X.

Korkeimpien luokkien epäusko on ollut syynä siihen, että heidän taiteensa on tullut köyhäksi sisällykseltään. Mutta sitä paitsi on se tullut yhä enemmän suljetuksi muilta ja samalla yhä monimutkaisemmaksi ja epäselvemmäksi.

Kun todellakin kansallinen taiteilija — jommoisia olivat kreikkalaiset taiteilijat ja juutalaiset profeetat — loi jotakin teosta, niin koetti hän lausua sanottavansa niin selvästi kuin mahdollista, siten että kaikki häntä ymmärtäisivät. Kun taiteilija taas kirjoitti jollekin pienelle piirille, joka eli erilaisissa olosuhteissa kuin muut, tahi jos hänen teoksensa tarkoitti ainoastaan yhtä henkilöä, paavia, kardinaalia, kuningasta, herttuaa, kuningatarta tahi kuninkaan rakastajatarta, niin koetti hän vaikuttaa ainoastaan näihin ihmisiin, jotka elivät määrätyissä, hänelle tunnetuissa olosuhteissa. Tästä oli tietysti seurauksena, että hänen teoksensa sisällön ymmärsivät ainoastaan nämät ihmiset vaan ei muut. Tässä tapauksessa voi taiteilija sanoa enemmän kuin tavallisesti, ja sitä paitsi oli tällaisella esittämistavalla hämäryytensä vuoksi erityinen viehätyksensä asian tunteville. Tämä hämärä esittämistapa tulee yhä enemmän käytäntöön ja on viime aikoina nähtävästi saavuttanut korkeimman kehitysasteensa, dekadenttien taiteessa, Nykyaikaisen taideteoksen, ollakseen runollisen, täytyy välttämättä olla hämärän ja yhteiselle kansalle käsittämättömän. Epätäsmäisyys, epämääräisyys ja esityksen rumuus luetaan sille ansioksi.

Theophile Gautier sanoo kuuluisan kirjansa "Fleurs du Mal'in" esipuheessa, että Baudelère vaati kaunopuheisuuden, intohimon ja oikeuden — "l'éloquence, la passion et la vérité calquée trop exactement" poistamista runoudesta niin paljon kuin mahdollista.

Tätä Baudelère ei ainoastaan vaatinut, vaan pani omissa teoksissaan mielipiteensä käytäntöön. Siten hänen runonsa ja vielä enemmän suorasanaiset kertomuksensa (Petits poèmes en prose) ovat siihen määrin hämäriä, että niiden sisällön ajatusta täytyy arvata, joka useimmissa tapauksissa on aivan mahdotointa.

Baudelèren seuraaja Verlaine, jota pidetään yhtä suurena runoilijana kuin edellistäkin, kirjoitti täydellisen "Art poétique", jossa hän antaa kirjailijoille seuraavia neuvoja:

De la musique avant toute chose, Et pour cela préfère l'Impair Plus vague et plus soluble dans l'air, Sans rien en lui qui pèse ou qui pose.

— — —

Il faut aussi que tu n'aille point Choisir tes mots sans quelque méprise: Rien de plus cher que la chanson grise Où l'Indécis au Précis se joint. — — — — —

Edelleen:

De la musique encore et toujours, Que ton vers soit la chose envolée, Qu'on sente qu'il fuit d'une âme en allée Vers d'autres cieux à d'autres amours.

— — —

Que ton vers soit la bonne aventure Eparse au vent crispé du matin, Qui va fleurant la menthe et le thym. Et tout le reste est littérature.

Mallarmé, jota pidetään kaikkein etevimpänä nuorista runoilijoista, sanoo suoraan, että runotuotteen viehätys on juuri sen ajatuksien arvaamisessa, runoudessa tulee aina olla arvoituksia:

"Je pense qu'il faut qu'il n'y ait qu'allusion. La contemplation des objets, l'image s'envolant des rêveries suscitées par eux, sont le chant: les Parnassiens, cux, prennent la chose entièrement et la montrent; par là ils manquent de mystère; ils retirent aux esprits cette joie délicieuse de croire qu' ils créent. Nommer un objet, c'est supprimer les trois quarts de la jouissance du poète qui est faite du bonheur de deviner peu à peu; le suggérer — voilà le rêve. C'est le parfait usage de ce mystère qui constitue le symbole: évoquer petit à petit un objet pour montrer un état d'âme, ou inversement, choisir un objet et en dégager un état d'âme par une série de déchiffrements.

