II.

Jokaista balettia, sirkusta, oopperaa, operettia, näyttelyä, taulua, konserttia, kirjaa varten tarvitaan ääretöntä työtä, tuhansien ihmisten ahkeraa toimintaa, jotka useinkin vastoin tahtoansa ovat pakoitetut tekemään murhaavaa, lannistavaa työtä. Sillä taiteilijat itse eivät tee lähimainkaan kaikkea. He tarvitsevat muiden apua ei ainoastaan taidetuotantoonsa vaan myöskin useimmiten sangen komeaan elämäänsä. Sen saavat he joko maksuna tuotteistaan rikkailta ihmisiltä tahi apurahoina valtiolta, joka tuhlaa miljoonia teaattereihin, konservatoorioihin ja akademiioihin. Nämät kootaan kansan taskuista, joka ei milloinkaan käytä hyväkseen taiteen tarjoamia esteettisiä nautintoja.

Toinen oli asianlaita muinaisina aikoina, samoin kuin vielä tämän vuosisadan alkupuolella meidänkin maassamme, jolloin vielä löytyi orjia ja yleinen mielipide piti oikeana sen, että toisia ihmisiä pakoitettiin palvelemaan toisia, elämään toisten huviksi, mutta meidän aikanamme, jolloin kaikilla on ainakin hämärä tunne ihmisten yhdenvertaisuudesta, ei ketään voi pakottaa vastoin tahtoansa tekemään työtä ja uhraamaan varoja taiteen hyväksi, jollei ole aivan selvillä kysymys siitä, onko todellakin taide niin hyvä ja tärkeä asia, että se kannattaa tämän vaivannäön.

Onhan mahdollista, että taide, jonka hyväksi uhrataan niin äärettömän paljon työtä jopa ihmishenkiäkin, ja joka sitäpaitsi voi tuoda mukanaan siveettömyyttäkin, ei ole hyödyllistä, vaan päinvastoin vahingollista.

Ja sentähden sen yleisön vuoksi, jonka keskuudessa taidetuotteet syntyvät, ja joka sitä kannattaa, täytyy saada selville, onko kaikki se taidetta, joka sillä nimellä kulkee, ja onko kaikki taide hyödyllistä ja hyvää — luulo, joka on yleinen meidän yleisössämme — ja jos se taas on hyvää, niin onko se tärkeätä, kannattaako se niitä suuria uhrauksia, joita sen hyväksi vaaditaan. Ja vielä tärkeämpi on tämä tieto jokaiselle tunnolliselle taiteilijalle, jotta hän voisi olla vakuutettu siitä, että kaikissa, mitä hän tekee, on edes jonkummoista ajatusta, ettei se ole ainoastaan sen pienen ihmisjoukon valheellista innostusta, jonka keskuudessa hän elää, jotta hän ei muodostaisi itselleen valheellista vakaumusta siitä, että hän todellakin tekee hyvää ja että se, jonka hän ottaa toisilta useinkin komean elämänsä kannattamiseksi, tulee palkituksi hänen taiteenpa tuotteilla. Sentähden on vastauksilla näihin kysymyksiin erittäinkin meidän aikanamme suuri merkitys.

Mitä on sitten taide, jota pidetään niin tärkeänä, jopa välttämättömänäkin ihmiskunnalle, että sille voi uhrata niin paljon, ei ainoastaan vaivaa ja ihmishenkiä, vaan myöskin hyvettä?

Mitä on taide? — Mitäkö on taide? Taidettahan on — rakennustaide, kuvanveisto, maalaustaide, musiikki, runous kaikissa sen eri muodoissa, vastaa tavallinen ihminen, taiteen ihailija, jopa itse taiteilijakin, edellyttäen, että kysymyksessä oleva asia on päivänselvä ja että kaikki samalla tavalla sen käsittävät. Mutta, vastaatte te, onhan yksinkertaisiakin rakennuksia, jotka eivät suinkaan voi olla taiteen tuotteita, ja sitäpaitsi useat rakennukset, joiden pitäisi olla rakennetut taiteen vaatimusten mukaan, ovat epäonnistuneita ja rumia, eivätkä sentähden mitenkään voi olla taideteoksia. Mikä on sitten taideluoman tunnusmerkki?

Sama on asian laita kuvanveiston, musiikin ja runoudenkin alalla. Taide kaikissa muodoissaan rajoittuu toiselta puolen käytännöllisesti hyödylliseen, toiselta puolen taas epäonnistuneisiin taideteoskokeisiin. Miten on eroitettava taide näistä viimeksi mainituista? Tavallinen sivistynyt ihminen, joka ei ole erityisesti tutkinut estetiikkaa, ei epäile vastata tähänkään kysymykseen. Hänen mielestään se on jo kauan sitten ratkaistu ja kaikille tunnettu asia.

