XI.

Tullen yhä köyhemmäksi sisällykseltään ja yhä käsittämättömämmäksi muodoltaan, on aikamme taide kadottanut kaikki taiteen ominaisuudet.

Ei siinä kyllin, että yliluokkien taide, erottuaan koko kansan taiteesta, on käynyt köyhäksi sisällykseltään ja kehnoksi muodoltaan, toisin sanoen yhä käsittämättömämmäksi, se on myöskin aikojen kuluessa kokonaan lakannut olemasta taidetta, ja sen sijaan on tullut taiteen väärentäminen.

Tähän on ollut seuraavat syyt. Todella kansallinen taide saa alkunsa ainoastaan silloin, kun joku rahvaan keskuudesta ei voi olla julkilausumatta kokemaansa voimakasta tunnetta, Rikkaiden luokkien taiteen alkuna; taas ei ole taiteilijan tuntema tarve ilmaista tunteitaan, vaan yliluokkien huvituksen halu. Rikkaat vaativat taiteelta heille mieluisten tunteiden ilmaisemista, ja taiteilijat koettavat parhaansa mukaan tyydyttää tätä vaatimusta. Mutta se ei ole niinkään helppoa, sillä rikkaiden luokkien ihmiset viettävät koko elämänsä ylellisyydessä ja toimettomuudessa ja vaativat sentähden, että taide olisi heille tyhjentymättömänä huvituksien lähteenä; mutta taidetta, kaikkein huonointakaan, ei voi mielin määrin tehdä, on välttämätöntä, että se syntyy taiteilijan sielussa. Ja sentähden taiteilijat, koettaessaan tyydyttää yliluokkien vaatimuksia, ovat olleet pakoitetut keksimään keinoja tuotteiden aikaansaamiseksi, jotka ovat taideteosten kaltaisia.

Yksi näistä keinoista on lainaaminen entisistä taiteen tuotteista, joko koko aineen tahi ainakin yksityisiä piirteitä, joita sitten hiukan muutellaan ja lisäillään, jotta niillä uudessa muodossaan olisi jonkummoista uutuuden viehätystä.

Tällaiset taideteokset herättävät määrättyihin piireihin kuuluvissa ihmisissä muistoja ennen kokemistaan taiteellisista tunteista, tekevät samallaisen vaikutuksen kuin todelliset taideteokset ja nautinnonhaluisten ihmisten mielestä käyvätkin semmoisista. Entisistä taideluomista lainatut aineet kutsutaan tavallisesti runollisiksi. Muinaisista taiteen tuotteista otetut henkilöt ja esineet taas kutsutaan runollisiksi esineiksi. Meidän keskuudessamme pidetään kaikenlaatuiset legendat, sadut, muinaiset kertomukset — runollisina aineina. Runollisina henkilöinä ja esineinä taas pidetään neitoja, sankareita, paimenia, erakoita, enkeleitä, piruja, kuuvaloa, ukkosta, vuoria, merta, kuiluja, kukkia, pitkiä hiuksia, jalopeuraa, karitsaa, kyyhkystä, satakieltä; runollisina yleensä pidetään niitä esineitä, joita entiset taiteilijat useammin teoksissaan mainitsevat.

Noin neljäkymmentä vuotta sitten kutsui eräs, ei erittäin lahjakas, mutta hyvin sivistynyt nainen — ayant beaucoup d'acquis — minua kuuntelemaan hänen kirjoittamaansa romaania. Teos alkoi sillä että päähenkilö, puettuna runolliseen valkoiseen pukuun ja tukka runollisesti levällään, järven rannalla runollisessa metsässä luki runoja. Toiminta oli tapahtuvinaan Venäjällä, mutta siitä huolimatta esiintyy pensaiden takaa yhtäkkiä sankari à la Guillaume Tell-sulalla varustettu hattu päässä ja häntä seurasi kaksi runollista valkoista koiraa. Tekijän mielestä oli kaikki tämä hyvin runollista. Kaikki olisikin sentään voinut käydä päinsä, jollei sankarin olisi tarvinnut puhua. Sillä heti kun hän alkoi puhua sankarittaren kanssa, kävi selville, ettei tekijällä ollut mitään sanomista. Lukemistaan kirjoista saamansa runolliset vaikutukset liikuttivat tekijää ja hän luuli näitä vaikutuksia ja muistoja esiintuomalla, voivansa aikaansaada runollisen vaikutuksen. Mutta taiteellisen vaikutuksen aikaansaaminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun taiteilija itse on kokenut jonkun tunteen ja julkilausuu sen, vaan ei ilmituomalla vierasta, muilta saatua tunnetta. Tällainen runouden runous ei voi vaikuttaa ihmisiin. Sen tuotteet ovat ainoastaan todellisen runouden näköisiä, ja sellaisinakin niitä pitävät ainoastaan ihmiset, joiden maku on turmeltunut. Tämä nainen oli hyvin tyhmä ja epälahjakas, ja sentähden olikin helppo heti huomata hänen kyhäyksensä oikean luonteen. Mutta kun lukeneet ja lahjakkaat henkilöt, joilla on taiteensa tekniikka hallussaan, rupeavat kirjoittamaan lainattujen vaikutusten perustuksella, niin koituu siitä teoksia, joiden aihe on lainattu kreikkalaisesta, muinaisesta, kristillisestä ja mytoloogisesta maailmasta, ja jotka nykyään ovat niin tavallisia. Yleisö pitää tällaiset tuotteet todellisina taideteoksina, kunhan vaan lainattu aihe on taitavasti muovaeltu nykyajan taiteen vaatimusten mukaan.

