Part 11

Ihmisten ei käynyt kovinkaan huonosti, olihan heillä ollut kaksitoista tuntia aikaa korjata kimssunsa ja kamssunsa katon alle, ja muutamien talojen ja vajojen katot köytettiin lujasti köysillä kiinni. Kolmantena päivänä pahin oli ohi, meri vain meurusi ja myllersi väsymättömänä raivossaan, puolikuun pistäytyessä tuijottavan silmän lailla esiin pilvenriekaleiden lomasta. Myrskyvaroitusmerkki laskettiin mastosta.

Kului viikko, ennen kuin kalanpyynti pääsi uudelleen vauhtiin, mutta se oli osittain kalastajien oma syy. He näet etsivät kalaa vanhoilta paikoilta, mutta siellä ei ollut mitään; he etsivät kauempaa ei sielläkään mitään. Sitten he palasivat jälleen rannemmaksi, ja silloin he tavoittivat kalaparvet, kävi selville, että ne olivat painautuneet rannemmas rajumyrskyä pakoon. Parin viikon ajan oli sitten taas saalis mitä runsain, ja Edevart osti ostamistaan, kaksikillinkiset kasvoivat seteleiksi, ja seteleitä karttui hyvä alku lompakon täydeksi.

Pääsiäiseksi Karolus lähti venekuntineen kotiin; hän tahtoi käydä katsomassa, oliko hänen vaimonsa tullut paremmaksi. Joakim päätti käyttää oivallista tilaisuutta hyväkseen saadakseen sillinuottansa kotiin Länsivuono yli suuressa kahdeksanhangassa, ja Edevart lähetti hänen mukanaan isälle parin talarin verran kahdenkillingin rahoja. Voi sitä isää, joka ei juuri milloinkaan puhunut sanaakaan, mutta pudisti liikuttuneena päätään pienimmästäkin avustuksesta!

Mutta pääsiäinen meni menojaan, eikä Karolusta kuulunut takaisin eikä hänen venekuntaansakaan. Kalan pyynti oli alkanut uudelleen heti pyhien perästä, ja Edevart osti jälleen kalaa, mutta seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä Karolusta ei vieläkään näkynyt Skrovenissa Mitähän oli mahtanut tapahtua? Edevart sähkötti, mutta vastaus tuli vasta kymmenentenä päivänä pääsiäisestä, se oli Joakimilta, joka ilmoitti, että hän oli saanut apajaa silliparven Hommelvikenissä Poldenissa, oikein kauniit kaloja; parvi oli sangen suuri, pari ostajaa oli jo osunut paikalle, suoloja ja tynnyreitä oli tullut niin ikään, venekunta ei aikonut palata Skroveniin koko talvena. Ystävällinen tervehdys —

Samaisesta silliapajasta puhuttiin ja kirjoitetta kauempanakin, se oli kaitselmuksen tahto, se oli taivaan lahja ja merkkitapaus.

Se peijakkaan Joakim osasi totta tosiaan pitää silmänsä auki, nyt hän ei ajatellut mitään muuta kuin nuottaansa. Venekunnan kulkiessa kotimatkalla Hommelvikenin suun kohdalla hän näki lintuja ja pari valaan vesisuihkua tulossa maata kohti. Joakim oli ollut edellisenä vuonna sillinuotalla ja siis tunsi merkit, hän huusi Karolukselle, että nyt on pysähdyttävä. Karolus ei ollut aluksi halukas tottelemaan, hänellä oli kiire kotiin Ane Marian luo, mutta linnut ja valaat ovat sentään kovin lähellä jokaisen nordlandilaisen sydäntä. Karolus myöntyi. Neuvoteltiin siinä hetkinen, tässä oli nyt liikuttava liukkaasti. Miten he saivat käsiinsä Yterpoldenista nelihangan, miten kiinnitetyksi nuotan toisen köyden pään maalle kallionlohkareeseen sekä miten olivat juuri sopivassa hetkessä valmiina ottamaan parvea vastaan — sitä he itsekin ihmettelivät perästäpäin. Valaat ja linnut tulivat kovaa vauhtia maata kohti — etteivät vain menisi nuottaan! Joakim, nuotan omistaja ja nuottakunnan päällysmies, odotti ratkaisevaa hetkeä. Hän aikoi halkaista parven kahtia laajassa kaaressa ja vetää nuotan rannasta rantaan. Linnut olivat jo pään päällä, he olivat nyt silliparven keskellä. Soutakaa! komensi Joakim, ja kaikki miehet nykäisivät yht'aikaa airoillaan. Vesi oli sillejä sakeanaan, miehet soutivat melkein kuin kuivalla, vene uhkasi kaatua. Karoluksen mielestä oli tehty liian pieni mutka, hän olisi tahtonut vielä suuremman osan parvesta apajaan, mutta Joakim, nuottakunnan päällysmies, huusi ja viittoili: Rantaan päin taas, noin — suoraan eteenpäin — en minä huoli valaita apajaani! Oli todella ihme, kuinka kaikki sujui hyvin, parvi jakaantui sitä mukaa kuin nuotta halkaisi sen keskeltä kahtia, ja valaat seurasivat sitä haaraa, joka kampesi rannasta takaisin merelle. Kun nuotan toinen pää saatiin lahden toiseen rantaan kiinni, siinä oli varaa enää parin sylen verran.

