VIII.

Dans l'interminable Ennui de la plaine, La neige incertaine Luit comme du sable. Le ciel est de cuivre, Sans lueur aucune. On croirait voir vivre Et mourir la lune. Comme des nuées Flottent gris les chênes Des forêts prochaines Parmi les buées. Ce ciel est de cuivre. Sans lueur aucune. On croirait voir vivre Et mourir la lune. Corneille poussive Et vous, les loups maigres, Par ces bises aigres, Quoi donc vous arrive? Dans interminable Ennui de la plaine, La neige incertaine Luit comme du sable.

Mitenkä voi kuu elää ja kuolla vaskisella taivaalla, ja kuinka voi lumi kimallella kuten hiekka. Tämä runo ei ole ainoastaan käsittämätön, vaan suorastaan seos vääriä vertauksia ja sanoja.

Paitsi näitä teennäisiä ja epäselviä runoja, on joukko ymmärrettäviäkin, mutta ne ovat kovin huonoja sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta. Sellaisia ovat kaikki "La Sagesse" nimisen osaston runot. Näiden runojen pääsisältönä ovat mitä typerimmät katooliset ja isänmaalliset tunteet, jotka sitäpaitsi ovat esiintuodut sangen huonossa muodossa. Niissä on esim. tällaisia säkeitä:

Je ne veux plus penser qu'a ma mère Marie, Siège de la sagesse et source de pardons, Mère de France aussi de qui nous attendons Inébranlablement l'honneur de la patrie.

Ennenkun siteeraan esimerkkiä muiden runoilijoiden teoksista, en voi olla lausumatta paria sanaa näistä kahdesta kuuluisuudesta, Baudelère'ista ja Verlaine'ista, joita nykyään pidetään suurina runoilijoina. On hyvin kummallista, miten ranskalaiset, joilla on ollut Chénier, Musset, Lamartine ja Hugo, ja sitä paitsi ei vielä kauvan sitten niin kutsutut parnassit: Leconte de Lisle, Sully Prud'homme y.m., ovat voineet antaa niin suuren merkityksen näille kahdelle runoilijalle, joiden tuotteet ovat huonoja muotonsa ja typeriä sisältönsä puolesta. Baudelère'in maailmankatsanto perustuu raa'alle itsekkäisyydelle ja siveellisyyden sijaan asetetulle häilyvälle kauneuden käsitteelle — joka sitä paitsi on aivan keinotekoista. Hän piti maalatuita naiskasvoja, metallisia puita ja teaatterissa kuvattua vettä luonnollisia kauniimpina.

Verlaine'in elämänviisauden perusteena taas on irstaisuus ja oman siveellisen voimattomuutensa tunnustaminen. Ainoaksi parannuskeinoksi tästä heikkoudentilasta tunnustaa hän mitä raaimman katoolisen epäjumalanpalveluksen. Molemmat ovat he sitä paitsi vailla kaikkea naiivisuutta, vilpittömyyttä ja yksinkertaisuutta, mutta sensijaan on heillä tavallista suurempi määrä teeskenteleväisyyttä, tehtyä omituisuutta ja itseensä luottavaisuutta. Paraimmistakin heidän teoksistaan ottaa sentähden hr Baudelère tai Verlaine suuremman sijan kuin heidän kuvattavansa. Ja nämät kaksi huonoa runoilijaa muodostavat koulun ja saavat satoja seuraajia.

Tämän voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla. Sen yleisön taide, jonka keskuudessa he vaikuttavat, ei ole todellista eikä välttämätöntä elämälle, vaan huvitusta. Mutta kaikki huvitukset tulevat ikäviksi, jos niitä usein toistetaan. Jo ikävystyttävää huvitusta täytyy siis jollakin tavalla uudistaa: jos bostoni on käynyt kuivaksi, keksitään visti, jos vistikin on alkanut kyllästyttää, keksitään preferansi, samoin preferansin sijaan joku muu peli j.n.e. Asia pysyy samana, ainoastaan muoto vaihtelee. Sama on taiteenkin laita. Sen sisältö käy yhä enemmän rajoitetuksi, ja lopulta luulevat taiteilijat, että taiteen alalla ei ole enään mitään uutta sanottavana. Mutta voidakseen siitä huolimatta antaa taiteelle uutuuden viehätystä, hakevat he uusia muotoja. Samoin Baudelère ja Verlainekin keksivät uuden muodon, jonka he vielä uusivat erityisillä pornograafisilla seikkaperäisyyksillä. Ja kritiikki ja yleisö tunnustaa heidät suuriksi kirjailijoiksi.

