VI.

Mutta mitenkä on sellaista taidetta, joka muinaisaikana oli ainoastaan suvaittu tai tykkänään kielletty, meidän aikanamme ruvettu pitämään hyvänä ja välttämättömänä, jos se vaan tuottaa huvia?

Se on tapahtunut seuraavista syistä.

Ihmisten mielipide taiteesta, s.o. niistä tunteista, joita se ilmituo, riippuu siitä, millä silmillä he katsovat hyvään ja pahaan elämässä. Uskonto taas määrää, mitä on pidettävä hyvänä tai pahana.

Ihmiskunnan elämänkäsitys on muuttuvainen. Lakkaamatta siirtyy se alemmasta, yksityisemmästä ja hämärämmästä yleisempään, ylevämpään ja selvempään maailmankatsantokantaan. Ja kuten kaikkia liikkeitä, niin tätäkin johtavat etevämmät, jotka selvemmin kuin muut ymmärtävät elämän tarkoituksen, ja kaikkien näiden etevämpien joukosta eroittautuu vielä yksi, joka muita selvemmin, ymmärrettävämmin, voimakkaammin — sanoilla ja teoilla — julkilausuu tämän elämän tarkoituksen. Tämän henkilön lausumaa elämänkäsitystä ja hänen muistoonsa yhdistettyjä tarinoita ja menoja kutsutaan uskonnoksi. Uskonnoissa kuvastuu se korkeampi elämänkäsitys, joka meidän aikana on selvillä ainoastaan paraimmille ja etevämmille henkilöille ja jonka ymmärtämiseen koettavat pyrkiä kaikki muut. Ja ainoastaan sentähden ovat uskonnot aina pidetyt ja yhä vieläkin pidettävät perustuksena ihmisten tunteiden arvostelemiselle. Jos tunteet lähentävät ihmisiä uskonnon osoittamaan ideaaliin, jos ne ovat sopusoinnussa sen kanssa, — niin ovat ne hyviä; jos taas ne vieroittavat siitä, ovat ristiriidassa sen kanssa, — niin ovat ne huonoja.

Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena yhden ainoan Jumalan palvelemista ja Hänen tahtonsa täyttämistä, niin taide, joka ilmituo tunteet, joiden alkuna on rakkaus tähän Jumalaan ja Hänen lakiinsa, — profeettain, psalmien pyhä runous, — on hyvää, ylevää taidetta. Mutta taide, jonka esineenä on vieraiden jumalien kunnioittaminen ja tunteiden ilmaiseminen, jotka ovat ristiriidassa Jumalan lain kanssa, ovat pidettävät huonoina. Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena maallisen onnen, kauneuden ja voiman, niin elämäniloa ilmaiseva taide on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo velttouden ja alakuloisuuden tunteita, on huonoa. Tällainen oli kreikkalainen käsitys asiasta. Jos taas elämän tarkoituksena on isänmaan paras, esi-isien kunnioittaminen ja vanhojen traditsioonien noudattaminen, niin se taide, joka ilmilausuu vaatimuksen yksityisen alistumisesta yleisen alle, rakkaudentunteita isänmaahan, esi-isiin ja kunnioitusta heiltä perittyihin tapoihin, on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo vastakkaisia tunteita, on huonoa. Tällainen katsantokanta oli roomalaisilla ja kiinalaisilla. Mutta jos elämän tarkoitus on vapautuminen eläimellisyydestä, niin sellainen taide, joka ilmaisee sieluaylentäviä tunteita, on hyvää, jota vastoin kaikkea sitä, joka ilmituo fyysillisiä himoja yllyttäviä tunteita, täytyy pitää huonona taiteena.

