XVI.

Taide, samoin kuin puhekkin, on yksi niistä välikappaleista, joiden avulla ihmiset lausuvat toisilleen ajatuksensa ja tunteensa ja sen vuoksi edistää se myöskin ihmiskunnan kehittymistä. Puhe tekee mahdolliseksi nykyiselle sukupolvelle saamaan selvää menneen sukupolven tai aikamme etevimpien henkilöiden kokemuksen tai ajattelemisen kautta hankkimista tiedoista; taide taas ilmaisee meille entisten sukupolvien ja oman aikamme etevimpien tunteet. Ja samoin kuin oikeammat, tarpeellisemmat tiedot saattavat unhotuksiin väärät ja tarpeettomat, aivan samoin myöskin paraimmat ja ihmisten onnellisuudelle välttämättömimmät tunteet sysäävät syrjään vähemmän hyvät ja välttämättömät. Siinä on taiteen tarkoitusperä. Sentähden on taide sisällykseltään sitä parempaa, mitä paremmin se voi täyttää tämän tarkoituksensa.

Tunteitten arvon taas, s.o. ovatko ne pidettävät hyvinä vaiko huonoina, määrää ajan uskonnollinen vakaumus.

Jokaisella historiallisella ajanjaksolla ja jokaisella säätyluokalla on oma käsityksensä elämästä, joka käsitys määrää sen korkeimman hyvän, johon aikakauden ihmiset pyrkivät. Tämä käsitys on määrätyn ajanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus. Muutamat aikakauden etevämmät ihmiset lausuvat aina selvään julki tämän vakaumuksen, jonka kaikkikin enemmän tai vähemmän selvästi tuntevat. Jos meistä näyttää, ettei yleisössä ole mitään uskonnollista vakaumusta, niin tulee se siitä, ettemme tahdo nähdä sitä. Huomata sitä taas emme useasti tahdo sentähden, että se on ristiriidassa meidän elämämme kanssa ja tuomitsee sen vääräksi.

Yleisön uskonnollista vakaumusta voi verrata juoksevan virran suuntaan. Virralla on aina määrätty juoksunsa. Uskonnollinen vakaumus osoittaa sitä suuntaa, jonne enemmän tai vähemmän tajullisesti pyrkivät kaikki tähän yleisöön kuuluvat ihmiset.

Sentähden on jokaisella yleisöllä aina oma uskonnollinen vakaumuksensa. Ja tämän vakaumuksen mukaan on aina arvosteltu taiteen ilmaisemia tunteita. Tämän vakaumuksen perustuksella on monenlaatuisista taiteista aina eroittunut se taide, joka ilmaisee tunteita, jotka elämässä toteuttavat ajan uskonnollisen vakaumuksen. Tällaista taidetta on aina pidetty suuressa arvossa ja kannatettu. Taide taas, joka ilmituo menneitten aikain uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, on elähtänyttä. Sentähden onkin se aina osakseen saanut ankaraa arvostelua ja halveksimista. Kaikki muu taide taas, joka ilmaisee mitä erilaisimpia tunteita, joiden kautta ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään on aina arvossa pidetty, kunhan sen ilmituomat tunteet vaan eivät ole ristiriidassa uskonnollisen vakaumuksen kanssa. Siten esim. kannattivat ja arvossapitivät kreikkalaiset kauneutta, voimaa ja miehuutta esittävää taidetta, jota vastoin he hylkäsivät ja halveksivat raakaa aistillisuutta, alakuloisuutta ja velttoutta ilmaisevaa taidetta. Juutalaiset taas pitivät arvossa sitä taidetta, joka ilmitoi uskollisuuden ja nöyryyden tunteita heidän Jumalaansa kohtaan ja kunnioitusta hänen käskyilleen (ensimäinen Mooseksen kirja, profeetat, psalmit), jota vastoin heidän keskuudessaan halveksittiin epäjumalanpalvelusta ylistelevää taidetta (kultainen vasikka). Kaikkeen muuhun taiteesen — kertomuksiin, lauluihin, tansseihin, talojen, talouskapineiden, pukujen koristamiseen — joka ei sotinut uskonnollista tunnetta vastaan, ei käännetty mitään huomiota. Aina ja kaikkialla on siis taidetta arvosteltu sisällyksensä mukaan ja siltä kannalta sitä tuleekin arvostella, sillä sellainen suhde taiteesen riippuu ihmisluonteen ominaisuuksista, jotka eivät milloinkaan muutu.

Meidän aikanamme on hyvin levinnyt se mielipide, että uskonto on taikauskoa, jonka ihmiskunta jo on hyljännyt, ja sentähden otaksutaan, ettei nykyaikana ole mitään kaikille yhteistä uskonnollista vakaumusta, jonka mukaan voitaisiin taidetta arvostella. Tällainen mielipide on hyvin yleinen nykyajan puolisivistyneissä piireissä. Ihmiset, jotka eivät tunnusta kristinuskoa sen oikeassa merkityksessä sentähden, että se riistää heiltä heidän yhteiskunnalliset etuoikeutensa, ja jotka sentähden keksivät kaikenlaatuisia filosoofisia ja esteettisiä teoriioita, jotka salaavat heiltä heidän elämänsä järjettömyyden ja rikollisuuden, eivät voikkaan toisin ajatella. Nämät ihmiset sekottavat uskonnollisen vakaumuksen ulkonaisen uskontunnustuksen kanssa ja sentähden luulevat, että he kieltämällä uskontunnustuksen samalla myöskin kieltävät uskonnollisen vakaumuksen.

