XX.

Loppulause.

Voimieni mukaan olen koettanut selvittää kysymystä minulle niin läheisestä aineesta — taiteesta, kysymystä, joka jo 15 vuotta on huvittanut minua. Tällä en kuitenkaan tahdo sanoa, että olisin 15 vuotta käyttänyt tämän teoksen kirjoittamiseen, vaan sitä, että 15 vuotta sitten aloin kirjoittaa taiteesta luullen työhön ryhdyttyäni, voivani sen lopettaa ilman muitta mutkitta, mutta ajatukseni tästä aineesta olivat silloin vielä niin epäselviä, etten kyennyt tyydyttävästi niitä ilmaisemaan. Siitä asti olen herkeämättä asiaa ajatellut ja kuusi, seitsemän kertaa olen ryhtynyt kirjoittamaan, mutta joka kerran kirjoitettuani jo jokseenkin paljon tunsin itseni kykenemättömäksi lopettamaan ja herkesin kirjoittamasta. Nyt olen vihdoinkin päässyt loppuun. Niin huonosti kuin yritykseni ehkä onkin onnistunut, toivon kumminkin, että pääajatukseni taiteen nykyisestä valheellisesta suunnasta ja sen syistä sekä siitä, mitä on pidettävä taiteen todellisena tarkoituksena, on oikea ja ettei sen vuoksi minun työni, vaikkei se lähimainkaan ole täydellistä, vaan vaatii paljon lisäyksiä, ole aivan turhaan mennyttä, ja että taide ennen pitkää poikkeaa siltä valheelliselta tieltä, jota se on alkanut kulkea. Mutta, jotta taide saisi uuden suunnan, täytyy myöskin toisen yhtä tärkeän inhimillisen toiminnan — tieteen — johon taide aina on sangen läheisessä suhteessa — myöskin poiketa valheelliselta polulta, jolle se on joutunut.

Tiede ja taide ovat toisiinsa yhtä läheisessä yhteydessä kuin keuhkot ja sydän toisiinsa, jos toinen orgaaneista on turmeltunut, ei toinenkaan voi säännöllisesti työskennellä.

Todellinen tiede opettaa ihmiselle ne totuudet, tiedot, jotka määrätty yleisö määrättynä aikana pitää tärkeimpinä. Taide taas siirtää nämät totuudet tiedon alalta tunteen alalle. Jos siis tieteen suunta on valheellinen, alkaa myöskin taide kulkea yhtä valheelliseen suuntaan. Tiedettä ja taidetta voi verrata niihin aluksiin, jotka ennen muinoin varppiankkurin avulla kulkivat jokiloilla. Kuten ne veneet, jotka kulettivat ankkuria jonkun matkaa eteenpäin laskeaksensa sen pohjaan, määräsivät aluksen suunnan, antaa tiede suunnan uskonnolle ja kuten aluksella oleva kierto, joka hinaa alusta ankkuriin päin, saa taide aikaan itse liikkeen. Ja sen vuoksi tuo valheellinen tieteellinen toiminta välttämättä mukanaan valheellisen toiminnan taiteenkin alalla.

Taide yleensä on kaikenlaisten tunteiden ilmaisemista. Mutta taiteena ahtaammassa merkityksessä pidetään ainoastaan sitä, joka ilmaisee meidän mielestämme tärkeitä tunteita. Samaten on tiedekin kaikkien mahdollisten tietojen ilmaisemista, mutta tieteeksi ahtaammassa merkityksessä kutsutaan ainoastaan sitä, joka voi ilmituoda meidän mielestämme tärkeitä tietoja. Taiteen ilmaisemien tunteiden, samoin kuin tieteen ilmaisemien tietojen tärkeyden taas määrää määrätyn ajanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus, toisin sanoen tämän ajanjakson ja yleisön käsitys elämän tarkoituksesta.

Siihen, joka suurimmassa määrässä edistää tämän tarkoituksen saavuttamista, käännetään suurin huomio ja sitä pidetään tärkeimpänä tieteenä, sitä taas, joka ei ole omiaan edistämään elämän tarkoituksen täyttämistä, ei pidetä tieteenä. Näin on asian laita ollut aina ja näin tulee sen olla nykyäänkin, sillä se on oleellista inhimilliselle tiedolle ja elämälle. Mutta meidän aikamme yliluokkain tiede, joka pitää kaiken uskonnon taikauskona, ei mitenkään voi tehdä sitä.

