III.

Alan estetiikan perustajasta Baumgartenista (1714 —1762).

Baumgartenin mukaan [katso Schasslerin ylemp. mainittua teosta, siv. 361] on loogillisen tiedon objekti — _totuus_, esteettisen taas — _kauneus._ Kauneus on absoluuttinen ja tunnetaan tunteen avulla. Totuus on myöskin absoluuttinen, mutta se saadaan selville järjen avulla. Samoin on hyve absoluuttinen ja saavutetaan siveellisen tahdon avulla.

Kauneuden määrää, Baumgartenin mukaan, sopusointuisuus, s.o. osien vastaavaisuus toisiinsa ja kokonaisuuteen. Itse kauneuden tarkoitus taas on herättää mieltymystä ja halua (Wohlgefallen und Erregung eines Verlangens) — mielipide, joka Kantin mielestä on sula vastakohta kauneuden pääominaisuudelle ja tunnusmerkeille.

Baumgartenin mielestä ilmenee kauneus korkeimmassa muodossaan luonnossa, ja sentähden on taiteen päätehtäväksi katsottava luonnon mukaileminen (tämäkin on jyrkässä ristiriidassa myöhempien esteettikojen mielipiteiden kanssa).

Jättäen huomioonottamatta vähemmän huomattavat Baumgartenin oppilaat: Meyer'in, Eschenburg'in, Eberhardt'in, jotka ainoastaan jossain määrin ovat muuntaneet opettajansa mielipiteitä, erottaen mieluisen kauniista, siteeraan niiden kirjailijain kauneuden määritykset, jotka kokonaan eroavat Baumgartenin mielipiteistä. Nämät kirjailijat olivat: Schütz, Sulzer, Mendelssohn ja Moritz. Heidän mielestään on taiteen päämääränä hyvyys eikä kauneus. Niinpä sanoo Sulzer (1720 —1779), että kauniiksi on tunnustettava ainoastaan se, joka on hyvää. Sulzerin mukaan koko ihmiselämän päämääränä tulee olla yhteiskunnan paras. Se saavutetaan siveystunteen kehittämisen kautta, ja saman päämäärän tulee olla myöskin taiteella. Kaunista on se, joka herättää ja kasvattaa tällaisen tunteen.

Melkein samoin ymmärtää kauneuden myöskin Mendelssohn (1729—1786). Hänen mielestään on taide kauneuden hämärän tunteen kehittämistä todelliseksi ja hyväksi. Taiteen päämaali taas on siveellinen täydellisyys. Tähän suuntaan kuuluvien esteettikojen mielestä on kauneuden ideaalina pidettävä kaunista sielua kauniissa ruumiissa. Nämät esteettikot hylkäävät siis kokonaan täydellisen (absoluuttisen) jakamisen sen kolmeen muotoon: totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Kauneus sulautuu yhteen hyvyyden ja totuuden kanssa.

Mutta tätä käsitystä kauneudesta eivät kannata myöhemmät esteettikot. Winkelmann esiintyy oppeineen, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa näiden mieli piteiden kanssa. Mitä pontevimmin eroittaa hän taiteen tehtävän hyvän saavuttamispyrinnöistä ja pitää kauneuden sisältönä ainoastaan ulkonaista, plastillista kauneutta, Samaa mieltä olivat sittemmin Lessing ja Göthe.

Kuuluisassa teoksessaan väittää Winkelmann (1717 —1767), että kauneus, riippumatta hyvyydestä, on kaiken taiteen laki ja päämäärä. Kauneutta taas on kolmea lajia: l) muotokauneutta, 2) muodossa ilmenevää aatteen kauneutta ja 3) ilmaisun kauneutta, joka esiytyy vain yhteydessä kahden ensimäisen kanssa. Ilmaisun kauneus on taiteen korkein päämäärä ja ilmenee muinaisajan taiteessa. Sentähden tuleekin nykyajan taiteen jäljitellä muinaista.

Samoin käsittävät taiteen myöskin Lessing, Herder ja Göthe, samoin kuin kaikki Saksan etevät esteettikot Kant’iin asti. Hänen jälkeensä saa taas uusi käsitys taiteesta jalansijaa.

Samanaikaisilla, englantilaisilla, ranskalaisilla, itaalialaisilla ja hollantilaisilla on omat esteettiset teoriiansa, yhtä hämärät ja ristiriitaiset kuin saksalaistenkin. Kaikki nämät esteettikot panevat mietteittensä perusteeksi kauneuden käsitteen ja katsovat kauneuden absoluuttisesti olemassaolevaksi, ja enemmän tai vähemmän yhteensulavaksi hyvyyden kanssa tai ainakin lähteväksi samasta juuresta kuin se. Jo vähää ennen Baumgartenia kirjoittivat taiteesta englantilaiset kirjailijat Shaftesbury, Hutcheson, Home, Burke, Hogard y.m.