Ainoastaan täten voi selittää Baudelèren ja Verlainen, samoin kuin koko dekadentismin, menestyksen.

Muutamissa Mallarmén ja Mæterlinck'in runoelmissa esim. ei ole minkäänmoista ajatusta. Mutta siitä huolimatta, tahi kenties juuri sentähden, niistä painetaan kymmeniä tuhansia kappaleita ja sijoitetaan nuorten runoilijain parhaimpiin runokokoelmiin.

Siteeraan esim. yhden Mallannen sonateista.

(Pan, 1895, N:o 1).

A la nuc accablante tu Basse de basalte et de laves A même les échos esclaves Par une trompe sans vertu. Quel sépulcral naufrage (tu Le soir, écume, mais y brave) Suprème une entre les épaves Abôlit le mât dévêtu. Ou cela que furibond faute De quelque perdition haute, Tout l'abime vain éployé Dans le si blanc cheveu qui traîne Avarement aura noyé Le flâne enfant d'une sirène.

Yhtä käsittämättömiä ovat monet muut runot. Olen lukenut muutamia niistä ja kaikissa niissä on yhtä vähän järkeä.

Siteeraan yhden myöskin toisen kuuluisan runoilijan, Mæterlinck'in runoista, Se on samoin kuin edellinenkin, otettu aikakauskirjasta "Pan", 1895. N:o 2.

Quand il est sorti (J'entend la porte) Quand il est sorti Elle avait souri. Mais quand il rentra (J'entendis la lampe) Mais quand il rentra Une autre était là... Et j'ai vu la mort (J'entendis son âme) Et j'ai vu la mort Qui l'attend encore... On est venu dire (Mon enfant, j'ai peur) On est venu dire Qu'il allait partir... Ma lampe allumée (Mon enfant, j'ai peur) Ma lampe allumée Me suis approchée... A la première porte, (Mon enfant, j'ai peur) A la première porte, La flamme a tremblé... A la seconde porte (Mon enfant, j'ai peur) A la seconde porte, La flamme a parlé... A la troisième porte, (Mon enfant, j'ai peur) A la troisième porte, La lumière est morte... Et s'il revenait un jour Que faut'il lui dire? Dites lui qu'on l'attendit Jusqu'à s'en mourir... Et s'il interroge encore Sans me reconnaître Parlez lui comme une soeur, Il souffre peut-être... Et s'il demande où vous êtes Que faut'il répondre? Donnez lui mon anneau d'or Sans rien lui répondre... Et s'il veut savoir pourquoi La salle est déserte? Montrez lui la lampe éteinte Et la porte ouverte... Et s'il m'interroge alors Sur la dernière heure? Dites lui que j'ai souri De peur qu'il ne pleure...

Kukahan tässä runoelmassa oikeastaan menee ulos, kuka tulee, kuka kertoo, kuka kuolee.

Samanlaisia ovat kaikki niiden satojen runoilijain tuotteet, joista ylempänä mainitsin muutamia. Samallaisia kirjoittavat myöskin saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset. Tällaisista tuotteista painetaan jollei miljooneja, niin ainakin satoja-, muutamista kymmeniä tuhansia kappaleita. Näiden kirjojen latomiseen, painamiseen, sitomiseen vaaditaan miljoonia työpäiviä, yhtä paljon, luulen mä, kuin suuren pyramiidin rakentamiseen. Mutta eipä siinä kyllin. Sama on asian laita kaikkien muittenkin taiteiden alalla. Miljoonittain työpäiviä tuhlataan yhtä käsittämättömiin tuotteisiin maalaustaiteen, musiikin ja draaman alalla.

