XIII.

Missä määrin meidän piirimme ja aikamme ihmiset ovat kadottaneet kykynsä ymmärtää todellista taidetta ja tottuneet taiteessa arvossa pitämään sellaista, jolla ei ole mitään yhteistä sen kanssa, käy parhaiten selville Richard Wagnerin teoksista. Ei ainoastaan saksalaiset, vaan myöskin ranskalaiset ja englantilaiset ovat viime aikoina yhä enemmän ruvenneet niitä arvossa pitämään ja kunnioittamaan kaikkein korkeimpana, uusia näkökohtia luovana taiteena.

Kuten tunnettu, asetti Wagner musiikin runouden palvelukseen, sen tuli muka ilmaista kaikki runotuotteen eri vivahdukset.

Draama yhdistettiin musiikiin XV:llä vuosisadalla Itaaliassa. Tahdottiin näet jälleen henkiin herättää muinaiskreikkalainen musiikkidraama. Draamalle annettiin siten uusi, kerrassaan teennäinen muoto. Sillä oli ja on menestystä ainoastaan yliluokkien keskuudessa ja ainoastaan siinä tapauksessa, että lahjakkaat taiteilijat sellaiset kuin Mozart, Weber, Rossini y.m., innostuttuaan jostakin draamallisesta aiheesta ja vapaasti antauduttuaan innostuksensa valtaan, alistivat tekstin musiikin palvelukseen. Täten loivat he oopperoitaan, joissa tuli pääasiaksi musiikki eikä teksti. Usein ei niiden, kuten esim. Taikahuilun, sisällyksessä ollut kerrassaan mitään järkeä, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt musiikin tekemää taiteellista vaikutusta.

Wagner tahtoo parantaa oopperaa mukauttamalla sen runouden vaatimuksien mukaan ja sulattamalla sen yhteen jälkimmäisen kanssa. Mutta eri taiteiden alat eivät voi käydä yhteen toistensa kanssa, Kun sentähden tahdotaan yhteen yhdistää monta, tahi vaan kaksikin taidetta, dramaattinen ja musiikkitaide, niin tulee seuraukseksi, että toinen niistä sysää syrjään toisen. Tämä asianlaita onkin selvästi huomattavana tavallisissa oopperoissa, joissa draamallinen puoli saa väistyä musiikin tieltä. Wagner tahtoo alistaa musiikin draaman palvelukseen siten, että molemmat elementit niissä olisivat yhtä voimakkaat. Mutta se on mahdotonta, sillä jokainen todellinen taideteos on taiteilijan tunteiden ilmaisija. Se on siis aivan yksinomaista laatua, jolla ei ole yhteyttä minkään muun kanssa. Tällainen on sekä todellinen musikaalinen, että draamallinen tuote. Jotta siis toisen taiteen tuote voisi käydä yhteen toisen taiteen tuotteen kanssa, täytyy tapahtua se ihme, että kaksi eri alaan kuuluvaa taideteosta olisivat aivan yksinomaisia ja kaikista entisistä taideteoksista eriäviä ja samalla aivan samallaisia keskenään.

Se on yhtä mahdotonta kuin että kaksi ihmistä tai edes kaksi lehteä puussa olisivat täydellisesti toistensa näköisiä. Vielä vähemmän voi kaksi eri taiteen tuotetta olla samallaiset. Jos ne asetetaan yhteen toistensa kanssa, niin täytyy joko molempien tai ainakin toisen niistä olla valheellisen, väärennetyn. Kaksi luonnollista lehteä eivät voi olla toistensa näköisiä, ne voivat olla ainoastaan kahden keinotekoisen lehden kaltaisia. Sama on taideteosten laita. Täydellisesti voivat ne käydä yhteen ainoastaan silloin, kun ei kumpikaan niistä ole taidetta, vaan keksittyjä taiteen jäljennöksiä.