Mutta kaikki nämät uskontoa vastaan tehdyt hyökkäykset ja kokeet muodostaa uskonnolliselle vakaumukselle vastaista maailmankatsantokantaa kaikkein parhaiten osoittavat tällaisen vakaumuksen olemassa olon — vakaumuksen joka tuomitsee ihmisten elämäntavan, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa.

Jos ihmiskunta kehittyy, niin täytyy olla jotakin, joka antaa tälle kehitykselle määrätyn suunnan. Tällaisena suunnan määrääjänä on aina ollut uskonto. Koko historia osoittaa, että ihmiskunnan kehitystä aina on ohjannut uskonto. Koska ihmiskunta varmasti yhä kehittyy ja koska tämä kehittyminen ei ole mahdollinen ilman uskonnon johtoa, niin täytyy myöskin nykyaikana olla olemassa uskonto. Huolimatta siitä, miellyttääkö se n.k. sivistyneitä tahi ei, täytyy heidän kuitenkin myöntää uskonnon olevan olemassa — en tarkoita eri uskontunnustuksia, kreikkalaiskatoolista, roomalaiskatoolista, protestantista y.m. vaan uskonnollista vakaumusta —, joka on välttämätöin ihmiskunnan kehittymiselle. Jos siis meillä on uskonnollinen vakaumus, niin täytyy meidän myöskin arvostella taidetta tämän vakaumuksen perustuksella ja arvossa pitää ja kannattaa taidetta, joka julkilausuu uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita sekä hyljätä ja halveksia tämän vakaumuksen kanssa ristiriidassa olevaa taidetta.

Aikamme uskonnollinen vakaumus, yleisimmässä ja käytännöllisimmässä merkityksessään, on vakaumus siitä, että meidän aineellinen ja henkinen, yksityinen ja yhteinen, ajallinen ja ikuinen onnemme on ihmisten veljellisessä yhteiselämässä ja heidän rakkaudessa toinen toisiinsa. Ei ainoastaan Kristus, vaan myöskin kaikki menneen ajan paraimmat ihmiset ovat julkilausuneet tämän vakaumuksen. Se on myöskin johtavana aatteena kaikissa niissä pyrinnöissä, joiden tarkoituksena on poistaa kaikki esteet ja keksiä keinoja ihmisten yhtymiselle yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi. Tämän vakaumuksen perustuksella tulee meidän arvostella kaikkia elämän ilmiöitä, siis myöskin taidetta, arvossa pitää ja edistää sellaista, joka ilmituo tästä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita ja hylätä sellaisen, joka on ristiriidassa tämän vakaumuksen kanssa eikä antaa muulle taiteelle sille kuulumatonta merkitystä.

Renesanssiajan ihmiset tekivät tässä suhteessa suuren erehdyksen, joka on vallalla vielä meidänkin päivinä. Erehdys ei ollut siinä, että tämän aikakauden yliluokat eivät arvossa pitäneet uskonnollista taidetta eivätkä myöntäneet sille mitään merkitystä (sen ajan ihmiset eivät voineetkaan olla antamatta sille merkitystä, sentähden että he, samoin kuin meidänkin aikamme yliluokat, eivät voineet uskoa sitä, jota yleensä pidettiin uskontona), vaan erehdys oli siinä, että he todellisen uskonnollisen taiteen sijaan asettivat sen vähäarvoisen taiteen, jonka tarkoituksena on ainoastaan ihmisten nautinto, toisin sanoen rupesivat uskonnollisena taiteena arvossa pitämään ja edistämään sellaista, joka ei ollenkaan olisi ansainnut arvossapitoa ja kannatusta.

Yksi kirkkoisistä sanoo, ettei ihmisten suurin onnettomuus ole siinä, etteivät he tunne Jumalaa, vaan siinä, että he Jumalan sijaan asettavat sen, joka ei ole Jumala. Sama on asian laita taiteen suhteen. Meidän jalkamme yliluokkien suurin puute ei ole siinä, ettei heillä ole uskonnollista taidetta, vaan siinä, että he ylevimmän uskonnollisen taiteen sijaan ovat asettaneet mitä vähäarvoisimman, suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen, jonka tarkoitusperänä on muutamien harvojen nautinto, ja joka jo tämän erikoisasemansa vuoksi on ristiriidassa sen kristillisen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden aatteen kanssa, joka muodostaa aikamme uskonnollisen vakaumuksen. Uskonnollisen taiteen sijaan on asetettu tyhjä, usein turmiollinenkin taide, jolla ihmiset koettavat tyydyttää todellisen uskonnollisen taiteen tarvetta, taiteen, joka on välttämätöin elämän jalostuttamiseksi.

Tosin se taide, joka tyydyttää meidän aikamme uskonnollisen vakaumuksen vaatimuksia, ei ole entisen taiteen kaltainen, mutta tästä erilaisuudesta huolimatta on kuitenkin meidän aikamme uskonnollisen taiteen olemus selvä ja täysin ymmärrettävä sille, joka ei tahallaan itseltään salaa totuutta. Entisinä aikoina oli uskonnollinen vakaumus yhdyssiteenä suurempiin eli pienempiin yhdyskuntiin kuuluvien ihmisten välillä, kuten juutalaisten, ateenalaisten tai Rooman kansalaisten välillä. Sen vuoksi saivat sen ajan taiteen ilmaisemat tunteetkin alkunsa halusta hankkia näille yhdyskunnille mahtavuutta, suuruutta, voimaa ja menestystä ja taiteen sankareina voivat sentähden olla ainoastaan ne, jotka voimallaan, kavaluudellaan, tai julmuudellaan edistivät yhteistä hyvää (Odysseus, Jaakoppi, Simson, Herkules y.m. sankarit). Meidän aikanamme taas ei uskonnollinen vakaumus ole minkään erityisen yhdyskunnan eli yleisön yhteisenä omaisuutena. Se päinvastoin vaatii kaikkien ihmisten yhtymistä ilman eroitusta ja korkeampana kaikkia muita hyveitä pitää se veljellisen rakkauden kaikkiin ihmisiin ja sen vuoksi ovatkin meidän aikamme taiteen ilmaisemat tunteet täydellisessä ristiriidassa menneen ajan taiteen ilmaisemien tunteiden kanssa.

