IV.

Mihin johtopäätökseen voimme tulla kaikkien näiden estetiikassa lausuttujen kauneuden määrityksien johdosta? Lukuunottamatta epämääräisiä kauneuden määrityksiä, joiden mukaan se riippuu milloin hyödystä, milloin tarkoituksenmukaisuudesta, milloin symetriiasta, milloin järjestyksestä, milloin suhteellisuudesta, milloin sileydestä, milloin osien sopusoinnusta, — lukuunottamatta näitä onnistumattomia koetuksia objektiivisesti määritellä kauneutta, voimme supistaa kaikki esteettiset kauneuden määritykset kahteen perusajatukseen. Toinen näistä on se, että kauneus on itsenäisesti olemassa, että se on yksi absoluuttisesti täydellisen — Aatteen, Hengen, Tahdon, Jumalan tai muun ilmestysmuodoista. — Toinen taas on se, että kauneus on nautintoa, jota me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme.

Edellistä mielipidettä olivat Fichte, Schelling, Hegel, Schopenhauer ja ranskalaiset filosoofit: Cousin, Jouffroy, Ravaisson y.m., mainitsematta keskinkertaisia esteettikoja. Tämän mystillis-objektiivisen käsityksen kauneudesta on omistanut myöskin suurin osa aikamme sivistyneistä. Se on sangen yleinen varsinkin vanhan polven ihmisissä.

Toista mielipidettä taas, että kauneus on nautintoa, jota me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme, kannattavat englantilaiset esteettikot ja erittäinkin nuorempi osa meidän aikamme yleisöstä.

Löytyy oikeastaan siis ainoastaan kaksi kauniin määritystä: objektiivinen, mystillinen, joka yhdistää tämän käsitteen korkeimman täydellisyyden, Jumalan, kanssa, — määritys, joka on kerrassaan fantastinen ja perusteeton; toinen sitä vastoin on hyvin yksinkertainen ja helposti käsitettävä, subjektiivinen, jonka mukaan kaunista on kaikki, joka miellyttää.

Toisten mielestä on siis kauneus jotakin mystillistä ja ylevää, mutta valitettavasti sangen epämääräistä käsittäen sekä filosofiian ja uskonnon, että itse elämän (Schelling ja Hegel); Kant taas ja hänen seuraajansa väittävät kauniin olevan nautintoa, jota me tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme. Mutta vaikka tämä viimeksi mainittu määritys tuntuukin sangen selvältä, on se valitettavasti kuitenkin yhtä epämääräinen kuin edellinenkin, mennen vastakkaiseen liiallisuuteen, sillä sen mukaan sekin nautinto, jonka meille tuottaa ruoka ja juoma, on kauneutta, kuten väittävät esim. Guyot, Kralik y.m.

Jos tarkastelemme, miten oppi kauniista on kehittynyt estetiikassa, niin huomaamme, että ensi aikoina estetiikan perustamisen jälkeen, on vallalla metafyysinen käsitys kauneudesta, vaan että, mitä lähemmäksi tulemme nykyaikaa, sitä enemmän kauneuden määritykset tulevat kokeellisiksi, ovatpa ne viime aikoina saaneet fysioloogisenkin luonteen. On ilmestynyt sellaisia esteettikoja kuin Véron ja Sully, jotka koettavat kokonaan tulla toimeen ilman kauneuden käsitettä. Mutta sellaiset esteettikot saavat tuiki vähän kannatusta. Suurin osa niin hyvin yleisöä, kuin taiteilijoita ja oppineita pitää itsepintaisesti kiini kauneuden käsitteestä, sellaisena kuin se määritellään useimmissa estetilkoissa, siis sisältäen jotakin mystillistä tai metafyysillistä tahi erityistä nautintoa.

Mitä on siis oikeastaan kauneuden käsite, jonka meidän aikamme ihmiset pitävät niin välttämättömänä taiteen määrittelemiselle?