Tässä suhteessa ei maalaustaide suinkaan anna perään runoudelle, vaan vieläpä voittaakin sen. Otan tähän otteen erään taiteenystävän päiväkirjasta, joka v. 1894 kävi Pariisin näyttelyssä.

"Kävin tänään kolmessa taulunäyttelyssä: symbolistien, impressionistien ja ei-impressionistien. Tunnollisesti ja tarkkaan katselin tauluja, mutta jäin yhtä epätietoiseksi niiden suhteen, yhtä suuttuneeksi kuin ennenkin. Ensimmäisen näyttelyn, Camille Pissaron, taulut ovat vielä jotakuinkin ymmärrettäviä, vaikka niistä puuttuukin yhtä paljon taitavaa piirustusta, kuin sisältöäkin, ja vaikka niiden väritys onkin mitä kummallisin. Niiden piirustus on niin epämääräinen, että usein on mahdotointa käsittää minne päin käsi tahi pää on käännetty. Niiden sisältönä on suuremmaksi osaksi 'effets'. Effet de brouillard, Effet du soir, Soleil couchant. Muutamissa tauluissa on myöskin kuvioita, mutta sisällyksettömiä. Niiden väritys on suurimmaksi osaksi kirkkaan sininen tai kirkkaan viheriä. Jokaisessa taulussa on sitä paitsi oma perusvärinsä, jolla koko taulu on ikäänkuin pirskoitettu. Niinpä esim. hanhia vartioivan tytön perusvärinä on vert de gris ja kaikkialla on tämänvärisiä pilkkuja, kasvoissa, hiuksissa, käsissä ja vaatteissa, Saman näyttelyn muut taulut ovat impressionistien Puvis de Chavannen, Manet'in, Monet’in, Renoir'in ja Sisley'n y.m. Yksi niistä — en voinut saada selkoa nimestä — Redon, tahi mikä lienee ollutkaan — oli maalannut siniset, profiilista otetut, kasvot. Koko kasvoissa on ainoastaan sinistä väriä valkoisilla pilkuilla. Pissarrolta oli yksi akvarelli, kokoonpantu pisteistä. Etualalla on lehmä, joka on maalattu erivärisistä pisteistä. Yhteisväriä on mahdotoin huomata katseli sitten taulua läheltä tai kaukaa.

"Sieltä menin katsomaan symbolisteja. Kauvan katselin kysymättä mitään keltään ja koetin itse arvata taulujen ajatusta, — mutta se menee yli inhimillisen järjen. Ensinnä pisti silmääni sangen huonosti tehty — puinen 'haut-relief'. Se kuvasi alastonta naista, joka molemmin käsin pusertaa nännistään verta.

"Veri vuotaa maahan ja muodostuu vihdoin punasinerviksi kukiksi. Hiukset valuvat ensiksi alaspäin, sitten kohoutuvat ylöspäin ja muuttuvat puiksi. Vartalo on kokonaan maalattu keltaiseksi, hiukset ruskeiksi.

"Sitten taulu, joka kuvasi keltaiseksi maalattua merta. Merellä ajelehti laivan tai sydämen näköinen esine. Taivaanrannalla näkyvät kasvot profiilista keltaisine hiuksineen, jotka vähitellen muuttuvat mereksi, katoavat siihen. Muutamiin tauluihin on pantu väriä niin paksulti, että luulisi niitä melkein kuvanveistotuotteiksi. Kolmas taulu, johon käänsin huomioni oli vielä vähemmän ymmärrettävä. Siinä oli miehen profiili, jonka eteen oli kuvattu liekki; hiukset olivat mustat, ja kuvasivat — iilimatoja, kuten sittemmin sain tietää. Vihdoin kysyin eräältä siellä olevalta herrasmieheltä, mitä nämät taulut oikeastaan tarkoittivat. Hän selitti minulle, että relieffi on symbooli, joka kuvaa 'La Terre', keltaisella merellä ajelehtiva sydän on 'Illusion', ja mies iilimatoineen — 'Le mal'. Siellä oli myöskin impressionistisia tauluja: sangen alkuperäisesti piirustettuja kasvoja ja vartaloita, käsiin oli tavallisesti asetettu jonkunlainen kukka. Kaikki ovat ne yksitoikkoisia värityksensä puolesta ja huonosti piirustettuja. Piirteet ovat joko kerrassaan epämääräisiä, tahi leveitä mustia viivoja."