Shaftesburyn mielestä on kaunis samalla myöskin sopusointuista ja suhteellista; kaunis ja sopusointuinen on myöskin oikeudenmukaista (true); kaunis ja oikeudenmukainen on taas mieluista ja hyvää (good). Kauneutta voi tuntea ainoastaan henkisesti. Jumala on kauneuden perustus, — kaunis ja hyvä saavat alkunsa samasta lähteestä. [Knight; The Philosophy of the Beautiful, I, p. 165-166]. Vaikka siis Shaftesburyn mukaan kauneus katsotaankin hyvyydestä eroavaksi, sulautuu se kuitenkin eroittumattomasti yhteen hyvyyden kanssa.

Hutcheson (1694—1744) teoksessaan "Origin of our ideas of beauty and virtue" on sitä mielipidettä, että taiteen tarkoituksena on kauneus, joka on ykseyden ilmenemistä paljoudessa. Kauneuden me tunnemme siveellisen vaiston kautta (an internal sense), joka voi olla ristiriidassa esteettisen vaiston kanssa. Siten siis kaunis ei aina ole hyvää, usein eroaa se hyvästä, onpa ristiriidassakin sen kanssa.

Home (1696—1782) taas pitää kaiken mieluisen kauniina. Senvuoksi riippuu kauneus mausta. Oikean maun perustuksena on taas se, että mitä suurin vaikutusten paljous, täydellisyys, voima ja erilaisuus on yhdistettynä mitä ahtaimpiin rajoihin. Siinä on täydellisen taideteoksen ihanne.

Teoksessaan "Enquiry into the origin of our ideas of the sublime and the beautiful" tuo Burke (1730—1797) esiin sen mielipiteen, että suurenmoisen ja kauniin perustuksena on itsesäilytysvietti ja taipumus yhteiselämään. Nämät viimeksimainitut ovat alkuperäänsä katsoen ihmissuvun ylläpitämiskeinoja. Ensimäinen ilmenee ravinnon käyttämisessä, puolustuksessa ja sodassa, toinen taas sekaantumisessa ja ihmissuvun enentymisessä. Sentähden on suurenmoisuus itsesäilytyksessä ja sitä seuraavassa sodassa; taipumus yhteiselämään taas ja sen kanssa yhteydessä oleva sukupuolivietti ovat kauneuden perustuksena ja syynä. [Kralik: Weltschönheit, Versuch aller allgemeinen Aesthetik 304-6].

Tällaisia ovat etevimpien englantilaisten esteettikojen kauneuden ja taiteen määritykset 18:lla vuosisadalla.

Ranskassa kirjoittavat samaan aikaan taiteesta Père André, Batteux ja sittemmin Diderot ja D'Alembert, osaksi myöskin Voltaire.

Père Andrén mukaan (Essai sur le Beau) on kauneutta kolmea lajia: l) jumalallista, 2) luonnollista ja 3) keinotekoista. [Knight, 101].

Batteux (1713—1780) luulee taiteen olevan luonnon kauneuden jäljittelemisessä. Sen tarkoituksena on nautinto. [Schassler, 316]. Samanlainen on Diderot'n mielipide taiteesta. Maun tulee määrätä, mikä on kaunista, tai epäkaunista. Siis sama mielipide kuin englantilaisillakin. Mutta maun lakia ei voi määrätä. Päinvastoin sanotaan sen olevan mahdotonta. Samaa mielipidettä on D'Alembert ja Voltaire. [Knight, 102-4].

Samanaikuisen itaalialaisen esteettikon Paganon mukaan on taide luonnon erilaisten kauneuksien yhdistämistä. Maku on taito huomata näitä kauneuksia, taito yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi on taiteellinen nero. Paganon mukaan kauneus ja hyvyys ovat toisiinsa siinä suhteessa, että kauneus ilmenee hyvyytenä, ja hyvyys taas on sisällistä kauneutta.

Toisten itaalialaisten mielestä — Muratorin (1672 —1750) (Riflessioni sopro il buon gusto intorno le scienze e le arti) ja erittäinkin Spaletti'n [Spaletti: Schassler, 328] (Saggio sopro la bellezza, 1765) on taiteen syynä egoistinen tunne, jonka perustuksena on pyrkimys itsesäilyttämiseen ja yhteiselämään.

Hollantilaisista on huomattavin Hemsterhuis (1720 —1790), joka suuresti vaikutti saksalaisiin esteettikoihin ja Göthe'en. Hänen mielestään on kaunista se, mikä tuottaa suurinta nautintoa. Suurinta nautintoa matkaan saattaa taas se, joka lyhimmässä ajassa antaa meille suurimman määrän aatteita. Nautinto, jonka kauneus meissä aikaansaa, on korkeinta tietoa, jonka ihminen voi saavuttaa, sentähden että se lyhimmässä ajassa antaa — suurimman määrän perseptsiooneja. [Schassler, 331, 333].