Runous ja musiikki voivat enemmän tai vähemmän olla toisiinsa yhdistettynä hymnissä, laulussa tai romanssissa (mutta kuitenkin ainoastaan siten, että ne molemmat aikaansaavat saman mielentilan, eikä, kuten Wagner tahtoo, siten että musiikki ilmaisisi jokaisen värssyn sisällön). Tämä on mahdollista ainoastaan siitä syystä, että runoudella ja musiikilla on osaksi sama tarkoitus — aikaansaada määrättyä mielentilaa, ja nämät mielentilat voivat olla enemmän tai vähemmän toistensa kaltaisia. Mutta näissäkin yhdistyksissä on painopiste aina jommankumman puolella, joten ainoastaan toinen niistä voi tehdä taiteellisen vaikutuksen, toinen taas jää huomaamattomaksi. Vielä vähemmän voi tällaista yhteyttä olla dramaattisen runouden ja musiikin välillä. Sitäpaitsi on taiteellisen luomisen pääehtona se, ettei taiteilijaa sido mitkään ennakkovaatimukset. Mutta jos taiteilijan tulee sovittaa sävellyksensä runouden tuotteesen, on hänen vapautensa sidottu ja taiteellinen luominen mahdotointa. Sentähden eivät tämänlaatuiset, toisiinsa sovitetut tuotteet, milloinkaan voi olla taiteen tuotteita, vaan ainoastaan niiden jäljennöksiä, kuten melodraamoihin sovitettu musiikki, tauluihin sovitetut selitykset, kuvittamiset ja oopperojen libretot.

Samallaisia ovat myöskin Wagnerin teokset. Todistuksena siitä on se, että Wagnerin uudesta musiikista puuttuu jokaisen todellisen taideteoksen pääominaisuus — kokonaisuus. Jos hänen teoksensa olisivat orgaanisesti kokonaisia, niin niiden muotoa ei voisi muutella hävittämättä koko niiden merkitystä. Todellisessa taideteoksessa — runoelmassa, draamassa, taulussa, laulussa tai simfoniiassa — ei voi muuttaa yhtäkään värssyä, kohtausta, henkilöä tai tahtia toiseen paikkaan, hävittämättä tai turmelematta teoksen koko merkitystä, yhtä vähän kuin voi eroittaa jotakin orgaanisen olennon osaa sen oikealta paikalta ja asettaa sitä toiseen. Lukuun ottamatta muutamia paikkoja, joissa on itsenäinen musikaalinen ajatus, voi Wagnerin musiikissa, varsinkin sen viimeisen perioodin tuotteissa tehdä mitä muutoksia tahansa, asettaa sen, joka on alussa, loppuun ja päinvastoin, kuitenkaan muuttamatta niiden musikaalista ajatusta. Ja tämä ajatus ei muutu sentähden, että se piilee sanoissa eikä musiikissa.

Samoin kuin Wagner sävelsi oopperoittensa musikaalisen tekstin, voisi myöskin runoilija, joka kykenee siten vääntämään kieltä, että voi kirjoittaa runoja kaikemmoisista aineista, kaikilla mahdollisilla runomitoilla ja loppusoinnuilla, joissa kuitenkin on jonkimmoista ajatusta — jos hän ottaisi tehtäväkseen runoissa kuvata Beethovenin simfoniian tai sonatin eli Chopinin ballaadin, kirjoittamalla värssyjä, jotka vastaisivat ensimäisiä saman luonteisia tahteja. Seuraaville toisenlaatuisille tahdeille kirjoittaisi hän myöskin värssyjä, jotka hänen mielestään vastaisivat näitä tahteja, mutta ilman vähintäkään yhteyttä ensimäisten värssyjen kanssa ja ilman loppusointua ja runomittaa. Tällainen runotuote olisi runollisessa suhteessa aivan samallainen Wagnerin oopperojen kanssa musikaalisessa suhteessa, jos ne olisivat ilman tekstiä.

Mutta Wagner ei ole ainoastaan muusikeri, vaan myöskin runoilija. Voidaksemme häntä arvostella täytyy meidän sentähden tuntea myöskin hänen tekstinsä, jonka palvelukseen hän alisti musiikin. Huomattavin hänen runotuotteistaan on Niebelungenien mukaelma. Tämä teos on meidän aikanamme saanut niin suuren merkityksen, ja sillä on niin suuri vaikutus kaikkeen siihen, jota meidän aikanamme pidetään taiteena, että jokaisella täytyy välttämättä olla käsitys siitä. Tämä teos on mitä raainta ja naurettavinta runouden väärentämistä.