Todellista kristillistä taidetta ei vielä tähän asti ole voinut vakaantua, sentähden, ettei kristillis-uskonnollinen vakaumus ollut mikään tavallinen, vaan tavattoman suuri askel ihmiskunnan kehityksessä, joka välttämättä tulee muuttamaan ihmisten koko elämänkäsityksen ja koko heidän elämänlaatunsa. Tosin ihmiskunnan, samoin kuin yksityisen ihmisenkin elämä, kulkee eteenpäin tasaisesti, mutta tässä tasaisessa kulussa on äkkinäisiä käännekohtia, jotka jyrkästi eroittavat entisen elämän sitä seuraavasta. Kristinusko oli juuri tällainen käännekohta ihmiskunnan elämässä, sellaisena tulee sitä pitää ainakin meidän kristittyjen. Kristuksen oppi antoi aivan uuden suunnan ihmisten tunteille ja sentähden se myöskin täydellisesti muutti taiteen sisällyksen ja merkityksen.

Kreikkalaiset voivat hyväkseen käyttää perssialaisten taidetta, roomalaiset kreikkalaisten ja juutalaiset egyptiläisten, mutta perusideaalit olivat kaikissa samat. Ideaalina oli milloin perssialaisten mahtavuus ja onni, milloin taas roomalaisten tai kreikkalaisten. Sama taide muutti ainoastaan uuteen maaperään ja uudet kansat omistivat sen omakseen. Mutta kristillinen ideaali muutti kaikki niin, että "se mikä ihmisten mielestä oli hyvää, tuli kauhistukseksi Jumalan edessä". Ideaaliksi ei enään kelvannut faraonin tai roomalaisen keisarin mahtavuus, kreikkalaisen kauneus tai Foiniikkian rikkaus, vaan nöyryys, siveys, sääliväisyys ja rakkaus. Sankarina ei enään ylistetty pohattaa, vaan köyhää Lazarusta, ei rikkauden kerääjiä, vaan sen jakajia, ei palatsien asukkaita, vaan niitä, joiden koti oli mökeissä ja katakombeissa, ei vallanpitäjöitä, vaan niitä, jotka eivät tunnustaneet muuta valtaa kuin Jumalan. Ja ylevimpänä taideteoksena ei enään pidetty voitontemppeleitä, koristettuina voittajien kuvapatsailla, vaan ihmisen sielun kuvausta, jonka rakkaus on niin muuttanut, että miltei kuolemaan asti rääkätty ihminen säälii ja rakastaa kiusaajoitaan.

Sentähden on kristityille niin vaikeata luopua pakanallisen taiteen mukailemisesta, taiteen, jonka kanssa koko heidän elämänsä on sopusoinnussa. Kristillisuskonnollisen taiteen sisällys on heille niin uusi, niin erilainen entisen taiteen sisällyksen kanssa, että kristillinen taide on heidän mielestään taiteen kieltämistä, ja epätoivoisesti pitävät he sen vuoksi kiinni entisestä. Mutta siitä huolimatta on vanha taide, jolla meidän aikanamme ei enään ole mitään tukea uskonnollisessa vakaumuksessa, kadottava kaiken merkityksensä ja täytyy meidän tahtomattammekin luopua siitä.

Uskonnollinen vakaumus on siinä, että jokainen ihminen tunnustaa riippuvaisuutensa Jumalasta ja yhdistymisen Jumalaan ja muihin ihmisiin, kuten raamatussakin on sanottu (Joh. ev. XVII, 21) ja sentähden on kristillisen taiteen sisällyksenä sellaiset tunteet, jotka ovat omiaan yhdistämään ihmisiä Jumalaan ja keskenään.

Sanat: — ihmisten yhdistyminen Jumalaan ja toinen toisiinsa, voivat tuntua epäselviltä niille, jotka niin usein ovat kuulleet näitä sanoja väärin käytettävän, mutta kuitenkin on näiden sanojen merkitys hyvin selvä. Ne merkitsevät, että kristillinen yhdistyminen ei ole osittaista, ainoastaan muutamien henkilöiden yhdistymistä toisiinsa, vaan kaikkien ilman eroitusta.