Tällaisia ovat ne esteettiset teoriiat, jotka viime vuosisadalla syntyivät ulkopuolella Saksanmaan rajoja. Saksassa taas ilmestyy Winkelmannin jälkeen aivan uusi esteettinen teoriia, jonka perustaja oli Kant (1724 —1804). Enemmän kuin edelliset selittää tämä teoriia kauneuden ja siis myöskin taiteen käsitteitä.

Kantin teoriia perustuu seuraavaan: Ihminen tuntee luonnon ympärillään ja itsensä kuuluvaksi luontoon.

Ulkopuolella itseään olevassa luonnossa hän hakee totuutta, itsessään taas hyvyyttä, — edellinen on puhtaan järjen toimintaa, jälkimäinen taas käytännöllisen järjen (vapauden) työtä. Paitsi näitä kahta tiedon saavuttamisen keinoa löytyy Kantin mukaan vielä arvostelukyky (Urtheilskraft), joka muodostaa arvosteluita ilman käsitteitä ja tuottaa huvia ilman haluja: "Urtheil ohne Begriff und Vergnügen ohne Begehren". Tämä kyky on juuri esteettisen tunteen perustuksena. Kaunista, subjektiivisessa suhteessa on se, joka yleensä — käsitteittä ja käytännöllisettä hyödyttä välttämättömästi meitä miellyttää, objektiivisesti kaunista taas on tarkoituksenmukaisen kappaleen muoto, jos me ihailemme sitä ajattelematta mitään tarkoitusta. [Schassler, 525-28].

Samoin määrittelevät kauneuden myöskin Kantin oppilaat, esim. Schiller (1759—1805). Schiller on paljon kirjoittanut estetiikasta ja on hänen, samoin kuin Kantinkin mielestä, taiteen tarkoituksena kauneus. Sen lähteenä on nautinto, johon ei ole yhdistetty käytännöllistä hyödyntunnetta. Taidetta voisi siis kutsua leikiksi, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, että se olisi tuiki mitätöntä, vaan sentähden, että kauneus ilmenee itse elämässä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin kauneus. [Knight, 61—63].

Schillerin jälkeen on Kantin oppilaista huomattavin Wilhelm von Humboldt. Hän ei ole tosin mitään lisännyt kauneuden määritykseen, mutta on kuitenkin selittänyt sen eri muotoja, kuten esim. draamaa, musiikkia, koomillisuutta y.m. [Schassler, 740-43].

Kantin jälkeisistä filosoofeista, jotka ovat kirjoittaneet estetiikasta, ovat mainittavat Fichte, Schelling ja Hegel sekä heidän oppilaansa. Fichten mukaan (1762—1814) kauneuden tunne saa alkunsa seuraavasta. Maailmassa, s.o. luonnossa on huomattavana kaksi puolta: meidän rajoittuutemme ja meidän vapaan, ideaallisen toimintamme tuote. Ensimäisessä tapauksessa on maailma rajoitettu, jälkimäisessä — vapaa. Ensimäisessä merkityksessä on jokainen kappale rajoitettu, typistetty, näemme ainoastaan rumuutta; jälkimäisessä taas huomaamme sisällisen täydellisyyden, elämän ja uudestasyntymisen, — näemme kauneuden. Kappaleen rumuus eli kauneus riippuu siis Fichten mielestä siitä, miltä kannalta sitä katsomme. Ja sentähden kauneutta ei löydy ulkonaisessa maailmassa, vaan kauniissa sielussa (schöner Geist). Taide onkin vaan tämän kauniin sielun ilmaisumuoto ja sen tarkoituksena ei ole ainoastaan järjen kehittäminen, sillä se on oppineen tehtävä, eikä myöskään sydämen ominaisuuksien kasvattaminen, sillä se on siveellisyyssaarnaajan tehtävä, vaan koko ihmisen. Ja sentähden kauneuden tunnusmerkki ei ole missään ulkonaisessa, vaan taiteilijan kauniissa sielussa. [Schassler, 769-71].

Samaan suuntaan käyvät myöskin Friedrich Schlegelin ja Adam Müllerin kauneuden määritykset. Schlegelin (1778—1829) käsitys kauniista on liian epätäydellinen ja yksipuolinen; kauneutta ei ole olemassa ainoastaan taiteessa, vaan myöskin luonnossa ja rakkaudessa, joten todellinen kauneus ilmenee taiteessa, luonnossa ja rakkaudessa. Schlegel lukee siis esteettiseen taiteeseen eroittumattomasti kuuluvaksi myöskin siveellisen ja filosoofisen taiteen. [Ibid, 786-87].