Silliparvi oli siis saatu kierretyksi apajaan, mutta miehet uurastivat kuitenkin iltamyöhään asti varmistaakseen sitä kaikin tavoin. He tiesivät, että Hommelvikenissä oli sileä ja valkoinen pohja; pari paikkaa, mihin he pelkäsivät syntyneen aukon, he tarkastivat huolellisesti ja köyttivät nuotan köydet monin kerroin kiinni maalle, jottei parven raskas paino saisi sitä liikutetuksi paikoiltaan. Kun nyt nuotta vain kestäisi!

Apaja oli potkettu, venekuntaa oli kohdannut onnellinen sattuma, oikea onnenpotkaus. Sikäli kuin Karolus ja muut kokeneet miehet saattoivat päätellä, lienee tässäkin ollut sama siunattu pyörremyrsky vaikuttamassa, se kai juuri oli ajanut valaat ja sillit rantaan. Poldenissa ihmiset tiesivät kertoa myrskypäiviltä synkkiä, pelottavia tapauksia: taivaasta oli kuulunut sellaista pauhua ja heidän oli pitänyt kestää sellainen mylläkkä, ettei kukaan muistanut mokomaa: naisen ja hevosen, jotka olivat halkometsässä, myrsky oli paiskannut kumoon, tuolla oli katto, täällä kokonainen rakennus lentänyt mereen — ihmekö siis, että ihmiset itkien pysyttelivät kiinni toisissaan ja rukoilivat Jumalaa. Siitä ollenkaan puhumattakaan, että Ane Maria, joka jo ennestäänkin oli kuin löylyn lyömä, oli aivan menehtynyt ja painautunut vuoteeseen, side suullaan, ikään kuin olisi tahtonut estää itseään huutamasta.

Mutta tuskin hirmumyrsky oli ohi, ennen kuin ihmiset jo purivat luontonsa, tunsivatpa itsensä totisesti puolittain noloiksikin, kun olivat sillä tavalla itkeneet ja rukoilleet. Mutta ei siinä vielä kyllin: kun Karoluksen venekunnan miehet saapuivat kotiin vaatteet sillinsuomujen ryvettäminä ja kertoivat saaneensa suuren silliparven apajaan aivan Poldenin lähellä ja ansaitsevansa nyt suuret rahat — silloin koko köyhässä kylässä kaikkien mielet kirkastuivat, itse Ane Mariakin nousi vuoteesta, otti siteen pois suultaan ja oli jonkin aikaa melkein yhtä reipas ja virkeä kuin kaikki muutkin.

VIII

Silliapajaa uhkasi suuri vaara, kun talvi oli jo pitkälle kulunut, täytyi pitää kiirettä, ennen kuin silleihin tulisi eläviä, jota paitsi kalat eivät eläisi pitkääkään aikaa Hommelvikenissä tyhjästä.

Joakim juoksi yötä myöten kauppiaaseen — tämän piti sähköttää ja levittää tietoa tapahtumasta ja tilata suoloja ja astioita. Kauppias Gabrielsen oli äkeissään siitä, että hänet oli sivuutettu puheenjohtajan vaalissa, joten hän sanoa tokaisi: Mahdoit mennä uuden puheenjohtajan puheille? Mutta sitten he kumpikin naurahtivat mokomalle ajatukselle, ja lorun loppuna oli kuin olikin, että Gabrielsen otti huolekseen kaiken järjestämisen; oli kyllä yö, mutta sähkösanomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Jo toisena pääsiäispäivänä Hommelvikenissä oli pieni lastihöyry lastaamassa silliä, ja kolmantena päivänä tuli kaksi purjealusta.

