XV.

Meidän yleisömme taide on siihen määrään turmeltunut, ettei ainoastaan huonoa taidetta pidetä hyvänä, vaan vieläpä on kokonaan kadonnut käsitys taiteesta. Voidaksemme siis puhua meidän yleisömme taiteesta täytyy meidän ennen kaikkia eroittaa todellinen taide valheellisesta. Epäilemättömänä todellisen taiteen tunnusmerkkinä on sen ominaisuus herättää toisissa taiteilijan oman tunteen, sen tarttuvaisuus. Jos ihminen ilman minkäänmoista toimintaa, muuttamatta asemaansa, lukiessaan, kuullessaan tai nähdessään jonkun teoksen, tuntee sellaista tunnetta, joka yhdistää hänet tekijään ja muihin, jotka samoin kuin hänkin ovat teoksen vaikutuksen alaisina, niin sellainen teos on taideteos. Olkoon teos kuinka runollinen tahansa, kuinka täynnä efektejä ja kuinka jännittävä hyvänsä, olkoon se miten paljon tahansa todellisen taideteoksen näköinen, niin se ei ole taideteos, jollei se herätä sitä kaikista muista tunteista eroavaa ilontunnetta, joka yhdistää meidät henkisesti tekijän ja muiden kuulijoitten ja katsojien kanssa.

Tämä tunnusmerkki on tosin sisällinen ja senvuoksi ne ihmiset, jotka ovat unohtaneet todellisen taiteen tekemän vaikutuksen ja odottavat siltä jotakin muuta — ja sellaisia on suurin osa meidän yleisöstämme — voivat luulla, että se huvitus ja kiihoitus, jota heissä vaikuttaa valheellinen taide on esteettistä tunnetta. Näitä ihmisiä on yhtä mahdotoin saada pois luulostaan, kuin värisokeata uskomaan, ettei viheriä väri ole punainen. Niille ihmisille taas, joiden maku on tärveltymätöin, on tämä tunnusmerkki täysin tyydyttävä, ja kylliksi eroittamaan taiteen herättämän tunteen kaikista muista.

Tämän tunteen pääominaisuus on siinä, että taideteoksen vaikutuksen alaisena oleva siihen määrään yhdistyy taiteilijan kanssa, että hänestä tuntuu kuin olisi teos hänen itsensä tekemä, ja että hän itse jo kauvan sitten olisi tahtonut ilmaista samaa kuin taideteos ilmituo. Todellinen taideteos vaikuttaa sen, että meidän ja taiteilijan, samoin kuin meidän ja muiden sen vaikutuksen alaisina olevien välillä, häviää kaikki tunteitten erilaisuus. Juuri tässä persoonallisuuksien sulautumisessa toisiinsa on taiteen voima ja viehätys.

Tuote, joka herättää meissä tällaisen tunteen, joka saattaa meidät tekijän omaan mielialaan ja yhdistää meidät henkisesti toisiin ihmisiin, on taideteos, muut ovat ainoastaan valheellista taidetta. Mutta ei siinä kyllin, että tarttuvaisuus on taiteen epäilemätöin tunnusmerkki, vaan on tarttuvaisuuden määrä myöskin ainoa mittapuu taiteen arvoa arvosteltaessa.

_Mitä voimakkaampi tarttuvaisuus on, sitä parempaa on taide puhumatta sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta niiden tunteiden arvosta, joita se ilmaisee._

Taiteen suurempi eli pienempi tarttuvaisuus riippuu kolmesta ehdosta: 1) sen ilmaisemien tunteiden omituisuudesta; 2) näiden tunteiden enemmän tai vähemmän selvästä ilmaisemisesta ja 3) taiteilijan vilpittömyydestä, sen tunteen voimakkuudesta, jota hän teoksessaan ilmaisee.

