Part 16

Sovittiin niin, että Edevart lähtee Lofooteille kalaan Karoluksen kahdeksan hangalla ja hänen tamineissaan. Karolus suostui siihen, hän oli jo muuttunut sen verran viisaammaksi, että ymmärsi kaiken puhutun sanan, jopa vähän enemmänkin: niinpä hän varmasti huomasi miesten epäilevän häntä, sen vuoksi hän oli olevinaan kuin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että sai jäädä kauniisti kotiin veneensä ja varuksiensa ollessa ansiomatkalla, niin, hänestä tuli lopulta oikein helkkarin viisas mies, hän selitti, ettei kunnan asioilta jäänyt aikaakaan kalastusmatkalle lähtöön. Siitä hetkestä hän istui uskollisesti tavailemassa arkistoa ja asiakirjoja, osoittamatta millään tavoin aikovansa repiä ainoaakaan paperia palasiksi.

Edevart ei ollut tyytyväinen asioiden menoon, ei sinnepäinkään, hänestä ei tullut, kun oli lähdettävä toisen miehen veneessä ja varuksissa, juuri tavallista palkkalaista kummempi, se vain oli erona, että hän oli päällysmies, mutta mitäpä se merkitsi miehelle, joka jo oli ollut laivurina? Mutta eipä ollut valinnan varaa. Jos kalastus onnistui hyvin, hän ansaitsisi hyvät rahat tälläkin tavoin, ja hänhän tarvitsi välttämättä rahaa, oli ruvennut hautomaan omaa suunnitelmaansa.

Ei hänen suunnitelmansa ollut suuri eikä merkillinen, mutta hänen oli päästävä pois Poldenista. Johonkin parempaanko? Niin, Herra tiesi, ehkä johonkin parempaan. Täällä ei voinut enää olla.

Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan, köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa, Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä! Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään, kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt, miten saada evästä Lofootein matkalle.

Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen. Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään, mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada niitä irti juuri sillä hetkellä.

Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei tarvitse tietää.

Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri, kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli Doppen, sellainen eriskummainen nimi —

Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä, kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.

Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!

Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?

Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta. Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?

Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.

Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle! Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan: Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista, matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee, mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.

Joakim: Mihin sitten aiot?

Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —

Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa? Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta — kuin jokin toinenkin... kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin, hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista, tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?

Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton ja päästään pyörällä —

Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.

Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti hurjasti vanhukseen.

Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani takaisin hän istui tuolla tavalla.

Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen, melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa vainaja.

En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.

Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis, kasvot olivat kuin kirkastuneet.

Ragna hoivaili kuollutta hellin käsin, painoi tämän silmät umpeen ja sitoi leuan kiinni, jottei suu olisi jäänyt ammolleen. Lopuksi hän heitti kuolleen kasvoille huivin. Heidän lähtiessään tuvasta Ragna kaasi purtilon kumolleen oven eteen kuten vanha tapa vaati.

Niin siis Ragna oli koditon, hänen oli lähdettävä Edevartin mukaan tämän kotiin.

Heidän asuessaan saman katon alla ennen kuin isoäiti oli saatu hautaan ja ennen kuin Edevartin oli lähdettävä Lofooteille, Edevart puhutteli tyttöä muutaman kerran. Hän oli panevinaan merkille, että tämä loi silloin tällöin häneen silmäyksiä, mutta kun hänellä ei ollut mitään annettavaa, tyttö näytti aina suuttuvan, niin että lähti tiehensä. Ja sitten päivänä muutamana Ragna kertoi Teodorin pyytäneen häntä vaimokseen.

Mitä ihmettä? huudahti Edevart ällistyneenä.

Niin, Teodor oli puhunut siitä monta kertaa, ja nyt jouluna Ragna oli antanut myöntävän vastauksen.

Tunsiko Edevart mustasukkaisuuden tapaista? Vieläkö hänen lapsenrakkautensa oli hengissä? Teodor, jolla on kohju! hän virkkoi lopuksi.