Sangen karakteristinen tässä suhteessa on Rostan'in Princesse Lointaine, jossa ei ole hituistakaan taidetta, mutta jota monet, luultavasti myöskin sen tekijä, pitävät hyvin runollisena.

Toinen keino, jota taiteilijat käyttävät antaakseen teoksilleen jonkummoista taiteellisuutta, on koristaminen. Sen tarkoituksena on teoksella miellyttää lukijan, kuuntelijan tai katsojan näköä ja kuuloa, tehdä häneen miellyttävän vaikutuksen. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi käytetään runoudessa mahdollisemman mukaan miellyttävää runomittaa, loppusointua, sanoja; suorasanaisessa kertomuksessa taas sujuvaa ja kaunista esittämistapaa; draaman alalla taas koetetaan saavuttaa sama tarkoitus näyttelijäin ja erittäinkin näyttelijättärien miellyttäväisyyden, pukujen ja dekoratsioonien kalleuden kautta; maalaustaiteessa taas kuvattavien esineiden kauneuden ja värien heleyden avulla j.n.e.

Viime aikoina ovat nämät koristamiskeinot saavuttaneet sellaisen täydellisyyden, että yliluokkien ihmiset pitävät ainoastaan näitä koristeita taideteoksina, sitä enemmän kun nykyinen teoriia pitää kauneutta taiteen sisältönä.

Paitsi ylempänä mainituita keinoja koetetaan vaikuttaa ulkonaisiin tunteisiin. Tällainen vaikutus on usein aivan fyysillistä laatua — jonka aikaansaa ulkonainen efekti. Tällainen ulkonainen vaikutus saavutetaan erittäinkin jyrkkien vastakohtien kautta. Asetetaan vastakkain hirmuisuus ja lempeys, kauneus ja rumuus, äänekkyys ja hiljaisuus, pimeys ja valo, tavaton ja tavallinen. Kirjallisuudessa koetetaan sitä paitsi ulkonaista efektiä aikaansaada kertomalla sellaista, jota ei vielä koskaan ennen ole kuvailtu, erittäinkin esiintuomalla yksityisseikkoja, jotka herättävät sukupuoliviettiä, tahi tarkkaan kertomalla kärsimyksiä ja kuolemaa, joka herättää kauhua. Niinpä murhasta puhuttaessa kuvaillaan tarkasti vaatteiden repeäminen, haju, veren paljous ja väri. Samoin menetellään maalaustaiteen alalla. Paitsi kaikellaisia muita vastakohtia käyttävät maalarit vielä sitä, joka aikaansaadaan maalaamalla yksi esine hyvin tarkasti ja jättämällä kaiken muun keskeneräiseksi. Kaikkein tavallisinta on kuitenkin tauluissa valoefektien käyttäminen ja kauheiden tapauksien kuvaaminen. Draamassa taas ovat tavallisimpia efektejä, kontrasteja lukuunottamatta, myrskyt, ukkonen, kuuvalo, merikohtaukset, moninaiset puvut, naisruumiin alastomuus, hulluus, murhat ja yleensä kuolema, kuolemankamppauksien tarkka kuvaileminen. Musiikissa taas saavutetaan efekti siten, että hiljaiset ja samallaiset äänet vähitellen kovenevat ja tulevat yhä erilaisemmiksi, joten lopulta koko orkesteri pauhaa voimiensa takaa, tahi että kaikki soittokoneet toistavat samat äänet apreggio kaikissa oktaaveissa, tahi että harmoniia ja rytmi ovat niin odottamattomia ja tavattomia kuin mahdollista. Sitä paitsi aikaansaadaan musiikissa suurta efektiä useasti suorastaan fyysillisillä keinoilla, äänien kovuudella.