Poldenilaisten pääsiäisenvietosta ei kannattanut puhua, ei joudettu kuorsaamaan eikä vetelehtimään eikä käymään kirkossa kuten tavallisesti, silliä perattiin ja suolattiin ja pantiin suolaveteen aamunsarastuksesta iltapimeään. Tuli useita laivoja peräkanaa, syntyi sellainen vilske ja vilinä, että se houkutteli paikalle väkeä naapurikylistäkin. Entä rahaa? Sitä tuli kuin satamalla, sitä tuli laivojen mukana, tuli sähkömääräyksinä ja postissa, Hommelvikenistä tuli kuuluisa paikka, jossa sillinperkaajia nukkui tuvat ja heinäladot täynnä, tuloja tipahteli kuin taivaasta, talonemäntä otti kaksi killinkiä yösijasta ja talon tytär oli melkein kihloissa kahden sillinperkaajan kanssa yhtaikaa, vaikka oli vasta kuudentoista.

Eikä kauppias Gabrielsen halunnut jättää käyttämättä moista paikkakunnan tavatonta nousua hyväkseen. Hän tuotti tavaroita laivanlastin toisensa perästä, mutta mikään ei tahtonut riittää, kaikki oli aina lopussa, ennen kuin seuraava laiva saapui, lopuksi hän lähetti vaimonsa Trondheimiin ja ostatti tällä oikein röykkiöittäin kankaita ja lasitavaroita ja makeisia, lattiamattoja, pitkiä piippuja ja silkkihuiveja; vieläpä viuluja ja posetiivejakin vaimo osti ja toi mukanaan kotiin. Ja tietenkin Gabrielsenin pikku kaupparakennus kävi aivan liian ahtaaksi, hänen täytyi rakentaa, etelästä tuli lankkuja ja lautoja ja puuseppiä, nämä tekivät työtä viikkokaupalla, pystyttivät rakennuksen, jollaisen omistamisesta Gabrielsen itse ei ollut osannut uneksiakaan. Siten jokainen edistysaskel toi aina mukanaan uuden. Kansa sai varoja ostaa kalliita kapineita ja pukeutua ulkomaisiin kankaisiin, joita Gabrielsen piti kaupan. Hänen palvelijattarensa Olga, jolla ennen oli ollut helmivyö, sai nyt kerrassaan pönkkähameen ja ostosukat; jäljitellystä astrakaaninnahasta tehdyt takit ja kanavalankaiset kirkkolapaset olivat viimeistä muotia, tøndeläinen hedelmäviini ei enää kelvannut, etelästä tuli viinejä laatikoissa, pullojen kupeissa komeilivat kullanväriset ja monenkirjavat nimiliput. Ennen vanhaan häät olivat olleet ainoat mainittavat juhlat, nyt ruvettiin viettämään myös ristiäisiä, lasten ripillepääsyä sekä peijaisia. Kauppias Gabrielsen seisoi mahtavana uudessa kaupassaan myyden noihin pitoihin auliisti ranskalaista Rochefort-juustoa ja tanskalaisia munia, muuttaen siten elintavat ylellisemmiksi laajalti koko ympäristössä.

Viikot kuluivat kuin siivillä, ja Joakim, nuotanomistaja ja nuottakunnan päällysmies, soi itselleen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän levon, muuten hän oli aina rehkimässä sillien kimpussa. Hän oli kuin luotu siihen hommaan, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, ja niin aika pääsi kulumaan kymmenenteen päivään pääsiäisestä, ennen kuin hän sai vastatuksi Edevartille. Hän oli niin nuori ja touhukas, sitä paitsi aivan kuin päästään pyörällä uudesta arvostaan. Tytöt alkoivat jo katsella häntä, vaikka hän olikin vasta viidentoista ja hänellä oli pisamainen naama, ei auttanut isien ja vanhojen miestenkään muu kuin totella hänen määräyksiään. Hän oli saanut hartioilleen aikuisen miehen takin se oli liian suuri verrattuna pienenpojan housuihin, joiden lahkeet olivat kovin lyhyet — mutta moisista pikku seikoista viisi! Hän myi sillejään — pysytellen joka hetki valppaana ja varuillaan. Lopulta hänen täytyi kyllä hiukan helpottaa hintaa, se on totta, mutta hän oli koko mestari luvunlaskussa ja kirjoittamisessa, eikä juuri kukaan pystynyt sanottavasti vetämään häntä nenästä Omituista! Oliko tuo sama Joakim, joka vielä vuosi sitten juoksenteli pahaisena räkänokkana pudotellen yhtä myötäänsä hampaitaan! Jumalan avulla hänestä oli paisunut koko seudun ihmeidentekijä, joka talosta oli joka henki hänen palveluksessaan, hänen omatkin pikkusiskonsa perkasivat ja suolasivat sillejä ansaiten rahaa vaikkei heidän nenänsä kunnolleen ylettänyt sillitynnyrin reunaan asti. Joakim poika oli Jumalan avulla luonut kaikille suuren ajan, oikein kultakauden — ikävä vain, että hänen äitinsä virui yhä tautivuoteellaan tuskissaan, kuoleman aina vain odotuttaessa itseään.

