IX.

Yliluokkain epäusko on ollut syynä siihen, että taide on muuttanut alkuperäisen luonteensa. Sen tarkoituksena oli ennen niiden ylevien tunteiden ilmaiseminen, joiden lähteenä oli ihmisten uskonnollinen vakaumus. Nykyään taas on sen tarkoitukseksi tullut tuottaa mitä suurinta huvia ja nautintoa määrätylle yleisölle. Taiteeksi on ruvettu kutsumaan ainoastaan sitä, joka saattaa nautintoa pienelle ihmisjoukolle.

Taiteen arvoon kohotettiin se, joka sitä nimeä ei ansaitse. Puhumattakaan niistä siveellisistä seurauksista, joita tämä taiteen turmeleminen mukanaan toi eurooppalaiselle yleisölle, se samalla myöskin heikonsi, melkeinpä hävitti kaiken taiteen. Ensimäisenä seurauksena oli, että taide kadotti sille omituisen erilaisen uskonnollisen sisällyksen. Toisena seurauksena taas oli, että taide, tarkoittaen ainoastaan pientä osaa yleisöstä, kadotti muodon kauneuden, tuli rumaksi ja epäselväksi. Mutta tärkein kaikista seurauksista oli se, että taide kadotti todellisen luonteensa, tuli valheelliseksi.

Taide tuli köyhäksi sisältönsä puolesta sentähden, että todellinen taideluoma on ainoastaan se, joka ilmaisee uusia, eikä jo koetuita tunteita. Kuten ajattelemisen tuote on todellinen ainoastaan siinä tapauksessa, että se julkilausuu uusia ajatuksia ja mietteitä eikä ainoastaan toista vanhoja, kaikille jo tunnettuja, samoin taideteoskin ainoastaan silloin kannattaa todellisen taideluoman nimen, kun se ilmaisee uusia (vaikka kuinkakin vähäpätöisiä) tunteita. Ainoastaan sentähden taideteokset niin voimakkaasti vaikuttavat lapsiin ja nuorukaisiin, että ne ilmaisevat heille vielä tuntemattomia tunteita.

Yhtä voimakkaasti vaikuttavat aivan uudet tunteet myöskin aikuisiin. Ylempien luokkien taide on kadottanut tällaisten tunteiden lähteen, sillä se ilmaisee uskonnollisen vakaumuksen kanssa ristiriidassa olevia tunteita, joiden tarkoituksena on ainoastaan nautinto. Ei mikään ole vanhempaa ja kuluneempaa kuin nautinto, eikä mikään uudempaa kuin tunne, joka on lähtenyt jonkun aikakauden uskonnollisesta vakaumuksesta. Se onkin aivan luonnollista. Nautinnolla on luonnon määräämät rajansa, mutta ihmiskunnan kehittymisellä joka ilmenee uskonnollisessa vakaumuksessa, ei ole mitään rajoja. Ihmiskunnan kehittyminen on seurauksena yhä selvemmästä ja selvemmästä uskonnollisesta vakaumuksesta. Jokaisella kehitysasteella saavat ihmiset kokea uusia tunteita. Ja sentähden voivat uudet, ennen kokemattomat tunteet saada alkunsa ainoastaan uskonnollisesta vakaumuksesta, joka osoittaa, missä määrässä määrätyn ajanjakson ihmiset ymmärtävät elämää, Homerus ja kreikkalaiset murhenäytelmienkirjoittajat ilmaisivat teoksissaan todellakin uusia tunteita, mutta niillä olikin perustuksena silloisten kreikkalaisten uskonnollinen vakaumus. Sama oli juutalaisten laita, jotka jo olivat päässeet uskonnolliseen vakaumukseen yhden jumalan olemassa olosta. Tästä vakaumuksesta lähtivät kaikki ne uudet ja tärkeät tunteet, joita profeetat ilmilausuivat. Tällaiset uskonnollisesta vakaumuksesta lähtevät tunteet olivat mahdollisia myöskin keskiajan ihmisille, jotka uskoivat kirkon täydellisyyteen ja hierarkiiaan; samoin myöskin niille meidän aikamme ihmisille, jotka ovat itselleen omistaneet todellisen kristinopin — opin kaikkien ihmisten veljeydestä. Ne tunteet, jotka saavat alkunsa uskonnollisesta vakaumuksesta ovat sangen moninaisia ja uusia, sillä uskonnollinen vakaumus juuri on todistuksena ihmisen uudesta suhteesta maailmaan. Nautinnonhimosta lähteneet tunteet taas eivät ole ainoastaan rajoitettuja, vaan aikoja sitten koetuita ja ilmituotuja. Ja sentähden on Euroopan yläluokkien epäusko tehnyt heidän taiteensa köyhäksi sisällöltään.