Adam Müllerin mielestä löytyy kahdenlaista kauneutta: Toinen niistä on yleistä laatua, joka vetää puoleensa ihmisiä, kuten aurinko planeetteja. Tällainen oli kauneus etupäässä muinaisaikoina. Toinen taas on individuaalista kauneutta, sentähden että katselija itse tulee auringoksi, joka vetää puoleensa kauneutta. Se ilmenee uuden ajan taiteessa. Maailma, jossa kaikki ristiriitaisuudet ovat sopusointuun saatetut, on korkeinta kauneutta. Jokainen taideteos on ainoastaan tämän maailmanharmoonian toistamista. [Kralik 148]. Korkeinta taidetta on elämän taide. [Ibid, 820].

Samanaikainen ja pääasiassa yhtä mieltä Fichten ja hänen oppilaittensa kanssa oli filosoofi Schelling, joka on suuresti vaikuttanut meidän aikamme esteettisiin käsitteisin. Schellingin (1775—1854) mielestä on taide sen maailmankatsantokannan tulos, jonka mukaan subjekti muuttuu omaksi objektikseen tahi objekti omaksi subjektikseen. Kauneus on äärettömän ilmestymistä äärellisessä. Ja enin omituista taideteokselle on epätahallinen äärettömyys. Taide on subjektiivisen ja objektiivisen — luonnon ja järjen, tahallisen ja epätahallisen yhdistämistä toistensa kanssa. Ja sentähden on taide tiedon korkein välikappale. Kauneus on kappalten tarkastamista omassa itsessään, sellaisina kuin ne löytyvät kaikkien kappalten perusmuodoissa (in den Urbildern). Taiteilija ei voi tiedollaan eikä taidollaan muodostaa kaunista, sen luo hänessä itse kauneuden aate. [Schassler, 828-29, 834, 841].

Schellingin seuraajista on huomattavin Solger (1780—1819) (Vorlesungen über Aesthetik). Solgerin mukaan on kauneuden aate kaikkien kappalten perusaate. Maailmassa me näemme ainoastaan perusaatteen väärentämistä. — Ainoastaan taide voi mielikuvituksen avulla kohota perusaatteeseen asti. Ja sentähden on taide luomista. [Schassler, 891].

Toisen Schellingin oppilaan, Krausen (1781-1832) mielestä todellinen reaalinen kauneus on aatteen ilmestymistä individuaalisessa muodossa; taide taas on kauneuden toteuttamista ihmisen vapaan hengen ilmakehässä. Korkeinta taidetta on elämän taito, joka suuntaa toimintansa elämän kaunistamiseen, jotta se olisi hyvä asuinpaikka hyvälle ihmiselle. [Schassler, 917].

Schellingin ja hänen seuraajiensa jälkeen ilmestyy Hegelin esteettinen teoriia, joka meidän päiviimme asti on säilynyt, muutamissa tajullisesti, mutta useimmissa tajuttomasti. Tämä teoriia ei ole edellisiä suinkaan selvempi, vaan päinvastoin, jos mahdollista, hämärämpi ja mystillisempi.

Hegelin (1770—1831) mukaan ilmestyy Jumala kauneuden muodossa luonnossa ja taiteessa. Jumala on huomattavana subjektissa ja objektissa, — luonnossa ja hengessä. Kauneus taas on aatteen ilmenemistä mateeriassa. Todellinen kauneus on henkistä ja sentähden on luonnon kauneus ainoastaan henkisen kauneuden jäljennöstä: kauniilla voi olla ainoastaan henkinen sisällys. Mutta henkisen täytyy ilmestyä aineellisessa muodossa. Hengen aineellinen ilmestyminen on ainoastaan näennäistä (Schein). Tämä hengen heikko jälkikuva on ainoa muoto, jossa kaunis voi ilmestyä todellisuudessa. Taiteen tehtävänä on siis muodostaa aatteen jäljennös ja yhdessä uskonnon ja filosofiian kanssa herättää tajuntaan ja julkilausua ihmisten syvimmät velvollisuudet ja korkeimmat henkiset totuudet.

Totuus on Hegelin mielestä sama kuin kauneus. Eroitus on ainoastaan siinä, että totuus on itse aate. Aate taas ilmestyessään ulkomaailmassa ei tunnu meistä ainoastaan todelliselta vaan myöskin kauniilta. Kauneus on aatteen ilmenemistä. [Schassler, 946, 1085, 984-85, 990].

Hegelin monilukuisista seuraajista ovat mainittavat: Weisse, Arnold Ruge, Rosenkrantz, Theodor Fischer y.m.

Weissen (1801—1867) mukaan on taide absoluuttisesti henkisen kauneuden olemuksen sovittamista ulkonaiseen, kuolleesen mateeriaan, jonka käsite ilman siihen sovitettua kauneutta on kaiken itsestäänolemisen negatsiooni (Negation alles Fürsichsein's).