Viimeisiin silleihin — niitä ei ollutkaan enää paljon jäljellä — tuli eläviä. Muuta ei voinut odottaakaan, kevätaurinko paahtoi kuumasti ja lumi suli, oli huhtikuun viimeinen päivä. Joakim myi nyt silliä öljyksi, antoi poldenilaisten käyttää silliä karjanrehuksi, se oli oikea taivaan lahja pahimman rehunpuutteen aikana. Elukat seisoivat silleissä korviaan myöten, maito maistui sillille, sianliha maistui sillille, kauppias Gabrielsenilla oli kanoja, ja niiden munatkin maistuivat sillille. Lopuksi nuotta puhdistettiin viimeisistä siihen tarttuneista kaloista, jotka käytettiin lannoitusaineeksi pelloille.

Kaiken kaikkiaan komeaa aikaa, kulta-aikaa. Hommelviken oli jälleen tyhjä ja autio, mutta ei haittaa, sillä nyt Edevart tuli jahteineen ja heitti ankkurin Poldenin rantaan.

Edevart tuli liian myöhään, hänen ei ollut suotu ilahuttaa äitiään hienolla villaröijyllä ja hameella; jos hän olisi tullut kahta päivää aikaisemmin, äiti olisi vielä jaksanut katsella hänen lahjojaan kuin jostakin kaukaa ja hymyillä, hymyillä äärettömän lempeästi pojalleen viimeisen kerran. Siinä Edevart nyt seisoi lahjoineen, aivan kuin tyhjin käsin, hän tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, kun oli viivytellyt niin kauan. Muutamilla lämpimillä vaatekappaleilla hänen olisi kukaties onnistunut pelastaa äidin henki, mutta hänhän oli tuhlannut Bergenistä ostetut lahjat Fosenlandetissa lemmenhurmassaan. Olisi edes korjannut sen Trondheimissa lähettämällä kotiin suuren vaatemytyn tai pikemminkin laatikon — olihan asia aina silloin tällöin muistunut hänen mieleensä, mutta lopuksi kuitenkin unohtunut.

Edevart antoi pikkutytöille kengät ja muut ostamansa pikkuesineet, kyllähän ne olivat kovin koreat ja ilahuttivat heitä, mutta sittenkin — sittenkin hän tuli siinäkin liian myöhään. Nythän pikkutytöt olivat itse ansainneet rahaa, niin että saattoivat ostaa kengät ja muuta pientä kauppias Gabrielseniltä, ja niin he olivat todella tehneetkin. He eivät juoksennelleet enää kaula paljaana, ei, heillä oli pieni huivi kaulassa, totta tosiaan pienoinen sininen silkkiliina — mitäpä he siis Edevart veljen sinisellä silkkiliinalla? Olisi edes ollut punainen! Niin, mutta minunpa on ostettu kaupungista! koetti Edevart selittää. Ja epätoivoissaan, vimmoissaan hän sanoa sinkautti: Odottakaahan, on minulla vielä muutakin! Hänen mieleensä johtui pieni kultamedaljonki, senkin hän oli tahtonut tuhlata, sekään ei olisi jäänyt hänelle, mutta Lovise Magrete ei ollut uskaltanut ottaa sitä vastaan. Tämä on sinulle! hän sanoi siskoksista vanhemmalle. Nyt tytön silmät alkoivat loistaa ja suupielet värähtivät. Oih! Toinenkin sisar oli siinä saapuvilla, puhui hänkin iloisia sanoja, mutta suupielet eivät värähdelleet. Edevart otti sormestaan käärmesormuksen ja pisti sen nuoremman käteen: Tuo on sinulle! Pikku ihmisenalku joutui päästään pyörälle: kolminkertainen sormus, jossa oli käärmeenpää ja joka oli kultaa! Mutta mihin hän voisi sitä käyttää? Voit pitää sitä nauhassa rinnallasi, neuvoi veli ja lisäsi, niinkuin olisi arvellut Augustin samanlaisessa tapauksessa lisäävän: Venäjänmaalla on sellainen tapa. Oh! ihastelivat sisaret. Edevart huomasi, että jotakin oli sentään hiukan vinossa, minkä vuoksi hän lisäsi: Mutta jos kuitenkin mieluummin pitäisit sitä sormessasi, ei tarvitse muuta kuin painaa sitä hiukan kokoon, noin, niin silloin siitä tulee kaiken kukkuraksi neljä sormusta! Sisaret katsoivat jännittyneinä, kuinka hän puristi sormusta kokoon, koettivat sitä, nii-in, siitä tuli todellakin melkein neljä sormusta ja se peitti hentoisen sorminivelen melkein kokonaan, mutta sormus oli yhäkin liian väljä. Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että teidän on vaihdettava, hän sanoi siskoksille. Ja nämä tekivät kuten veli sanoi.