Subjektiivisessa suhteessa ymmärrämme kauneudella sitä, joka antaa meille määrättyä nautintoa. Objektiivisessa suhteessa taas me pidämme kauniina jotakin absoluuttisesti täydellistä ainoastaan siksi, että tämän absoluuttisesti täydellisen ilmeneminen tuottaa meille määrättyä nautintoa. Objektiivinen määritys on siis itse asiassa sama kuin subjektiivinen, lausuttuna toisilla sanoilla. Perusajatus molemmissa on se, että me pidämme kauniina kaikkea, joka meitä miellyttää herättämättä meissä itsekkäisiä pyyteitä. Näin ollen näyttäisi luonnolliselta, ettei tieteen pitäisi tyytyä taiteen määritykseen, joka perustuu kauneuteen, s.o. siihen, joka miellyttää, vaan että sen pitäisi etsiä yleistä, kaikkiin taiteen tuotteisiin soveltuvaa määritystä, jonka mukaan voisi heti päättää onko esine taideteos vai ei. Mutta, kuten lukija ylempänä olevista otteista voi huomata, sellaista määritystä ei löydy. Kaikki yritykset määritellä absoluuttisesti kaunista itsessään milloin luonnon mukailemiseksi, milloin tarkoituksenmukaisuudeksi, milloin sopusointuisuudeksi, milloin miksikin ovat joko aivan epämääräisiä tahi määrittelevät ainoastaan muutamien taideteosten muutamia piirteitä, eivätkä lähimainkaan kykene käsittämään kaikkea sitä, jota kaikki ihmiset aina ovat pitäneet ja vielä nytkin pitävät taiteena.

Objektiivista määritystä kauniille ei löydy; ne määritykset, jotka löytyvät, niin hyvin metafyysinen, kuin kokeellinenkin, voi sovittaa yhteen subjektiivisen kanssa, vieläpä senkin mielipiteen kanssa, että taide on kauneuden ilmaisemista; kaunista taas on se, joka miellyttää. Monet esteettikot ovat huomanneet näiden määrityksien riittämättömyyden ja hataruuden. He tekivät itselleen kysymyksen, minkätähden joku esine meitä miellyttää, ja kysymys kauneudesta muuttui kysymykseksi mausta. Näin tekivät esim. Hutchinson, Voltaire, Diderot y.m. Mutta kaikki yritykset antaa selvää vastausta kysymykseen, mitä maku on, kuten lukija itse voi huomata estetiikan historiasta ja omasta kokemuksestaan, ovat aivan turhia. Mahdotointa on selittää, miksi joku esine miellyttää toista, vaan ei toista. Nykyinen estetiikka ei siis vastaa niitä vaatimuksia, joita meillä on tieteen suhteen. Tieteellisen estetiikan tehtävänä olisi määrätä taiteen ominaisuudet ja lait, samoin kuin kauneudenkin, jos se muodostaa taiteen sisällön, tahi maun, jos taide todellakin riippuu mausta, ja sitten näiden lakien perustuksella määrätä, mitkä taideteokset vastaavat taiteen vaatimuksia, mitkä eivät. Ja jos kerran asetutaan sille kannalle, että kaikki ne esineet ovat taiteellisia, jotka meitä miellyttävät, on sen muodostettava sellainen teoriia taiteesta, jonka mukaan kaikki ne taideteokset, jotka miellyttävät määrätyitä henkilöitä, olisivat pidettävät tämän teoriian mukaisina. On olemassa taiteellinen kaanon, jonka mukaan meidän piirissämme taideteokset arvostellaan (Fidias, Sofokles, Homerus, Titianus, Rafael, Bach, Beethoven, Dante, Shakespeare, Göthe y.m.) ja estetiikassa lausuttujen mielipiteiden tulee käsittää kaikki nämät taiteen tuotteet. Taiteen arvosta ja merkityksestä lausutut mielipiteet, jotka eivät perustu _määrätyille laeille_, joiden mukaan me pidämme jotakin kauniina tai rumana, vaan _sille, kuuluuko se meidän_ muodostamaamme kaanoniin, esiintyvät kaikkialla esteettisessä kirjallisuudessa. Näinä päivinä olen lukenut erään Folkeltin kirjan, joka ei ole huonoimpia alallaan. Puhuessaan siveellisyyden vaatimuksista taideteosten suhteen, sanoo tekijä suoraan, että taideluomia ei saa arvostella siveellisyyden vaatimuksien mukaan, sillä muutenhan Shakespearen Romeo ja Julia, Göthen Wilhelm Meister eivät olisi pidettävät taiteellisina. Mutta koska kumpikin näistä kuuluvat taiteen kaanoniin, niin moinen vaatimus on väärä. Sentähden on löydettävä sellainen taiteen määritys, jonka mukaan taiteen alaan voisi lukea myöskin mainitut teokset ja siveellisyyden vaatimuksen sijaan panee tekijä taiteen perustukseksi merkitseväisyyden (Bedeutungsvolles).

