XIV.

Suurin osa ihmisistä, joita ei ainoastaan pidetä viisaina, vaan jotka todella ovatkin viisaita, jotka voivat käsittää vaikeimpiakin filosoofisia mietteitä ja ratkaista sekavimpiakin matemaattisia tehtäviä — tällaiset ihmiset kykenevät ani harvoin ymmärtämään yksinkertaisinta ja selvintä totuutta, joka olisi omiaan näyttämään vääräksi heidän mielipiteensä jostakin asiasta, jonka he ovat suurilla vaikeuksilla muodostaneet, josta he ylpeilevät, jota he ovat opettaneet muillekin, ja jonka mukaan ovat asettaneet oman elämänsä. Sentähden onkin minulla vähän toivoa siitä, että ne johtopäätökset, joihin olen tullut taiteemme ja yleisömme maun turmeltumisesta, saisivat kannatusta, tahi että niitä edes viitsittäisiin arvostella. Siitä huolimatta täytyy minun sanoa loppuun mielipiteeni nykyisestä taiteesta. Tutkiessani kysymystä taiteesta olen tullut siihen vakuutukseen, että kaikki se, jota pidetään hyvänä ja ainoana taiteena, ei ole taidetta, vaan sen väärentämistä. Tiedän, että tämä väite on sangen kummallinen ja että se näyttää paradoksilta. Mutta jos tunnustamme oikeaksi sen, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka kautta toinen ihminen ilmaisee tunteensa toiselle, eikä kauneuden ja aatteen ilmaisemista t.m.s., niin täytyy epäilemättä tunnustaa oikeaksi tämä väite. Jos taide todellakin on tunteiden tajullista ilmaisemista, niin täytyy meidän väkisinkin myöntää, että kaikesta siitä, jota nykyään pidetään taiteena — kaikista niistä romaaneista, kertomuksista, draamoista, komedioista, tauluista, veistokuvista, sinfoniioista, oopperoista, opereteista, baleteista y.m., joita pidetään taideteoksina, tuskin yksi sadasta tuhannesta on lähtenyt tekijän tuntemasta tunteesta, kaikki muut ovat ainoastaan tehdastavaraa, taiteen mukailemista, joissa todellisen taiteen sijasta vaikuttavat ulkonaiset keinot. Että olemassa olevien taideteosten joukossa ainoastaan yksi sadasta tuhannesta ansaitsee todellisen taideteoksen nimen, voi huomata seuraavasta. Olen jostakin lukenut, että maalareita on yksin Pariisissa 30,000. Yhtä paljon täytyy niitä olla Englannissa, saman verran Saksassa, saman verran Venäjällä, Itaaliassa ynnä kaikissa pikkuvaltioissa yhteensä. Koko Europassa täytyy siis olla maalareita noin 120,000, yhtä paljon täytyy olla soittotaiteilijoita ja kirjailijoita. Jos jokainen näistä 300 tuhannesta taiteilijasta valmistaa edes 3 teosta vuodessa (useat valmistavat 10 ja enemmänkin), niin tulee joka vuosi maailmaan noin miljoona taideteosta. Paljonko onkaan niitä kerääntynyt 10 viime vuoden kuluessa ja paljonko koko sillä ajalla kun yliluokkien taide on ollut eroitettuna kansan taiteesta? Nähtävästi — miljoonia. Kehenkähän suurimmistakaan taiteentuntijoista ovat kaikki nämät luullut taideteokset tehneet mitään vaikutusta? Puhumattakaan työkansasta, jolla ei ole käsitystäkään kaikista näistä teoksista, eivät yliluokkainkaan ihmiset voi tuntea tuhatta osaakaan kaikista eivätkä ymmärtää niitä, jotka he tuntevat. Kaikki nämät taideteosten nimellä kulkevat esineet eivät tee minkäänmoista vaikutusta kehenkään, korkeintaan voivat ne antaa jonkummoista huvia rikkaiden suurelle, joutilalle joukolle, ja sentähden häviävätkin ne jäljettömiin. Tähän vastataan tavallisesti, että jollei olisi olemassa suurta määrää onnistumattomia kokeita, ei myöskään voisi olla todellisia taideteoksia. Tällainen väite on samallainen kuin se, jonka tekee leipuri, jonka leipä on huonoa, että jollei olisi satoja huonosti leivottuja leipiä, ei muka myöskään voisi olla yhtään hyvin paistettua. On kyllä totta, että siellä, missä on kultaa, on myöskin paljon hiekkaa, mutta se ei anna meille oikeutta puhua tyhmyyksiä, jotta voisimme sanoa jotakin viisastakin.