Tällaisia ovat muutamat niistä efekteistä, joita käytetään eri taiteissa. Mutta niitä paitsi on olemassa vielä yksi, yhteinen kaikille taiteille. Toinen taide koettaa aikaansaada sitä, mikä oikeastaan olisi toisen taiteen tehtävänä. Siten esim. pannaan musiikki "kuvailemaan", joka on omituista koko programmimusiikille ja Wagner'in sävellyksille ja niitä jäljitteleville. Maalaustaiteen, draaman ja runouden tulee "aikaansaada tunnelmaa", kuten dekadenttinen taide.

Neljänneksi käännetään huomiota taideteoksen huvittavaisuuteen, siihen henkiseen intressiin, jota se voi tarjota. Teos voidaan tehdä huvittavaksi sisällön monimutkaisuuden kautta. Vähän aikaa takaperin oli tämä keino hyvin käytännössä englantilaisissa romaaneissa ja ranskalaisissa komediioissa ja draamoissa. Nykyään on se jo tullut pois muodista ja sama koetetaan saavuttaa jonkun historiallisen ajanjakson tai nykyisen elämänalan tarkan kuvailemisen kautta. Romaanissa kuvaillaan egyptiläistä tai roomalaista elämää, tai kaivostyömiesten tai kauppapalvelijain elintapoja. Se herättää intressiä lukijassa ja tätä intressiä pidetään taiteen vaikuttamana. Itse esittämistapakin voi intreseerata tekijää. Viime aikoina on tämä keino päässyt käytäntöön varsinkin runoudessa. Taulut, runot, suorasanaiset kertomukset, draamat, musikaaliset sävellykset ovat viime aikoina käyneet esittämistapansa puolesta niin hämäriksi, että niitä täytyy arvata, kuni kuva-arvoituksia. Tämä arvaaminen pidetään myöskin huvittavana ja tekee vaikutuksen, joka on taiteellisen vaikutuksen kaltainen.

Usein kuulee sanottavan, että taideteos on hyvä sentähden, että se on niin runollinen, niin kaunis, niin täynnä efektejä tahi niin intresantti. Mutta ei yksikään näistä ominaisuuksista voi olla taiteellisen arvon määrääjänä, niillä ei ole mitään yhteistä taiteen kanssa.

Runollisuus on lainaamista. Lainaamisen kautta taas herätetään lukijoissa, katsojissa ja kuulijoissa ainoastaan hämärä muisto entisien taideteosten aikaansaamista vaikutuksista. Se ei ilmaise itse taiteilijan kokemia tunteita. Taideteos, jonka aihe on lainattu, kuten Göthen Faust, voi olla sangen hyvin muovaeltu, täynnä järkeä ja kauneutta, mutta se ei voi tehdä todellista taiteellista vaikutusta, sillä siltä puuttuu taideteoksen pääominaisuus — nimittäin kokonaisuus. Muoto ja sisällys ei muodosta siinä katkeamatonta kokonaisuutta, joka ilmaisisi taiteilijan kokemia tunteita. Taiteilija, joka käyttää lainattua aihetta, ilmituo ainoastaan sen tunteen, jonka hänessä on herättänyt joku muu taideteos. Sentähden koko aiheen tai eri kohtauksien, mielipiteiden ja kertomuksien lainaaminen on ainoastaan taiteen jäljittelemistä, vaan ei taidetta. Sanoa tällaisen taideteoksen olevan hyvän sentähden, että se on runollinen, toisin sanoen todellisen taideteoksen kaltainen, on aivan samaa kuin sanoa väärän rahan olevan hyvän sentähden, että se on oikean näköinen. Tällainen ulkonainen koriste eli kauneus, kuten sanovat meidän aikamme esteettikot, voi muka olla taiteen mittapuuna. Mutta kauneus ei voi olla mittana taidetta arvosteltaessa. Sillä jos taiteen päätehtävänä on ilmaista taiteilijan kokemia tunteita, niin tällainen tunteiden ilmaiseminen ei aina ole kauneuden kanssa sopusoinnussa, vaan päinvastoin sille usein aivan vastakkainen. Mitä epäkauneimman kärsimyksen kuva voi herättää meissä säälin ja hellyyden tunteita, ihastusta kärsivän itsensäkieltäväisyyteen ja luonteen lujuuteen. Päinvastoin taas voimme jäädä aivan kylmiksi katsellessamme kaunista vahakuvaa.

