V.

Mitä on taide siinä tapauksessa, että hylkäämme kauneuden käsitteen, joka vaan sekottaa asiaa? Viimeisten ja selvempien taiteen määritysten mukaan, jotka ovat riippumattomia kauneudesta, on taide toimintaa, joka on saanut alkunsa jo eläinmaailmassa sukupuolivaistosta ja taipumuksesta leikkiin (Schiller, Darwin, Spenser), johon on yhdistetty hermojen mieluisa vavahteleminen. Tämä on fysioloogis-evolutsiooninen määritys. Toiset taas sanovat, että taide on inhimillisten tunteiden ilmaisemista. Tämä ilmaiseminen tapahtuu viivojen, värien, liikkeiden, äänien, sanojen kautta (Véron). Tämä on kokeellinen määritys. Kaikkein myöhimmän mielipiteen mukaan, jonka on julkilausunut Sully, on taide: the production of some permanent object or passing action, which is fitted not only to supply an active enjoyment to the producer but to convey a pleasurable impression to a number of spectators or listeners quite apart from any personal advantage to be derived from (toimintaa, jonka tuote on pysyväinen eli ajallinen, joka ei ainoastaan tuota huvia itse toimivalle henkilölle, vaan myöskin määrätylle katselija- eli kuulijajoukolle, riippumatta siitä saatavasta persoonallisesta hyödystä).

Vaikka täytyykin myöntää näiden määritysten etevämmyyden metafyysisten rinnalla, jotka perustuvat kauneuden käsitteelle, eivät ne kuitenkaan ole läheskään tyydyttäviä. Fysioloogien-evolutsionistien määritys on epämääräinen sentähden, ettei siinä puhuta itse taiteelle oleellisesta toiminnasta, vaan taiteen tuloksista. Määritys, joka perustuu fysioloogiseen vaikutukseen ihmisen organismiin, on väärä sentähden, että sen alle voi alistaa monta muutakin inhimillisen toiminnan lajia. Niinpä uudenaikaiset esteettikot lukevatkin taiteen alaan kuuluviksi kauniiden vaatteiden, hyvänhajuisten vesien, vieläpä ruu’ankin valmistamisen. Kokeellinen määritys taas on väärä sentähden, että se sanoo ihmisen voivan ilmaista tunteensa viivojen, värien, äänien, sanojen y.m. kautta vaikuttamatta niiden kautta toisiin ihmisiin. Ja tällainen ilmaiseminen ei ole taidetta.

Sullyn määritys taas ei ole tarkka sentähden, että sen toiminnan alaan, jonka tulokset ovat omiaan tuottamaan huvia toimivalle henkilölle ja mieluisesti vaikuttamaan katsojiin tai kuulijoihin, ilman että he ajattelevat niistä saatavissa olevaa hyötyä, voi lukea kuuluvaksi myöskin silmänkääntäjätemput, voimisteluharjoitukset y.m. toiminnat, joita ei voi pitää taiteellisina. Päinvastoin taas useat asiat, jotka vaikuttavat epämieluisasti, kuten esim. hermoja tärisyttävä, synkkä kohtaus runoteoksessa eli teaatterissa, ovat pidettävät taideteoksina.

Kaikkien näiden määrityksien epätarkkuus riippuu siitä, että kaikissa niissä, samoin kuin metafyysilisissäkin määrityksissä taiteen tarkoitukseksi pannaan siitä saatava nautinto, eikä sen merkitystä ihmiselämässä. Jos mieli tarkalleen määritellä taidetta, täytyy ennen kaikkia hylätä se mielipide, että se on nautinnon välikappale, ja pitää sitä yhtenä inhimillisen elämän ehdoista. Silloin me emme voi olla huomaamatta, että taide on yksi ihmisen yhteiselämän välikappaleista. Jokainen taideteos vaikuttaa sen, että sen katselija tai kuuntelija joutuu henkiseen yhteyteen teoksen luojan ja muiden katselijoiden ja kuuntelijoiden kanssa. Kuten sanat, jotka ilmaisevat ajatuksia ja kokemuksia, ovat omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa, samoin vaikuttaa myöskin taide. Eroitus on ainoastaan siinä, että sanojen avulla ihminen ilmoittaa ajatuksiaan toisille, taiteen avulla hän taas ilmaisee tunteitaan.

Taiteen merkitys on siinä, että ihminen, joka kuulon tai näön avulla havaitsee toisen tunteenilmaukset, voi itse tuntea samoja tunteita, joita tunteiden ilmaisija kokee.

Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin esimerkki: Ihminen nähdessään toisen nauravan tulee itsekkin iloiseksi, nähdessään toisen itkevän herää hänessäkin surun tunteita. Jos joku suuttuu, vihastuu, niin myöskin toinen nähdessään hänet joutuu suuttumuksen valtaan. Liikkeillään ja äänellään ilmaisee ihminen reippautta, päättäväisyyttä tahi, päinvastoin, alakuloisuutta, haluttomuutta ja hänen sieluntilansa vaikuttaa toisiin. Ihminen kärsii, osoittaa huokauksillaan kärsimyksiään ja hänen huokauksensa saattavat toisetkin kärsimään. Joku ilmaisee ihastuksensa, onnen tai pelon tunteensa, joita hän tuntee nähdessään jonkun ihmisen, ilmiön ja hänen tunteensa ilmaukset vaikuttavat silloin muissa samoja tunteita.