Sanotaan, ettei saa arvostella Wagnerin teoksia, jollei ole nähnyt niitä näyttämöltä. Tänä talvena annettiin Moskovassa äsken mainitusta draamasta toinen näytös. Sen sanottiin olevan paraan kaikista. Menin näkemään sitä.

Minun saapuessani oli tavattoman suuri teaatteri jo täpösen täynnä katsojia. Siellä oli edustettuna sekä korkein aristokratiia ja kauppiassääty, että oppineet ja keskiluokka. Suurimmalla osalla oli libretto, jonka sisältöön se koetti perehtyä. Muutamia vanhoja, harmaapäisiä muusikeria istui partituurit käsissä seuraten kappaleen musiikkia. Kaikesta näkyi, että tapausta pidettiin hyvin tärkeänä.

Minä myöhästyin hiukan, mutta minulle sanottiin, että lyhyt alkusoitto, jolla kappale alkaa, ei ole tärkeä, että se on ainoastaan vähemmästä arvosta. Näyttämöllä dekoratsioonien keskellä; joiden tuli kuvata vuoren luolaa, jonkun esineen edessä, jonka piti olla alasimen, istui eräs näyttelijä. Hän oli puettu trikoihin ja eläimen-nahkaiseen vaippaan, peruukkiin ja tekopartaan, kätensä olivat valkoiset, heikot ja työhön tottumattomat (vapaista liikkeistä, ja erittäinkin vatsasta ja lihaksien heikkoudesta tuntee näyttelijän). Hän takoi vasaralla, jommoista ei muualla ole olemassa, miekkaa, jommoista ei ollenkaan voi löytyä ja hänen takomisensa oli sellaista, jommoista ei missään muualla voi nähdä. Takoessaan aukoili hän suutaan kummallisesti ja lauloi jotakin käsittämätöntä. Hänen laulamiaan kummallisia ääniä säesti orkesteri erilaisilla soittokoneilla. Libretosta huomasin, että näyttelijän piti kuvata mahtavaa vuoren luolassa asuvaa kääpiötä takovana miekkaa kasvatilleen Sigfridille. Kääpiöksi voi näyttelijää otaksua ainoastaan siitä, että hän käveli koko ajan polvet koukussa. Hän lauloi kauvan yhä aukoen suutaan kummallisesti, mutta hänen laulunsa ei ollut laulua eikä huutamistakaan. Musiikki oli yhtä kummallista. Siinä oli kaikenlaatuisia säveleitä, jotka kyllä alettiin, mutta joita ei lopetettu. Libretossa selitettiin, että kääpiö kertoi itsekseen eräästä sormuksesta, joka oli jonkun jättiläisen hallussa ja jonka hän aikoi hankkia Sigfridin avulla. Sitä varten tarvitsi muka Sigfrid hyvän miekan, jonka taonnassa kääpiö paraillaan toimi. Kun hän oli jokseenkin kauvan itsekseen jutellut eli laulanut, kajahutti orkesteri yht'äkkiä toisenlaisia säveleitä, yhtä kummallisia ja keskeneräisiä kuin entisetkin.