Jonkun teoksen taiteellisena pitäminen sen kauneuden tähden on samaa kuin pitää seudun kauneutta todistuksena sen hedelmällisyydestä, Jos me panemme kauneuden taiteen mittapuuksi, niin me emme puhu taideteoksesta, vaan sen jäljennöksestä.

Kolmatta keinoa tehdyn taiteellisuuden saavuttamiseksi voi yhtä vähän kuin kahta ensimäistäkään sovittaa todelliseen taiteesen. Ulkonainen efekti ei ole tunteiden ilmaisemista, se vaikuttaa ainoastaan hermoihin. Jos maalari taitavasti maalaa verihaavan, niin voi tällainen taulu hämmästyttää minua, mutta taidetta se ei ole. Mahtavilla uruilla soitettu pitkäveteinen nuotti vaikuttaa hämmästyttävästi, voipa tuottaa kyyneleetkin silmiin, mutta se ei ole musiikkia, sillä se ei ilmaise mitään tunnetta. Mutta siitä huolimatta pitävät meidän piiriimme kuuluvat ihmiset tämänlaatuisia fysioloogisia efektejä taiteena ei ainoastaan musiikin alalla, vaan myöskin runoudessa, maalaustaiteessa ja draamassa. Sanotaan, että nykyinen taide on tullut hienoksi. Mutta efektien hakemisen tähden on se päinvastoin käynyt raa'aksi. Esimerkin vuoksi mainitsen uuden Hannele nimisen kappaleen, jota on näytelty kaikilla Europan näyttämöillä. Tässä koettaa tekijä herättää yleisössä myötätuntoisuutta ja sääliä kiusattua tyttöä kohtaan. Voidakseen herättää katsojissa tällaisen tunteen taiteen avulla, olisi tekijän täytynyt panna joku kappaleen henkilöistä lausumaan tämän säälin tunteen niin, että se olisi herännyt muissakin tahi todenmukaisesti kuvata tytön tunteita. Mutta tätä hän ei taida tahi ei tahdo tehdä. Hän valitsee toisen, taiteilijalle helpomman keinon. Hän panee tytön kuolemaan näyttämöllä. Vahvistaakseen fysioloogista vaikutusta katsojiin, sammuttaa hän valaistuksen teaatterissa, jättää yleisön istumaan pimeään ja surullisen musiikin ohella näyttää katsojille, miten juopunut isä kiusaa ja lyö tyttöä. Valittaen ja voihkien kaatuu tyttö, ja enkelit vievät hänet pois. Tätä nähdessään tuntee yleisö jonkunmoista liikutusta ja on varmasti vakuutettu siitä, että tämä se juuri on esteettistä tunnetta. Mutta tällaisessa liikutuksessa ei ole mitään esteettistä, sillä se ei ole tekijän herättämää tunnetta, se on ainoastaan sekavaa osanoton tunnetta toisen kärsimyksiin, ja iloa siitä, ettemme itse tarvitse kärsiä. Samallainen tunne herää meissä katsellessamme mestausta, samallainen oli myöskin se tunne, joka oli roomalaisilla katsellessaan näytelmiä sirkuksessa.

Ulkonaisen efektin asettaminen esteettisen tunteen sijaan on tavallista varsinkin musiikissa — siinä taiteessa, joka välittömästi vaikuttaa ihmisten hermoihin. Uudenaikainen säveltäjä ei julkilausu sävelillä kokemiaan tunteita. Sen sijaan kokoo hän yhteen erilaisia ääniä, väliin koventaen, väliin taas heikontaen niitä. Tällä tavoin tekee hän yleisöön fysioloogisen vaikutuksen, jota voi suorastaan mitata erityisellä aparaatilla. [On olemassa aparaatti, jossa hyvin tunteellinen nuoli, joka on yhteydessä jonkun käden lihaksen kanssa, osoittaa musiikin tekemän fysioloogisen vaikutuksen hermoihin ja lihaksiin.] Tätä fysioloogista vaikutusta pitää yleisö musiikin tekemänä vaikutuksena.