Näin oli asian laita v. 1894. Nykyään on tämä suunta taiteen alalla tullut vielä voimakkaammaksi. Sen edustajia ovat Böcklin, Stuck, Klinger, Sascha Schneider y.m.

Aivan samaa voi huomata draaman alalla. Välistä kuvataan arkitehtia, joka jostakin syystä ei ole pannut käytäntöön suuria aikeitaan ja sentähden kiipee rakentamansa talon katolle hypätäkseen sieltä suinpäin alas. Välistä taas esitetään lukijoille aivan käsittämätöin rotta-ämmä, joka yhtä käsittämättömistä syistä vie mukanaan runollisen pojan meren rannalle ja upottaa hänet, tahi sokeita, jotka istuen meren rannalla yhä toistavat yhtä ja samaa, tahi kello, joka putoo järveen ja siellä soi.

Sama on asian laita musiikinkin alalla, jonka kuitenkin, mielestäni, enemmän kuin muiden taiteiden pitäisi oleman kaikille ymmärrettävää.

Tunnettu, kuuluisa soittoniekka istuutuu pianon ääreen ja soittaa teille omien sanojensa mukaan juuri säveltämänsä sävellyksen tahi jonkun muun uuden taiteilijan teoksen. Te kuulette kummallisia, kovia ääniä ja ihmettelette sormien voimisteluharjoituksia. Selvästi huomaatte säveltäjän tahtovan vakuuttaa teitä, että hänen aikaan saamansa äänet kuvaavat — sielun runollisia pyrinnöitä. Te huomaatte kyllä hänen aikomuksensa, mutta teissä ei herää muuta kuin ikävän tunne. Soittaminen kestää kauvan tahi teistä ainakin siltä tuntuu, sillä te ette selvästi ymmärrä mitään ja teille vastoin tahtoanne johtuu mieleen A. Carr'in sanat: "Plus ça va vite, plus ça dure longtemps." Ja teille pälkähtää päähän, että tämä mahtaakin kaikki olla leikkiä, että soittaja kenties vaan tahtoo koetella teitä, että hän tahallaan koskettelee soittimia, ilman eroitusta, toivoen, että ylistäisitte häntä, vaan että hän rupeaakin yhtäkkiä nauramaan ja tunnustaa, että hän ainoastaan tahtoi teitä koetella. Mutta kun soitto vihdoin loppuu ja hiestynyt ja kiihtynyt, nähtävästi kiitosta odottava, soittoniekka nousee ylös, niin te huomaatte, että kaikki olikin täyttä totta.

Tämä tapahtuu kaikissa konserteissa, joissa soitetaan Lisztin, Wagnerin, Berlioz'in, Brahms'in ja Richard Straussin ja lukemattomien muiden kappaleita, jotka herkeämättä säveltelevät toisen oopperan toisensa perästä, toisen simfoniian toisensa jälkeen.

Sama on asian laita romaanin ja kertomuksen alalla, jossa pitäisi olla hyvin helppo lausua ajatuksensa selvästi.

Lukekaa Huysmens'in "Là bas" tahi Kipplingin kertomukset, Villier de l'Isle Adam'in "L'annonciateur", hänen "Contes cruels" nimisestä kokoelmastaan y.m., niin kaikki ne eivät ole teille ainoastaan "abscons " (uusien kirjailijain keksimä uusi sana), vaan myöskin kerrassaan käsittämättömiä sekä muotonsa, että sisältönsä puolesta. Tätä laatua on esim. hiljakkoin Revue blanche'ssa ilmestynyt E. Morel'in romaani "Terre Promise" ja suurin osa useista romaaneista. Kirjoitustapa on sangen sotkuista, tunteet ovat olevanaan yleviä, mutta mahdotointa on ymmärtää, mitä romaanissa oikeastaan tapahtuu.. Samallaista on koko nykyaikainen uusi taide.