Juuri tähän ihmisen kykyyn vastaanottaa muiden tunteita perustuu taide.

Jos ihminen voikin vaikuttaa muihin välittömästi muotonsa tai ääniensä kautta, saattaa toisen haukottelemaan itse haukottelemalla, tahi nauramaan tahi itkemään, kun häntä itseään naurattaa tai itkettää, tahi kärsimään, kun itse kärsii, niin se vielä ei ole taidetta.

Taide saa alkunsa vasta silloin, kun ihminen, tahtoen ilmaista muille tunteitaan, uudestaan herättää ne omassa itsessään ja määrätyillä ulkonaisilla merkeillä ilmaisee ne.

Ottakaamme pieni esimerkki: Poika, joka nähdessään suden pelästyy, kertoo muille asian. Herättääkseen toisissa sen tunteen, jota hän mainitussa tilaisuudessa tunsi, kertoo hän asian tarkalleen, antaen kuvan tilastaan ennen tapaamistaan suden kanssa, maisemasta, metsästä, sitten suden ulkonäöstä, sen liikkeistä, välimatkasta hänen ja suden välillä j.n.e. Jos poika kertoessaan uudestaan tuntee saman tunteen ja herättää kuulijoissaankin sen tunteen, jota itse on kokenut, niin on hänen kertomuksensa taidetta. Vaikkei poika olisi nähnytkään sutta, vaan usein pelännyt sitä ja, tahtoen herättää toisissa tuntemaansa pelon tunnetta, keksisi koko susijutun ja kertoisi sen niin, että kertomuksellaan herättäisi kuulioissaan samallaisen tunteen, kuin itsekin oli kokenut kuvitellessaan itselleen sutta — niin se on myöskin taidetta. Samoin on taidetta myöskin se, kun ihminen, tunnettuaan todellisuudessa tahi mielikuvituksessaan kärsimyksen kauhua tai nautinnon suloa, kuvaa nämät tunteensa kankaalle tai marmoriin niin, että ne tarttuvat toisiin. Taiteena täytyy pitää myöskin sitä, jos joku on tuntenut tai itselleen kuvitellut ilon, surun, epätoivon, reippauden tai haluttomuuden tunteita, tai jonkun näistä tunteista muuttumista toiseksi, ja äänillä ilmaissut ne niin, että ne tarttuvat kuulijoihin, jotka tuntevat ne samalla tavalla kuin hän itsekin.

Taiteen esineenä voivat olla mitä erilaisimmat tunteet, voimakkaat ja heikot, tärkeät ja vähäpätöiset, hyvät ja huonot, jos ne vaan tarttuvat lukijaan, katsojaan tai kuulijaan. Itsekieltäymyksen ja nöyryyden tunne, jotka tuodaan ilmi jossain draamassa, nuorten kiihkeä rakkaus, jota kuvataan romaanissa, hekuman tunne, joka ilmenee taulussa, tahi reippauden, joka uhkuu juhlallisessa marssissa, tahi iloisuuden, jota herättää vilkas tanssi, tahi koomillisuuden, jonka aiheena on joku naurettava kertomus, tahi iltamaiseman herättämä hiljaisuuden tunne — ovat kaikki taidetta.

Jos vaan katsojissa eli kuulijoissa herää sama tunne, jota on kokenut taiteilija itse, niin on se taidetta.

_Taiteelliseen toimintaan vaaditaan siis, että ihminen uudestaan henkiin herättää jonkun ennen kokemansa tunteen ja sen tehtyänsä, ilmaisee sen liikkeiden, viivojen, värien tai äänten avulla niin, että toiset tuntevat saman tunteen. Taide on inhimillistä toimintaa. Tämä toiminta on siinä, että ihminen itsetietoisesti, määrättyjen ulkonaisten merkkien avulla ilmaisee toisille tuntemiansa tunteita, ja nämät tunteet tarttuvat toisiin._

Taide ei ole, kuten metafyysikot sanovat, jonkun salaisen ideean, kauneuden, Jumalan ilmaisemista, ei myöskään, kuten fysioloogit-esteettikot väittävät, leikkiä, johon ihminen tuhlaa liiat kerääntyneestä energiiasta, yhtävähän kuin mieluisten esineiden tuotantoa, tai nautintoa, vaan se on välttämätöntä elämälle ja yksityisen ihmisen onnellisuudelle, ihmisten yhdyselämän välikappale, joka yhdistää heidät toisiinsa samojen tunteiden kautta.