Mutta hänen lahjansa olivat kuitenkin tavallaan epäonnistuneet; ainoa, mikä lankesi todella hyvään maahan oli pari uutta talaria isälle entisten lisäksi. Ne tulivat kuin tilauksesta, hautajaiset tulivat maksamaan, pappi otti talarin siitä hyvästä, että tuli ruumista vastaan kirkkomaan portille saakka ja saattoi sen hautaan, lisäksi talarin ruumispuheesta. Joakim muuten pyysi saada maksaa kaiken.

Lorun loppuna oli kuitenkin, että Edevart oli tullut takaisin kotiin, mutta hänet oli ikään kuin torjuttu luota Hän ei tavannut enää entistä sydämellisyyttä, kodikkuus oli tiessään, viattomuus ja yksinkertaisuus käyneet harvinaisemmiksi, koko ajatustapa muuttunut. Kyllähän pikku tytöt olivat loppujen lopuksi sydämestään iloissaan kultakoruistaan, sitä nyt vielä olisi puuttunut! Mutta he olivat kiittäneet ojentamatta hänelle kättään. Niin he tekivät aina ennen, ojensivat hänelle pikku kätösensä, niin että vesi pyrki silmiin, mutta nyt vain kiittivät. Mutta isä kiitti talareistaan kädestä pitäen, hän oli vanha ja turmeltumaton, hän ei kylläkään saanut mitään, mutta oli liikuttunut, kiitti kädestä pitäen. Ei, jotakin oli vinossa. Edevart sanoi Joakimille: Minusta näyttää siltä kuin olisit turmellut koko kylän sillä sillinsaaliillasi! Asia oli näet siten, ettei kukaan koko kylässä tuntunut enää välittävän kalankuivuusta saatavasta ansiosta. Ei, täällä oli totuttu parempaan, silleistä oli ansaittu toista vertaa enemmän.

Kun Edevart halusi saada kalalastinsa peratuksi, vaativat Karolus ja muutkin korkeampaa palkkaa. Mutta palkoistahan sovittiin jo Skrovenissa, huomautti Edevart siihen. — Niin kyllä, mutta nytpä olikin tullut toinen aika, miehet vastasivat mahtavasti. He vaativat sitä paitsi suurempaa vuokraa kalankuivauskallioista, koska kerran oli tullut toiset ajat. Edevart uhkasi purjehtia jahteineen tiehensä. Niin minne sitten? ihmiset kysyivät, he näet tiesivät kaikkien lähiseudun kuivauskallioiden olevan jo muiden hallussa. Etelään päin. — Kuten tahdot! Poldenilaiset olivat käyneet merkillisen suurellisiksi ja mahtaviksi. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan että saisivat lepäillä kesäkauden koskematta kädelläänkään mihinkään, varsinkaan ei Joakim eivätkä hänen nuottakuntansa miehet tuntuneet välittävän kalankuivuusta vähääkään. Edevartin täytyi siis sähköttää laivanvarustajalleen, pitikö hänen lähteä etelämmäs, mutta Knoff vastasi, että etelässä oli kaikki kuivauskalliot jo vuokrattu, mutta jätti asian muuten Edevartin ratkaistavaksi. Lorun lopuksi _Herminen_ täytyi kuin täytyikin maksaa Poldenissa vähän enemmän sekä päiväpalkkaa että kallioiden vuokraa, muuten Edevart olisi ehkä jäänyt kuljeksimaan jahteineen ja kaloineen pääsemättä lastiaan kuivaamaan.