Kaikki taide on omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa. Taide yleensä vaikuttaa sen, että ihmiset, jotka; vastaanottavat taiteilijan ilmaisemia tunteita, tuntevat henkistä yhteyttä keskenään. Epä-kristillinen taide taas yhdistää tosin muutamia ihmisiä toisiinsa, mutta juuri sen kautta eroittaa heidät muista. Siten tällainen yhdistäminen on omiaan vieroittamaan ihmisiä toisistaan, jopa herättämään vihollisuuttakin heidän välillään. Tällaista epä-kristillistä taidetta on isänmaallinen taide hymneineen, runoineen, muistopatsaineen, samallaista on myöskin eri uskontunnustuksien taide emblemeineen — kuvapatsaineen, kulkueineen ja muine menoineen. Sellainen taide on vanhentunutta — epä-kristillistä. Se yhdistää toisiinsa ainoastaan samaan uskontunnustukseen kuuluvat ihmiset, samalla eroittaen heidät vielä jyrkemmin muihin uskontunnustuksiin kuuluvista, ja tekee heidät vihamielisiksi jälkimäisiä kohtaan. Kristillistä taidetta on ainoastaan se, joka yhdistää toisiinsa kaikki ihmiset ilman eroitusta. Tämä yhdistäminen tapahtuu sen kautta, että taide herättää ihmisissä vakaumuksen kaikkien samallaisesta suhteesta Jumalaan ja lähimmäisiin tahi sen kautta, että se herättää kaikissa saman tunteen, joka voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta joka ei ole ristiriidassa kristillisyyden kanssa ja joka on ominainen kaikille ihmisille eroituksetta.

Nykyajan kristillinen hyvä taide voi olla ihmisille käsittämätöin sentähden, että siltä puuttuu määrättyä muotoa, tai siitä syystä, etteivät ihmiset ota sitä huomatakseen, mutta sen tulee olla joka tapauksessa sellaisen, että kaikki ihmiset voivat kokea sen herättämiä tunteita. Se ei saa olla jonkun pienen, yksityisen yleisön, säädyn, kansallisuuden tai uskonlahon taiteena, toisin sanoen se ei saa ilmaista tunteita, joita voivat ymmärtää ainoastaan määrätyllä tavalla kasvatetut ihmiset, aateliset tahi kauppiaat, venäläiset, jaappanilaiset, katooliset tahi buddalaiset j.n.e., vaan tulee sen ilmituoda jokaiselle ihmiselle käsitettäviä tunteita. Ainoastaan tällainen taide voi meidän aikana olla todellista taidetta, jota kannattaa arvossa pitää ja edistää.

Kristillisen taiteen, s.o. meidän aikamme taiteen tulee olla yleismaailmallisen ja sen vuoksi yhdistää kaikki ihmiset toisiinsa. Mutta kaikkia ihmisiä voi toisiinsa yhdistää ainoastaan kahdenlaatuiset tunteet, nimittäin sellaiset, joiden lähteenä on ihmisten riippuvaisuudentunne Jumalasta ja heidän vakaumuksensa kaikkien ihmisten veljeydestä ja sellaiset, jotka ovat käsitettävät kaikille ihmisille, kuten ilon, hellyyden, reippauden, rauhan y.m. tunteet. Ainoastaan nämät kahdenlaatuiset tunteet voivat meidän aikanamme olla hyvän taiteen sisällyksenä.

Mutta vaikka nämät kaksi taiteenhaaraa näyttävätkin erilaisilta, on niiden tekemä vaikutus kuitenkin sama. Tunteet, joiden alkuna on riippuvaisuus Jumalasta, kaikkien ihmisten veljeys tai oikeudentunto, Jumalan tahdon täyttäminen, itsekieltäymys, kunnioitus ihmisiin ja rakkaus heihin, samoin kuin kaikkein yksinkertaisimmatkin tunteet — laulun, naurettavan ja kaikille käsitettävän pilapuheen, liikuttavan kertomuksen, piirroksen herättämät liikutuksen tai iloisuuden tunteet tekevät kaikki saman vaikutuksen — ne aikaansaavat ihmisten yhdistymisen rakkauden kautta. Voi tapahtua, että kertomus, näytelmä, kuva, vieläpä rakennuskin, mutta kaikkein useammin musiikki sähkökipinän lailla yhdistää ihmiset, jotka mielialansa ja tunteittensa puolesta ovat aivan vieraat, jopa vihamielisetkin toisilleen, niin, että he tuntevat henkistä yhteyttä ja rakkautta toisiinsa. Jokainen iloitsee siitä yhteydestä, joka ei ole olemassa ainoastaan hänen ja kaikkien läsnäolevien välillä, vaan kaikkien nykyään elävien ihmisten välillä, jotka ovat saman vaikutuksen alaisina. Sitä paitsi tuntee jokainen salaista iloa sen yhteyden johdosta, joka haudan tuolla puolen tulee olemaan hänen ja niiden jo ennen häntä kuolleitten ihmisten välillä, joilla on ollut sama tunne, samoin kuin hänen ja saman vaikutuksen alaisina olevien tulevaisuuden ihmisten välillä. Tällaisen vaikutuksen tekee sekä se taide, joka ilmituo rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen, että myöskin taide, joka ilmaisee mitä yksinkertaisimpia, kaikille ihmisille yhteisiä tunteita.

Nykyajan kristillinen taidearvostelu eroaa juuri siinä menneitten aikain taidearvostelusta, että se sisällykseltään hyvästä taiteesta eroittaa sellaisia tunteita ilmaisevan taiteen, jotka ovat omiaan eroittamaan ihmisiä toinen toisistaan, eikä yhdistämään heitä, pitäen sellaisen taiteen huonona. Hyvän taiteen luokkaan kuuluvaksi lukee se taas yleismaailmallisen taiteen, jota ennen ei arvossa pidetty eikä kunnioitettu, taidetta, joka voi ilmituoda mitä vähäpätöisimpiä ja yksinkertaisimpia tunteita, mutta sellaisia jotka ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, ja jotka sentähden yhdistävät heidät toisiinsa.