Ihmiset, jotka elivät tämän vuosisadan alkupuoliskolla — jotka pitivät arvossa Göthe'ä, Schiller'iä, Musset'tä, Hugo'ta, Dickens'iä, Beethoven'ia, Chopin'ia, Rafael'ia, Vinci'ä, Michel-Angelo'a, De-Laroche'a, eivät ymmärrä mitään uusimmasta taiteesta. He pitävät usein sen tuotteet mauttomina ja järjettöminä eivätkä tahdo tietää niistä mitään. Mutta tällainen kanta uuden taiteen suhteen on aivan perusteeton. Sillä tämä taide voittaa yhä suurempaa alaa ja on jo saanut yhtä vahvan jalansijan yleisössä kuin romantismi 30:n luvulla. Sitä paitsi, jos me katsomme olevamme oikeutetut tällä tavoin tuomitsemaan uusimman taiteen, niin kutsutun dekadentismin, tuotteita, ainoastaan sentähden, ettemme niitä ymmärrä, täytyy meidän ottaa huomioon se seikka, että on tavattoman suuri joukko ihmisiä — koko työkansa ja monet muihinkin luokkiin kuuluvista, — jotka ymmärtävät aivan yhtä vähän niitä taiteen tuotteita, jotka me pidämme erinomaisina, nimittäin Göthe'n, Schillerin, Hugo'on runoja, Dickensin romaaneja, Beethoven'in ja Chopin'in musiikkia, Rafaelin, Michel-Angelo'n, Vinci'n y.m. tauluja.

Jos minä katson itseni oikeutetuksi luulemaan, että kansan suuri joukko ei ymmärrä eikä pidä siitä, jota minä pidän ehdottomasti hyvänä sentähden, että se on kehittymätön, niin minun täytyy myöntää, että itsekin voin olla ymmärtämättä ja pitämättä uuden taiteen tuotteista ainoastaan sentähden, etten ole kylliksi kehittynyt niitä ymmärtääkseni. Jos taas katson voivani sanoa, etten minä eikä suurin osa minun kanssani samanmielisistä ihmisistä ymmärrä uudenaikaisen taiteen tuotteita ainoastaan sentähden, ettei niissä ole mitään ymmärtämistä, sentähden että ne ovat huonoa taidetta, niin samallaisella oikeudella voi vielä suurempi enemmistö, koko työkansa, joka ei ymmärrä minun ihailemiani — taideteoksia, sanoa, että minun taiteeni on huonoa, ettei siinä ole mitään ymmärtämistä.

Erittäinkin selvästi huomasin, miten oikeudetonta on uuden-aikaisen taiteen tuomitseminen, kun kerran kuulin erään runoilijan, joka itse kirjoitteli käsittämättömiä runoja, nauravan käsittämätöntä musiikkia, ja kun eräs soittoniekka, joka sävelteli käsittämättömiä simfoniioja suurella itseluottamuksella pilkkasi hämäriä runoelmia. Minulla ei ole oikeutta tuomita uuden aikaista taidetta sentähden, etten minä, joka olen kasvatettu vuosisadan alkupuoliskolla, sitä ymmärrä, minä voin ainoastaan sanoa, etten sitä käsitä. Ainoa eroitus vanhan taiteen ja dekadentismin välillä on siinä, että edellistä ymmärtää vähän suurempi luku ihmisiä kuin jälkimmäistä.