Ei. Polden ja lähiseudut eivät olleet enää samat kuin ennen, sinne oli tullut uusi, outo henki. Joakimilla itsellään oli ollut aivan liian paljon onnea eikä hän pystynyt kunnolla sitä kestämään. Edevart tarjosi hänelle merimiehen paikan jahdissaan, hän oli lähettänyt kummatkin fosenilaiset kotiinsa, joten hän siis tarvitsi miehen. Hän sanoi: Saat samanlaisen paikan kuin minulla oli Augustin matkassa _Lokissa_. Ei kiitos, Joakim kiitti kunniasta, poika oli päässyt makeanleivän päivien makuun ja tottunut olemaan nuottakunnan päällysmiehenä ja pyydystämään silliparvia, ja nyt kesällä hän aikoi suunnata matkansa Vesteraaleniin samassa tarkoituksessa, oli hankkinut oman nuottaveneen ja varustanut sen täyteen kuntoon. Edevartia tämä veli pyrki väkisinkin kiukuttamaan, mokomakin pikkuvanha villivarsa, joka yritti olla aikamiestä. Paljonko sinulla on rahoja jäljellä? — Joakim sanoi sen. — Sitten on parasta, että minä otan ne omaan talteeni. — Niinpä kyllä, Joakim luovutti hänelle kaiken, mikä suinkin liikeni, vaikka mieluimmin olisi pitänyt ne omaa taskuaan pullistamassa, Herra nähköön! Mutta Edevart oli kuitenkin kaikitenkin isoveli, joka oli käynyt Bergenissä ja vaikka missä asti, ja nuottakin oli häneltä saatu.

Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.

Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain, kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta; ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.

Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida. Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.

Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi, nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan, kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja _Hermine_ huosittiin ja pestiin puhtaaksi.

Nyt siis alkoi yleinen kalankuivaus, ja miesväkeä näkyi kallioilla yhä vähemmän, työ jäi naisten ja lasten huoleksi; Edevartinkin pikku siskot olivat mukana. Hän oli aikonut raaputtaa jahdin puhtaaksi ja maalata sen uudelleen, mutta siitä tuumasta oli luovuttava, tärkeämpää oli saada kalat kuivatuksi; aina hän saisi jonkun laittamaan ruokaa, mutta mitäpä siitäkään, kyllä hän eli kuivalla ruoalla ja kahvilla eikä huolinut valitella. Tietysti siinä hiukan laihtui, eikä hän hymyillyt usein, vain silloin kun ei voinut olla muutenkaan, mutta hänelle ei ollut suinkaan vahingoksi, että koetti pysytellä vakavana miehenä. Hänen hartioillaan lepäsi suuri vastuu, hänellä oli lasti hoideltavana, koko hänen tietonsa kalankuivauksesta olivat peräisin menneeltä kesältä, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä Augustin kanssa, sen enempää kokemusta hänellä ei ollut, mutta siinäkin oli joka tapauksessa hyvä perustus, eikä hän säästänyt itseään opetellessaan lisää. Monet yön hetket Edevart makasi valveilla, mutta kuitenkin hän oli sunnuntaisinkin maissa katsomassa, ettei kaloille päässyt tapahtumaan mitään.

Nuottakunta oli lähtenyt matkaan umpimähkään, kun ei ollut kuulunut mitään tietoja silliparvista. Niin, Karolus saattoi huoleti jättää vaimonsa yksin kotiin, tämä oli voittanut sairautensa, söi ja nukkui hyvin; oli tullut kevät, valoisat päivät, rahaa oli virrannut taloon, Ane Maria oli jälleen nuori ja kukkea, niin, oli jo käynyt kauppiaassakin ostamassa koreita vaatteita. Häntä veti kuivauskallioille, ei siksi että hänen olisi tarvinnut tulla sinne, mutta vain sen vuoksi, että olisi saanut olla ihmisten ilmoilla, hän ei halunnut pysytellä muista erillään. Ja hän oli käynyt taas viime viikkoina oikein kauniiksi ja oli aina suu messingillä ja ystävällinen, hymyili vain sävyisästi ja ymmärtävästi, kun toiset tulivat laskeneeksi hieman karkeaa pilaa. Hän oli kai jälleen aivan terve.