Totuuden aate, — sanoo Weisse, — sisältää ristiriitaisuuden subjektiivisen ja objektiivisen tiedon välillä. Tämän ristiriitaisuuden voi poistaa ainoastaan käsite, joka yhdistää yhdeksi — yleisyyden ja yksityisyyden, jotka totuuden käsitteessä ovat toisistaan eroitetut. Tämä käsite on kauneus. [Schassler, 966, 955—56].

Rugen (1802—1880) mukaan, joka järkähtämättä pysyi Hegelin opissa, on kauneus itsensä ilmaiseva aate. Tarkastellessaan itseyttään, huomaa henki itsensä ilmaistuna joko kokonaan — ja tällainen täydellinen ilmestysmuoto on kauneutta — tahi epätäydellisesti ja silloin hengessä herää tarve muuttaa epätäydellistä ilmestymismuotoaan, jolloin henki tulee luovaksi taiteeksi. [Ibid, 1017].

Fischerin (1807—1887) mielestä on kauneus aate äärellisessä ilmestymismuodossaan. Itse aate taas ei ole eroittamaton, vaan muodostaa aatteiden systeemin, jotka aatteet esiintyvät nousevana ja laskevana viivana. Mitä korkeampi on aate, sitä enemmän se sisältää kauneutta, mutta myöskin kaikkein alhaisin niistä ei ole ilman kauneutta, sillä se muodostaa välttämättömän renkaan systeemissä. Aatteen korkein muoto on persoonallisuus, ja sentähden korkeinta taidetta on se, jonka esineenä on korkein persoonallisuus. [Ibid, 1065-66].

Samaan aikaan heegeliläisten teoriiojen kanssa ilmestyy Saksassa toisia esteettisiä teoriioita, joiden edustajat eivät hyväksyneet sitä Hegelin mielipidettä, että kauneus muka on ideean ilmenemistä ja taide tämän ilmaisemista. Nämät teoriiat sisälsivät aivan vastakkaisia mielipiteitä ja pilkkasivat hegeliläistä katsantokantaa. Niiden edustajista mainittakoot Herbart ja Schopenhauer.

Herbartin (1766—1841) mukaan kauneutta itsessään ei löydy eikä voi löytyä. On olemassa ainoastaan meidän arvostelumme ja välttämätöntä on löytää peruste tälle arvostelulle. Näiden arvostelujen perustuksena ovat vaikutuksien suhteet. Löytyy suhteita, joita me nimitämme kauniiksi ja taide on juuri näiden suhteiden löytämistä. Päinvastoin kuin edelliset esteettikot väittää Herbart, että kauniita esineitä ovat usein ne, jotka eivät ilmaise kerrassaan mitään, kuten esim. taivaankaari — joka on kaunis muotonsa ja väriensä vuoksi, eikä suinkaan siihen yhdistettyjen tarinoiden tähden Noakista y.m. [Schassler, 1097—1100].

Toinen Hegelin vastustaja oli Schopenhauer, joka hylkäsi koko Hegelin systeemin ja hänen estetiikkansa. Schopenhauerin (1788—1860) mukaan tahto oleentuu maailmassa asteettain. Mitä korkeampi on sen oleentumisen aste, sitä kauniimpi se on. Mutta siitä huolimatta on joka asteella oma kauneutensa. Luopumalla omasta individuaalisuudestamme ja tarkastamalla yhtä näistä tahdon ilmenemisen asteista me tunnemme kauniin. Kaikki ihmiset kykenevät Schopenhauerin mielestä tuntemaan tämän aatteen sen eri asteissa ja siten hetkeksi vapautumaan omasta persoonallisuudestaan. Lahjakas taiteilija kykenee tekemään sen mitä suurimmassa määrässä ja sentähden luomaan korkeinta kauneutta. [Schassler, 1124, 1107].

Näiden etevämpien saksalaisten kirjailijain ohella tulee mainita muutamia, vähemmän omintakeisia ja vaikuttavia, kuten Hartmann, Kirchmann, Schnasse, osaksi Helmholtz (esteettikona), Bergmann, Jungmann ja lukematon määrä muita.

Hartmannin (1842) mielestä ei kauneus ole ulkonaisessa maailmassa löydettävissä, ei kappaleessa itsessään eikä ihmissielussakaan, vaan siinä näennäisessä kuvassa, jonka taiteilija luo. Kappale itsessään ei ole kaunis, vaan taiteilija tekee siitä kauniin. [Knight, 81-82].

Myöskin Schnasse (1798—1875) oli sitä mieltä, ettei kauneutta löydy ulkonaisessa maailmassa. Luonnossa löytyy ainoastaan sen tavoittelemista. Taide antaa sen, jota luonto ei voi tarjota, Kauneus ilmaantuu vapaan yksilön toiminnassa, joka tuntee luonnossa puuttuvan harmoniaan. [Ibid, 83].