Kaikkialla näemme me taiteellisina pidetyitä teoksia. Samaan aikaan painetaan tuhansia runoelmia, tuhansia romaaneja, tuhansia draamoja, tuhansia tauluja, ja säveltuotteita. Kaikki runoteokset kuvaavat rakkautta tahi luontoa, tahi tekijän sielun tilaa, kaikki ovat kirjoitetut määrätyllä runomitalla ja loppusoinnulla, kaikki draamat ja komediat ovat erinomaisesti näyttämölle pannut ja niitä näyttelevät erinomaisen harjaantuneet näyttelijät; kaikki romaanit ovat jaetut lukuihin, kaikissa kuvataan rakkautta, niissä on vaikuttavia kohtauksia ja kerrottuna paljon todellisen elämän pikkuseikkoja; kaikissa sinfoniioissa on allegro, andante, scherzo ja finaali ja kaikki ovat ne kokoonpannut modulatsiooneista ja akordeista ja niitä esittävät harjaantuneet soittajat; kaikki kuvat ovat kullatuissa puitteissa ja kuvaavat joko henkilöitä tai muuta. Mutta kaikista näistä eri taiteen alaan kuuluvista teoksista on ainoastaan yksi sadasta tuhannesta sellainen, ettei se ainoastaan ole parempi muita, vaan myöskin eroaa niistä, kuten timantti lasista. Toista taideteosta ei voi ostaa millään rahoilla, sillä se on niin suuriarvoinen, toisella taas ei ole mitään arvoa, vieläpä on se pahennukseksikin, sillä se on omiaan pilaamaan ihmisten maun. Mutta sen mielestä, jonka tunne-elämä on pilaantunut ovat ne aivan samankaltaisia.

Todellisen taideteoksen tunteminen on sangen vaikeata. Se on sitä vaikeampaa sentähden, että valheelliset taideteokset ovat ulkomuodoltaan yhtä hyviä, välistä parempiakin kuin todelliset, ne viehättävät enemmän ja niiden sisältö on intresantimpi, kuin todellisten. Miten on siis valittava, miten on satojen tuhansien, ulkonaisesti samannäköisten teosten joukosta löydettävä yksi todellinen.

Ihmiselle, jolla on turmeltumatoin maku, maalaistyömiehelle, on se yhtä helppoa kuin eläimelle on turmeltumattoman vainunsa avulla löytää metsässä tai kedolla tuhansista jäljistä sen, jota se hakee. Erehtymättä löytää eläin haettavansa; samoin myöskin ihminen, jonka luontaiset ominaisuudet eivät ole turmeltuneet, valitsee erehtymättä tuhansista esineistä todellisen taideteoksen, sillä hänessä herää todellisen taiteilijan teoksessaan ilmaisema tunne, mutta ihmiselle, jonka maku kasvatuksen ja elämän kautta on pilaantunut, on se mahdotonta. Tunne, jolla heidän pitäisi vastaanottaa taiteellista vaikutusta, on heissä turmeltunut; sentähden täytyy heidän taidetta arvostellessaan turvautua järkeistelyyn ja opinnoihin, jotka vievät heidät väärälle uralle, joten suurin osa meidän yleisöstämme ei kykene eroittamaan todellista taideteosta mitä huonoimmin väärennetystä. Monet ihmiset istuvat kokonaisia tuntia konserteissa ja teaattereissa kuunnellen uusien säveltäjien sävellyksiä ja pitävät välttämättömänä lukea uusien kuuluisien kirjailijain teoksia ja nähdä tauluja, jotka esittävät joko aivan käsittämätöntä tahi sellaista, jota he paljoa paremmin voisivat nähdä luonnossa. Sitä paitsi pitävät he velvollisuutenaan innostua kaikesta tästä, koska ne muka ovat taideteoksia, mutta samalla he jättävät huomaamatta, vieläpä halveksivatkin todellisia taideteoksia ainoastaan sentähden, ettei niitä heidän seurapiirissään pidetä taiteena.