Nyt tapahtui jotakin. Ei mitään merkillistä, vain sellaista pientä.

Kuivauskallioille ilmestyi vanha eukko, Ragnan isoäiti, oli jo vanha mummo ja hänellä oli kumman pienet kasvot ja pienet kädet Ragna oli kasvanut ja varttunut hänen kodissaan. Vanhasta isoäidistä ei juuri ollut enää työhön ei hän ollut edellisenäkään kesänä ollut mukana, mutta tänä vuonna, jolloin siis oli yhäkin vanhempi, hän kerran aamulla köpitti kallioille, ja siellä hän seisoi virkkamatta halkaistua sanaa. Niin, hän sai kyllä työtä, Edevart varasi hänelle kaikkein helpointa ja keveintä hommaa.

Kerran Edevart kysyi mummolta:

Miksi ei Ragna tule tänne?

Ei Ragna tule; muuta ei vanhus vastannut.

Onko hän sairaana? Eikö hän ole kotona?

Kyllä hän oli kotona.

Kun ei saanut sen parempaa vastausta, Edevart virkkoi: Niin, minä vain ajattelin, että olisihan hän voinut olla täällä missä muutkin.

Ei. Mummo pudisti päätään.

Ragnan asiat eivät varmaankaan olleet oikein, Herra nähköön. Mutta Edevartilla oli itsellään liiaksikin vakavaa ajattelemista, joten hän ei tullut tiedustaneeksi sen enempää.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Edevart oli, kuten tavallista, soutanut maihin katsomaan kalojaan. Häntä vastaan näytti tulevan Poldenin ympäri kylästä yksinäinen naisihminen, oli kävellyt, tehnyt pitkän kierroksen. Minusta näyttää ihan kuin tuo olisi Ragna? Edevart tuumi mielessään, varmasti se on Ragna! Edevart oli ollut häneen rakastunut, Ragna oli aikoinaan koko koulun sievin tyttö, ja tuossa hän nyt oli tulossa. Edevart oli katselevinaan kaloja, jottei näyttäisi siltä kuin hän seisoisi siinä kurkistelemassa, mutta kun nainen oli tullut kohdalle, hän sanoi: No, mutta — sinäkö siinä olet?

Oi nuoruus! — Kummatkin lehahtivat polttavan punaisiksi.

Ragna piti kasvonsa enimmäkseen poispäin käännettyinä, mutta Edevart huomasi tämän tietävän, että hän oli kysellyt häntä eilen. Kun molemmatkin tunsivat itsensä noin hämillisiksi, Edevart yhtäkkiä pyysi tulijaa, laivurien tapaan kerskaten, pistäytymään hänen laivassaan: Voit vaikka keittää kahvia meille molemmille! Ragna kielteli: Ei, hän oli vain huvikseen pistäytynyt hiukan verryttelemässä jalkojaan, koska kerran oli sunnuntai, hän ei ollut kunnollisissa pukimissakaan. Edevart tuijotti tyttöön hölmistyneenä: Oliko Ragna tullut hulluksi, eikö hän muka ollut kunnollisissa pukimissa? — Ei, Ragna vastasi. — Edevart huomasi varmaan, minkä vuoksi toinen kieltäytyi, ja virkkoi hiljaa, että hänellä oli jahdissa kovin huono olo, kahvin tippaakaan hän ei ollut vielä saanut suuhunsa, vaikka oli sunnuntaipäivä. — Se vaikutti, Ragnan näytti käyvän häntä sääli, niin että hän virkkoi: Voi raukkaa — no niin, jospa sitten —

Edevart souti Ragnan kanssa jahtiin. Tämä kiipesi puoleen ja toiseen heiluvia nuoraportaita hieman kömpelösti, mutta pääsi sentään lopulta kannelle ja odotti, kunnes Edevart oli sitonut veneen kiinni. Tämä näytti vieraalleen koko aluksen ja rupesi sitten tekemään tulta. Ei, minunhan se oli määrä tehdä! huomautti Ragna yrittäen laskea leikkiä, mutta istuutui sitten puulaatikon reunalle antaen Edevartin hoitaa sen asian.

Kyllä Edevart huomasi Ragnassa tapahtuneen muutoksen, sen syystä oli mahdoton erehtyä. Surullisinta oli kuitenkin, että tytön pienet, sievät kasvot olivat käyneet kovin vieraiksi, karkeiksi, tuho oli tehnyt niissä hävitystyötään.