Uskonnollinen vakaumus hyvästä ja pahasta on aina yhteinen samaan luokkaan kuuluville ihmisille, ja tämä vakaumus juuri määrää niiden tunteiden arvon, jotka taide esiintuo. Ja sentähden ovat kaikki kansat kaikkina aikoina suosineet ja arvossapitäneet taidetta, joka ilmituo yhteisestä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, jota vastoin aina on halveksittu ja vastustettu sitä taidetta, jonka esineenä ei ole ollut tällaisten tunteiden ilmaiseminen. Muita taiteenaloja taas, joiden kautta ihmiset olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ei pidetty missään arvossa, mutta niitä vastustettiin ainoastaan siinä tapauksessa, että ne olivat ristiriidassa ajan uskonnollisen vakaumuksen kanssa. Tällainen oli asian laita kaikilla kansoilla: kreikkalaisilla, intialaisilla, egyptiläisillä, kiinalaisilla, samoin kuin kristillisen ajanluvun alussa.

Arvokkaiksi taidetuotteiksi tunnusti ensi alussa kristinoppi ainoastaan legendat, pyhäin elämäkerrat, saarnat, rukoukset, hengellisten laulujen laulamisen, joka herätti ihmisissä rakkautta Kristukseen. Hänen elämänsä herättämät säälintunteet, pyrkimyksen seurata hänen esimerkkiään, maallisen elämän hylkäämisen, lähimmäisen rakkauden. Kaikki taidetuotteet taas, jotka ilmaisivat yksityisiä nautinnontunteita, piti se huonoina, ja hylkäsi sentähden kaiken pakanallisen plastillisen taiteen, hyväksyen ainoastaan symbooliset plastilliset, taideteokset.

Tällainen oli ensimäisten vuosisatain kristittyjen käsitys taiteesta. Tosin se kristinoppi, jonka he olivat omistaneet, ei ollut aivan puhdasta, mutta se oli ainakin vielä turmeltumatonta ja pakanallisuudesta vapaata.

Mutta kristinoppi muuttui aikain kuluessa. Erittäinkin kun hallitsijat, kuten esim. Konstantinus, Kaarle-Suuri ja Vladimir, alkoivat väkivallalla kääntää kansoja, ilmestyi todellisen kristinopin sijaan kirkollinen, joka oli lähempänä pakanuutta kuin Kristuksen oppia. Tämä kiitollinen kristinoppi rupesi aivan toisilla silmillä katselemaan ihmisten tunteita ja niitä ilmaisevia taideteoksia.

Kirkollinen kristinoppi ei enään hyväksynyt todellisen kristinopin pääoppeja, nimittäin jokaisen ihmisen välitöntä suhdetta Isään, ja siitä johtuvaa veljeyttä, kaikkien yhdenvertaisuutta ja kaiken väkivallan poistamista. Se muodosti päinvastoin oman, pakanallisen kaltaisen, mytologiian ja taivaallisen hierarkiian, käski uskomaan Kristukseen, Jumalan äitiin, enkeleihin, apostoleihin, pyhimyksiin ja marttyyreihin, eikä ainoastaan heihin, vaan vieläpä heidän kuviinsakin. Kristinopin sisällykseksi pantiin siis sokea usko kirkkoon ja sen sääntöihin.

Kirkon oppi, niin vähäarvoinen kuin se olikin todelliseen kristinoppiin verraten, vieläpä sellaisten roomalaistenkin mielestä kuin Julianus, oli se kuitenkin ylevämpi barbaarien entistä epäjumalain, sankarien hyvien ja pahojen henkien palvelemista. Sentähden tuli tämä oppi niiden barbaarien uskonnoksi, jotka sen itselleen omistivat. Tämän uskonnon kannalta katseltiin myöskin taidetta siihen aikaan. Taidetta, joka ilmitoi kunnioituksen tunteita Jumalan äitiin, Jesukseen, pyhimyksiin, enkeleihin, sokeaa uskoa kirkkoon, pelkoa helvetin vaivan johdosta ja toivoa autuudesta kuoleman jälkeen — tällaista taidetta pidettiin hyvänä, muunlaista taas huonona.

Oppi, jonka perustuksella tämä taide syntyi, oli turmeltunutta kristinoppia, mutta siitä huolimatta oli tämä taide todellista, sillä se vastasi sen kansan uskonnollista vakaumusta, jonka keskuudessa se ilmestyi.