Kirchmann kirjoitti kokeellisen estetiikan. Hänen mielestään löytyy kuusi historian alaa: 1) tietämisen, 2) rikkauden, 3) siveyden, 4) uskon, 5) politiikan, 6) kauneuden alat. Toiminta Viimeksimainitulla alalla on taidetta. [Schassler, 1121].

Helmholtz (1821) on kirjoittanut musiikin kauneudesta. Musikaalisessa tuotteessa saavutetaan kauneus ainoastaan varmoja lakeja seuraamalla. Nämät lait ovat taiteilijalle tuntemattomia, joten kauneus ilmestyy taiteilijassa itsetiedottomasti eikä sitä siis voi tarkemmin tutkia eikä määritellä. [Knigt, 85-86].

Bergmann (1840) tuo kirjassaan "Ueber das Schöne" (1887) esiin sen väitteen, ettei kauneutta voi objektiivisesti määritellä. Kauneutta voi tuntea ainoastaan subjektiivisesti, ja sentähden on estetiikan tehtävänä määritellä, mikä kutakin miellyttää. [Ibid, 88].

Jungmannin (k. 1885) mielestä kauneus on puhtaasti henkinen ominaisuus; se herättää meissä mieltymystä ainoastaan, jos me sen näemme; se on rakkauden perustus. [Ibid, 88].

Ranskalaisten, englantilaisten ja muiden kansojen esteettiset teoriiat, jotka viime aikoina ovat ilmestyneet, ovat niiden pääedustajien mukaan seuraavat:

Etevimpiä ranskalaisista esteettikoista olivat: Cousin, Jouffroy, Petit, Ravaisson, Levéque.

Cousin (1792—1867) oli eklektiko ja saksalaisten idealistien seuraaja. Hänen teoriiansa mukaan kauneudella on aina siveellinen peruste. Cousin vastustaa sitä mielipidettä, että taide olisi jäljittelemistä, ja että kaunista olisi ainoastaan se, mikä miellyttää. Hän väittää että kauneutta voi määritellä, ja sanoo hän sen olevan ykseydessä löytyvän vaihtelevaisuuden. [Ibid, 112].

Cousin'in jälkeen kirjoitti estetiikasta Jouffroy (1796—1842). Hän kuului myöskin saksalaiseen esteettiseen suuntaan ja oli Cousin'in oppilas. Hänen määrityksensä mukaan on kauneus ilmaus, jota ei voi nähdä niiden luonnonlakien avulla, jotka sitä ilmaisevat. Ulkonainen maailma on se puku, jonka avulla me näemme kauneuden. [Ibid, 116].

Schweitziläinen Petit [Knight, 118] on kirjoituksessaan kauneudesta seurannut Hegeliä ja Platoa. Hän sanoo kauneuden olevan jumalallisen aatteen vapaan ja välittömän ilmenemisen aineellisissa muodoissa.

Levéque oli Schellingin ja Hegelin seuraaja. Hänen mielestään on kauneus näkymätöntä, joka piilee luonnossa.

Yhtä epämääräisiä mielipiteitä kauneuden olemuksesta toi esiin myöskin ranskalainen metafyysikko Ravaisson, joka pitää kauneutta maailman lopullisena tarkoituksena. "La beauté la plus divine et principalement la plus parfaite contient le secret" [La philosophie en France (232)]. Hänen mielestään kauneus on maailman tarkoitus.

"Le monde entier est l'oeuvre d'une beauté absolue, qui n'est la cause des choses, que par l'amour, qu'elle met en elles".

Jätän tahallani kääntämättä nämät metafyysilliset sanat, sillä ranskalaiset luettuaan saksalaisia kirjailijoita ja koettaessaan jäljitellä heitä voittavat jälkimäiset hämäryydessä. Niinpä ranskalainen filosoofi Renouvier puhuessaan kauneudesta sanoo: "Ne craignons pas de dire, qu'une vérité, qui ne serait pas belle, n'est qu'un jeu logique de notre esprit et que la seule verité solide et digne de ce nom c'est la beauté" [Du fondement de l'induction].

Niistä kirjailijoista, jotka viime aikoina ovat vaikuttaneet taiteen ja kauneuden ymmärtämiseen Ranskassa, mainittakoon vielä, paitsi edellisiä idealisteja, joissa huomataan saksalaista vaikutusta, Taine, Guyot, Cherbuliez, Costère, Véron.

Tainen (1828—1893) mukaan on kauneus jonkun huomattavan aatteen olemuksen ilmaus, joka on täydellisempi sitä, jossa se ilmenee todellisuudessa. [Taine, Philosophie de l'art, t.I. 1893, 47].