Tällaista taidetta ei meidän aikanamme voi olla tunnustamatta hyväksi sentähden, että se saavuttaa sen tarkoitusperän, jonka aikamme uskonnollinen vakaumus ihmiskunnan päämaaliksi asettaa.

Kristillinen taide herättää ihmisissä joko sellaisia tunteita, jotka rakkauden kautta Jumalaan ja lähimmäiseen saattavat heidät yhä läheisempään yhteyteen keskenään ja tekevät heidät mahdollisiksi sellaiseen yhdistymiseen, tai sellaisia tunteita, jotka osoittavat ihmisille, että yhteiset elämän ilot ja murheet ovat yhdistäneet heidät toinen toisiinsa. Sentähden onkin aikamme kristillinen taide kahdenlaista: 1) uskonnollista taidetta, joka ilmituo uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vakaumus, joka määrää ihmisen suhteen Jumalaan ja lähimmäiseen, ja 2) taidetta, joka ilmaisee yksinkertaisimpia, jokapäiväisimpiä tunteita, mutta sellaisia, jotka ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, — yleismaailmallista taidetta. Ainoastaan nämät kaksi taiteen lajia voidaan pitää meidän aikanamme hyvänä taiteena.

Uskonnollinen taide, joka ilmaisee sekä rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen, että myöskin vihan ja kauhistuksen tunteita tämän rakkaussuhteen rikkomisen johdosta, ilmenee erittäinkin sanan, osaksi myöskin maalauksen ja kuvanveiston muodossa; yleismaailmallinen taide taas, joka ilmituo kaikille ymmärrettäviä tunteita, esiintyy sekä sanan muodossa, että myöskin maalauksissa, kuvanveistotuotteissa, tansseissa, arkitehtuurissa ja erittäinkin musiikissa.

Uudenaikaisesta kirjallisuudesta pidän minä puolestani uskonnolliseen taiteesen, jonka lähteenä on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, kuuluvina Schillerin "Ryövärit", V. Hugon "Les pauvres gens" ja "Misérables", Dickens'in kertomukset ja romaanit "Tale of two cities", "Chimes" y.m., "Setä Tuomaan tuvan", Dostojevskyn teokset, erittäinkin hänen "Kuollut talo" nimisen kertomuksensa ja Georges Elliotin "Adam Bid'in."

Uuden ajan maalaustaiteessa, niin kummalta kuin se kuuluukin, ei ole juuri ollenkaan teoksia, jotka ilmaisisivat kristillistä rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseen. Tätä voi sanoa varsinkin kuuluisien maalarien teoksista. On tosin olemassa sangen paljon Uuden Testamentin tapauksia kuvaavia tauluja, mutta niistä puuttuu uskonnollinen tunne, jota ne eivät voikkaan ilmaista sentähden, ettei taiteilijalla itsellään sitä ole. On olemassa paljon tauluja, jotka kuvaavat eri ihmisten persoonallisia tunteita, mutta sellaisia tauluja, jotka kuvaisivat itsekieltäymyksen ja kristillisen rakkauden urotöitä, on sangen vähän ja niiden tekijät ovat enimmäkseen vähemmän kuuluisia, samoin kuin itse taulut useimmiten keskeneräisiä, enimmäkseen vaan piirroksia. Tällainen on esim. Kramskojn piirros, joka voittaa monet hänen tauluistaan, ja joka kuvaa salia parvekkeineen, jonka ohi juhlallisesti marssivat palaavat sotajoukot. Parvekkeella istuu imettäjä lapsen kanssa. He katselevat sotajoukkojen marssia. Mutta äiti on peittänyt kasvonsa nenäliinalla ja nojautuu itkien sohvan selkänojaa vasten. Samallainen on myöskin jo mainitsemani Langley'n taulu, samallainen myöskin ranskalaisen maalarin Morlon'in taulu, joka kuvaa pelastusvenettä, joka kovan myrskyn aikana kiiruhtaa uppoavan höyrylaivan avuksi. On olemassa vielä tauluja, joita ainakin jossain määrin voi lukea tämän laatuisten taulujen joukkoon kuuluviksi, ja joiden tekijät rakkaudella ja kunnioituksella ovat kuvanneet työn orjia. Sellaisia ovat Millet'n taulut, erittäinkin hänen lepäävää kaivajaa esittävä piirroksensa. Samanlaatuisia ovat myöskin Jules Bretonin taulut. Sellaisia tauluja taas, jotka herättävät katsojassa vihaa ja kauhua Jumalan ja lähimmäisen rakkauden halveksimisen johdosta, ovat Gé'n "Tuomioistuin", Liezen Mayerin "Kuolemantuomion allekirjoittaminen". Tämänlaatuisiakin tauluja on sangen vähän. Huolenpito ulkonaisesta tekniikasta ja kauneudesta suurimmaksi osaksi himmentävät tunteen. Niinpä Geromin taulu "Pollice verso" ei ilmaise niin paljon kauhun tunteita siinä esitetyn näytelmän johdosta kuin ihastusta sen kauneuteen.