Neljäs mainituista keinoista, huvittavaisuus useammin kuin muut sekoitetaan taiteen kanssa, jolle se itse asiassa on aivan vieras. Puhumattakaan siitä, että romaanien ja kertomuksien kirjoittajat antavat usein lukijan arvata teoksessa piilevän ajatuksen, saa sangen usein kuulla tauluista ja sävellyksistä, että ne ovat intresanttia. Mitä oikeastaan merkitsee sana intresantti? Intresantti taideteos on joko sellainen, joka herättää meissä tyydyttämätöntä uteliaisuutta, tahi sellainen, josta voimme oppia jotakin, tahi joka on niin epäselvä, että meidän täytyy vähitellen ja vaivalla koettaa sitä selvittää, ja tämä arvaaminen tuottaa meille jonkunmoista huvia. Joka tapauksessa ei tällaisella huvittavaisuudella ole mitään yhteistä taiteellisen vaikutuksen kanssa. Taiteen tarkoituksena on herättää toisissa saman tunteen, joka taiteilijalla on ollut. Se henkinen työ, jota katsojan, kuuntelijan, lukijan tulee tehdä, tyydyttääkseen hänessä herännyttä uteliaisuutta, tahi voidakseen omistaa taideteoksesta saatavissa olevat uudet tiedot, tahi ymmärtää taideluoman oikean ajatuksen, häiritsee sanotun tunteen herättämistä. Huvittavaisuutta ei sentähden voi pitää taideteoksen ominaisuutena. Se päinvastoin pikemmin ehkäisee taiteellista vaikutusta.

Runollisuutta, ulkonaista efektiä ja huvittavaisuutta voi tavata taideteoksessa, mutta ne eivät voi korvata taiteen pääominaisuutta, nimittäin taiteilijan kokemaa tunnetta. Viime aikoina on yliluokkien taiteen tuotteissa huomattavana juuri mainitut ominaisuudet. Siitä huolimatta pidetään niitä taideteoksina; itse asiassa ovat ne ainoastaan taiteen mukaelmia, sillä niiltä puuttuu taideteoksen pääominaisuus, taiteilijan kokema tunne.

Todellisen taideteoksen luomiseen tarvitaan sangen paljon. Siihen vaaditaan, että taiteilijalla on aikansa ylevin maailmankatsantokanta, että hänellä on tunteita, joita hän tahtoo ja voi ilmaista muille, ja että hänellä sitäpaitsi on luontainen taipumus johonkin taiteen haaraan. Kaikki nämät todellisen taideteoksen luomiselle välttämättömät ehdot ovat harvoin yhdistettyinä yhteen henkilöön. Taiteen heikkojen jälkikuvien aikaansaamiseen lainaamisen, ulkonaisen efektin ja huvittavaisuuden avulla vaaditaan ainoastaan taipumusta johonkin taiteen alaan. Tällainen kyky on hyvin tavallinen. Kirjailijalla on se, jos hän voi helposti lausua ajatuksensa ja tunteensa, esiintuoda karakteristisia piirteitä. Plastillisen taiteen alalla taas esiintyy tämä kyky viivojen, muotojen ja värien eroittamisessa, muistamisessa ja jäljentämisessä, musiikissa taas intervallien eroittamisessa ja johdonmukaisten äänien aikaansaamisessa. Jos jollakin meidän päivinämme on tällainen kyky, niin voi hän aina kuolemaansa asti herkeämättä luoda teoksia, joita yleisö pitää taiteellisina. Hänen tulee ainoastaan hyvin oppia taiteensa tekniikki ja sen mukailemiskeinot, sitä paitsi täytyy hänellä olla kärsivällisyyttä ja tylstynyt esteettinen tunne, jotta hänen omat teoksensa eivät kävisi hänelle vastenmielisiksi.

Tällaisilla taidemukaelmilla on kullakin taiteen alalla omat sääntönsä eli reseptinsä, joten lahjakas henkilö voi ne opittuaan ilman vähintäkään tunnetta luoda mokomia tuotteita. Kirjoittaakseen runoja, tulee henkilön, jolla on taipumusta kirjalliseen toimintaan, ainoastaan oppia jokaisen välttämättömän sanan ohella, katsoen loppusoinnun ja runomitan vaatimuksiin, käyttämään kymmentä muuta, melkein samaa merkitsevää sanaa, harjaantua lausumaan jokaisen lauseen, jolla, ollakseen selvän, voi olla ainoastaan yksi sille omituinen sanajärjestys, käyttämällä mitä sanajärjestystä tahansa, niin että siitä huolimatta se ilmaisee jonkummoisen ajatuksen. Tämän opittuaan voi hän jo herkeämättä valmistella runoja, jotka taipeen mukaan voivat olla lyhyitä tai pitkiä, uskonnollisia, yhteiskunnallisia tahi rakkausrunoja.