Guyot'n (1854—1888) mielestä ei kauneus ole mitään vierasta itse kappaleelle, se ei ole mikään parasiitti, vaan on sen olennon korkein kehkeämismuoto, jossa se ilmenee. Taide taas on järjellisen ja tajullisen elämän ilmaus. Tämä elämä herättää meissä, toiselta puolen kaikkein syvimpää olemisen tuntemista, toiselta puolen taas kaikkein korkeimpia tunteita ja ajatuksia. Taide kohottaa ihmisen persoonallisesta elämästä yleiseen ei ainoastaan osanoton kautta samoihin tunteisiin ja vakaumuksiin, vaan myöskin samojen tunteiden kautta. [Knight, 139—141].

Cherbuliez'n mielestä on taide toimintaa, joka 1) tyydyttää meidän synnynnäistä rakkauttamme kuviin (apparence), 2) sovittaa aatteita näihin kuviin ja 3) tarjoo nautintoa samaan aikaan meidän tunteillemme, sydämellemme ja järjellemme. Kauneus taas ei ole ominaista kappaleille, vaan on osa meidän sielumme toiminnasta. Kauneus on — illusioonia. Absoluuttista kauneutta ei löydy, vaan kauniilta näyttää meistä se, joka meidän mielestämme on karakteristista ja sopusointuista.

Costèren mukaan kauneuden, hyvyyden ja totuuden aatteet ovat meissä synnynnäisiä. Nämät aatteet valistavat meidän järkeämme ja ovat verrattavat Jumalaan, joka juuri on hyvyys, totuus ja kauneus. Kauneuden aatteesen sisältyy olemuksen ykseys, muodostavien elementtien erilaisuus ja se järjestys, jonka ykseys tuo elämän ilmiöiden erilaisuuteen. [Knight, 134].

Täydellisyyden vuoksi mainitsen vielä muutamia kirjoja, jotka koskevat taidetta.

"La psychologie du Beau et de l'Art" par Mario Pilo (1895). Mario Pilon mukaan on kauneus meidän fyysillisten tunteittemme tuote, taiteen tarkoitus on nautinto, mutta tämä nautinto tahdotaan välttämättä tehdä siveelliseksi.

"Essais sur l'art contemporain" par H. Fierens Gevaert (1897). Tämän kirjan mukaan riippuu taide siitä siteestä, jolla se on yhdistetty menneisyyteen, uskonnollisesta ihanteesta, jonka nykyajan taiteilija itsellensä luo, antamalla taideteokselle oman persoonallisuutensa leiman.

Sitten mainittakoon Sar Peladan "L'art idealiste et mystiqve" (1894). Peladan'in mukaan kauneus on yksi Jumalan ilmestysmuoto. Il n'ya pas d'autre realité que Dieu, il n'ya pas d'autre Verité quc Dieu, il n'ya pas d'autre Beauté, que Dieu (s. 33). Tämä kirja on sangen fantastinen ja osoittaa tekijässään suurta tietämättömyyttä, mutta hyvin kuvaava niiden mielipiteiden tähden, jotka siinä esiintuodaan ja sen suosion tähden, jota se on saavuttanut Ranskan nuorisossa.

Tällaisia ovat kaikki viime aikoihin asti Ranskassa ilmestyneet teokset estetiikan alalla. Selvyytensä ja järkevyytensä tähden tekee niistä loistavan poikkeuksen Véron'in kirja "L'esthétique" (1878). Vaikkei sekään täydellisen selvästi määrittele taidetta, on se ainakin poistanut estetiikasta absoluuttisen kauneuden hämärän käsitteen.

Véron'in (1825—1889) mukaan on taide tunteen (emotion) ilmaisemista. Tämä tunne esiintuodaan viivojen, muotojen, värien yhteensovittamisen kautta tahi liikkeiden, äänien tai sanojen johdonmukaisuuden avulla. [L'esthétique, s. 106].

Englannissa sitävastoin on ilmestynyt yhä useampia kirjailijoita, jotka eivät määrittele kauneutta sille kuuluvien ominaisuuksien avulla, vaan selittävät sen olevan maun asian. Kauneuden siasta koetetaan saada selville, mitä on maku.

Reid'in jälkeen, joka väitti kauneuden kokonaan riippuvan katsojasta, toi Alisson kirjassaan "On the nature and principles of taste" (1790) esiin saman mielipiteen. Samaa, vaikka toiselta näkökannalta katsoen, väittää myöskin Erasme Darwin, kuuluisan Charles'in isoisä. Hänen mielestään me pidämme kauniina sitä, jota kuvittelemme rakastavamme. Samaan suuntaan käy myöskin Richard Knight'in kirja "Analytical inquiry on the principles of taste" (1805).

Samantapaisia on suurin osa muistakin englantilaisten esteettikojen teoriioista. Kuuluisimpia englantilaisista esteettikoista tämän vuosisadan alussa olivat Darwin, Spenser, Morby, Grant-Allen, Kerd, Knight.