Vielä vaikeampaa on yliluokkien uuden ajan taiteessa, varsinkin kaunokirjallisuudessa ja soittotaiteessa, löytää tuotteita, joita voisi lukea kuuluviksi hyvään yleismaailmalliseen taiteesen. Jos onkin teoksia, joita voisi lukea tämän taiteen alaan kuuluviksi, kuten Molière'n komediiat, Dickensin "Kopperfield", Gogolin ja Puschkinin kertomukset ja muutamat Mopassant'in teoksista, kuitenkin ovat niissä ilmenevät tunteet niin yksinomaisia ja itse teokset niin seikkaperäisiä ja sisällykseltään niin köyhiä verrattuina muinaisen yleismaailmallisen taiteen tuotteisiin, jommoinen oli esim. kertomus Josefista, että niitä voivat suurimmaksi osaksi ymmärtää ainoastaan tekijäin omat kansalaiset ja säätyläiset. Kertomus siitä, miten Joosefin veljet kadehtien häntä isältä möivät hänet kauppiaille, miten Potifaarin emäntä tahtoi vietellä nuorukaisen, miten sama nuorukainen pääsi korkeesen asemaan ja siitä huolimatta sääli veljiään, on käsitettävä kaikille, venäläiselle talonpojalle ja kiinalaiselle, nuorelle ja vanhalle, sivistyneelle ja sivistymättömälle. Koko kertomus on kirjoitettu niin hillitysti, ilman turhia seikkaperäisyyksiä, että se pysyy samana luettakoon sitä missä piireissä tahansa, kaikille on se yhtä ymmärrettävä, kaikkiin tekee se saman liikuttavan vaikutuksen. Mutta yhtä ymmärrettäviä eivät ole Molière'n näytelmät (vaikka Molière onkin melkein yleismaailmallisin kaikista kirjailijoista ja sen vuoksi uuden taiteen etevimpiä edustajia). Näissä teoksissa ilmituodut tunteet ovat yksinomaisia, ja tehdäkseen ne kaikille ymmärrettäviksi ovat tekijät koristaneet niitä kaikemmoisilla seikkaperäisyyksillä. Tämä seikkaperäisyyksien paljous tekee nämät kertomukset vielä enemmän yksinomaisiksi ja vielä vähemmän ymmärrettäviksi ihmisille, jotka eivät kuulu tekijän kuvaamaan piiriin.

Joosefin romaanin kirjoittajan ei tarvinnut kuvata seikkaperäisesti, kuten nykyään tehdään, Joosefin veristä hametta, Jaakopin asuntoa ja pukua eikä Potifaarin emännän asentoa ja koristeita silloin, kun hän korjaten rannerengasta vasemmassa kädessään sanoi: "Tule minun luokseni" y.m., sillä romaanissa ilmaistut tunteet ovat niin voimakkaat, että kaikki seikkaperäisyydet, lukuunottamatta aivan välttämättömiä, kuten esim. se, että Joosef meni toiseen huoneesen itkeäkseen — ovat turhia ja ainoastaan häiritsisivät tunteiden ilmaisemista. Sen vuoksi onkin tämä romaani kaikille ymmärrettävä, liikuttaa kaikkiin kansallisuuksiin, ikäluokkiin ja säätyihin kuuluvia ihmisiä. Tämän vaikutuksensa on se säilyttänyt meidän päiviimme asti ja säilyttää vielä tuhansia vuosia meidän jälkeemme. Mutta jos paraimmista aikamme romaaneista otetaan pois seikkaperäisyydet, niin mitä oikeastaan jää jälelle.

Uudessa kaunokirjallisuudessa ei siis voi löytää teosta, joka vastaisi täydellisesti yleismaailmallisuuden vaatimuksia. Nekin, joita löytyy, ovat pilatut n.k. realismilla, jota paremmin voisi kutsua taiteen provinsialismiksi.

Musiikin laita on sama kuin kaunokirjallisuudenkin ja samoista syistä. Uusien säveltäjien melodiiat ovat sangen köyhiä sisällykseltään sentähden, että niistä puuttuu rikassisältöisiä tunteita. Tehdäkseen voimakkaammaksi melodiiojensa vaikutusta, yhdistävät uudenaikaiset säveltäjät vähäpätöisimpäänkin säveleesen mutkikkaita modulatsiooneja, jotka eivät ole ainoastaan taiteilijain oman kansallisen mallin mukaisia, vaan usein myöskin erityiselle musikaaliselle koululle omituisia. Jokainen melodiia on vapaa ja kaikille käsitettävä, mutta jos siihen on yhdistetty määrätty harmoniia, niin käsittävät sen ainoastaan ne, joille tämä harmoniia on tuttu, mutta jää vieraaksi sekä muille kansallisuuksille että myöskin niille, jotka eivät kuulu siihen piiriin, jossa ihmiset ovat tottuneet määrättyyn harmoniiaan. Jotta vähäpätöiset, yksinomaiset melodiiat voitaisiin tehdä miellyttävämmiksi, koristellaan niitä monimutkaisilla soinnuilla, rytmeillä ja orkesteriefekteillä. Siitä tulevat ne vielä yksinomaisemmiksi ja käsitettäviksi ainoastaan muutamille ihmisille.

Marsseja ja tansseja lukuunottamatta, jotka jossain määrin voivat tyydyttää yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, voi musiikin alalla tähän taiteen lajiin kuuluviksi lukea ainoastaan eri kansojen kansanlaulut, venäläisistä kiinalaisiin asti. Taiteellisesta musiikista taas voi yleismaailmallisena taiteena pitää ainoastaan harvoja sävellyksiä, kuten Bachin kuuluisaa viuluaariaa, Chopinin Esdur-nokturnia sekä osia muutamista Mozartin, Schubertin, Beethovenin ja Chopinin sävellyksistä.