Näyttämölle ilmestyi toinen näyttelijä, jolla oli torvi olan yli ripustettuna ja mukanaan karhuksi puettu, nelinryömin konttaava ihminen. Tämän tekokarhun usuttaa hän kääpiösepän kimppuun, joka lähtee käpälämäkeen muistamatta juostessaan edes taivuttaa polviaan. Toisen näyttelijän piti olla itse Sigfrid sankarin. Hänen ilmaantuessaan soitettujen säveleitten tuli kuvata hänen luonnettaan. Nämät säveleet toistetaan joka kerta, kun Sigfrid esiintyy ja niitä nimitetään Sigfridin leit-motiiviksi. Jokaisella henkilöllä on oma leit-motiivinsa. Se toistetaan aina sen henkilön ilmaantuessa, jota sen tulee kuvata, vieläpä jonkun henkilön nimeäkin mainittaessa kuuluu hänelle omistetun motiivin säveleet. Mutta eipä siinä kyllin, jokaisella esineelläkin on oma motiivinsa eli akordinsa. Kappaleessa on olemassa sormuksen, kypärin, omenan, tulen, keihään, miekan, veden y.m. motiivit. Kun vaan joku näistä esineistä mainitaan, kuuluu kohta niitä vastaavat motiivit. Näyttelijä torvineen aukoo suutaan yhtä epäluonnollisesti kuin kääpiökin ja laulaa kauan pitkäveteisellä nuotilla jotakin. Yhtä pitkäveteisesti vastaa hänelle Mime. Se on kääpiön nimi. Tämän keskustelun sisältönä, jonka voi saada selville ainoastaan libretosta, on se, että Sigfrid on kääpiön kasvattama ja siitä syystä vihaa jälkimäistä ja tahtoo alati tappaa häntä. Kääpiö on takonut Sigfridille miekan, mutta Sigfrid on tyytymätön siihen. Pitkästä, puoli tuntia kestävästä keskustelusta käy selville, että Sigfridin on äitinsä synnyttänyt metsässä. Isästä taas ei ollut muuta tietoa, kuin että hänellä oli ollut kappaleiksi mennyt miekka, jonka palaset olivat Mimen hallussa. Sigfrid on muka peloton ja tahtoo lähteä pois metsästä, mutta Mime ei tahdo laskea häntä, Kuri tämän keskustelun aikana on puhe isästä, miekasta y.m. muistaa musiikki aina henkilöille ja esineille omistetut motiivit. Keskustelun loputtua esiintyy näyttämölle vaeltaja. Se on Wotan jumala. Hänkin on puettu trikoihin ja peruukkiin. Seisoen tyhmässä asennossa keihäs kädessä kertoo hän sellaista, jota Mime ei voi ymmärtää, vaan jota täytyy kertoa kuulijoille. Hän ei kuitenkaan kerro suoraan, vaan arvoituksien muodossa, joita hän käskee itseään arvaamaan ja jostakin syystä panee päänsä pantiksi siitä, että hän ne arvaa. Kun vaeltaja lyö keihäällään maahan, leimahtaa maan alta tuli ja samassa kuuluu keihään ja tulen säveleet. Keskustelua säestää orkesteri. Sävellykseen punoutuu tuon tuostakin keskustelussa mainittujen henkilöiden ja esineiden motiivit. Sitä paitsi koetetaan musiikin avulla tuoda esiin erilaisia tunteita. Niinpä matalat äänet kuvaavat hirveätä j.n.e.

Arvoituksilla on ainoastaan tarkoituksena kertoa katsojille, mitä olivat nibelungit, mitä jättiläiset, mitä jumalat ja mitä oli olemassa ennen. Tämäkin keskustelu on sangen pitkä, 8 kokonaista sivua libretossa. Se lauletaan yhtä pitkäveteisesti ja yhtä kummallisilla suun aukomisilla kuin edellisetkin. Vaeltajan hävittyä esiintyy näyttämölle uudestaan Sigfrid ja alkaa Mimen kanssa 13 sivun pituisen keskustelun. Siinä ei ole yhtään ainoata melodiiaa. Se on kokonaan punottu siinä mainittujen henkilöiden ja esineiden leit-motiiveista. Mime tahtoo opettaa Sigfridille pelkoa, mutta tämä ei tiedä mitään siitä. Keskustelun päätyttyä ottaa Sigfrid yhden niistä raudankappaleista, joiden pitäisi esittää miekan kappaleita, sahaa sen palasiksi, panee ahjontapaiseen, kuumentaa ja senjälkeen takoo laulaen: Heaho, heaho hoho! Hoho, hoho, hoho, hoho; hoheo, haho, haheo, hoho. Näin loppuu ensimäinen näytös.

Yhtä varmasti olin nyt saanut ratkaistuksi sen kysymyksen, jota varten olin tullut teaatteriin, kuin ennen kysymyksen tuttavani naisen kertomuksen arvosta, kun hän luki minulle kohtauksen valkohameisen, hajalla hiuksin olevan neidon ja sankarin välillä valkoisine koirineen.