Niin olen kuullut sanottavan, virkkoi tyttö. En tiedä, mitä se merkitsee.

Ei Edevartkaan tiennyt sitä tarkkaan, mutta jotakin hullua se varmasti oli.

Ei se tule kuuloon, virkkoi Ragna kärsivällisesti. Ei minulla ole ketään muutakaan, keneen turvautua.

Terve menoa! Niin August olisi sanonut, valmiina odottamaan seuraavaa seikkailua. Mutta Edevart sanoi: Tämä oli kaikkein pahinta mitä olen kuullut.

Kuinka niin?

Edevart ponnahti kiivaasti pystyyn kuin valmiina lähtemään, tiuskaten vastaukseksi: Ei, siitä minä vähät. Tee kuten tahdot!

En voi asua tuvassa yksin, lausui tyttö alakuloisesti..

Mieluummin siis heität itsesi pois?

Ragna ei tiennyt, mitä siihen vastata. Olihan toki hyvä alku, kun oli isoäidin tupa, ja kai Teodorissa oli leipäkannikan ansaitsijaa sen verran kuin jossakussa toisessakin. Eikä ollut luonnostaan paha mies, sitä ei käynyt sanominen.

No niin! Edevart oli raivoissaan. Koska asia kerran on niin, että olet häneen rakastunut, niin ota pois hänet kohjuineen päivineen! Siitä minä viisi! — Varmasti Edevart oli mustasukkainen, eikä hänessä ollut miestä sitä salaamaankaan. Kun hän itse huomasi sen, hän koetti pakottautua hymyilemään ja näyttämään ylimieliseltä, mutta se ei onnistunut, hänen suunsa vääntyi irvistykseen, hänen sisässään kuohui. Ajatella, että Teodor — no niin, vakka kantensa valitsee. Ja yhtäkkiä hänessä heräsi halu loukata ja rangaista tyttöä, ja hän rupesi kyselemään lapsesta — siitä lapsesta, jonka Ragna oli saanut pensaikossa, tokko hän sitä enää muistikaan? Hyvä! Mutta eikö asia ollut niin, että isoäiti kuristi sen kuoliaaksi?

Ragna änkytti kalpeana kuin kuolema: Mitä sinä puhut?

Että isoäitisi kuristi sinun lapsesi kuoliaaksi.

Ei! Ei! Se ei ole — siitä en tiedä mitään.

Sinä siis olet ainoa, joka et tiedä mitään koko asiasta.

Ragna istui kumarassa, kuunnellen, mitä Edevart sanoi. Tämä valoi typerästi katkeraa valmista ryöppyään toisen niskaan. Edevart oli aina ollut äkkipikainen, nopsa niin pahaan kuin hyväänkin. Ennen lähtöään hän vielä tiuskaisi viimeiseksi: Vai et muka tiedä siitä mitään? Ja itse kai katsoit valmista ja sallit mielelläsikin kaiken tapahtua. Sen voin kyllä sinusta uskoa.

Tietysti Edevartia oma menettelynsä suututti ja hävetti sitten perästäpäin. Mitä hänellä oli Ragnan kanssa tekemistä? Kaikki kai johtui vain siitä, ettei tyttö ollut koskaan välittänyt hänestä vähääkään; hän oli erehtynyt tämä ei ollut huomannutkaan häntä, ei, oli suorastaa ollut kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Taisi oli kouluaikojen perua, ettei Ragna hänestä välittänyt, hän oli ollut niin huono oppimaan koulussa, kukaan ei pitänyt hänestä siellä.

Muutamia päiviä myöhemmin, juuri kun oli lähdettävä Lofootien matkalle, Edevart näki Ragnan jälleen Koko venekunta oli koolla talaassa, Joakim, Teodor, Ezra ja vielä muuan vanha mies, he asettelivat eväsarkkujaa paikoilleen ja puuhailivat kuka mitäkin, kun Ragna tuli.