[Määrätessäni, mitkä taideteokset ovat pidettävät paraimpina, en pane suurta arvoa omalle valinnalleni, sillä paitsi sitä, ettei minulla ole kylliksi tietoja eri taiteen haaroissa, kuulun minä säätyyn, jonka maku valheellisen kasvatuksen kautta on pilaantunut. Ja sen vuoksi voin vanhan tottumuksen mukaan erehtyä, pitää ehdottomasti arvokkaana sitä vaikutusta, jonka minuun teki joku tuote minun nuoruudessani. Mainitsen esimerkkiä eri taidelajeihin kuuluvista tuotteista ainoastaan paremmin selvittääkseni ajatuksiani, osoittaakseni, miten nykyään käsitän taiteen arvon sen sisällykseen nähden.]

[Sitä paitsi katson vielä tarpeelliseksi huomauttaa, että omat taiteelliset teokseni pidän huonona taiteena, lukuunottamatta kertomuksia "Jumala näkee totuuden" ja "Kaukaasialainen vanki". Edellisen tahtoisin lukea uskonnolliseen, jälkimäisen taas yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.]

Maalaustaiteessa tehdään samoin kuin runouden ja musiikinkin alalla. Jotta aiheeltaan heikot maalaukset tehtäisiin jännittävämmiksi, koristellaan niitä kaikenlaatuisilla ajallisilla ja paikallisilla pikkuseikoilla, jotka antavat niille ainoastaan ajallisen ja paikallisen intressin ja tekevät ne vielä vähemmän yleismaailmallisiksi. Mutta siitä huolimatta voi maalaustaiteen alalta helpommin kuin muista taiteen haaroista löytää teoksia, jotka vastaavat yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, — teoksia, jotka ilmaisevat kaikille tuttuja tunteita.

Tällaisia sisällykseltään yleismaailmallisia taideteoksia ovat kaikki n.k. laatumaalaukset ja veistokuvat samaa lajia, eläimiä kuvaavat -taulut, maisemakuvat, karikatyyrit, joiden sisällys on kaikille ymmärrettävä, samoin kuin kaikenlaatuiset ornamentit. Tällaisia maalaus- ja kuvanveistotaiteen tuotteita (porsliininuket) on sangen paljon, mutta suurinta osaa tällaisista teoksista, kuten esim. kaikkia ornamentteja, ei pidetä taiteena tai luetaan ne alimpaan taiteen luokkaan kuuluviksi. Mutta itse asiassa ovat kaikki tällaiset tuotteet, jos ne vaan ilmaisevat taiteilijan vilpittömän tunteen (olkoon tämä tunne sitten miten vähäpätöinen hyvänsä) ja ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, hyvän kristillisen taiteen tuotteita.

Pelkään minulle tässä tehtävän sen huomautuksen, että itse tunnustan kauneuden taiteen perustukseksi, huolimatta siitä, että ennen olen kieltänyt sen. Mutta tällainen moite ei ole oikeutettu, sillä kaikellaisten koristeiden taiteellisuus ei ole kauneudessa, ihastuksen tunteissa, siinä viivojen ja värien sopusoinnussa, joka innostutti taiteilijaa ja jolla hän tahtoo vaikuttaa muihin. Taide ei ole eikä voi olla muuta kuin taiteilijan omien tunteiden herättämistä muissa: Näiden tunteiden joukossa on tietysti myöskin ihastuksentunne siihen, mikä miellyttää silmää. Silmää miellyttävät esineet voivat taas miellyttää suurempaa eli pienempää ihmisjoukkoa tahi kaikkia ihmisiä. Tällaisia esineitä ovat erittäinkin kaikki ornamentit. Omituista maisemaa kuvaava taulu tai erikoiskohtainen laatumaalaus ei tarvitse miellyttää kaikkia, mutta kaikki ornamentit, jakutskilaisista kreikkalaisiin asti, ovat kaikille ymmärrettävät ja vaikuttavat kaikissa samallaista ihastuksentunnetta. Sentähden täytyykin kristillisen yleisön pitää tätä halveksitun taiteen lajia paljoa suuremmassa arvossa kuin yksinomaisia, vaateliaita tauluja ja kuvanveistotuotteita.

On siis olemassa ainoastaan kaksi lajia hyvää kristillistä taidetta. Kaikki muunlainen taide on huonoa, jota ei tule kannattaa, vaan vastustaa, hylkiä ja halveksia, sillä se on omiaan eroittamaan ihmisiä eikä yhdistämään heitä toinen toisiinsa.

Tällaista taidetta ovat kaunokirjallisuudessa kaikki draamat, romaanit ja runoelmat, jotka ilmaisevat valekristillisiä, patrioottisia tai yksinomaisia tunteita, jotka ovat ominaisia ainoastaan rikkaalle, joutilaalle säädylle, — aristokraatisia kunniantunteita tai kyllästymisen, kaipuun, pessimismin tai hienostuneita, turmeltuneita tunteita, jotka lähtevät sukupuolirakkaudesta ja ovat kerrassaan käsittämättömiä suurimmalle osalle ihmisiä.

Samoin täytyy maalaustaiteen alalla huonona taiteena pitää kaikki vale-kristilliset ja patrioottiset, s.o. yksinomaiset taulut, jotka kuvaavat rikkaan ja joutilaan elämän huvituksia ja iloja, kaikki n.k. symbolistiset taulut, joiden merkityksen voivat käsittää ainoastaan määrättyyn piiriin kuuluvat ihmiset ja — etupäässä — kaikki sisällykseltään hekumalliset taulut, kaikki ne ilettävät, alastomia naisia kuvaavat taulut, jotka täyttävät kaikki näyttelyt ja taulukokoelmat. Samallaista taidetta on myöskin aikamme kamari- ja oopperamusiikki, erittäinkin Beethovenista alkain. Sellaisia ovat Schumannin, Berliozin, Lisztin, Wagnerin sävellykset, sillä ne ilmaisevat sellaisia tunteita, jotka ovat ymmärrettäviä ainoastaan niille, joiden hermot jo ovat pilaantuneet tästä yksinomaisesta, teennäisestä ja mutkikkaasta musiikista.