Sentähden vakuuttavatkin meidän aikamme tiedemiehet, että he tutkivat _kaikkea_ ilman eroitusta yhtä suurella tarkkuudella, mutta kun kaikkea on mahdotonta tutkia ja yhtä mahdotonta on tehdä sitä yhtä suurella tarkkuudella, niin pysyy koko väite ainoastaan teoriiana. Todellisuudessa ei tutkita kaikkea eikä myöskään sitä tehdä yhtä suurella innolla, vaan tutkivat tiedemiehet ainoastaan sitä, joka on tärkeintä ja miellyttää heitä itseään. Tärkeintä taas on yliluokkien tieteilijöille — ylläpitää sitä asioiden tilaa, jossa nämät luokat saavat hyväkseen käyttää etuoikeuksiaan; miellyttävintä on taas se, mikä miellyttää turhaa tiedonhalua, mikä ei vaadi suurempia henkisiä ponnistuksia ja jota voi sovittaa käytännössä. Sentähden toinen tieteen haara, — uskonoppi, filosofiia, historia ja kansallistalous — koettaa ennen kaikkea todistaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on kaikkein paras ja on saanut alkunsa ja on olemassa ihmisen tahdosta riippumattomien lakien perustuksella, ja että siis tämän järjestyksen rikkominen on laitonta ja hyödytöntä. Toisen tieteen haaran taas, — matematiikan, astronomiian, kemiian, fysiikan, botaniikan ja muiden luonnontieteiden — tutkimisaineena on se, jolla ei ole mitään suoranaista suhdetta elämään, vaan joka on intresanttia ja joka voi viedä yliluokille hyödyllisiin keksinnöihin. Puolustaakseen sitä tapaa, jolla he ovat valinneet tutkimusaineensa, ovat aikamme tieteilijät keksineet erityisen tieteen teoriian, aivan samoin kuin taiteessa on keksitty taiteen teoriia.

Samoin kuin taiteen teoriian mukaan taiteena on pidettävä kaikkien sellaisten teosten luomista, jotka meitä miellyttävät, samoin myöskin on tieteen teoriian mukaan niiden aineiden tutkiminen, jotka meitä miellyttävät, tiedettä.

Ensinmainittu tieteen haara, sen sijaan että se tutkisi, miten ihmisten tulee elää täyttääkseen tarkoituksensa, koettaa ainoastaan todistaa nykyisen huonon ja valheellisen elämäntavan laillisuutta ja muuttumattomuutta. Toisen tieteen haaran tutkimusesineenä taas ovat turhaa tiedonhalua herättävät aineet tai teknilliset keksinnöt. Ensimäinen tieteen haara ei ole vahingollinen ainoastaan sentähden, että se hämmentää ihmisten käsitteitä ja tulee valheellisiin johtopäätöksiin, vaan myöskin sentähden, että se sysää syrjään todellisen tieteen. Se on vahingollinen vielä senkin vuoksi, että jokaisen ihmisen, ennenkuin hän ryhtyy ratkaisemaan tärkeimpiä elämänkysymyksiä, tulee välttämättä näyttää vääräksi kaikki ne valheelliset mielipiteet näiden kysymysten suhteen, jotka vuosisatojen kuluessa ovat muodostuneet ja joita järki kaikin tavoin koettaa ylläpitää.

Toinen tieteen haara taas, josta nykyinen tiede niin suuresti ylpeilee ja jota monet pitävät ainoana todellisena tieteenä, on vahingollinen siitä syystä, että se kääntää ihmisten huomion pois todellakin tärkeistä aineista vähäpätöisiin, sitäpaitsi tulevat niissä valheellisissa olosuhteissa, joita puolustaa ja kannattaa tieteen ensimäinen haara, tämän jälkimäisen alalla tehdyt keksinnöt ihmiskunnan vahingoksi eikä hyödyksi.