Muutama päivä sitten palasin kotiin kävelyltä raskaalla mielellä. Lähestyessäni kotoa kuulin talonpoikaisnaisten esittämää laulua. Laulullaan tervehtivät he naimisiin mennyttä ja kotiin tullutta tytärtäni. Laulussa huutoineen ilmeni sellainen iloisuus, reippaus ja tarmo, että huomaamattani heräsi minussakin sama tunnelma ja iloisella, reippaalla mielellä tulin kotiin. Yhtä kiihtyneessä mielentilassa olivat myöskin kaikki omaiseni kuunneltuaan laulua. Samana iltana tuli luoksemme erinomainen soittoniekka, joka oli kuuluisa klassillisten ja varsinkin Beethovenin sävellysten esittäjä ja hän soitti meille opus 101 Beethovenin sonateista.

Katson tarpeelliseksi huomauttaa niille, jotka kenties pitävät minun arvosteluani tästä sonatista todistuksena minun epämusikaalisuudestani, että kaiken sen, minkä muut ymmärtävät tästä ja muista Beethovenin viimeisistä teoksista, ymmärsin minäkin aivan samoin kuin hekin ja että minä yleensä olen hyvin herkkä musiikin vaikutukselle. Kauan aikaa pakoitin itseäni ihailemaan näitä Beethovenin viimeisiä muodottomia sävellyksiä. Mutta kun aloin todenteolla ajatella taidetta, vertaamaan Beethovenin viimeisten teosten tekemää vaikutusta siihen mieluiseen, selvään ja musikaaliseen vaikutukseen, jonka minuun ovat tehneet Bachein, Mozartin, Chopin'in melodiiat — nimittäin ne niistä, jotka eivät ole kovin mutkikkaita — samoin kuin itse Beethoveninkin ensimäiset sävellykset ja erittäinkin kansanlaulut, hävisi minusta kohta teennäinen, kivulloinen ihastus Beethovenin viimeisiin sävellyksiin.

Kun esitys oli lopussa rupesivat läsnäolijat, vaikka heidän nähtävästi olikin ollut sangen ikävä, suuresti ylistelemään Beethovenin syvämietteistä sävellystä, jonka ohessa he eivät unohtaneet huomauttaa siitä, ettei ennen ymmärretty säveltäjän viimeistä perioodia, vaikka se on kaikkein paras. Kun minä uskalsin verrata sitä vaikutusta, jonka minuun, samoin kuin muihinkin kuulijoihin, oli tehnyt talonpoikaisnaisten laulu tähän sonattiin, niin Beethovenin ihailijat hymyilivät ylenkatseellisesti eivätkä katsoneet olevan syytä edes vastata mokomaan kummalliseen puheesen.

Mutta siitä huolimatta oli talonpoikaisnaisten laulu todellista taidetta, joka herätti todellisen ja voimakkaan tunteen. Beethovenin 101:nen sonatti sitä vastoin ainoastaan onnistumatoin taideteoksen koe, jossa ei ole mitään määrättyä tunnetta, ja joka sen vuoksi ei voi herättää tunnetta muissakaan.