Kirjailijalla, joka voi kirjoittaa sellaisia valheellisia, esteettistä tunnetta vihlovia kohtauksia, joita nyt teaatterissa näin, — sellaiselta kirjailijalta ei enään voi odottaa kerrassaan mitään. Rohkeasti voi väittää, että kaikki, mitä mokoma kirjailija kirjoittaa, on huonoa, sillä hänellä ei nähtävästi ole käsitystäkään todellisesta taideteoksesta. Tahdoin lähteä tieheni, mutta ystäväni pyysivät minua jäämään vakuuttaen, ettei saa muodostaa arvosteluaan yhden ainoan näytöksen perustuksella ja että parempaa kyllä tulee toisessa ja minä jäin toistakin näytöstä katsomaan.

Toisen näytöksen alkaessa on yö, joka vähitellen valkenee. Yleensä on koko kappale täynnä pimeyttä, päivänkoittoa, kuunvaloa, virvatulia, ukkosta y.m.

Näyttämö kuvaa metsää ja siellä olevaa luolaa. Luolan suulla istuu kolmas näyttelijä trikoot päällä. Hän esittää toista kääpiötä. Päivä valkenee. Taas ilmestyy Wotan jumala vaeltajan muodossa. Taas kaikuvat hänelle pyhitetyt säveleet ja paitsi niitä kuuluu vielä uusia, niin syviä kuin suinkin voi aikaansaada. Äänet esittävät lohikäärmeen sanoja. Wotan herättää lohikäärmeen. Samat syvät äänet kuuluvat vielä kahta syvempinä. Aluksi sanoo lohikäärme: minä tahdon maata, mutta sitten kuitenkin matelee luolastaan. Lohikäärmettä esittää kaksi ihmistä. He ovat käärityt viheriään nahkaan, joka on asetettu suomukselle. Toinen heistä heiluttaa pyrstöä, toinen taas aukoo krokotiilin pään muotoista kitaa, josta ryöppyää tulta pienestä sähkölampusta. Lohikäärme, jonka pitäisi herättää kauhua ja luultavasti voisikin sitä tehdä viisvuotisissa lapsissa, laulaa mylvivällä bassolla joitakin sanoja. Koko kohtaus on niin tyhmä ja naurettava, että on todellakin ihmeellistä, että 7 vuotta vanhemmat voivat totisina sitä katsella; mutta siitä huolimatta katselee, kuuntelee ja nauttii siitä tuhannet kvasi-sivistyneet.

Sitten tulevat näyttämölle Sigfrid torvineen ja Mime. Orkesteri soittaa heille pyhitetyt säveleet ja he keskustelevat keskenään siitä tietääkö Sigfrid mitään pelosta. Sen jälkeen häviää Mime ja nyt alkaa kohtaus, jonka pitäisi olla mitä runollisimman. Sigfrid panee pitkälleen maahan niin kauniisen asentoon kuin mahdollista, tuon tuostakin puhuen itsekseen. Hän haaveksii, kuuntelee lintujen laulua ja tahtoo jäljitellä sitä. Sitä varten katkaisee hän miekallaan vesan ja tekee siitä pillin. Päivä valkenee yhä enemmän ja enemmän ja linnut laulavat. Sigfrid koettelee jäljitellä niitä. Orkesterista kuuluu linnunlaulua mukailevia ääniä, joihin sekaantuu Sigfridin sanoja vastaavia säveleitä. Mutta Sigfrid ei osaakkaan soittaa pilliään ja alkaa senvuoksi soittaa torvea. Tämä kohtaus on kerrassaan sietämätön. Musiikkia, toisin sanoen taidetta, jonka avulla tekijä tahtoo herättää muissa tuntemaansa tunnelmaa — sitä ei ole nimeksikään. Kaikki on musikaalisessa suhteessa aivan käsittämätöntä. Kappaleen musiikkia kuunnellessa, tuntee alinomaa toivoa, mutta heti sen jälkeen pettymystä, juuri kun luulee musikaalisen ajatuksen alkavan, katkeaa se. On kohtia, jotka ovat todellista musiikkia, tahi alkavat olla sitä, mutta ne ovat sangen lyhyitä. Sitä paitsi on niitä hyvin vaikea edes huomata monimutkaisten sointujen ja kaikenlaatuisilla vastakohdilla saavutettujen efektien, ja sen inhottavan narripelin joukosta, joka on nähtävänä näyttämöllä. Mutta ennen kaikkia on tekijän aikomus huomattavana alusta loppuun asti jokaisessa nuotissa, ei voi nähdä eikä kuulla Sigfridiä eikä lintuja, vaan lyhytjärkisen, itserakkaan saksalaisen huonon maun, tekijän, jolla on mitä valheellisin käsitys runoudesta ja joka mitä raaimmalla ja alkuperäisimmällä tavalla tahtoo ilmaista muillekkin näitä valheellisia käsitteitään.