Ainoastaan niistä, jotka ovat pyhittäneet elämänsä luonnontieteille, näyttävät kaikki sen alalla tehdyt keksinnöt tärkeiltä ja hyödyllisiltä. Mutta se johtuu siitä, etteivät nämät ihmiset käännä huomiotaan ympäristöönsä, eivät huomaa sitä, joka elämässä todellakin on tärkeätä ja joka vaatii ratkaisua, vaan ovat sadusealaisten, kirkollisten fariseuksien ja valtiollisten sofistien alttiita palvelijoita.

Heidän ei tarvitse muuta kuin hetkeksi erota siitä psykoloogisesta mikroskoopista, jonka läpi he katsovat tutkimiaan aineita ja hiukan katsella ympärilleen huomatakseen miten vähäarvoisia ovat kaikki ne tiedot, joista he niin lapsellisesta ylpeilevät. Puhumattakaan analyyttisestä geometriiasta, spektralianalyyseistä, atoomien muodoista tai kivikauden ihmisten pääkallon mitoista y.m. vähäpätöisyyksistä, ovat myöskin tiedot mikro-organismeista, Röntgen’in säteistä y.m.s. sangen vähäpätöisiä verrattuna niihin tietoihin, jotka me olemme hylänneet ja jättäneet lakitieteen, kansallistalouden, finanssiopin y.m. professorien väärennettäviksi. Meidän tulee vaan hiukan katsella ympärillemme huomataksemme, ettei todellinen tieteellinen toiminta ole sen, tutkimisessa, joka sattumalta meitä huvittaa, vaan sen kysymyksen ratkaisemisessa, millä tavoin ihmisen elämän tulee olla järjestetty — uskontoa, siveellisyyttä, yhteiskunnallista elämää koskevien kysymysten vastaamisessa. Jolleivät nämät kysymykset ole ratkaistuina, ovat kaikki meidän tietomme luonnosta vahingollisia ja vähäarvoisia.

Me iloitsemme ja ylpeilemme siitä, että tiede tekee meille mahdolliseksi hyväksemme käyttää vesiputouksien voimaa, käyttää tämä voima tehtaiden käyttämiseen, tahi siitä, että me voimme rakentaa tunneleja vuorten läpi j.n.e. Mutta paha on siinä, ettemme me käytä koskien voimaa ihmisten hyödyksi, vaan raharuhtinoiden rikastuttamiseksi, ihmisten, jotka valmistavat joko ylellisyystavaroita, tahi aseita ihmiskunnan hävittämiseksi. Dynamiittia, jolla me puhkasemme vuoria rakentaessamme tunneleita, käytämme me myöskin sodassa, josta me emme mitenkään voi luopua, vaan jonka pidämme välttämättömänä ja johon herkeämättä itseämme valmistamme.

Vaikka nykyään osataankin erityistä ainetta ymppäämällä pelastaa ihmisiä difteriitistä, Röntgen'in säteiden avulla löytää neulan ruumiissa, parantaa syfiliksen, tehdä ihmeteltäviä leikkauksia j.n.e., niin emme kuitenkaan, vaikka nämät keksinnöt täydellisesti vastaisivatkin tarkoitustaan, ylpeilisi niistä, jos me täydellisesti ymmärtäisimme todellisen tieteen oikean merkityksen. Jos edes niistä voimista, jotka nykyään uhrataan käytännöllisiin keksinnöihin tai turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi, käytettäisiin todellisen tieteen hyväksi, jonka esineenä on ihmiselämä, niin ei suurimmalla osalla ihmisistä olisi niitä kipuja, joista ainoastaan pieni osa nykyään parannetaan sairaaloissa, ei olisi tehtaissa kasvaneita kuihtuneita ja kyttyräselkäisiä lapsia, kuolevaisuus ei olisi lasten joukossa, kuten nyt, 50 %, ei olisi olemassa prostitutsioonia eikä syfilistä, sodissa ei murhattaisi satoja tuhansia, ei olisi olemassa niitä järjettömyyksiä ja kärsimyksiä, joita nykyinen tiede pitää ihmiselämän välttämättömänä ehtona.