Kykynsä avulla ymmärtää sanoilla lausuttuja ajatuksia, voi jokainen ihminen saada tietoa siitä, mitä koko ihmiskunta on ajatusten maailmassa tehnyt hänen hyväkseen, kykynsä avulla ymmärtää vieraita ajatuksia, voi hän tulla osalliseksi muiden ihmisten toiminnasta ja itse ilmaista omia, samoin kuin muilta oppimiaan ajatuksia aikalaisilleen ja jälkimaailmalle. Samoin myöskin sen kautta, että toisten tunteet voivat taiteen välityksellä tarttua toisiin, hän voi tunteen avulla saada selvää siitä, mitä ihmiskunta ennen häntä on kokenut, samoin kuin aikalaistensakin tunteista ja voi ilmaista omat tunteensa toisille.

Jolleivät ihmiset voisi saada tietoa ennen heitä eläneiden ihmisten tunteista ja ilmaista muille omiaan, olisivat he petojen kannalla tai Kaspar Hauserin kaltaisia.

Jolleivat he taas voisi ymmärtää taidetta, olisivat he kenties vielä villimpiä, vieraat ja vihamieliset toisilleen.

Ja sen vuoksi on taiteellinen toiminta yhtä tärkeätä kuin puhekykykin ja yhtä yleistä.

Kuten sana vaikuttaa meihin ei ainoastaan puheiden, saarnojen ja kirjojen, vaan myöskin keskustelun muodossa, jonka kautta me ilmaisemme toisillemme ajatuksiamme ja kokemuksiamme, samoin myöskin taide, sanan laajemmassa merkityksessä, antaa leimansa koko meidän elämällemme, ja ainoastaan muutamia taiteen ilmenemismuotoja me nimitämme taiteeksi ahtaammassa merkityksessä.

Me olemme tottuneet pitämään taiteena ainoastaan sitä, jota me luemme, kuulemme eli näemme teaattereissa, konserteissa ja näyttelyissä, rakennuksia, kuvapatsaita, runoja, romaania... Mutta kaikki tämä on ainoastaan pieni osa siitä taiteesta, joka ilmenee yhteiselämässämme. Koko ihmiselämä on täynnä kaikenlaatuisia taiteen tuotteita, kehtolaulusta, pilapuheesta, puvuista, koristeista — kirkonmenoihin ja juhlakulkueihin asti. Kaikki tämä on taiteellista toimintaa. Taiteella ahtaammassa merkityksessä emme siis ymmärrä kaikkea inhimillistä toimintaa, joka ilmaisee tunteita, vaan ainoastaan sellaista, jonka me tuntemattomasta syystä eroitamme koko tästä toiminnasta, ja jolle annamme erityisen merkityksen.

Tällaisen erityismerkityksen ovat ihmiset aina antaneet sille tämän toiminnan osalle, joka on ollut ihmisten uskonnollisten tunteiden ilmaisijana, ja kutsuneet tämän pienen osan taiteesta taiteeksi, sanan täydessä merkityksessä.

Tällainen oli muinaisajan ihmisten, Sokrateen, Platon ja Aristoteleen käsitys taiteesta, samaa mielipidettä olivat myöskin juutalaisten profeetat ja muinaisajan kristityt; siltä kannalta katselivat ja katsovat vielä nytkin taidetta muhamettilaiset, samoin kuin meidän aikamme uskonnolliset ihmiset ylipäänsä.

Muutamat ihmiskunnan opettajat, kuten esim. Plato "Tasavallassaan", ensimäiset kristityt, ankarat muhamettilaiset ja buddalaiset usein kokonaan kieltävätkin kaiken taiteen.

Vastoin nykyaikaista katsantokantaa, jonka mukaan taide aina pidetään hyvänä, jos se vaan tuottaa nautintoa, on taide niiden ihmisten mielestä, joilla on äsken mainittu käsitys siitä, sangen vaarallinen ihmiselle. Sanoja voi olla kuulematta, eivätkä ne siis muka ole läheskään niin vaarallisia kuin taide, joka tarttuu ihmisiin vastoin heidän tahtoansa. Ihmiskunta kärsii sentähden paljoa vähemmän, jos taide kokonaan hyljätään, kuin jos sitä suvaitaan minkälaisessa muodossa hyvänsä.

Ihmiset, jotka hylkäsivät kaiken taiteen, eivät nähtävästi olleet oikeassa, sen tähden, että he hylkäsivät sellaista, jota itse asiassa on mahdotointa hyljätä. Sillä taidehan on yksi ihmisten yhteiselämän välttämättömistä välikappaleista, jota paitsi ihmiskunta ei voisi toimeen tulla. Mutta yhtä väärässä ovat nykyaikaiseen sivistyneesen europalaiseen yleisöön kuuluvat ihmiset, jotka hyväksyvät kaiken taiteen, kunhan se vaan on kauneuden palveluksessa, toisin sanoen tuottaa meille huvia.

Ennen pelättiin taiteen turmelevan ihmisiä, ja sentähden se kokonaan kiellettiin. Nykyaikana taas pelätään, ettei vaan mitenkään jäätäisi vaille jotakin taiteen tarjoamaa nautintoa, ja suojellaan kaikkia taiteita eroituksetta. Minun mielestäni on jälkimäinen hairahdus paljoa suurempi ja seurauksiltaan paljoa vahingollisempi edellistä.