Kaikki estetiikat ovat kirjoitetut tämän luonnoksen mukaan. Niiden pitäisi tarkalleen määritellä todellisen taiteen olemuksen ja sitten, sen mukaan, voiko taideteosta lukea määrityksen alle kuuluvaksi, päättää, mikä on taidetta, mikä taas ei. Mutta sen sijaan tunnustavat he taiteeksi määrätyn lajin taideteoksia, sentähden että ne miellyttävät määrättyyn piiriin kuuluvia henkilöitä, ja taiteelle haetaan sellainen määritys, joka käsittäisi alaansa kaikki nämät taideluomat. Ei kauvan sitten näin tämän ajatuksen selvästi lausuttuna Mutherin "XIX:n vuosisadan taiteen historiassa", joka epäilemättä on suuriarvoinen teos. Kertoessaan prerafaeliitoista, dekadenteista ja symbolisteista, jotka jo ovat päässeet taiteen kaanoniin, hän ei ryhdy ainoastaan arvostelemaan tätä suuntaa, vaan koettaa myöskin todistaa, että se on tärkeänä vastapainona naturalistien liiallisuuksille. Mitä mielettömyyksiä taiteilijat keksinevätkin, jos ne vaan tulevat hyväksytyiksi ylemmissä piireissä, niin muodostetaan kohta teoriia, jonka tarkoituksena on selittää ja tehdä laillisiksi mokomat mielihoureet. Aivan kun ei historiassa milloinkaan olisi ollut sellaisia aikoja, jolloin määrätyissä, yksityisissä piireissä ei ole hyväksytty valheellista, rumaa ja mieletöntä taidetta, joka ei ole jättänyt mitään jälkiä, ja jonka jälkimaailma on kerrassaan unohtanut.

Taiteen teoriia, joka on perustettu kauneudelle, ja joka on esitettynä estetiikoissa, ja jonka suuri yleisö pitää uskontona, ei siis itse asiassa ole mitään muuta kuin sen tunnustamista kauniiksi, joka miellytti ja miellyttää meitä, s.o. määrättyä ihmisluokkaa.

Voidaksemme määritellä jotakin inhimillistä toimintaa, täytyy meidän ymmärtää sen merkitys ja arvo. Jos taas mieli ymmärtää se merkitys ja arvo, joka jollakin inhimillisellä toiminnalla on, täytyy välttämättä tarkastella tätä toimintaa itsessään, ottaen huomioon sen syyt ja vaikutukset, eikä ainoastaan sitä huvia, jota se meille tuottaa.

Jos taas myönnämme että jonkun toiminnan tarkoituksena on tuottaa meille nautintoa, ja tämän nautinnon mukaan määräämme sen, niin ei meidän määrityksemme nähtävästi tule olemaan oikea. Näin on juuri menetelty taidetta määriteltäessä. Jos on kysymys ruuasta, niin ei kenenkään päähän juolahda väittää ruu’an merkityksen olevan siinä nautinnossa, jota me tunnemme syödessämme. Jokainen käsittää, ettei meidän makumme tyydyttäminen mitenkään voi olla perustuksena ruu’an ansioita määrätessä, ja ett'emme me sentähden voi edellyttää, että ne päivälliset limburgilaisine juustoineen, viineineen y.m., joihin me olemme tottuneet, ja jotka meitä miellyttävät, ovat kaikkein parasta ruokaa ihmiselle.