Me ymmärrämme taidetta, johon olemme tottuneet, mutta emme käsitä taidetta, joka on vähemmän yleistä. Mutta tästä emme mitenkään voi tulla siihen johtopäätökseen, että minun hyväksymäni taide on oikeata, ja että se, jota minä en kykene käsittämään, on valheellista ja huonoa. Minä voin tehdä tästä ainoastaan sen johtopäätöksen, että taide, tultuaan yhä enemmän yksinomaiseksi, on samalla käynyt yhä käsittämättömämmäksi yhä suuremmalle ja suuremmalle ihmisjoukolle, joten sitä lopulta voivat ymmärtää ainoastaan muutamat valitut ja että näiden valittujenkin luku yhä vähenee.

Samalla kun yliluokkien taide on eronnut kansan taiteesta, on myöskin vakaantunut se luulo, että taide voi olla todellista, vaikka se onkin kansalle kokonaisuudessaan käsittämätöintä. Tällaisen luulon seurauksena oli välttämättä se mielipide, että taidetta voi ymmärtää ainoastaan pieni joukko valituita ja lopulta ainoastaan pari tai yksi niistä. Tämän mielipiteen lausuvatkin nykyiset taiteilijat suoraan julki: "Minä luon ja ymmärrän itseni, jollei joku muu minua ymmärrä, sitä pahempi hänelle."

Väite, että taide voi olla hyvää, ilman että suurin osa ihmisistä sitä ymmärtää, on siihen määrin perusteeton, — sen seuraukset siihen määrin vahingollisia itse taiteelle ja samalla niin yleinen, että on todellakin mahdotointa kyllin selvästi todistaa sen järjettömyyttä.

Sangen usein kuulee luulluista taideteoksista sanottavan, että ne ovat sangen hyviä, mutta että on hyvin vaikea niitä ymmärtää. Me olemme tottuneet tällaiseen arvosteluun. Mutta itse asiassa on mokoma arvostelu jostakin taideteoksesta, nimittäin, että se on hyvä, mutta käsittämätöin, aivan samaa kuin sanoa, että joku ruoka on hyvää mutta mahdotonta syödä. Voivathan tosin muutamat herkkusuut, joilla on pilaantunut maku, pitää mädäntyneestä juustosta ja pahentuneista pyistä, mutta leipä, hedelmät ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne miellyttävät ihmisiä yleensä. Sama on taiteen laita. Ainoastaan huono, pilaantunut taide voi olla käsittämätöntä, hyvää taidetta taas ymmärtävät kaikki.

Sanotaan, että suurin osa ihmisistä ei voi käsittää paraimpia taideteoksia, vaan että niiden ymmärtämiseen tarvitaan erityistä valmistusta. Mutta jos suurin osa yleisöä ei niitä ymmärrä, niin täytyisi sille selvittää, antaa sille ne tiedot, jotka käsittämiseen ovat välttämättömät. Mutta tällaisia tietoja ei ole olemassa, taideteoksia on mahdotoin selittää. Ne, jotka väittävät suurimman osan ihmisistä ei ymmärtävän hyviä taideteoksia, eivät sentähden voi antaa minkäänmoista selvitystä, vaan sanovat, että ymmärtämiseen vaaditaan, että yhä useammin luemme, näemme tai kuulemme jonkun taideteoksen. Mutta se ei ole selittämistä, vaan totuttamista. Totuttaa taas voi ihmisiä niihin tahansa, vieläpä huonoonkin. Samoin kuin voi ihmistä totuttaa pilaantuneesen ruokaan, viinaan, tupakkaan, ooppiumiin, samoin voi häntä myöskin totuttaa huonoon taiteeseen.

Sitä paitsi on mahdotointa sanoa, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole makua voidakseen arvostella taideteoksia. Suurin osa ihmisistä on ymmärtänyt ja ymmärtää sitä, jota mekin pidämme ylevänä taiteena. Taiteellisesti yksinkertaisia raamatun kertomuksia, evankeliumien vertauksia, kansan legendoja, satuja ja lauluja ymmärtävät kaikki. Miksi kansan enemmistö yht'äkkiä on kadottanut kykynsä ymmärtää meidän taidettamme?