Jos taas kirjalliseen toimintaan kykenevä henkilö tahtoo kirjoittaa kertomuksia ja romaania, niin tulee hänen ainoastaan kehittää stiiliänsä, hänen täytyy oppia kertomaan kaikki, mitä näkee ja muistamaan tahi muistiinkirjoittamaan pikkuseikkoja. Hankittuaan itselleen tällaisen kyvyn, voi hän kirjoittaa toisen romaanin ja kertomuksen toisensa perästä, jotka asianhaaroja myöten voivat olla historiallisia, naturalistisia, yhteiskunnallisia, eroottisia, psykoloogisia vieläpä uskonnollisiakin, jotka viimeksi mainitut viime aikoina ovat alkaneet tulla muotiin. Aiheen niihin voi hän saada joko lukemistaan kirjoista tai elämistään tapauksista, niissä esiintyvien henkilöiden luonteet taas voi hän saada tuttavistaan.

Kunhan vaan tällaiset romaanit ja kertomukset ovat höystetyt seikkaperäisillä kertomuksilla, varsinkin eroottisilla, käyvät ne todellisista taideteoksista, vaikkei niissä olisi hituistakaan tunnetta.

Sitä paitsi tulee kyvykkään kirjailijan, joka tahtoo luoda dramaattisen tuotteen, oppia panemaan henkilöittensä suuhun mahdollisimman paljon sattuvia sanoja, käyttämään teaatteriefektejä ja niin punomaan toiminnan, että näyttämöllä pitkien keskustelujen sijasta olisi mitä enemmän liikettä. Jos kirjailija kykenee tekemään kaiken tämän, voi hän herkeämättä kirjoitella näytelmiä tahi muita kirjallisia tuotteita. Aiheen voi hän saada jostakin tehdystä rikoksesta tahi viimeksi yleisöä huvittavasta kysymyksestä, kuten hypnotismistä, perinnöllisyydestä y.m. tahi muinaisuudesta, vieläpä fantastiseltakin alalta.

Maalaus- ja kuvanveistotaiteen alalla voi kyvykäs henkilö vielä helpommin luoda näennäisiä taideteoksia. Hänen tulee ainoastaan oppia piirustamaan, maalaamaan ja muovailemaan erittäinkin alastomia ruumiita. Tämän opittuaan voi hän maalata tai muovaella toisen kuvan toisensa perästä, taipumuksiensa mukaan valita niihin aiheen joko mytologiiasta, uskonnollisista kertomuksista, omasta mielikuvituksestaan tahi kuvata sanomalehdissä kerrotuita tapauksia, kruunauksia, työlakkoja, turkkilais-kreikkalaisen sodan tapahtumia, nälänhädän kauhuja, tahi yleensä tehdä jotakin, jota pidetään kauniina, alastomista naisista aina vaskivateihin asti.

Musiikin alalla vaaditaan lahjakkaalta henkilöltä vielä vähemmän sitä, joka on taiteelle omituista, nimittäin tunteen herättämistä toisissa, mutta sitä vastoin enemmän kuin muilla taiteen aloilla fyysillistä työtä. Ennen kaikkea tulee hänen oppia liikuttamaan sormiaan samalla nopeudella kuin ne, jotka ovat saavuttaneet täydellisyyden tällä alalla. Sitten täytyy hänen ottaa selvää siitä, miten menneinä aikoina kirjoitettiin moniäänistä musiikkia, sitten oppia hyväkseen käyttämään eri soittokoneitten efektejä. Hankittuaan tällaisen taidon, voi soittoniekka säveltää toisen musikaalisen tuotteen toisensa perästä, joko programmimusiikkia tahi oopperoita ja romanseja, keksien ääniä, jotka jossain määrin vastaisivat sanoja, tahi muutella vanhoja motiiveja toiseen muotoon tahi tavallisinta, fantastista musiikkia, toisin sanoen ottaa sattumalta mieleen johtuvia ääniyhteyksiä ja kaikin tavoin yhdistellä ja koristella niitä.

Täten valmistetaan jokaisella taiteen alalla valmiin reseptin mukaan näennäisiä taideteoksia, joita yliluokkien yleisö pitää todellisena taiteena.

Ja juuri tämä todellisen taiteen vaihtaminen näennäiseen, mukailtuun on kolmantena seurauksena yliluokkien taiteen eroamisesta kansan taiteesta.