Aivan samoin ei kauneuskaan, eli se, mikä meitä miellyttää, mitenkään voi olla taiteen määrittelemisen perustuksena, eikä joukko esineitä, jotka meitä huvittavat, mitenkään voi vastata taiteen vaatimuksia.

Pitää taiteen tarkoituksen ja merkityksen riippuvana sen tarjoamasta nautinnosta on aivan samaa kuin panna ruu'an tarkoituksen ja merkityksen riippuvaksi siitä nautinnosta, jota sen syöminen antaa — kuten tekevät alhaisimmalla siveellisellä asteella olevat ihmiset.

Samoin kuin ihmiset, jotka luulevat ruu'an tarkoituksen ja merkityksen olevan sen antamassa nautinnossa, eivät voi ymmärtää syömisen todellista tarkoitusta, samoin myöskin ihmiset, jotka taiteen tarkoitusperänä pitävät nautintoa, eivät voi ymmärtää sen oikeata merkitystä sentähden, että he antavat toiminnalle, jonka merkitys on yhteydessä muiden elämänilmiöiden kanssa, valheellisen tarkoituksen tyydyttää yksinomaan nautinnonhimoa. Ihmiset ymmärsivät, että syömisen tarkoituksena on ruumiin ravitseminen vasta sitten, kun he olivat lakanneet pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena nautintoa. Sama on asianlaita taiteen suhteen. Ihmiset käsittävät taiteen merkityksen ainoastaan silloin, kun he herkeävät pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena kauneutta, s.o. nautintoa. Mielipide, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneus eli määrätty nautinto, ei suinkaan ole omiaan antamaan selvää käsitystä siitä, mitä taide oikeastaan on. Päinvastoin tekee se mahdottomaksi löytää oikeata määritystä taiteelle sentähden, että sen kautta kysymystä koetetaan ratkaista tavalla, joka on aivan vierasta taiteelle, — metafyysisten, psykoloogisten, fysioloogisten, vieläpä historiallistenkin mietteiden kautta siitä, miksi joku esine miellyttää toisia, vaan ei toisia. Mietteet siitä, miksi toiset pitävät puuperunoista, vaan toiset lihasta, eivät ollenkaan auta ratkaisemaan kysymystä, mitä ravitseminen oikeastaan on. Yhtä vähän on makukysymyksen ratkaiseminen taiteessa (jonka kysymyksen kanssa välttämättä sekoitetaan kaikki taidetta koskevat mietteet) omiaan selvittämään sen inhimillisen toiminnan olemusta, jota kutsutaan taiteeksi. Se tekee päinvastoin tällaisen selvittämisen kerrassaan mahdottomaksi.

Kysymykseen, mitä taide on, jonka alttarille uhrataan miljoonien ihmisten vaiva ja työ, ihmishenkiä jopa siveellisyyttäkin, olemme estetiikoista saaneet erilaisia vastauksia, joille kaikilla kuitenkin on yhteinen se mielipide, että taiteen tarkoituksena on kauneus; kauneus taas on muka nautintoa ja taidenautinto on hyvää ja kaikille tärkeätä. Nautinto on siis hyvää, sentähden että se on nautintoa. Se siis, jota pidetään taiteen määrityksenä, ei lainkaan sitä ole. Se on ainoastaan keino nykyisen taiteen puolustamiseksi. Seurauksena tästä on ollut, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, ettei vielä tähän saakka ole onnistuttu antamaan oikeata, vastaavaa määritystä taiteesta, huolimatta siitä, että tukuttain sitä käsitteleviä kirjoja on kirjoitettu. Syynä on se, että taiteen käsitteen perustukseksi on pantu kauneuden käsite.