"Taide on sellaista toimintaa, joka saattaa ilmi kauneuden", — vastaa sellainen tavallinen ihminen.

"Mutta jos taide on sellaista toimintaa, niin onko sitten baletti ja operetti myöskin taidetta, — kysytte te.

"Tietysti, — vastaa hän tosin vähän epäillen. — Hyvä baletti ja sulava operetti ovat myöskin taidetta siinä määrässä kuin ne voivat tuoda esiin kauneutta."

Jos jätätte kysymättä, missä suhteessa sulava baletti ja hyvä operetti eroavat huonosta — kysymys, johon olisi kovin vaikeata vastata — ja pyydätte vastausta siihen, voiko tunnustaa taiteeksi vaatettajan ja peruukkimaakarin toimintaa, joka kaunistaa baletti- ja operettinaisten vartaloja ja kasvoja, tahi räätäli Wortin tahi kokin toiminnan tuotteita, niin hän useimmiten kieltää räätälin, peruukkimaakarin, vaatettajan ja kokin toiminnalta kaiken taiteellisen arvon. Mutta siinä tavallinen ihminen erehtyy sentähden, ettei hän ole spesialisti, eikä ole tutkinut estetiikkaa. Jos hän olisi sitä tutkinut, niin hän olisi lukenut kuuluisan Rénan'in kirjassa Marc Auréle, että räätälinkin toiminta on taidetta, ja että ne ihmiset, jotka naispuvussa eivät näe korkeinta taidetta, ovat sangen rajoitettuja järkensä puolesta ja tylsiä, "C’est le grand art", sanoo hän. Sitä paitsi olisi hän saanut tietää, että useissa estetiikoissa, kuten esim. oppineen professorin Kralik'in kirjassa "Weltschönheit, Versuch einer allgemeinen Aesthetik" ja Guyot’in "Les problemes de l'estetique" taiteen luokkaan luetaan ei ainoastaan vaatetustaide, vaan myöskin makuaistin- ja tuntoaistintaide.

"Es folgt nun ein Fünfblatt von Künsten, die der subjectiven Sinnlichkeit entkeimen" (seuraa sitten viisi eri taidetta, joiden perustuksena on subjektiivinen aistillisuus.). "Sie sind die ästhetische Behandlung der fünf Sinne".

Nämät viisi taidetta ovat seuraavat:

Die Kunst des Geschmacksinns ... makuaistintaide. Die Kunst des Geruchsinns ...... haistinaistintaide. Die Kunst des Tastsinns ........ tuntoaistintaide. Die Kunst des Gehörsinns ....... kuuloaistintaide. Die Kunst des Gesichtsinns ..... näköaistintaide.

Ensimäisestä, makuaistintaiteesta, sanotaan seuraavaa: "Man hält zwar gewöhnlich nur zwei oder höchstens drei Sinne für würdig, den Stoff künstlerischer Behandlung abzugeben, aber ich glaube nur mit bedingtem Rechte. Ich will kein allzu grosses Gewicht darauf legen, dass der gemeine Sprachgebrauch manch andere Künste, wie zum Beispiel die Kochkunst kennt". (Tavallisesti pidetään ainoastaan kahta, korkeintaan kolmea aistia mahdollisina olemaan taiteellisen käsittelyn esineinä. Sellainen käsitys on minun mielestäni oikea ainoastaan ehdollisesti. En tahdo panna aivan suurta painoa siihen, että jokapäiväisessä puheessa puhutaan monesta muustakin taiteesta, esim. keittotaiteesta).

Edelleen:

"Und es ist doch gewiss eine ästhetisehe Leistung, wenn es der Kochkunst gelingt aus einem thierischen Kadaver einen Gegenstand des Geschmacks in jedem Sinne zu machen. Der Grundsats der Kunst des Geschmacksinns (die weiter ist als die sogenannte Kochkunst) ist also dieser: Es soll alles Geniessbare als Sinnbild einer Idee behandelt werden und in jedesmaligem Einklang zur auszudrückenden Idee". (Ja kuitenkin täytyy myöntää keittotaidon olevan esteettistä tuotantoa, jos sille onnistuu eläinruumiista valmistaa kaikissa suhteissa maukkaan ruuan.) Makuaistintaiteen (joka on laajempi käsite kuin äskenmainittu keittotaide) perustuksena on siis pidettävä seuraavaa: Kaikki nautittava on jonkun aatteen kuva ja sopusoinnussa ilmaistavan aatteen kanssa.