Tämä sisällön köyhyys tuli vielä suuremmaksi sen kautta, että taide, samalla kun se kadotti uskonnollisen luonteensa, tuli epäkansalliseksi. Tämän kautta vielä enemmän väheni sen ilmaisemien tunteiden piiri, sillä ylhäisten, rikkaiden ja työstä tietämättömien ihmisten tunteet ovat paljo köyhemmät, kuin todellisen työkansan.

Esteettikot tavallisesti ajattelevat toista kuin puhuvat. Muistan, miten kirjailija Gontscharoff, viisas ja sivistynyt, mutta täydellinen kaupunki-ihminen, sanoi minulle, ettei Turgenjewin "Metsästäjän muistelmien" ilmestymisen jälkeen kansan elämästä enään kannata kirjoittaa. Aine on jo muka niin tyhjiin ammennettu. Työkansan elämä näytti hänestä niin köyhältä, ettei siinä enään voinut löytää mitään uutta senjälkeen, kun Turgenjew oli kirjoittanut kansan elämää kuvaavat kertomuksensa. Mutta rikkaiden elämä, jonka pääsisältönä on rakastuminen ja tyytymättömyys omaan itseensä, oli hänen mielestään loppumattoman sisältörikas. Toinen hänen kertomuksiensa sankareista suutelee naista kädelle, toinen olkapäälle, tai johonkin muuhun paikkaan; toinen kärsii siitä, että on laiska, toinen taas siitä, ettei häntä rakasteta. Ja hän kuitenkin luuli, ettei tällä alalla vaihtelevaisuudella ole loppuakaan. Useimmat meidän piiriimme kuuluvat ihmiset ovat aivan samaa mieltä. He ovat vakuutetut siitä, että työkansan elämä on sisältököyhää, vaan meidän, joutilasten sitävastoin täynnä sisältöä. Mutta täytyyhän työmiehen tehdä mitä erilaisimpia töitä, jotka erittäinkin merellä ja kaivoksissa ovat sangen vaaranalaisia, hänen tulee matkustaa paikasta paikkaan, tulla yhteyteen mitä erilaatuisimpien ihmisten kanssa, isäntiensä, päällikköjensä, toverien, eri uskontoihin ja kansallisuuksiin kuuluvien henkilöiden kanssa, hän on pakoitettu taistelemaan luonnon, villieläinten kanssa, tekemään työtä metsässä, aroilla, pellolla, puutarhassa ja ryytimaassa, hänen suhteensa vaimoonsa ja lapsiinsa ei ole ainoastaan läheisten, toisiaan rakastavien ihmisten suhdetta toisiinsa, vaan työtoverien, jotka auttavat toisiaan työssä; hän seuraa taloudellisia kysymyksiä sentähden, että ne ovat hänelle ja hänen perheelleen elinkysymyksiä, vaan ei järkeistelemisen halusta sai turhamaisuudesta; hän ylpeilee siitä, että saa palvella ihmiskuntaa; hän nauttii levostaan ja uskonnosta hakee hän itselleen neuvoa ja apua kaikissa elämän kohtaloissa. Näin vaihteleva on työmiehen elämä. Mutta meistä, joilla ei ole sellaisia pyrinnöitä, joilta puuttuu uskonnollinen vakaumus, — meistä hänen elämänsä näyttää yksitoikkoiselta, verrattuna oman elämämme vähäpätöisiin nautinnoihin ja huoliin. Meidän elämämme ei ole työtä eikä luomista, vaan sen nauttimista ja hävittämistä, jota muut meidän hyväksemme ovat tehneet. Me luulemme, että meidän aikamme ja piirimme ihmisten tunteet ovat hyvin monipuolisia, mutta itse asiassa ovat kaikki heidän tunteensa ainoastaan kolmea lajia: ylpeyden-, hekumallisuuden- ja ikäväntunteita. Nämä kolme tunnetta ja niistä lähtevät sivutunteet ovat rikkaitten luokkien taiteen miltei ainoana sisältönä.