"Mitä, onko yhdeksäs sinfoniia pidettävä huonona taiteena?" — kuulen hämmyneiden ihmisten kysyvän.

"Epäilemättä" — vastaan minä. Olen kirjoittanut taiteesta ainoastaan löytääkseni selvän ja ymmärrettävän kriteerion, jonka mukaan voisi arvostella taidetta. Ja tämä kriteerio, joka on yhtä selvän, terveen järjen kanssa, osoittaa minulle, ettei Beethovenin sinfoniia ole hyvää taidetta. Ihmisistä, jotka ovat tottuneet jumaloimaan muutamia taideteoksia ja niiden tekijöitä ja joiden maku tämän kautta on turmeltunut, on tietysti hyvin kummallista, että tämä heidän jumaloimansa taideteos julistetaan huonoksi. Mutta selvä, puhdas järki puhuu epäilemätöntä kieltä.

Beethovenin yhdeksättä sinfoniiaa pidetään suurena taideteoksena. Oikaistakseni tätä väärää käsitystä, kysyn ensiksikin: ilmaiseeko tämä taideteos ylevintä uskonnollista tunnetta? Tähän kysymykseen vastaan kieltävästi, sillä musiikki itsessään ei voi ilmaista tällaisia tunteita. Jos tätä tuotetta siis ei voi lukea kuuluvaksi uskonnolliseen taiteesen, niin voiko sitä laatunsa puolesta pitää kuuluvana toiseen aikamme taiteen lajeista, onko se omiaan ilmaisemiensa tunteiden kautta yhdistämään henkisesti toisiinsa kaikki ihmiset, toisin sanoen, kuuluuko se yleismaailmallisen taiteen alaan.

En voi olla vastaamatta kieltävästi, sillä minun nähdäkseni eivät tämän teoksen ilmaisemat tunteet voi yhdistää ihmisiä toisiinsa, jolleivät ne kasvatuksen kautta ole kadottaneet kykyään vastustamaan tällaisen hypnotismin vaikutusta. En voi ymmärtää, miten normaalit ihmiset voisivat ymmärtää tästä pitkästä, mutkikkaasta ja teennäisestä tuotteesta muuta kuin pieniä pätkiä, jotka miltei häviävät teoksen yleiseen käsittämättömään sekamelskaan. Sen vuoksi täytyy minun tahtomattanikin pitää tätä tuotetta huonona taiteena. Huomattava on, että tämän sinfoniian loppuun on liitetty Schillerin runoelma, joka, vaikka epäselvästikin, julkilausuu sen ajatuksen, että tunne (Schiller puhuu ilon tunteesta) lähentää ihmisiä ja herättää heissä rakkautta toisiinsa. Siitä huolimatta, että tämä runoelma lauletaan sinfoniian lopussa, ei musiikki kuitenkaan vastaa runoelman ajatusta, sillä se on yksinomaista eikä yhdistä toisiinsa kaikkia, vaan ainoastaan muutamia ihmisiä siten eroittaen heidät muista.

Yhtä ankarasti täytyy arvostella sangen monia taideteoksia, joita pidetään ylevänä taiteena yliluokkiemme keskuudessa. Ylempänä lausutun kriteerion mukaan täytyy arvostella sekä Danten Divina Commedia'a ja Vapautettua Jerusalemia, että suurinta osaa Shakespearen ja Göthen teoksista, sekä Rafaelin maalauksia. Olkoon teos minkälainen tahansa, olkoon se kuinkakin kehuttu ja ylistetty, täytyy meidän aina, saadaksemme selvää sen arvosta, ottaa selvää siitä, kuuluuko se todellisen tai väärennetyn taiteen alaan. Jos me sillä perustuksella, että teoksen ilmaisemat tunteet ovat omiaan tarttumaan muihin, vaikkapa pieneenkin joukkoon ihmisiä, pidämme sen taiteellisena, tulee meidän sitten ottaa selvää siitä, kuuluuko se huonoon, yksinomaiseen taiteesen, joka on ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen kanssa, vai kristilliseen taiteesen, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Jos meidän tulee myöntää teoksen kuuluvan todelliseen kristilliseen taiteesen, tulee meidän katsoen siihen, ilmaiseeko se rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen tahi muita tunteita, jotka ovat omiaan olemaan yhdyssiteenä ihmisten välillä, lukea se joko uskonnolliseen tai yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.

Ainoastaan tämän menettelyn kautta voimme kaikesta siitä, mitä meidän yleisömme pitää taiteena, eroittaa ne teokset, jotka antavat todellista ja tarpeellista henkistä ravintoa, joten me hyödyllisen taiteen alasta voimme poissulkea vahingollisen, hyödyttömän taiteen ja sen jäljennökset. Ainoastaan täten voimme me vapautua vahingollisen taiteen palloista seurauksista ja käyttää hyväksemme todellisen hyvän taiteen hedelmiä, jotka vaikutukseltaan ovat niin terveelliset ja välttämättömät ihmisen ja koko ihmiskunnan henkiselle elämälle.