VII.

Siitä asti kun rikkaiden luokkien ihmiset kadottivat uskonsa kirkon oppiin, rupesivat he pitämään hyvän taiteen tunnusmerkkinä kauneutta, toisin sanoen taiteen tarjoamaa nautintoa ja tämän katsantotavan mukaiseksi muodostui yliluokkien keskuudessa myöskin esteettinen teoriia, — teoriia, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneuden ilmituominen. Tämän teoriian kannattajat tuovat sen puolustukseksi esiin, ettei se ole heidän keksimänsä, vaan että sillä on perustuksensa kappalten olemuksessa, ja että sen tunnustivat oikeaksi jo muinaiset kreikkalaiset. Mutta tämä väite on aivan tuulesta temmattu eikä sillä ole muuta perustusta kuin se, että muinaisten kreikkalaisten hyvyyden käsite ei vielä ollut kokonaan eroitettu kauneuden käsitteestä, joka seikka taas riippui siitä, että heidän siveellinen ideaalinsa oli paljoa alempi kuin kristittyjen.

Korkein hyvyys ei ole ainoastaan kauneudesta eroava, vaan suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa. Sen tunsivat jo juutalaiset Iisakin aikoina ja kristinusko on sen kokonaisuudessaan ilmilausunut, mutta kreikkalaisille oli se yleensä tuntematoin. He luulivat, että kauniin täytyy ehdottomasti olla myöskin hyvän. Tosin suuret ajattelijat, Sokrates, Plato ja Aristoteles aavistivat, että hyvyys voi olla kauneudesta eroava. Sokrates suorastaan alisti kauneuden käsitteen hyvyyden käsitteen alle; Plato taas, voidakseen yhdistää molemmat käsitteet, puhuu henkisestä kauneudesta; Aristoteles vaati, että taiteen tulee vaikuttaa siveellisesti ihmisiin. Mutta itse asiassa eivät edes nämät ajattelijat voineet täydellisesti vapautua siitä mielipiteestä, että kauneus ja hyvyys ovat pidettävät samoina käsitteinä.

Sentähden myöskin sen ajan kielessä tuli käytäntöön yhdistetty sana _καλoκαγαϑία_ (kauneus-hyvyys) tämän yhdistetyn käsitteen ilmaisemiseksi.

Kreikkalaiset ajattelijat nähtävästi jo alkoivat lähestyä sitä käsitystä hyvyydestä, jonka kristinusko on julkilausunut, mutta eivät voineet määrätä hyvän suhdetta kauneuteen. Platon mielipiteet kauniista ja hyvästä ovat ristiriitaisia. Näitä hämäriä käsitteitä koettivat keskiajan oppineet, kadotettuaan kaiken uskon, järjestää laeiksi ja todistaa, että kauneus ja hyvyys itse asiassa ovat toisiinsa yhdistettävät, että sana ja käsite _καλoκαγαϑία_ jolla oli merkityksensä kreikkalaisten, vaan ei kristittyjen kannalta katsoen, on pidettävä ihmiskunnan korkeimpana ideaalina. Tälle väärinkäsitykselle perustuu estetiikka. Mutta jotta voitiin jollain tavalla puolustaa tätä uutta tiedettä, selitettiin muinaisten kreikkalaisten käsitys taiteesta siihen suuntaan, että tämä keksitty tiede — estetiikka — muka jo oli olemassa kreikkalaisilla.

Mutta itse asiassa vanhojen mielipiteet taiteesta suuresti eroavat meidän mielipiteistämme siitä. Bénard kirjassaan Aristoteleen estetiikasta sanookin sentähden aivan oikeen: "Pour qui vent y regarder de près, la théorie du beau et celle de l'art sont tout-à-fait séparés dans Aristote, comme elles le sont dans Platon et chez leurs successeurs" [Bénard, L'esthétique d'Aristote et de ses successeurs, Paris, 1889, p 28].