Keskiaikaisilla taiteilijoilla oli samat uskonnolliset vakaumukset kuin kansallakin ja juuri sentähden he esittäessään kokemiansa tunteita ja mielialoja rakennus-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen, musiikin, runouden ja draaman alalla, olivat todellisia taiteilijoita ja heidän toimintansa oli todellista ja koko kansalle yhteistä taidetta, vaikka se meistä näyttääkin vähäarvoiselta.

Tällaisena pysyi taide niin kauvan, kun oltiin yhtämieltä kirkon opista, jolloin ylemmissä, rikkaimmissa ja sivistyneimmissä säädyissä ei vielä ollut herännyt epäilystä kirkon opin totuudesta. Ristiretkien jälkeen tapahtui tässä suhteessa muutos. Paavit rupesivat väärinkäyttämään saavuttamaansa suurta valtaa. Rikkaisiin luokkiin kuuluvat ihmiset oppivat tuntemaan muinaisten oppineiden teoksia, niiden järkevyyttä ja selvyyttä, ja huomasivat vallitsevan kirkon opin ristiriitaiseksi todellisen kristinopin kanssa. Siitä oli seurauksena se, että he kadottivat entisen sokean uskonsa kirkon oppiin.

Muodollisesti he tosin seurasivat kirkonoppia, mutta uskoa siihen he eivät enään voineet. He pysyivät kirkon yhteydessä ainoastaan kansan tähden, joka yhä vieläkin sokeasti uskoi kirkon oppiin, ja jonka uskoa yliluokat omien etujensa vuoksi kaikin tavoin koettivat ylläpitää. Siten kirkollinen kristinoppi tähän aikaan lakkasi olemasta koko kansan yhteisenä uskontona. Yliluokat, joiden hallussa oli valta ja rikkaus, ja joilla sentähden oli aikaa ja varoja uhrata taiteen harrastamiseen, — herkesivät uskomasta kirkkonsa oppiin, kansa taas pysyi sokeasti vanhassa uskossaan.

Keskiajan yliluokkien suhde uskontoon oli aivan sama kuin sivistyneiden roomalaisten vähää ennen kristinuskon ilmestymistä. He eivät enään uskoneet sitä, jota uskoi kansa, samalla kun heillä ei ollut mitään uskontoa, jonka olisivat voineet asettaa elähtäneen kirkollisen uskonopin sijaan, joka heidän suhteensa oli kadottanut kaiken merkityksensä.

Eroitus oli ainoastaan siinä, että roomalaiset, kadotettuaan uskonsa entisiin jumaliin - keisareihin ja kotoisiin jumaliin, eivät enään voineet löytää mitään tyydyttävää siitä monimutkaisesta mytologiiasta, jonka he olivat omistaneet kukistamiltaan kansoilta, jonka vuoksi heidän täytyi omistaa itselleen aivan uusi maailmankatsanto. Keskiajan ihmisten taas, alettuaan epäilemään kirkon opin totuutta, ei tarvinnut hakea uutta oppia itselleen. Heidän olisi ainoastaan tarvinnut hylätä tunnustamastaan kirkon opista sen, mikä siinä oli väärennettyä ja omistaa itselleen Kristuksen todellisen opin sen alkuperäisessä muodossa, jollei kokonaan niin ainakin osaksi (mutta kuitenkin suuremmassa määrässä kuin kirkko oli omistanut). Näin tekivät ainakin osaksi Wiclif, Huss, Luther ja Kalvin, samoin kuin kaikkien niiden uskonnollisten liikkeiden edustajat, jotka tähän aikaan erosivat kirkon opista. Mutta ainoastaan harvat rikkaiden ja vallassa olevien säätyjen ihmisistä omistivat itselleen elävän kristinopin, huolimatta siitä, että se tuomitsi vääräksi heidän edullisen asemansa. Suurin osa yliluokkien ihmisistä oli tosin itse asiassa kadottanut uskonsa kirkon oppiin, mutta ei voinut tahi ei tahtonut itselleen omistaa todellista Kristuksen oppia, sillä se opetti, päin vastoin kuin kirkon oppi, kaikkien ihmisten veljeyttä ja yhdenvertaisuutta ja vastusti siis sitä etuoikeutettua asemaa, jossa he elivät, olivat syntyneet ja kasvaneet. Vaikka he siis syvimmässä sielussaan pitivätkin kirkon oppia elähtäneenä eivätkä siihen uskoneet, puuttui heiltä kuitenkin voimaa omistamaan todellista kristinoppia. Siten rikkaiden ja vallassa olevien luokkien ihmiset, paavit, kuninkaat, herttuat ja muut ylimykset jäivät vaille kaikkea uskontoa. Ainoastaan ulkonaisesti pysyivät he kirkon opissa, jota he pitivät itselleen edullisena, jopa välttämättömänäkin, sillä se hyväksyi ne etuoikeudet, joita he nauttivat. Itse asiassa eivät nämät ihmiset uskoneet kerrassaan mitään, aivan samoin kuin ensimäisten vuosisatain roomalaiset. Mutta heidän käsissään oli valta ja rikkaus ja olivat sentähden tilaisuudessa suosimaan taidetta ja johtamaan sen kehitystä.