Me olemme siihen määrään väärentäneet tieteen käsitteen, että meidän aikamme ihmisistä tuntuu kummalliselta kuulla puhuttavan tieteistä, jotka poistaisivat prostitutsioonin, syfiliksen, kuolevaisuuden lapsissa, kokonaisten sukupolvien kuolemisen sukupuuttoon, suurien ihmisjoukkojen murhaamisen. Meistä näyttää, että ainoastaan ne harjoittavat todellista tiedettä, jotka laboratoorioissa kaatelevat nesteitä toisesta pullosta toiseen, leikkelevät sammakoita, kirjoittavat hämäriä filosoofisia, historiallisia, juriidisia, kansallistaloudellisia kyhäyksiä, jotka ovat kokoonpannut ehdollisista fraaseista ja joita he itsekin ainoastaan puoleksi kykenevät ymmärtämään ja joiden tarkoituksena on näyttää, että sen, mikä on olemassa, myöskin täytyy olla olemassa.

Mutta todellisen tieteen, joka todellakin ansaitsisi sen kunnioituksen, jota nykyään itsellensä vaativat sangen vähäpätöisen tieteenhaaran edustajat, — todellisen tieteen tarkoitus ei ole se. Sen tehtävänä on ottaa selvää siitä, mihin tulee uskoa, mihin ei, miten ihmisten yhteiselämän tulee olla järjestetty, miten tulee järjestää sukupuolisuhteet, miten kasvattaa lapsia, mille kannalle on asetettava maanomistus, miten on kohdeltava muukalaisia, miten eläimiä ynnä monesta muusta ihmiselämälle tärkeästä seikasta.

Tällainen on todellinen taide aina ollut ja sellaisen sen myöskin tulee olla. Tällainen tiede on meidänkin aikanamme syntymässä, mutta toiselta puolen vastustavat sitä ne oikeaoppiset totuuden väärentäjät, jotka puolustavat asioiden nykyistä tilaa, toiselta puolen taas pitävät kokeellisten tieteiden harjoittajat tyhjänä ja tarpeettomana tieteenä.

Jos esim. ilmestyy teos, joka todistaa kirkollisen fanatismin vanhentuneeksi ja mielettömäksi ja näyttää järjellisen, ajanmukaisen uskonnollisen maailmankatsannon muodostumisen välttämättömäksi, niin panee koko nykyisen tieteen hyväksymä teologiia kaikki voimansa liikkeelle todistaakseen vääräksi tämän teoksen ja puolustaakseen ja ylläpitääkseen taikauskoa, joka jo kauvan sitten on vanhentunut ja jossa ei enään ole mitään järkeä. Yhtä ankaraa vastustusta herättää sellainen kirja, jossa väitetään, ettei maa saa olla yksityisomaisuutena, että yksityisen maaomaisuuden laillisena pitäminen on yksi kansan köyhyyden syistä. Nähtävästi tulisi tieteen, todellisen tieteen ottaa huomioonsa tällaisen saarnan ja tehdä siitä ne johtopäätökset, jotka siitä voi tehdä. Mutta meidän aikamme tiede ei tee sitä, päinvastoin tulee kansallistalous aivan vastakkaisiin johtopäätöksiin. Se vaatii, että maaomaisuuden, samoin kuin muunkin, tulee yhä enemmän keskittyä muutamien harvojen omistajien käsiin. Samoin luulisi todellisen tieteen asiaksi näyttää sodan, kuolemanrangaistuksen järjettömyyden, vahingollisuuden ja siveettömyyden, prostitutsioonin epäinhimillisyyden ja järjettömyyden, vahingollisuuden ja siveettömyyden tai isänmaallisen fanatismin järjettömyyden ja vahingollisuuden. Tällaisia teoksia on tosin olemassa, mutta ne pidetään epätieteellisinä. Tieteellisinä pidetään sellaisia teoksia, jotka väittävät kaikkia näitä ilmiöitä luonnollisiksi ja välttämättömiksi, joiden sisältönä ovat turhaa uteliaisuutta herättävät kysymykset, joilla ei ole mitään yhteyttä ihmiselämän kanssa.

Tällainen on aikamme vallalla oleva tiede.

Selvästi voi huomata, miten aikamme tiede poikkeaa oikealta uraltaan ja seuraa niitä ihanteita, jotka muutamat tieteenharjoittajat ovat itselleen luoneet ja jotka suurin osa oppineista tunnustaa oikeiksi.