Ei, nyt sinun on jauhettava kahvia! Edevart virkkoi antaen kahvimyllyn Ragnalle. Siinä minä olen ihan typerä.

Silloin Ragna hymyili. Ajatella, että hän osasi vielä hymyillä! Edevart katsoi häneen: totta tosiaan noissa hymyilevissä silmissä oli jotakin, joka hiukan muistutti entisiä aikoja. Edevart tahtoi auttaa enemmänkin, jottei hänen käyntinsä aluksessa olisi jäänyt turhaksi, ja virkkoi: Asia on niinkuin minä sanon, kahvia jauhaessani saan enemmän kuin puolet syliini.

Ragna hymyili taas hiukan ja näytti, miten piti painaa polvea laatikkoa vasten, ettei se päässyt ruiskahtamaan auki, ja Edevart oli kovin kiitollinen opetuksesta ja lupasi painaa sen visusti mieleensä. Ragna kysyi, oliko Edevartilla kermaa; sitä ei ollut kylläkään, mutta siirappia oli, jos Ragna tahtoisi. Kiitos, kyllä!

He joivat kahvit aluksen kannella, haukaten rinkilää voin kera. Kuinka hyvältä se maistuikaan, virkkoi Ragna kiitollisena. Mutta ryypystä hän ei huolinut.

Kahvi virkisti heitä kumpaakin, he kävivät puheliaammiksi. He eivät kylläkään olleet niinkuin ennen, kaukana siitä, kumpikin oli suuresti muuttunut, he olivat olleet mukana elämässä. Edevart oli rakastanut Ragnaa koulussa ja sitten myöhemminkin, mutta se ei kai tainnut olla vakavampaa, tuollaista lapsellista kiintymystä vain, nyt he istuivat täällä yhdessä, mitäpä Edevartiin kuului, mitä vaiheita Ragnalla oli ollut, hän tahtoi vain säästää tyttöä eikä johtaa puhetta niihin asioihin.

Etkö tahdo käydä sisään?

Kyllä, kyllä Ragna tuli mukaan. Hänelle ei siinä ollut pienintäkään vaaraa enempää kuin Edevartillekaan. Nykyisessä tilassaan Ragna ei voinut houkuttaa ketään.

Ragna istahti piskuisen kajuutan penkille. Tuossa oli vuode, tuossa pöytä, tuossa uuni, tuossa seinäkaappi — muutapa siellä ei ollutkaan.

Nyt minä otan ryypyn, otitpa sinä tai olit ottamatta! virkkoi Edevart ollen olevinaan kovin roimaa miestä ja ottaen esiin pullon ja lasin. Ragnakin maistoi tilkkasen mietoa viinaa, eikä se näyttänyt maistuvan hänestä ollenkaan hullummalta. He puhelivat sitten hetkisen, eivät kuitenkaan mistään erikoisista asioista. Mitenhän kaikki on oikein käynytkään? Edevart tuumi itsekseen. Ragna kysyi, mitä kello oli, ja Edevart vastasi. Mutta nyt hän voisi viipyä hetkisen, että laittaisi päivällistä, ehdotti laivuri Edevart. Tyttö hymyili, pudisti päätään moiselle ahneudelle ja kysyi oliko hänen taas nälkä. — Ei juuri nälkäkään, mutta keittäminen veisi aikaa. — Mitä pitäisi päivälliseksi olla? — Tavallista merimiehen ruokaa, herneitä, lihaa ja silavaa.

Yhtäkkiä Ragnan voimat näyttivät pettävän, hän ei jaksanut enää salata asiaansa, vaan aivan parahti: Kuule, sano, mitä minun on tehtävä?

Kuinka niin?

Näethän sinä, miten asiani ovat, ja saan yksin kantaa häpeäni.

Edevart huomasi nyt toisen vihdoinkin päässeen asiaansa, mutta ei halunnut kuulla enempää, vaan vastasi kömpelösti: Mitä sinä oikein puhut? Etkö maininnut jotakin Drammenista?

Ragnan oli siis pakko jatkaa: Hän ei tahdo tietää minusta mitään, nauraa vain koko jutulle.

Kun Edevart huomasi, ettei tässä enää voinut kierrellä, hän kysyi suoraan: Kuka se mies on?

Se laivuri, tiedäthän.

Laivuri?! Ei, en minä tiedä.

Se menneenkesäinen laivuri. Silloin, kun yllätit meidät pensaikosta.

Edevart virkkoi mietteissään: Ei, ei se voi olla hän.