Sentähden alkoi taide näiden luokkien keskuudessa saada uuden luonteen. Sitä ei enään pidetty arvossa sentähden, että se ilmaisi uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vaan siinä määrässä kun se oli kaunista, toisin sanoen tuotti nautintoa.

Kun nämät rikkaat ja vallassa olevat luokat eivät enään voineet uskoa kirkon oppiin, eivätkä kyenneet itselleen omistamaan todellista kristinoppia, joka tuomitsi heidän koko elämäntapansa, niin he oikeastaan jäivät vaille kaikkea uskontoa. Sentähden he tahtomattaan alkoivat ihailla sitä pakanallista maailmankatsantokantaa, jonka mukaan elämän tarkoituksena oli persoonallinen nautinto. Täten näissä yliluokissa tapahtui "tieteiden ja taiteiden jälleen virkoaminen", joka itse asiassa on kaiken uskonnon kieltämistä ja sen tarpeettomaksi julistamista.

Kirkollinen ja varsinkin katoolinen oppi muodostaa niin monimutkaisen systeemin, että sitä on mahdotoin muutella tai parantaa kokonaan sitä purkamatta. Niin pian kuin ruvettiin epäilemään paavien erehtymättömyyttä, — ja epäilys siitä heräsi kaikissa sivistyneissä ihmisissä siihen aikaan —, niin samalla myöskin hävisi usko katooliseen oppiin. Mutta tämä epäilys ei järkähyttänyt ainoastaan paaviutta ja katoolisuutta, vaan hävitti myöskin koko kirkollisen uskon kaikkine dogmineen Kristuksen jumaluudesta, ylösnousemisesta, kolminaisuudesta ja raamatun auktoriteetin, sillä raamattua oli pidetty pyhänä ainoastaan sentähden, että kirkko niin opetti.

Siten suurin osa yliluokkien ihmisistä siihen aikaan, vieläpä paavit ja hengellisetkin, itse asiassa eivät uskoneet mitään. Kirkon oppia eivät he voineet uskoa sentähden, että huomasivat sen valheellisuuden. Kristuksen siveellistä, yhteiskunnallista oppia taas he eivät voineet hyväksyä sentähden, että se oli jyrkässä ristiriidassa heidän yhteiskunnallisen asemansa kanssa. Siten jäivät he vaille kaikkea uskonnollista maailmankatsantokantaa. Mutta kun heiltä kerran puuttui uskonnollinen vakaumus, niin heillä ei myöskään voinut olla mitään muuta johtoa arvostellessaan taiteen arvoa, kuin persoonallinen nautinnon tunne. Mutta tunnustettuaan nautinnon eli, toisin sanoen, kauneuden hyvän taiteen kriteerioksi, he omistivat itselleen alkuperäisten kreikkalaisten raa’an käsityksen taiteesta, jonka aikoinaan jo hylkäsi Plato. Tämän käsityksen mukaan muodostui heidän keskuudessaan taiteen teoriia.