Taidetta käsittelevää teostani varten luin tänä talvena suurella vaivalla Zolan, Bourget'n ja Kiplingin kuuluisat ja koko Europassa ylistellyt romaanit ja kertomukset. Samaan aikaan satuin eräässä lasten lehdessä lukemaan kertomuksen aivan tuntemattomalta tekijältä. Siinä kuvataan, miten köyhän lesken perheessä valmistaudutaan Pääsiäisjuhlaa vastaanottamaan. Suurella vaivalla saa äiti hankituksi vähän jauhoja, jotka hän ripottaa pöydälle sotkeakseen taikinaa. Sen jälkeen lähtee hän hakemaan hiivaa ja käskee lasten pysymään tuvassa jauhoja vartioimassa. Äidin mentyä tulevat naapurin lapset huutaen akkunan alle ja pyytävät mökinlapsia kadulle leikkimään. Lapset unohtavat äidin käskyn, menevät mökistä kadulle ja alkavat leikkiä. Äiti tulee hiivoineen ja huomaa, että hänen poissa ollessaan on hautova kana ripoitellut jauhot pöydältä mökin multapermannolle, jolta kananpojat niitä nokkivat tomun seasta. Epätoivossaan toruu äiti lapsia, jotka rupeavat itkemään. Äidin käy sääliksi lapsia. Kun nisujauhoja ei enään ole, päättää äiti leipoa pääsiäiskakun seulotuista ruisjauhoista, voidella sen munanvalkuaisella ja asettaa ympärille pääsiäismunat.

"Musta leipä on valkoisen setä". Tämän sananparren sanoo äiti lapsille lohdutukseksi, kun pääsiäiskakku ei ole nisujauhoista. Ja lasten epätoivo muuttuu yht'äkkiä iloksi, yhteen ääneen toistavat he sananpartta ja vielä iloisemmalla mielellä odottavat pääsiäiskakun valmistumista.

Kummallista kyllä, Zolan, Bourget'n, Kiplingin y.m. romaanit ja kertomukset jännittävine aiheineen, eivät hituistakaan minua liikuttaneet. Mitä lukiessani suututti minua koko ajan niiden tekijät, jotka pitävät lukijoitaan niin naiiveina, etteivät viitsi edes salata niitä keinoja, joilla he tahtovat pettää heitä. Ensimäisistä riveistä voi jo huomata tekijän aikomuksen ja kaikki pikkuseikat tulevat tarpeettomiksi ja ikäviksi. Mutta ennen kaikkea voi huomata, ettei tekijällä ole mitään muuta tunnetta kuin halu kirjoittaa romaanin tai kertomuksen. Sentähden ei hänen teoksensa teekkään mitään taiteellista vaikutusta. Mutta tuntemattoman tekijän kirjoittamaa kertomusta lapsista ja kananpojista en voinut kädestäni heittää, ennen kun olin sen lopettanut, sillä minussa heräsi heti sama tunne, jota oli kokenut itse tekijä, ja jonka hän kertomuksessaan toi esiin.

Englantilaisessa Academy Albumissa on vieretysten kaksi kuvaa. Toinen, J.C. Dalmasin maalaama, kuvaa pyhää Antoniusta kiusauksen ahdistamana. Pyhimys rukoilee polvillaan. Hänen takanaan seisoo alaston nainen ja jonkummoisia petoja. Taiteilijaa on nähtävästi sangen suuresti miellyttänyt nainen, Antonius on hänelle sitä vastoin ollut aivan sivuseikka, ja kiusaus ei näytä hänestä (taiteilijasta) ollenkaan kauhistavalta, vaan päinvastoin hyvinkin miellyttävältä. Jos tässä taulussa onkin jotain taidetta, niin on se joka tapauksessa hyvin huonoa ja valheellista. Toinen kuva taas on pieni taulu Langleyltä. Se kuvaa kuljeksivaa kerjäläispoikaa, jonka nähtävästi juuri on kutsunut sisään joku säälivä emäntä. Poika on vääntänyt jalkansa koukkuun penkin alle ja syö. Emäntä seisoo vieressä nähtävästi pitääkseen huolta siitä, että ruokaa on tarpeeksi. Noin seitsenvuotias tyttö nojautuen käsivarteensa katselee totisena ja tarkkaavaisena nälkäistä poikaa. Ensi kertaa elämässään tyttö nähtävästi ymmärtää, mitä on köyhyys ja säätyeroitus ihmisten välillä ja ensi kertaa tulee hän ajatelleeksi: miksi hänellä on kaikkea, ja poika raukka on kengätöin ja nälkäinen? Hän tuntee sääliä ja iloa samaan aikaan. Hän rakastaa sekä poikaa että kaikkea hyvää... Katsoja tuntee, että taiteilija on rakastanut tyttöä ja kaikkea, jota tyttö rakastaa. Tämä taulu, jonka tekijä nähtävästi ei ollenkaan ole mikään kuuluisuus, on mainio, todellinen taideteos.