Tekijä, samoin kuin Renankin, sanoo löytyvän erityisen vaatetustaiteen y.m.

Sama mielipide on myöskin ranskalaisella esteettikolla Guyott'illa, jota muutamat meidän aikamme kirjailijat pitävät hyvin etevänä alallaan. Kirjassaan "Les problèmes de l'esthétique" vakuuttaa hän, että kosketuksen; maun ja hajun tunteet voivat antaa esteettistä nautintoa:

"Si la couleur manque au toucher, il nous fournit en revanche une nation, que l'oeil seul ne peut nous donner et qui a une valeur esthétique considérable: celle du doux, du soyeux, du poli. Ce qui caractérise la beauté du velours, c'est la douceur au toucheur non moins que son brillant. Dans l'idée, que nons nous faisons de la beauté d'une femme, la velouté de sa peau entre comme élément essentiel".

"Chacun de nous probablement avec un peu d'attention se rappellera des jouissances du goût, qui ont'eté de véritables jouissances esthétiques". (Koskettamisen avulla emme tosin voi havaita värejä, mutta sen sijaan tarjoaa se meille sellaista, jota silmin emme voi nähdä, nimittäin sileyden, pehmeyden tunteen. Sametti on kaunista pehmeytensä ja loistonsa tähden. Kun me kuvittelemme mielessämme kaunista naista, niin me ennen kaikkia pidämme arvossa hänen ihonsa samettimaista hienoutta. Varmaankin jokainen meistä voi helposti muistaa mauntunteita, jotka ovat antaneet esteettistä nautintoa).

Ja hän kertoo, miten vuorilla juomansa maitolasi antoi hänelle esteettistä nautintoa.

Taiteen käsite, kauneuden ilmaiseminen, ei siis ole niinkään yksinkertainen kuin näyttää, erittäinkin nykyään, jolloin tähän kauneuden käsitteeseen luetaan sisältyväksi myöskin kosketuksen, maun ja hajun tunteet.

Mutta tavallinen ihminen ei tiedä tahi ei tahdo tietää siitä. Hän on varmasti vakuutettu siitä, että kaikki taidetta koskevat kysymykset voi sangen helposti ratkaista määräämällä taiteen sisällöksi kauneuden.

Mutta mitä on sitten kauneus, joka hänen mielestään on pidettävä taiteen sisältönä? Miten on se määriteltävä?

Tavallista on, että mitä huonommin kieli kykenee ilmaisemaan jotakin käsitettä jollakin sanalla, sitä suuremmalla itsetietoisuudella käyttävät ihmiset tätä sanaa. Onhan muka se, jota sanalla ymmärretään, niin selvää ja yksinkertaista, ettei kannata edes puhua siitä, mitä se oikeastaan merkitsee. Oletetaan että se, jota ymmärretään sanalla "kauneus", on kaikille tiettyä. Mutta tällainen olettaminen on perusteeton, sillä huolimatta siitä, että 150 vuoden kuluessa, vuodesta 1750 — jolloin Baumgarten laski estetiikan perustukset, — oppineimmat ja syvämietteisimmät miehet ovat kirjoittaneet tukuttain kirjoja tästä aineesta, kysymys siitä, mitä kauneus oikeastaan on, yhä vielä on avonaisena ja jokaisessa uudessa esteettisessä teoksessa vastataan siihen eri tavalla. Niiden esteettisten kirjojen joukossa, jotka viimeksi olen lukenut, on huomattava Julius Mithalterin jokseenkin hyvä teos Rätsel des Schönen (kauneuden arvoitus). Kirjan nimi täydellisen selvästi osoittaa, millä kannalla kysymys kauneuden olemuksesta on. Kauneus on jäänyt arvoitukseksi huolimatta siitä, että oppineet 150 vuoden kuluessa ovat koettaneet sitä selvittää. Saksalaiset ratkaisevat tämän arvoituksen omalla tavallaan, tosin sadoilla eri vivahduksilla. Fysioloogiesteettikot, erittäinkin Spencer Grant-Allenin kouluun kuuluvat englantilaiset, niinikään omalla tavallaan; ranskalaiset eklektikot ja Guyot'n ja Tainen oppilaat samoin, ja kaikki nämät tuntevat kaikki edelliset ratkaisemistavat, Baumgartenin, Kantin, Schelling'in, Schillerin, Fichten, Winkelmannin, Lessingin, Hegelin, Schopenhauerin, Hartmannin, Schasslerin, Cousin'in, Levéque’n y.m.