Ennen, jolloin yläluokkien taide vasta alkoi erota kansan taiteesta, oli sen pääsisältönä ylpeyden tunne. Näin oli asianlaita varsinkin renesansin ja sen jälkeisinä aikoina, jolloin taideteosten pääaineena oli paavien, kuninkaiden, herttuoiden, y.m. ylhäisten ylisteleminen. Heidän kunniakseen kirjoitettiin oodeja, kantaatteja ja hymnejä; kaikenmoisissa korskeissa asennoissa maalattiin heitä kankaalle tai muovailtiin marmoriin. Senjälkeen alkoi hekumallisuus ja sukupuolivietti saada yhä suurempaa jalansijaa taiteessa. Nykyään ovat ne jo tulleet aivan välttämättömiksi kaikissa rikkaiden luokkien taideluomissa, ainakin romaaneissa ja draamoissa.

Sittemmin tuli näiden lisäksi vielä kolmas, nimittäin elämänkaipuun tunne. Tämän vuosisadan alussa olivat tämän tunteen tulkkeina ainoastaan miehet sellaiset kuin Beiron, Leonardi, sittemmin Heine, mutta viime aikoina on tämä tunne tullut muotiasiaksi ja sen ilmilausujiksi aivan tavalliset ihmiset. Aivan oikein sanoo ranskalainen kritiikko Doumic, että uusien kirjallisuustuotteiden pääominaisuutena on: "la lassitude de vivre, le mépris de l'époque présente, le regret d'un autre temps apercu à travers l'illusion de l'art, le gotût du paradoxe, le besoin de se singulariser, une aspiration de raffinés vers la simplicité, l'adoration enfantine du merveilleux, la séduction maladive de la rêverie, l'ébranlement des nerfs, surtout l'appel exaspéré de la sensualité" (Les jeunes, René Doumic). [Väsymys elämään, nykyajan halveksiminen, menneiden aikain jumaloitseminen, semmoisina kuin ne ovat esitetyt taiteessa, mieltymys paradokseihin, hienostuneiden ihmisten pyrkimys yksinkertaisuuteen, lapsellinen kummallisen ihaileminen, kivulloinen kuvitteleminen, heikkohermoisuus ja erittäinkin hirveä taipumus aistillisuuteen.]

Todellakin on aistillisuus, joka on kaikkein alin ja eläimellisin näistä kolmesta tunteesta, uudenaikaisten taidetuotteiden pääaineena.

Boccacciosta Marcel Prévost'hon asti kaikki romaanit, runoelmat ja muut kirjallisuuden tuotteet esittävät välttämättömästi sukupuolirakkautta sen eri muodoissa. Huoruus on kaikkien romaanien pää- ja ainoana sisältönä. Näytelmä kadottaa koko merkityksensä, jollei siinä jonkin tekosyyn nojassa esiinny nainen, niin alastomana kuin mahdollista.

Suurin osa ranskalaisten taiteilijain tauluista esittää alastomia naisia erilaisissa asennoissa. Uudessa ranskalaisessa kirjallisuudessa on tuskin ainoatakaan sivua, jolla ei kuvattaisi alastomuutta, ja jolla ei ainakin pari kertaa käytettäisi kirjailijoille niin mieluista sanaa "nu". Sellaista kirjailijaa kuin René de Gourmond luetaan, pidetäänpä vielä lahjakkaanakin. Muodostaakseni itselleni käsityksen uusista kirjailijoista, luin hänen romaaninsa Les chevaux de Dioméde. Tarkasti kuvataan siinä niitä lihallisia suhteita, joissa eräs herrasmies oli eri naisiin. Jokainen sivu on täynnä hekumallisuutta. Samaa voi sanoa Pierre Louis'n kirjasta Aphrodite, jolla siitä huolimatta oli menestystä. Samaa mallia on myöskin Huysmans'in kirja "Certains" ja pienillä poikkeuksilla kaikki ranskalaiset romaanit. Kaikkien niiden tekijät sairastavat eroottista maniiaa. Nämä ihmiset ovat nähtävästi vakuutetut siitä, että koko ihmiskunnan elämän pääsisältönä on lihallisten intohimojen tyydyttäminen, sentähden että se on heille itselleen elinehtona. Näitä eroottista maniiaa sairastavia ihmisiä sitten jäljittelee koko Europan ja Amerikan taiteellinen maailma.

Rikkaiden luokkien epäuskon ja erityisen elämän seurauksena on siis ollut, että heidän taiteensa on sisällykseltään köyhtynyt ja että sen päätarkoitukseksi on tullut turhamaisuuden, elämänkaipuun ja erittäinkin lihallisten tunteiden ilmituominen.