"... Si un être d'une intelligence moyenne et d'une préparation littéraire insuffisante ouvre par hasard un livre ainsi fait et prétend en jouir, s'il y a malentendu, il faut remettre les choses à leur place. Il doit y avoir toujours énigme en poésie, et c'est le but de la littérature; il n'y en a pas d'autre, — d'évoquer les objets. (Enquête sur l'évolution littéraire, Jules Huret, p. 60—61)"

Minun mielestäni tulee runouden sisältää ainoastaan viittauksia.. Aiheiden tarkastaminen, näiden aiheiden herättämän kuvittelun synnyttämät kuvat ovat — laulua. Parnassit ottivat aineet semmoisinaan, silloin ei jäänyt mitään sijaa salaperäisyydelle, he ryöstivät ihmisiltä sen hurmaavan ilon, joka on siinä, että he ajattelevat, luovat. Esittää aiheen semmoisenaan on sama kuin hävittää 3/4 runoilijan tuottamasta nautinnosta, joka on arvaamisessa; mietteiden herättäminen on — runoilijan ideaali.

Tämän salaperäisyyden oikea käyttäminen on symbolismia: sieluntilan ilmaisemista jonkun aiheen kehittämisen kautta tahi aiheen valitsemista ja sieluntilan eroittamista siitä arvoituksien avulla. ...................................

Jos henkisesti tylsä tai kirjallisesti vähän kehittynyt ihminen sattumalta avaa tällaisen kirjan, niin syntyy väärinymmärrys, tulee asettaa asiat kunkin omalle paikalleen. Runoudessa täytyy aina olla arvoituksia, sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin kuvien luominen.

Epäselvyys on tullut uusien runoilijoiden uskonkappaleeksi, kuten ranskalainen kriitikko Doumic aivan oikein sanoo.

"Il serait temps aussi de finir, — sanoo hän, — avec cette fameuse théorie de l'obscurité que la nouvelle école a élevée en effet à la hauteur d'un dogme." ("Les jeunes" études et portraits par René Doumic).

Mutta tällaista mielipidettä eivät ole ainoastaan ranskalaiset kirjailijat.

Samoin ajattelevat ja toimivat kaikkien muittenkin kansojen runoilijat: saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset ja englantilaiset, samoin ajattelevat kaikki uuden ajan taiteilijat, maalarit ja kuvanveistäjät, samoin kuin muusikeritkin. Vedoten Nietzscheen ja Wagneriin, uuden ajan taiteilijat luulevat, ettei raa'an joukon tarvitse heitä ymmärtää. Heidän tulee muka herättää runollista tunnelmaa ainoastaan paraiten kasvatetuissa ihmisissä: "best nurtured men", kuten eräs englantilainen esteetikko sanoo.

Jottei väitteeni näyttäisi perusteettomilta, siteeraan ainakin muutamia kohtia niiden ranskalaisten runoilijain teoksista, jotka ovat käyneet tämän liikkeen etupäässä, ja niitä ei suinkaan ole vähän.

Valitsen juuri ranskalaisia kirjailijoita sentähden, että heidän teoksissaan selvemmin kuin muiden kuvastuu taiteen uusi suunta. Suurin osa eurooppalaisia jäljittelee heitä.

Mainitsen muutamia näistä runoilijoista. Paitsi sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet maineen, kuten Baudelère, Verlaine, mainitsen seuraavat: Jean Moreas, Charles Morrice, Henri de Régnier, Charles Vignier, Adrien Romaille, René Ghil, Maurice Maeterlinck, C. Albert Aurier, René de Goufmont, St. Paul, Roux le Magnifique, Georges Rodenbach, le comte Robert de Montesquiou, Fézansac, Nämät ovat kaikki symbolisteja ja dekadenteja. Maageista mainittakoot: Josephin Peladan, Paul Adam, Jules Bois, M. Papus y.m.

Paitsi näitä mainitsee Doumic kirjassaan vielä 141 runoilijaa.

Siteeraan muutamia otteita etevämpinä pidettyjen teoksista. Alan kaikkein etevimmästä, nimittäin Baudelère'ista, jota pidetään niin suurena, että hän kannattaisi muistopatsaan. Otan yhden runoista hänen kuuluisasta "Fleurs du Mal'istaan".