Mitä on sitten oikeastaan tuo kummallinen kauneuden käsite, joka on niin selvä niiden mielestä, jotka eivät ajattele mitä puhuvat, ja jonka määrittelemisen suhteen eri kansallisuuksiin ja suuntiin kuuluvat filosoofit puolentoista sadan vuoden kuluessa eivät ole voineet tulla yksimieliseen päätökseen? Mitä on kauneuden käsite, jolle vallalla oleva oppi taiteesta on perustettu? Sanalla kauneus venäjänkielessä ymmärretään ainoastaan sitä, joka miellyttää silmää. Viime aikoina on tosin alettu puhua myöskin "epäkauniista teosta", "kauniista musiikista", mutta se ei ole venäjänkielen luonteen mukaista.

Venäläinen rahvaanmies, joka ei osaa vieraita kieliä, ei ymmärrä teitä, kun sanotte, että se joka antaa toiselle vaatetuksen tahi muuta sentapaista, tekee "kauniisti", tahi että se, joka toista pettää, menettelee "epäkauniisti", tahi että laulu on "kaunis". Venäjänkielen mukaan voi teko olla joko hyvä tai paha; musiikki voi olla mieluista tai epämieluista, mutta kaunista tai epäkaunista se ei koskaan voi olla.

Kaunis voi olla ihminen, hevonen, talo, näköala, liike, mutta teoista, ajatuksista, luonteesta, musiikista, jos ne meitä miellyttävät, me voimme sanoa, että ne ovat hyviä, jos taas ne eivät meitä miellytä, että ne ovat huonoja; kauniin voimme sanoa olevan ainoastaan sen, joka miellyttää silmää. Siten siis "hyvän" käsite sisältää myöskin "kauneuden" käsitteen, vaan ei päinvastoin; "kauneuden" käsite ei sisällä "hyvän" käsitettä. Jos me sanomme jostakin esineestä, joka ulkomuotonsa puolesta meitä miellyttää, että se on "hyvä", niin sillä me lausumme, että se myöskin on kaunis meidän mielestämme, mutta jos me nimitämme sitä "kauniiksi", niin se ei merkitse, että esine myöskin on hyvä.

Tämä merkitys on venäjänkielen — siis venäjänkansan ajatustavan mukaan, sanoilla ja käsitteillä kaunis ja hyvä.

Samoin kaikissa europalaisissa kielissä, niiden kansojen kielissä, joiden keskuudessa kauneutta pidetään taiteen olemuksena, sana "beau", "schön", "beautiful", "bello" oikeastaan merkitsevät muodon kauneutta, mutta niillä on sittemmin alettu ilmaisemaan myöskin hyvyyttä, ovat saaneet saman merkityksen kuin sana — hyvä.

Sentähden näissä kielissä jo aivan yleisesti käytetään lauseparsia: "belle âme", "schöne Gedanken", "beautiful deed". Muotokauneuden ilmaisemiseen näiltä kieliltä taas puuttuu vastaavaa sanaa, ja ovat sentähden pakoitetut käyttämään sanayhdistystä: "beau pour la forme" j.n.e.

Jos otamme selvää siitä merkityksestä, joka sanoilla — "kauneus", "kaunis" on meidän kielessämme, samoin kuin kaikissa vanhoissa kielissä, myöskin europalaisissa, joissa jo on vakaantunut esteettinen teoriia, niin huomaamme, että sanalle "kauneus" on sittemmin annettu toinen merkitys — nimittäin hyvän merkitys.

Merkillistä on, että siitä asti kun me, venäläiset, yhä enemmän ja enemmän olemme alkaneet omistaa europalaisen katsantokannan taiteen suhteen, myöskin meidän kielessämme on huomattavana sama ilmiö, joten jo nykyään aivan yleisesti ja epäilemättä puhutaan ja kirjoitetaan kauniista musiikista ja epäkauniista teoista, vieläpä ajatuksistakin, jota vastoin vielä 40 vuotta sitten, minun nuoruudessani, lauseparsia — "kaunis musiikki" ja "epäkauniit teot" ei milloinkaan käytetty eikä niitä kukaan olisi ymmärtänytkään. Nähtävästi tämä uusi merkitys, jonka europalainen tiede on antanut sanalle kaunis, alkaa yhä enemmän vakaantua myöskin venäläisessä yleisössä.