Ja todellakaan eivät muinaisten kansain mielipiteet taiteesta ainoastaan ole poikkeavia meidän estetiikoissamme esiintuoduista, vaan pikemmin ristiriidassa niiden kanssa. Mutta siitä huolimatta kaikki esteettikot, Schasslerista aina Knight'iin asti väittävät, että tiede kauniista — estetiikka on jo Sokrateen, Platon ja Aristoteleen perustama, ja että sitä osaksi ovat kehittäneet epikurealaiset ja stooalaiset, Seneca, Plutarcus ja Plotinus, mutta että tämä tiede sitten jostain merkillisestä syystä yht'äkkiä katosi IV:llä vuosisadalla ja oltuaan unohduksissa 1500 vuotta, ilmestyi Saksassa v. 1750 Baumgartenin opin muodossa.

"Die Lücke von fünf Jahrhunderten, welche zwischen die kunstphilosophischen Betrachtungen des Plato und Aristoteles und die des Plotins fällt, kann zwar auffällig erscheinen; dennoch kann man eigentlich nicht sagen, dass in dieser Zwischenzeit überhaupt von ästhetischen Dingen nicht die Rede gewesen, oder dass gar ein völliger Mangel an Zusammenhang zwischen den Kunstanschauungen des letztgenannten Philosophen und denen des ersteren existire. Freilich wurde die von Aristoteles begründete Wissenschaft in Nichts dadurch gefördert; immerhin aber zeigt sich in jener Zwischenzeit noch ein gewisses Interesse für ästhetische Fragen. Nach Plotin aber (die wenigen, ihm in der Zeit nahestehenden Philosophen, wie Longin, Augustin u.s.w. kommen, wie wir gesehen, kaum in Betracht, und schliessen sich übrigens in ihrer Anschauungsweise an ihn an), vergehen nicht fünf, sondern fünfzehn Jahrhunderte, in denen von irgend einem wissenschaftlichen Interesse für die Welt des Schönen und der Kunst nichts zu spüren ist.

"Diese anderthalbtausent Jahre, innerhalb deren der Weltgeist durch die mannigfachsten Kämpfe hindurch zu einer völlig neuen Gestaltung des Lebens sich durcharbeitete, sind für die Ästhetik, hinsichtlich des weiteren Ausbaus dieser Wissenschaft verloren."

Kritische Geschichte der Aesthetik von Max Schassler. Berlin, p. 253. § 25.

Plotinuksen jälkeen, sanoo Schassler, kuluu 15 vuosisataa, joiden kuluessa ei ole huomattavana vähintäkään tieteellistä intressiä kauniisen ja taiteesen. Nämät puolitoista tuhatta vuotta ovat muka menneet aivan hukkaan estetiikalta ja sen tieteelliseltä viljelemiseltä.

Mutta itse asiassa on mokoma väite aivan perusteeton. Estetiikka, tiede kauniista, ei milloinkaan ole voinut hävitä ja joutua unhotuksiin sentähden, ettei sitä koskaan ole olemassakaan ollut. Kreikkalaiset, kuten kaikki kansat, pitivät taidetta, kuten muitakin asioita, hyvänä ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli sopusoinnussa hyvän kanssa semmoisena kuin he hyvän käsittivät; huonona taas pitivät he sellaista taidetta, joka oli ristiriidassa heidän hyvän käsitteensä kanssa. Mutta kreikkalaiset olivat vielä niin alhaisella siveellisellä kehityskannalla, että hyvä ja kaunis olivat heidän mielestään samoja käsitteitä. Tälle kreikkalaisten vanhentuneelle mailmankatsannolle perustuu estetiikka, jonka keksivät XVIII vuosisadan oppineet, erittäinkin Baumgarten. Kreikkalaiset eivät tunteneet mitään esteettistä tiedettä. (Siitä voi tulla vakuutetuksi jokainen lukemalla Bénard'in mainion kirjan Aristoteleesta ja hänen seuraajistaan tai Walterin teoksen Platosta).