Tekijän selvästi nähtävä, tahallinen aikomus herättää jokaisessa epäluottamusta ja vastustushalua. Jos esim. kertoja sanoo edeltäpäin kuulijoilleen: valmistautukaa nauramaan, niin ei varmaankaan kukaan tule sitä tekemään. Kun huomaatte tekijän vaativan, että tulisitte liikutetuksi sellaisesta, joka ei ole liikuttavaa, vaan päinvastoin naurettavaa ja vastenmielistä, ja kun sen ohessa huomaatte tekijän olevan vakuutetun siitä, että hän tekee teihin syvän vaikutuksen, valtaa teidät raskas, kiusaava tunne. Aivan sama tunne herää jokaisessa nähdessään vanhan, ruman naisen puettuna tanssiaispukuun hymyilevän ja keikailevan edessänne vakuutettuna teidän ihastuksestanne. Tämä tunne tuli vielä voimakkaammaksi nähdessäni ympärilläni kolmituhansisen ihmisjoukon, joka nöyrästi kuunteli kaikkea tätä hullutusta, pitipä vielä velvollisuutenaan innostuakkin siitä.

Töin tuskin voin istua vielä seuraavan kohtauksen ajan. Sen alussa poistuu hirviö syvien bassosävelten kaikuessa, jotka säveleet sekaantuvat Sigfridin motiiviin. Sen lisäksi sain nähdä taistelun hirviön kanssa, tulen sylkemiset ja miekan iskut. Enempää en enään jaksanut katsella. Juoksin kiireimmän kautta pois teaatterista inhon tunteella, jota en vieläkään ole voinut unohtaa.

Tätä oopperaa kuunnellessani johtui väkisinkin mieleeni kunnioitettava, ymmärtäväinen, lukutaitoinen talonpoika, yksi niistä viisaista ja tosi uskonnollisista ihmisistä, joita itse tunnen. Kuvittelin mielessäni sitä vaikutusta, jonka häneen olisi tehnyt minun sinä iltana näkemäni.

Mitä ajattelisikaan hän, jos saisi käsityksen kaikesta siitä työstä ja vaivasta, jota oli nähty tätä näytelmää varten, jos saisi nähdä tämän yleisön, maailman rikkaat ja mahtavat, joita hän on tottunut kunnioittamaan, vanhat, harmaahapsiset ukot istuvina kokonaista 6 tuntia hiiskumatta paikallaan tarkkaavasti kuunnellen ja katsoen kaikkia näitä tyhmyyksiä. Mutta puhumattakaan aikuisesta työmiehestä, on minun vaikea mielessäni kuvitella 7 vuotta vanhempaa lastakaan, jota tällainen tyhmä, ilman yhteyttä oleva taru voisi huvittaa.

Mutta suuri yleisö, yliluokkien sivistyksen kukka, katselee tätä mielettömyyttä kokonaista kuusi tuntia ja teaatterista mennessään kuvittelee olevansa tämän jälkeen vielä enemmän oikeutettu pitämään itseään sivistyneenä ja valistuneena ihmisluokkana.

Puhun Moskovan yleisöstä. Mitä on sitten Moskovan yleisö? Se on pieni osa siitä yleisöstä yleensä, joka pitää itseään valistuneena ja lukee ansiokseen sen, että se on siihen määrin kykenemätöin vastaanottamaan todellista taidevaikutusta, että se voi suuttumatta katsella mokomaa narripeliä, vieläpä nauttiakkin siitä.