Nämät ideaalit eivät ilmene ainoastaan tyhmissä uudenaikaisissa kirjoissa, joissa kuvataan maailmaa 1000, 3000 vuoden perästä, vaan niitä julkilausuvat myöskin sosioloogit, jotka pitävät itseään todellisina tutkijoina. Näiden ihanteiden mukaan väitetään, ettei tulevaisuudessa ruokaa enään saada maanviljelyksen ja karjanhoidon kautta, vaan että se valmistetaan kemiallisesti laboratoorioissa, ja että ihmistyövoiman sijaan tulevat astumaan luonnon voimat.

Tulevaisuudessa emme muka tule syömään munia, joita on muninut kasvattamamme kana tahi leipää, joka on kasvanut pellollamme tai kasvattamamme puun omenaa, jonka omin silmin olemme nähneet kukkivan ja kypsyvän, vaan tulemme nauttimaan maukasta, ravitsevaa ruokaa, joka yhteisin voimin valmistetaan laboratoorioissa.

Silloin ei ihmisen enään tarvitse paljon ollenkaan tehdä työtä, joten kaikki voivat silloin heittäytyä samallaiseen toimettomuuteen, jossa yliluokat nykyään elävät.

Nämät ihanteet osoittavat kaikkein parhaiten, missä määrässä meidän aikamme tiede on poikennut oikealta tieltä.

Sangen suurella osalla ihmisiä ei ole nykyään hyvää eikä tarpeeksi ravintoa (sama on asianlaita asuntoon, vaatetukseen ja muihin välttämättömiin tarpeisiin nähden). Sitä paitsi ovat he pakoitetut menestykselleen vahingoksi tekemään alinomaista, raskasta työtä. Tämän kurjuuden voisi sangen helposti poistaa hävittämällä keskinäisen taistelun ylellisyydestä, rikkauden epätasaisen jaon ja yleensä valheellisen, vahingollisen asiain tilan ja järjellisesti järjestämällä ihmisten elämän. Mutta tieteen mukaan on nykyinen asiain tila yhtä muuttumatoin kuin tähtien liikunto. Tieteen tehtävänä ei sentähden muka olekkaan selittää nykyisen asiain tilan valheellisuutta ja muodostaa ihmisten elämä uudelle järjelliselle kannalle, vaan keksiä keinoja, miten nykyisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa kaikki ihmiset voisivat elää ja antautua samallaiseen laiskuuteen kuin nykyään vallassa olevat luokat, jotka elävät turmeltunutta elämää.

Samalla unohdetaan, että leipä, vihannekset, hedelmät y.m. ravintoaineet, joita me työllämme voimme saada maan kasvamaan, ovat kaikkein terveellisintä, helpointa ja luonnollisinta ruokaa, ja että ruumiillinen työ on ihmiselle yhtä välttämätöin elämänehto kuin hengittäminen.

Kun tahdotaan keksiä keinoja, joiden avulla ihmiset valheellisen omaisuuden ja työn jaon vallitessa voisivat elättää itseänsä kemiallisesti valmistetulla ravinnolla ja pakoittaa luonnon voimia tekemään työtä edestään, niin on se aivan samaa kuin keksiä keinoja, joiden avulla voitaisiin pumpata ummehtuneesen huoneesen suljetun ihmisen keuhkoihin hiilihappoa, kun siihen tarvittaisiin ainoastaan laskea hänet pois ummehtuneesta ilmasta.

Kasvi- ja eläinmaailmassa on meitä varten valmistettu sellainen ruuanlaitoslaboratoorio, jommoista eivät mitkään professorit kykene laittamaan. Jotta ihminen voisi sitä hyväkseen käyttää, ei häneltä vaadita mitään muuta kuin että hän aina tyydyttää sisällistä tarvettaan työhön, jota ilman elämä käy ihmiselle kiusalliseksi. Mutta sen sijaan, että meidän aikamme oppineet koettaisivat kaikin voimin tehdä ihmisille mahdolliseksi hyväkseen käyttää näitä heille valmistettuja etuja, pitävät he sen yhteiskuntajärjestyksen, jonka vallitessa ihmiset eivät mitenkään voi näitä etuja nauttia, aivan välttämättömänä ja muuttumattomana. Sen sijaan, että ihmisten elämä muodostettaisiin sille kannalle, että he voisivat ilomielin tehdä työtään ja ravita itseään maan hedelmillä, tahdotaan hänestä tehdä keinotekoinen hirviö. Se on aivan samaa kuin keksiä keinoja, miten ihmisen keuhkoihin voisi pumpata tarpeellisen määrän hiilihappoa sen sijaan, että hänet vietäisiin puhtaasen ilmaan, miten hän voisi asua ummehtuneessa kellarissa eikä tavallisessa asunnossa.