Ensimäiset esteettiset teoriiat, vieläpä tämän tieteen nimikin, ilmestyivät maailmaan noin 150 vuotta sitten, kristillisen europalaisen maailman rikkaiden luokkien keskuudessa. Tämä tapahtui samaan aikaan Itaaliassa, Hollannissa, Ranskassa, ja Englannissa. Sen perustaja taas oli Baumgarten, joka antoi sille tieteellisen, teoreettisen muodon.

Saksalaisille omituisella, ulkonaisesti pedanttimaisella tarkkuudella hän muodosti ja esitti merkillisen teoriiansa. Tuskinpa mikään muu teoriia on osaksensa saanut sellaista mieltymystä sivistyneen yleisön puolelta ja vastaanotettu sellaisella alttiudella ja kritiikin puutteella kuin tämä, huolimatta sen silmiinpistävästä perusteettomuudesta. Se ei tullut ainoastaan silloisten yliluokkien rajattoman ihailun esineeksi. Vieläpä meidänkin päivinämme oppineet ja oppimattomat pitävät sitä epäiltämättömänä ja selvänä totuutena, huolimatta siitä, että koko teoriia perustuu aivan mielivaltaisille, todistamattomille väitteille.

Olkoon teoriia miten perusteeton ja valheellinen tahansa, kunhan se vaan kannattaa sitä valheellista käsitystä, joka on vallalla jossakin osassa yleisöä, omistetaan se ihastuksella ja tulee tämän yleisön uskonnoksi. Sellainen on esim. Malthuksen kuuluisa, mutta aivan perusteeton teoriia, jossa väitetään maapallon väestön lisääntyvän geomeetrisessa, vaan elantovarain aritmeettisessa sarjassa, josta muka on seurauksena se, että maapallo ennen pitkää tulee riittämättömäksi ihmisille. Samallainen on myöskin Malthuksen oppiin perustuva teoriia, jonka mukaan taistelu olemisesta on pidettävä ihmiskunnan edistymisen ehtona.

Samaa laatua on myöskin Marx'in teoriia, joka on niin lavealle levinnyt, ja jonka mukaan kapitalismi ennen pitkää tulee nielemään ja hävittämään kaiken yksityisen yritteleväisyyden. Nämät, samoin kuin muutkin samanlaatuiset teoriiat ovat useimmiten aivan perusteettomia ja aivan ristiriidassa sen kanssa, joka ihmiskunnalle jo on tunnettua, vieläpä siveettömiäkin. Mutta siitä huolimatta tunnustetaan ne tosiksi ilman vähintäkään arvostelua ja saarnataan intohimoisesti useinkin vuosisatojen kuluessa, kunnes niissä puolustetut olosuhteet kadottavat merkityksensä tai niiden järjettömyys tulee liian silmiinpistäväksi. Aivan samaa laatua on Baumgartenin ihmeteltävä hyvän, kauneuden ja totuuden teoriia. Se vaatii, että 1800 vuotta kristinuskon valoa nauttineet kansat omistaisivat sen elämän ideaalin, jonka jo 200 vuotta ennemmin omisti puolivilli, orjia käyttävä, kansa, joka tosin hyvin osasi kuvata paljaan ihmisruumiin ja rakentaa näennäisesti kauniita rakennuksia. Mutta kaikkia näitä järjettömyyksiä ei kukaan ole huomaavinaan. Oppineet kirjoittavat pitkiä, hämäriä tutkimuksia kauneudesta, toisin sanoen, yhdestä esteettisen kolmikon osasta. Das Schöne, das Wahre, das Gute — Le Beau, Le Vrai, Le Bon — näitä sanoja toistavat filosoofit, esteettikot, taiteilijat y.m., vieläpä romaanienkin kirjoittajat. Kaikkien mielestä nämät pyhät sanat ilmaisevat täydellisesti määrätyitä käsitteitä — sellaisia, joille epäilyksettä voi perustaa väitteensä. Mutta itse asiassa ilmaisevat ne hyvin häilyviä käsitteitä. Ne päinvastoin estävät meitä saamasta todellista käsitystä taiteesta ja ovat omiaan kannattamaan valheellista käsitystämme, jonka mukaan taiteen tulee ilmaista huvia tuottavia tunteita.