Kun tämä näytelmä ensi kerran annettiin, kokoontui sitä katsomaan kaikista maailman ääristä ihmisiä, jotka pitivät itseään hienosti sivistyneinä. Neljänä päivänä perätysten, kuusi tuntia päivässä, istuivat he teaatterissa ihailemassa tätä järjetöntä narripeliä.

Mutta miksi ovat sitten ihmiset menneet ja vielä nytkin menevät katsomaan ja ihailemaan näitä näytelmiä? Miten on selitettävä Wagnerin teoksien osaksi tullut suuri menestys.

Minä puolestani selitän sen hyvin yksinkertaisesti. Siinä erityisasemassa, jossa hän oli, voidessaan käyttää kuninkaallisia varoja, käytti hän taitavasti hyväkseen kaikkia, pitkällisen käytännön kautta kehittyneitä keinoja valetaiteen aikaansaamiseksi ja loi siitä syystä mallikelpoisia vale-taideteoksia. Juuri sentähden otinkin esimerkiksi juuri tämän kappaleen, että siinä on niin mestarillisesti ja niin suurella voimalla yhteen yhdistetty kaikki valotaiteessa käytetyt keinot, nimittäin lainaaminen, mukaileminen ja jännittäväisyys.

Alkaen muinaisuudesta lainatulla aiheella ja lopettaen sumulla, kuunvalolla ja auringonnousulla, on Wagner tässä teoksessa hyväkseen käyttänyt kaikkea, jota runollisena pidetään. Siinähän on uinaileva kaunotar ja vedenneitoja, maanalaisia tulia ja haltioita, taisteluja ja miekkoja, rakkautta ja verensekotusta, hirviöitä ja lintujen laulua — koko runollisuuden arsenaali on tyhjennetty.

Sen ohessa on kaikki myöskin jäljennöstä: jäljennettyjä ovat sekä dekoratsioonit että puvut. Ne ovat tehdyt sellaisiksi, jommoisia ne viimeisten arkeoloogisten tietojen mukaan olivat muinaisuudessa. Jäljennettyjä ovat itse säveleetkin. Wagner, jolta ei suinkaan puuttunut musikaalisia lahjoja, keksi sellaisia ääniä, jotka matkivat vasaran lyöntejä, kuumennetun raudan sihinää, lintujen laulua j.n.e.

Sitä paitsi on tässä kappaleessa mitä suurinta efektiä. Hirviöt, virvatulet, vedessä tapahtuvat kohtaukset, salissa vallitseva pimeys, orkesterin näkymättömyys ja uudet ennen käyttämättömät soinnut — kaikki ovat ne mitä suurinta efektiä.

Kappale on tehty myöskin jännittäväksi. Jännittävää ei siinä ole ainoastaan se, kuka kunkin tappaa, kuka kunkin kanssa menee naimisiin, kuka on kunkin poika, mitä tapahtuu minkin perästä, jännittävää on sitä paitsi musiikin suhde tekstiin, miten musiikki kuvaa esim. aaltojen loiskinaa Reinillä, tahi häijyn kääpiön luonnetta. Miten ilmaisee musiikki miehuutta, tulta tai omenaa? Miten punoutuu puhuvan henkilön leit-motiivi niiden henkilöiden ja esineiden leit-motiiviin, joista hän puhuu. Sitä paitsi on musiikki itsessään sangen jännittävä. Se eroaa jyrkästi kaikista entisistä laeista ja siinä on aivan odottamattomia ja uusia modulatsiooneja (mikä on hyvin helppoa musiikissa, jolta puuttuu sisällistä johdonmukaisuutta).

Nämät vale-taiteen ulkonaiset keinot on Wagner suurten lahjojensa avulla ja sen aseman tähden, jossa hän oli, voinut kehittää korkeimpaan täydellisyyteen asti. Ne vaikuttavat katsojaan ja hypnotiseeraavat hänet, aivan samoin kuin jos hän useampien tuntien kuluessa kuuntelisi suurella puhujataidolla lausuttuja hullun houreiluja.

