa vapautua siitä.