Puheesta voi sanoa, että se on kaunis, mutta käsittämätöin niille, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jolla se on pidetty. Kiinankielinen puhe voi jäädä minulle käsittämättömäksi, jollen ymmärrä kiinankieltä, mutta taideteokset eroavat juuri siinä muista henkisen toiminnan tuotteista, että niiden kieli on kaikille ymmärrettävää, että ne vaikuttavat kaikkiin ilman eroitusta. Kiinalaisen kyyneleet ja nauru vaikuttavat minuun samoin kuin venäläisen nauru ja itku, samoin myöskin maalaustaide, musiikki ja runous, jos se on käännetty minulle ymmärrettävälle kielelle. Kirgiisiläiset ja jaappanilaiset laulut liikuttavat minua, tosin vähemmän kuin itse kirgiisiä tai jaappanilaista. Samoin vaikuttavat minuun myöskin jaappanilainen maalaus, intialainen arkkitehtuuri ja araabialainen satu. Jos jaappanilainen laulu ja kiinalainen romaani eivät minuun vaikuta, niin syynä on se, että tunnen ja olen tottunut ylevämpiin taiteen tuotteisiin, eikä siinä, etten ymmärtäisi laulua tai romaania. Suuret taideteokset ovat suuria juuri sentähden, että niitä voidaan ymmärtää. Kertomus Joosefista, kiinankielelle käännettynä, liikuttaa kiinalaista. Kertomus Sakia Munista taas liikuttaa meitä. Samoin myöskin rakennukset, taulut, kuvapatsaat, musiikki. Jos taide ei tee mitään vaikutusta katselijaan tai kuuntelijaan, niin se ei riipu heidän ymmärtämättömyydestään, vaan siitä, että se on huonoa taidetta tahi ei taidetta ollenkaan.

Taide on eroitettava järjen toiminnasta. Jälkimäinen vaatii valmistusta ja edellyttää määrätyitä tietoja (joten on mahdotointa opiskella trigonometriaa tuntematta geometriaa). Taide taas vaikuttaa ihmisiin riippumatta heidän sivistyskannastaan. Taulun, sävelten kauneus vaikuttaa kaikkiin ihmisiin, olkootpa sitten millä kehityskannalla tahansa.

Taiteen tarkoitus on juuri tehdä ymmärrettäväksi ja selväksi se, joka mietteiden muodossa voisi olla käsittämätöntä ja hämärää. Saatuamme kokea todellakin taiteellisen tunnelman näyttää meistä usein siltä, että jo ennen tiesimme saman asian, mutta emme kyenneet sitä julkilausumaan.

Sellaista on aina ollut hyvä, ylevä taide. Iliaadi ja Odysseia, kertomukset Iisakista, Jaakopista ja Joosefista, juutalaisten profeetat, psalmit, evankeliumien vertaukset, kertomus Sakia Munista — ilmituovat hyvin yleviä tunteita. Siitä huolimatta voivat niitä nykyään ymmärtää sekä sivistyneet että sivistymättömät, samoin kuin ne olivat käsitettäviä muinaisajan ihmisille, jotka olivat vielä vähemmän sivistyneitä kuin meidän aikamme työkansa. Sanotaan, ettei taidetta ymmärretä. Mutta jos taide on ihmisten uskonnollisesta vakaumuksesta lähtevien tunteiden tulkki, niin mitenkä voi olla käsittämätön tunne, joka perustuu uskontoon, ihmisen suhteeseen Jumalaan? Tällainen taide on aina ollut kaikille ymmärrettävää, sentähden että jokaisen ihmisen suhde Jumalaan on sama. Senvuoksi myöskin temppelit, niiden koristeet ja niissä lauletut laulut ovat kaikille käsitettävät. Esteenä ylevämpien, parempien tunteiden ymmärtämiselle ei ole, kuten raamatussakin on sanottu, opin ja kehityksen puute, vaan valheellinen oppi ja valheellinen kehitys. Hyvä ja ylevä taideteos voi todellakin olla käsittämätön oppineille, pilaantuneille ja kaikkea uskontoa vailla oleville ihmisille, vaan ei suinkaan yksinkertaiselle, turmeltumattomalle työkansalle. Sangen yleistähän on, että meidän piiriimme kuuluvat ihmiset ovat kykenemättömät ymmärtämään ylevämpiä uskonnollisia tunteita. Tunnen ihmisiä, jotka pitävät itseään oppineina, mutta jotka sanovat, etteivät voi ymmärtää runoutta, jonka sisältönä on lähimmäisenrakkaus, itsensäuhraavaisuus ja siveys.