Mokomia valheellisia ihanteita ei voisi olla olemassa, jollei tiede olisi eksynyt väärälle uralle.

Ja taiteen ilmituomat tunteet syntyvät tieteen tekemien johtopäätösten perustuksella.

Mutta minkälaisia tunteita voi herättää tällainen valheellista uraa kulkeva tiede? Toinen tämän tieteen haaroista herättää vanhentuneita, ihmiskunnan jo aikoja sitten kokemia ja meidän aikanamme vahingollisia ja yksinomaisia tunteita. Toinen taas, jonka tutkimusesineillä ei ole mitään yhteyttä ihmiselämän kanssa, ei voi olla taiteen perustuksena.

Aikamme taiteen tulee sen vuoksi, ollaksensa taidetta, tieteestä riippumatta luoda itselleen tie tahi totella todellisen tieteen johdatusta, — tieteen, jota oikeaoppiset tieteen harjoittajat eivät hyväksy. Tämän vaatimuksen täyttää juuri tiede silloin, kun se edes osaksikin täyttää tarkoituksensa.

Toivottavaa olisi, että tiedettä arvosteltaisiin samalta kannalta, jolta minä olen koettanut arvostella taidetta, että ihmisille näytettäisiin vääräksi tiedettä varten keksitty tiedeteoriia ja osoitettaisiin, miten välttämätöntä on kristinopin tunnustaminen sen oikeassa merkityksessä, että tämän opin kannalta arvosteltaisiin kaikkia niitä tietoja, joita meillä on ja joista me ylpeilemme, että todistettaisiin kokeellisten tietojen vähäarvoisuus ja uskonnollisten, siveellisten ja yhteiskunnallisten tietojen tärkeys, ja ettei näiden tietojen edustajiksi asetettaisi, kuten nykyään, yksinomaan yliluokkia, vaan että ne tulisivat kaikkien niiden vapaiden ja oikeutta rakastavien ihmisten omaisuudeksi, jotka eivät aina ole yhtä mieltä yliluokkain kanssa, vaan vastoin heidän mielipiteitään ovat kehittäneet oikeata elämäntiedettä.

Matematiikkaa, astronomiiaa, fysiikkaa, kemiiaa ja biologiiaa, samoin kuin teknillisiä tieteitä ja lääketiedettä tullaan harjoittamaan ainoastaan siinä määrässä kuin ne auttavat ihmisiä vapautumaan uskonnollisista, juriidisista ja yhteiskunnallisista harhaluuloista tahi edistävät kaikkien ihmisten eikä ainoastaan yhden ainoan luokan onnellisuutta.

Ainoastaan silloin lakkaa tiede olemasta toiselta puolen systeemi sofismeja, jotka ovat välttämättömiä vanhentuneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi ja toiselta puolen taas muodoton joukko enemmän tai vähemmän tarpeettomia tietoja, ja muodostaa kauniin orgaanisen kokonaisuuden, jolla on määrätty, kaikille ymmärrettävä ja järjellinen tarkoitus, nimittäin tehdä ihmiset vakuutetuiksi niistä totuuksista, joiden perustuksena on aikamme uskonnollinen vakaumus.

Ainoastaan silloin tulee taide, joka aina on riippuvainen tieteestä siksi, jota se voi ja jona sen tulee olla, — yhtä tärkeäksi elämän ja ihmiskunnan kehityksen orgaaniksi kuin tiedekin.

Taide ei ole nautintoa eikä huvitusta, vaan paljoa tärkeämpää. Se on ihmiskunnan elämän orgaani, joka muuttaa järjen vakaumuksen tunteeksi. Nykyajan uskonnollisen vakaumuksen sisältönä on vakaumus kaikkien ihmisten veljeydestä ja siitä, että he ainoastaan yhtymisen kautta keskenään voivat saavuttaa todellisen onnen. Todellisen tieteen tehtävänä on keksiä keinoja, joiden avulla tämä vakaumus voidaan sovittaa elämääntaiteen taas tulee muuttaa tämä vakaumus tunteeksi.