Sanotaan olevan mahdotointa arvostella Wagnerin teoksia, jollei ole nähnyt niitä esitettävän täydellisessä pimeydessä, orkesterin ollessa näyttämön alla näkymättömänä. Juuri tämä todistaa, ettei ole lainkaan kysymys taiteesta, vaan hypnotismista. Samaa sanovat spiritistit. Vakuuttaakseen ihmisiä kokeittensa todellisuudesta, sanovat he tavallisesti: te ette voi arvostella asioita olematta läsnä istunnossa ja itse kokematta, toisin sanoen istukaa ääneti pimeässä muutamia tuntia perätysten puolihullujen ihmisten seurassa ja tehkää tätä noin kymmenen kertaa, niin näette kaiken sen, minkä mekin.

Ja täytyyhän silloin jotakin nähdäkkin. Sellaisissa olosuhteissa näkee ihminen mitä tahansa. Vielä helpommin voi saavuttaa saman juomalla viiniä tai polttamalla ooppiumia. Sama on asian laita kuunnellessa Wagnerin oopperoita. Istukaahan pimeässä neljän päivän kuluessa enemmän tai vähemmän epänormaalien ihmisten seurassa samalla kun kuulohermojen kautta aivoja ärsyttämään aijotut äänet vaikuttavat aivoihinne, niin tulette varmaan epänormaaliin tilaan ja ihastutte tyhmyyksistä. Eikä siihen tarvita niinkään pitkää aikaa, siihen riittää kylliksi jo ne viisi tuntia, jotka kappaleen esittäminen vaati Moskovassa. Vieläpä yksi ainoakin tunti on täydellisesti riittävä sellaisille ihmisille, joilla ei ole selvää käsitystä todellisesta taiteesta, ja jotka jo edeltäpäin ovat vakuutettuja siitä, että kappale on erinomainen ja siitä että välinpitämättömyys ja tyytymättömyys kappaleesen heidän puoleltaan antaisi ihmisille aihetta pitää heitä sivistymättöminä ja vanhoillisina.

Tarkastelin yleisöä sinä iltana, jona olin teaatterissa. Henkilöt, jotka johtivat yleisön makua, olivat jo ennestään hypnotiseerattuja ja joutuivat nyt ainoastaan vanhan vaikutuksen alaisiksi. Nämät hypnotiseeratut, epänormaalissa tilassa olevat ihmiset, olivat aivan haltioissaan. Taidekriitikot taas, joihin todellinen taide ei enään voi mitään vaikuttaa, ja jotka sentähden pitävät erittäinkin arvossa kaikkea, joka on kokonaan järjen tuotetta, kuten Wagnerin oopperat, antoivat syvämietteisen hyväksymisensä kappaleelle, joka antaa niin hyvän tilaisuuden järkeistelemiselle. Näiden kahden ihmislajin talutusnuorassa kulki sitten koko suuri kaupunkiyleisö, joka itse asiassa on aivan välinpitämätöin taiteesta, ja jonka maku jo on kylliksi turmeltunut — yleisö, rikkaat ja mesenaatit etunenässä, joka aina huonojen jahtikoirien tavoin liittyy niihin, jotka suuriäänisemmin ja varmemmin lausuvat mielipiteensä. "Todellakin suurta runoutta! Kerrassaan ihmeteltävää! Erittäinkin linnut!" — "Niin, niin, olen kerrassaan haltioissani", näin toistelee suuri joukko samoja fraaseja, joita se juuri on kuullut arvossa pidettyjen taiteentuntijain suusta.

Jos joukossa olikin ihmisiä, joita kappaleen järjettömyys ja valheellisuus harmitti, niin olivat he nöyrästi vaiti, aivan samoin kuin selvät vaikenevat juopuneiden seurassa,

Täten järjetön, raaka ja valheellinen kyhäys, jolla ei ole mitään yhteyttä taiteen kanssa, vaan jossa tekijä on osannut mestarillisesti taidetta väärentää, kiertää ympäri koko maailman, maksaa miljoonia ja turmelee yhä enemmän yliluokkien makua ja heidän käsitystään todellisesta taiteesta.