Siis hyvä, ylevä, yleismaailmallinen ja uskonnollinen taide voi olla käsittämätöin ainoastaan muutamille turmeltuneille ihmisille.

Mahdotonta on, että taide olisi käsittämätöntä suurelle joukolle sentähden, että se on liian hyvää, kuten meidän aikamme taiteilijat tavallisesti sanovat. Pikemmin on oletettavissa, että suuri joukko ei ymmärrä taidetta senvuoksi, että se on huonoa, tahi ettei se ole taidetta ollenkaan. Sivistyneiden mielilauseena, jonka he niin naiivisti ovat itselleen omistaneet, on se, että voidaksemme nauttia taiteesta, meidän tulee ymmärtää sitä (joka oikeastaan ei ole muuta kuin tottumista siihen). Tämä on paraana todistuksena siitä, että tällä tavoin ymmärrettävä taide on joko hyvin huonoa, yksinomaista, tahi ei taidetta ollenkaan.

Sanotaan, että taiteen tuotteet eivät miellytä kansaa siitä syystä, ettei se kykene ymmärtämään niitä. Mutta jos taideteoksen tarkoituksena on herättää ihmisissä itse taiteilijan kokeman tunteen, niin miten voi puhua ymmärtämättömyydestä?

Kirjan lukeminen, taulun tai draaman näkeminen tai simfoniian kuuleminen ei rahvaanihmisessä herätä mitään tunteita muka sentähden, ettei hän kykene niitä ymmärtämään. Jollekin luvataan näyttää määrätty näytelmä, — mutta sisään tultuaan ei hän näe mitään. Hänelle vakuutetaan, ettei hänellä ole tällaisia näytelmiä varten tarpeeksi tottunut silmä. Hän kyllä tietää kykenevänsä näkemään mitä tahansa. Jos taas hän ei näe sitä, jota hänelle luvattiin näyttää, niin hän tekee siitä sen aivan oikean johtopäätöksen, että ne, jotka lupasivat näyttää hänelle näytelmän, eivät ole täyttäneet lupaustaan. Aivan samaan ja oikeaan johtopäätökseen tulee rahvaan ihminen meidän taiteemme tuotteiden suhteen, jotka eivät ole herättäneet hänessä mitään tunnetta. Me väitämme, että sellainen ihminen, jota meidän taiteemme ei liikuta, on vielä tyhmä. Mutta mokoma väite on sangen julkea ja todistaa meissä suurta itseluottamusta.

Voltaire sanoo, että "tous les genres sont bons, hors le genre ennuyeux"; vielä suuremmalla syyllä voi sanoa taiteesta, että tous les genres sont bons, hors celui qu'on ne conprend pas, tahi qui ne produit pas son effet, sillä mitä virkaa on esineellä, joka ei tee tehtäväänsä?

Jos myönnetään taiteen arvo sellaiselle, jota eivät ymmärrä tervejärkiset ihmiset, niin ei mikään estä mitä turmeltunutta ihmisjoukkoa tahansa luomasta tuotteita, jotka kyllä kutkuttavat heidän turmeltuneita tunteitaan, mutta jotka ovat aivan käsittämättömiä muille paitsi heille itselleen. Näin todella menettelevätkin nykyaikana niin kutsutut dekadentit.

Taiteen kulkemaa tietä voi verrata lävistäjään ympyrässä, joka yhä lyhenee, joten lopulta muodostuu piste, joka ei enään ole mikään ympyrä. Samoin on käynyt meidän aikamme taiteenkin.