Taiteen tehtävä on sangen laaja. Todellisen taiteen tulee tieteen avulla ja uskonnon johtamana saada aikaan sen, että se rauhallinen yhteiskuntajärjestys, jota nykyään ylläpidetään ulkonaisten toimenpiteiden avulla, — tuomioistuinten, poliisivoiman, hyväntekeväisyyslaitosten kautta y.m. saavutettaisiin ihmisten vapaaehtoisen ja iloisen toiminnan kautta. Taiteen tulee poistaa väkivalta.

Ja ainoastaan taide voi sen tehdä.

Taiteen vaikutusta on se, ettei ihmisten yhdyselämä, yhteiskunnallinen järjestys enään nykyään ole kokonaan riippuvainen väkivallan ja rangaistuksen pelosta. Jos taide on voinut saada ihmiset määrätyllä tavalla käsittelemään uskonnollisia asioita, määrätyllä tavalla kohtelemaan vanhempiaan, lapsiaan, vaimojaan, sukulaisiaan, esivaltaansa, kärsiviä, vihollisia ja eläimiä — ja miljoonat ihmiset katsovat velvollisuudekseen seurata tässä suhteessa yleistä tapaa ilman vähintäkään pakkoa, — tapaa, jonka ainoastaan taide voisi muuttaa, — niin voihan sama taide aikaansaada muitakin tapoja, jotka lähemmin vastaisivat aikamme uskonnollista vakaumusta. Jos taide on voinut herättää ihmisissä harrasta kunnioitusta pyhäinkuviin, herranehtoolliseen, hallitsijan persoonaan, häpeätä toveruuden pettämisestä, uskollisuutta lipulle, tarvetta kostaa loukkaus; tarvetta uhrata vaivaa temppelien rakentamiseen ja koristamiseen, velvollisuuden tunnetta puolustaa kunniaansa ja isänmaatansa, niin voi taide myöskin herättää kunnioitusta ihmisarvoa ja jokaisen eläimen henkeä kohtaan, saattaa ihmisiä häpeämään ylellisyyttä, väkivaltaa, kostoa; saada ihmiset vapaaehtoisesti ja ilomielin huomaamattansa uhraamaan itsensä ihmiskunnan hyväksi.

Taiteen tulee saada aikaan se, että veljellisyyden ja rakkauden tunteet lähimmäiseen, jotka nykyään piilevät ainoastaan paraimpien ihmisten sydämissä, tulisivat yleisiksi, vaistomaisiksi tunteiksi kaikille ihmisille. Herättämällä ihmisissä määrätyissä olosuhteissa veljellisyyden ja rakkauden tunteita, vaikuttaa uskonnollinen taide sen, että nämät tunteet tulevat heissä yhä tavallisemmiksi ja että kaikki heidän tekonsa tulevat olemaan sopusoinnussa näiden tunteiden kanssa. Yhdistämällä taas eriluontoiset ihmiset toisiinsa samojen tunteiden avulla ja poistamalla eroituksen heidän välillään kasvattaa yleismaailmallinen taide heidät keskinäiseen yhdistymiseen, näyttää heille ei järjen vaan itse elämän kautta, miten suurta iloa matkaansaattaa niiden rajojen poistaminen, joita elämä ihmisten välille asettaa.

Nykyajan taiteen tarkoituksena on muuttaa järjen asiasta tunteen asiaksi se totuus, että ihmisten onnellisuus riippuu heidän keskinäisestä yhdistymisestään ja luoda nykyään vallitsevan väkivallan sijaan se Jumalan eli rakkauden valtakunta, joka meidän kaikkien mielestä on ihmiselämän korkein tarkoitusperä.

Kenties tiede tulevaisuudessa avaa taiteelle vielä laveampia näköaloja ja ylevämpiä ihanteita, ja taide tulee ne toteuttamaan; mutta nykyään on taiteen tarkoitusperä selvä ja tarkoin määrätty. Kristillisen taiteen tehtävänä on — kaikkien ihmisten veljeysaatteen toteuttaminen.