Olen nähnyt Rossin esittävän Hamletia. Sekä näytelmää että pääosan esittäjän näyttelemistä pitävät meidän kriitikkomme dramaattisen taiteen mestariteoksina. Mutta siitä huolimatta tuotti minulle sekä itse draama, että myöskin sen esittäminen erityistä kärsimystä, jota aina aikaansaavat valheelliset taideteokset. Hiljakkoin luin kertomuksen voguulien teaatterista. Eräs läsnäolijoista kertoo siitä seuraavaa. Yksi suurikasvuinen ja yksi pienikasvuinen voguuli ovat puetut peuran nahkoihin. Toinen heistä esittää naaraspeuraa, toinen poikasta. Kolmas voguuli esittää metsästäjää jousineen ja suksineen, neljäs matkii linnun ääntä, joka varoittaa peuraa vaarasta. Draaman sisällys on se, että metsästäjä ajaa takaa peuraa poikineen. Peurat juoksevat näyttämöltä ja vähän ajan perästä näyttäytyvät uudelleen. Koko näytelmä esitetään pienessä jurtassa. Metsästäjä tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi vainotuita. Poikanen on jo väsynyt ponnistuksista ja painautuu äitiään vasten. Naaraspeura pysähtyy hengähtääkseen. Metsästäjä saavuttaa heidät ja tähtää. Samassa visertää lintu ilmoittaen peuroille vaaran läheisyyden. Peurat alkavat uudelleen juosta. Metsästäjä seuraa ja saavuttaa heidät uudelleen ja ampuu. Nuoli sattuu poikaseen. Poikanen ei jaksa enään juosta. Hän nojautuu emäänsä, joka nuolee hänen haavaansa. Uudestaan jännittää metsästäjä jousensa. Katsojat jähmettyvät, kertoo läsnäollut, ja yleisöstä kuuluu raskaita huokauksia, jopa itkuakin. Kuvausta lukiessani tunsin heti, että näytelmä oli todellinen taideteos.

Sitä, mitä nyt sanon, tullaan pitämään mielettömänä paradoksina, jonka tyhmyyttä voi ainoastaan ihmetellä. Ja kuitenkaan en voi olla sanomatta ajatustani. Olen vakuutettu siitä, että niin kutsutut sivistyneet, joista toiset kirjoittavat runoja, kertomuksia, romaaneita, oopperoita, sinfoniioja, sonatteja, maalailevat kaikenlaatuisia tauluja, muovailevat veistokuvia, toiset kuuntelevat ja katselevat niitä, kolmannet taas arvostelevat väitellen ja tuomiten, viettävät juhlia ja pystyttävät muistopatsaita toinen toisilleen ja tätä kestää useita sukupolvia, — että tällaiset ihmiset pieniä poikkeuksia lukuunottamatta eivät koskaan muulloin kuin aikaisemmassa lapsuudessaan ja nuoruudessaan, jolloin he vielä eivät ole kuulleet mitään taidearvosteluja, ole tunteneet sitä yksinkertaista, kehittymättömimmällekin ihmiselle, vieläpä lapsellekin tuttua tunnetta, jonka meissä herättää toisen tunne, joka saattaa meitä iloitsemaan toisen ilosta, suremaan toisen surua, koko sielullamme sulautumaan toisen sieluelämään, ja joka juuri on taiteen olemus. Sentähden eivät nämät ihmiset kykenekkään eroittamaan todellista taideteosta väärennetystä, vaan pitävät todellisena, suurena taiteena kaikkein huonointa ja valheellista. Todellista taidetta he eivät edes huomaa sentähden, että valetaide on aina koreata ja vaateliasta, todellinen taas vaatimatonta.