Tätä kolmikkoa olemme tottuneet pitämään yhtä pyhänä kuin uskonnollista kolminaisuutta. Mutta jos edes hetkeksi vapaudumme tästä ennakkoluulosta ja tarkemmin ajattelemme, mitä me näillä kolmella sanalla oikeastaan ymmärrämme, niin huomaamme, miten mieletöntä on yhteenyhdistää näitä kolmea sanaa ja käsitettä, jotka merkitykseltään ovat aivan erilaiset.

Hyvyys, kauneus ja totuus asetetaan samalle asteelle. Mutta todellisuudessa ei asian laita ole sellainen.

Hyvyys on meidän elämämme ikuinen ja korkein päämäärä. Ymmärtäkäämme hyvyys millä tavalla tahansa, niin ei meidän elämämme missään tapauksessa ole muuta kuin hyvyyteen, Jumalaan pyrkimistä.

Hyvyys on todellakin peruskäsite. Sitä on mahdotoin järjen avulla määritellä, sen ymmärrämme ainoastaan tunteen avulla.

Hyvyyttä ei kukaan voi määrätä, mutta se määrää kaiken muun.

Kaunista taas, jos me todellakin otamme selvää siitä, mitä me tällä sanalla ymmärrämme, on ainoastaan se, joka meitä miellyttää.

Kauneuden käsite ei ole ainoastaan hyvyyden käsitteestä eroavainen, vaan pikemmin sille vastakkainen, sillä hyvyys on suurimmaksi osaksi himojen voittamisessa, kauneus taas on omiaan niitä herättämään.

Mitä enemmän me ihailemme kauneutta, sitä enemmän me vieraannumme hyvästä. Tähän väitteesen vastataan tavallisesti, että kauneus voi olla siveellistä, henkistä laatua, mutta se on ainoastaan sanaleikkiä, sillä henkisellä, siveellisellä kauneudella ymmärretään juuri hyvyyttä. Henkinen kauneus eli hyvyys ei ainoastaan ole eroava kauneuden tavallisesta käsitteestä, vaan täydellisesti ristiriidassa sen kanssa.

Vielä vähemmän voimme sanoa totuuden olevan samaa kuin hyvyys ja kauneus. Sen emme edes voi sanoa olevan itsenäisesti olemassa.

Totuudeksi me kutsumme sanan tai määrityksen vastaavaisuutta sen asian kanssa, jota se ilmaisee, sen käsityksen kanssa, joka asiasta on yleinen. Mutta mitä yhteyttä on käsitteillä kauneus, totuus yhdeltä puolen ja hyvyydellä toiselta puolen.

Kauneuden ja totuuden käsitteet ovat hyvyyden käsitteestä kerrassaan eroavia.

Totuus on sanan vastaavaisuus sen ilmaiseman asian olemuksen kanssa ja sentähden on se yksi hyvyyden saavuttamiskeinoista, mutta itsessään ei totuus ole hyvyyttä, eikä kauneutta, vaan niistä eroava.

Siten esim. Sokrates, Pascal ynnä monet muut pitivät totuuden tuntemista tarpeettomien asioiden suhteen hyvyydestä eroavana. Kauneuden kanssa taas ei totuudella ole mitään yhteistä, se on päinvastoin suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa, sillä totuus paljastaen valheen hävittää illusioonin, joka on kauneuden pääehtona.

Mielivaltaisesti ovat nämät kolme, aivan erilaista ja toisilleen vierasta käsitettä toisiinsa sekoitetut. Tähän mielivaltaiseen sekoitukseen perustuu se ihmeteltävä teoriia, jonka mukaan ei löydy mitään eroitusta hyviä tunteita ilmaisevan hyvän ja huonoja tunteita ilmituovan huonon eli taiteen välillä. Ja taiteen alimpaa ilmestysmuotoa, — taidetta, jonka tarkoituksena on nautinto, on ruvettu pitämään korkeimpana taiteena. Taide ei ole sitä, jota sen pitäisi olla, vaan joutilasten ihmisten tyhjää huvia.