Darwin (1809—1883) tuo kirjassaan "Descent of Man" (1871) esiin sen mielipiteen, että kauneus on tunne, jota ei voi tuntea ainoastaan ihminen, vaan eläinkin. Sentähden ei se ollut vieras ihmiskunnan esi-isillekkään. Linnut koristavat pesänsä ja pitävät arvossa parinsa kauneutta. Kauneus sisältää erilaisten luonteiden käsitteen. Musiikki on saanut alkunsa siitä äänestä, jolla koiraat kutsuvat naaraita. [Knight, 238].

Spenserin mukaan on taiteen alkuna pidettävä leikkiä, — ajatus, jonka jo Schiller lausui. Alempien eläinten täytyy tuhlata kaiken elämäntarmonsa elämän ylläpitämiseen. Ihminen sitävastoin tyydyttää elämäntarpeensa verrattain helposti, joten hänellä säilyy voimaa muuhunkin. Tämän ylijääneen voiman käyttää hän leikkiin, joka muuttuu taiteeksi.

Esteettisen nautinnon lähteenä on: 1) se, joka vähimmillä ponnistuksilla suurimmassa määrässä kehittää aisteja (näköä y.m.), 2) suurin vaihtelevaisuus, joka on omiaan herättämään tunteita, ja 3) näiden molempien yhteys niistä lähtevien mielikuvien kanssa. [Ibid, 239-240]

Todhunter'in mukaan (The Theory of the Beautiful, 1872) on kauneus rajatonta viehättäväisyyttä, jota me tunnemme sekä järjen että rakkauden kautta. Kauneus riippuu mausta, sitä ei sentähden voikkaan tarkemmin määritellä. Taideteos, joka vaikuttaa meihin piirteillään, väreillään, äänillään ja sanoillaan, ei ole sokeiden, vaan järjenvoimien tuote. Kauneus on ristiriitaisuuksien sovittamista. [Knight, 240-43].

Morleyn mukaan löytyy kauneus ihmisen sielussa. Luonto puhuu meille jumalallisesta, ja taide on tämän jumalallisen hieroglyyfinen ilmaus.

Grant-Allen'in, Spenserin seuraajan, mukaan (Physiological Aesthetics, 1877), kauneus on syntynyt fyysillisesti. Hän sanoo esteettisen nautinnon saavan alkunsa kauniin katselemisesta; kauneuden käsite taas on fysioloogisen prosessin tuote. Leikki on taiteen alkuna. Jos ihmisellä on liian suuri määrä fyysillistä voimaa, antautuu hän taiteelliseen toimintaan.

Se erilaisuus, joka vallitsee taiteen arvostelemisen suhteen, riippuu mausta. Makua voi kehittää. Täytyy luottaa hienosti sivistyneiden ja kehittyneimpien ihmisten arvosteluun. Tällaiset ihmiset muodostavat nousevan polven maun.

Kerdin mielestä (Essay on Philosophy of Art, 1883) on kauneus keino objektiivisen maailman saavuttamiseen lukuunottamatta muita maailman osia, joka on välttämätöntä tieteelle. Ja sentähden taide poistaa ristiriitaisuuden ykseyden ja moninaisuuden, lain ja ilmiön, subjektin ja objektin välillä yhdistäen ne yhdeksi. [Ibid, 258—259].

Knight (Philosophy of the Beautiful, II, 1893) seuraten Schellingin mielipidettä sanoo kauneuden olevan objektin yhdistymistä subjektiin, sen ilmenemistä luonnossa, joka on ihmiselle omituista ja sen yhdistämistä omassa itsessämme, joka on yleistä koko luonnossa.

Yllä olevat lyhyet otteet niistä mielipiteistä, joita on lausuttu kauneuden ja taiteen suhteen, eivät tietysti voi antaa edes lähimaistakaan käsitystä tästä aineesta. Sitäpaitsi esiintyy joka päivä uusia esteettisiä kirjailijoita, joiden kauneuden määritykset ja arvostelut ovat yhtä hämäriä ja ristiriitaisia. Toiset jatkavat Baumgartenin ja Hegelin mystillisiä esteettisiä systeemejä, toiset ottavat asian subjektiiviselta kannalta ja tekevät kauneuden riippuvaksi mausta. Kaikkein uusimmat esteettikot taas hakevat perustusta kauneudelle fysioloogisista laeista, Onpa sellaisiakin, jotka tarkastelevat kysymystä aivan riippumatta kauneuden käsitteestä. Niinpä esim. Celli (Studies in Psychology and Aesthetics, 1874) tykkänään hylkää kauneuden käsitteen. Hänen mielestään on näet taide sellaisen tuotteen luomista, joka voi tarjota todellista iloa ja mieluisia vaikutuksia jollekin katselija- tai kuuntelijajoukolle, riippumatta hyödystä, joka siitä on odotettavissa.