Mikä on sitten tämä merkitys? Mitä on kauneus, miten käsittävät sen europalaiset kansat?

Voidakseni vastata tähän kysymykseen siteeraan tässä osan niistä kauneuden määrityksistä, jotka enimmän pistävät silmään nykyaikaisissa estetiikoissa. Pyydän lukijan kärsivällisyydellä lukemaan nämät sitaatit, tahi, mikä olisi vielä parempi, jonkun tieteellisen estetiikan. Jättäen huomioonottamatta saksalaiset laveat estetiikat, ehdottaisin saksalaisen Kralikin, englantilaisen Knight'in tahi ranskalaisen Levéque'n kirjoja tästä aineesta.

Jonkun tieteellisen estetiikan lukeminen on välttämätön sentähden, että jokainen itse voisi saada käsityksen mielipiteitten erilaisuudesta ja niiden tavattomasta epäselvyydestä, eikä tarvitsisi sokeasti luottaa toisen sanaan.

Niinpä sanoo saksalainen Schassler kuuluisan, lavean ja seikkaperäisen estetiikkansa esipuheessa kaikista esteettisistä tutkimuksista seuraavaa:

"Tuskin millään filosoofisten tieteiden alalla, sanoo hän, voi tavata niin raakoja tutkimus- ja esittämistapoja kuin estetiikan alalla. Toiselta puolen on huomattavana sisällyksettömiä korulauseita ja mitä yksipuolisinta pintapuolisuutta; toiselta puolen taas, tutkimuksen kieltämättömän syvyyden ja sisällön rikkauden ohella, filosoofisen terminologiian kankeus, joka pukee yksinkertaisimmatkin asiat abstraktiseen pukuun, ikäänkuin tehdäkseen ne siten systeemiin kelpaaviksi, ja näiden kahden tutkimis- ja esittämistavan välillä kolmas, joka ikäänkuin liittää ne toisiinsa, eklektismi, joka keikailee, milloin koreimmalla kaunopuheisuudella, milloin taas pedanttimaisella tieteellisyydellä... Sellaista esittämistapaa, joka olisi vapaa ainakin jostain näistä puutteista, olisi todella konkreettista, ja joka asiallisen sisällön ohella lausuisi sen selvällä, populaarilla, filosoofisella kielellä, ei missään tapaa harvemmin kuin estetiikan alalla." [Schassler: Kritische Geschichte der Aesthetik, 1872, I, p. XIII.]

Kannattaa lukea koko tämän Schasslerin kirjan, jotta tulisi vakuutetuksi hänen mielipiteensä oikeudesta.

"Il n'y a pas de science, — puhuu samasta aineesta ranskalainen kirjailija Veron erinomaisen hyvin kirjoitetun estetiikkansa esipuheessa, — qui ait été de plus, que l'esthétique, livrée aux rêveries des métaphysiciens. Depuis Platon jusqu'aux doctrines officielles de nos jours, on a fait de l'art je ne sais quel amalgame de fantaisies quintessenciées et de mystères transcendentaux, qui trouvent leur expression suprème dans la coneeption absolue du beau ideal prototype immuable et divin des choses reélles". [Veron. L'esthétique, 1878, p. V.] (Enemmän kuin mikään muu tiede on estetiikka ollut metafyysikkojen unelmien esineenä. Platosta aina meidän aikoihimme asti on estetiikka antanut sopivaa aihetta kaikenlaisten mielihoureiden ja transhendentaalisten mysteerioiden muodostamiselle, jotka kaikki koettavat löytää absoluuttista kauneuden ihannetta — reaalisten kappalten ikuista ja jumalallista peruskuvaa).

Tämä mielipide on aivan oikea. Siitä voi lukija tulla vakuutetuksi, jos ottaa vaivakseen lukea ne kauneuden määritykset, jotka olen koonnut etevimpien esteettikojen teoksista.

En siteeraa muinaisten kirjailijain: Sokrateen, Platon, Aristoteleen ja Plotinuksen mielipiteitä kauniista, sentähden että heillä ei oikeastaan ollut sellaista, hyvyydestä eroavaa, käsitystä kauneudesta, joka on nykyaikaisen estetiikan perustuksena. Nykyaikaiset esteettikot verratessaan muinaisten kirjailijain mielipiteitä kauneudesta nykyaikaisiin, antavat vanhojen kirjailijoiden sanoille merkityksen, jota niillä ei ole (katso Bénard'in erinomaista kirjaa — "L'esthétique d'Aristote" ja Walter’in "Geschichte der Aesthetik im Altertum").