Mitä omituisempi on ilmaistu tunne, sitä voimakkaammin se vaikuttaa. Me tunnemme sitä suurempaa nautintoa, mitä omituisempi mieliala on, johon taideteos meidät saattaa.

Tunteen ilmaisemisen selvyys vaikuttaa sen tarttuvaisuuteen, sillä henkisesti yhtyessämme tekijän kanssa, olemme me sitä enemmän tyydytetyt, mitä selvemmin se tunne on ilmaistu, jonka me mielestämme jo kauvan sitten olemme kokeneet, mutta jonka me nyt vasta tapaamme oikein ilmaistuna.

Mutta kaikkein enimmän vaikuttaa taiteen tarttuvaisuuteen taiteilijan vilpittömyys. Kun katsoja, kuulija tai lukija tuntee että taiteilija itse innostuu omasta tuotteestaan ja kirjoittaa, laulaa tai näyttelee itseään varten eikä ainoastaan vaikuttaakseen muihin, niin tämä taiteilijan mielentila vaikuttaa häneen, ja päinvastoin kun katsoja, lukija tai kuulija tuntee, ettei taiteilija kirjoita, laula tai näyttele tyydyttääkseen itseään ja ettei hän itse tunne sitä, mitä tahtoo ilmaista, niin ei omituisinkaan uusi tunne eikä täydellisinkään tekniikka tee mitään vaikutusta, vaan päin vastoin inhoittaa.

Olen sanonut, että taiteen ollakseen todellista tulee täyttää nämät kolme ehtoa, mutta itse asiassa on pääehtona se, että taiteilija tuntee sisällistä tarvetta ilmituoda ilmaisemansa tunteen. Tähän sisältyy itse asiassa muut ehdot, sillä jos taiteilija on vilpitön, niin ilmilausuu hän tunteensa ainoastaan siten kun hän itse on sen tuntenut. Mutta koska ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia, ei myöskään tunteet ole kaikilla samallaiset. Jokaisella on omat tunteensa, jotka ovat sitä omituisemmat, mitä syvemmin, sydämellisemmin ja vilpittömämmin taiteilija tuntee: Ja juuri tämä vilpittömyys saattaa taiteilijan löytämään selvän ilmaisumuodon sille tunteelle, jonka hän tahtoo julkilausua.

Sen vuoksi onkin kolmas ehto — vilpittömyys, — tärkein kaikista. Tämän ehdon täyttää aina kansan taide ja sen vuoksi se vaikuttaakin niin voimakkaasti. Mutta yliluokkien taiteella ei ole tätä vilpitöntä tunnetta, sillä sen harjoittajat valmistelevat teoksiaan omia persoonallisia, itsekkäitä ja turhamaisia tarkoituksiaan varten.

Nämät kolme ehtoa tulee todellisen taiteen täyttää ja samalla määräävät nämät ehdot myöskin jokaisen taideteoksen arvon riippumatta sen sisällyksestä.

Jos yksikin ehdoista puuttuu, ei teos enään ole todellista vaan valheellista taidetta. Jollei teos selvästi ja ymmärrettävästi ilmaise taiteilijan omituista, individuaalista tunnetta ja jollei se ole lähtenyt tekijän sisällisestä tarpeesta, niin se ei ole taideteos.

Taideteosten taiteellinen arvo riippuu siitä, missä määrin ne kykenevät täyttämään nämät kolme ehtoa. Tämä arvo on aivan riippumatoin taideteosten sisällyksestä.

Toisessa taideteoksessa on enin silmään pistävä ilmaistun tunteen omituisuus, toisessa taas ilmaisutavan selvyys tai tunteen vilpittömyys, kolmannessa sekä omituisuus että vilpittömyys j.n.e.

Siten eroittuu taide vale-taiteesta, siten voi määrätä taiteen arvon riippumatta sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta siitä, ilmaiseeko se hyviä vai huonoja tunteita.

Mutta miten voimme määrätä hyvän ja huonon taiteen sen sisällykseen katsoen?