Tyttö ei ollut enää alla päin, pikku Ragna oli melkeinpä iloinen, laski pilaa Edevartin venekunnasta: Melkein pelkkiä poikasia, ainoastaan yksi aikuinen mies koko joukossa! Aikuinen mies oli tietysti Teodor, sillä vanha Martinus muka oli vanhuuttaan muuttunut kuin lapseksi jälleen.

Kaikki nauroivat Ragnan pilanteolle eikä kukaan ottanut siitä nokkaansa. Mutta tyttö ei tyytynyt vielä siihenkään, vaan alkoi syytää ilkeyksiä Edevartin niskaan: Muistiko tämä, ollessaan kesällä laivuri ja kaikki, sen kerran kun hänen, Ragnan, oli keitettävä herra kapteenille päivällistä? Silloin Edevart oli ollut niin hieno, ettei vesikään kelvannut muuta kuin juomalasista.

Edevart olisi voinut vastata siihen liiankin paljon, mutta pysytteli äänetönnä. Oikeastaan kiittämättömyyttä Ragnan puolelta ruveta ivailemaan Edevartia viime kesän tapahtumilla, olihan tämä sentään tehnyt hänelle suuren avun pakottaessaan laivurin maksamaan. Ja yhtäkkiä se näytti selviävän Ragnalle itselleenkin, hän kätki kasvonsa käsiinsä, pyörähti kannoillaan ja lähti tiehensä. Hänen selkänsä hytkyi itkusta.

<tb>

Suotuisaa sattumaa sanotaan kaitselmukseksi, epäsuotuisa sattuma sen sijaan on kohtalo.

Täällä Lofooteilla oli Edevartin kohtalona laskea arvossa kahdeksanhangan mieheksi, saman Edevartin, joka edellisenä talvena oli ollut jahti _Herminen_ laivurina ja oli voinut tarjota poldenilaisille tuttavilleen aluksessaan lahjoja ja rinkeleitä. Se ei ollut suinkaan vähäpätöinen arvonalennus niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä. Menneenä vuonna hän oli herättänyt ihmettelyä ja ihailua, nyt ei ollut jälkeäkään kummastakaan, miehet eivät pitäneet hänen sanaansa sen suuremmassa arvossa kuin omaansa. Venekunnan vanhin, Martinus keulamies, oli monet Lofootien matkat kokenut ja nähnyt, hän siis osasi puhua kalastuksesta ja hinnoista, osasi sanoa, milloin oli sellainen sää, että saattoi lähteä kalaan, milloin taas oli viisainta pysytellä maissa, mutta Teodorin olisi ollut viisainta pitää suunsa kiinni, vaikka hän puhuikin eniten. Hän ei ollut yhtään mitään.

Pyhäpäivinä sekä viruessaan toimettomina maissa miehet istuskelivat kalastajapirteissä puhellen kaikista maailman asioista, eikä päällysmiehellä ollut sen suurempaa sananvaltaa kuin kenellä muulla tahansa. Vanha Martinus oli levollinen ja rauhallinen mies, oppimaton kuin elukka, mutta ei suinkaan vailla ymmärrystä, jota paitsi hän oli jumalinen mieleltään. Joakim, joka oli oikea lukuhevonen, hankki usein jostakin käsiinsä laulun tai sanomalehden lukien sitä tovereilleen. Edevart olisi kyllä tiennyt kertoa Bergenistä ja Trondhjemista, mutta myös Teodor oli siellä ollut, ja kaikesta päättäen hänellä oli ollut siellä merkillisempiäkin seikkailuja ja elämyksiä.

Niin, te purjehditte ja purjehditte ja näette kaikki ihmiset ja maailman ihmeet, virkkoi vanha Martinus kerrankin, mutta minä en oikein tiedä, olen niin oppimaton ja tietämätön —

Mitä hän tarkoitti?

Eipä juuri paljon mitään. Kaikki on vain niin merkillistä ja ihmeellistä, että elämänne päivinä kuljeksitte sillä tavoin paikasta toiseen ja näette ja koette jos jotakin. Jumala on luonut meidät kunkin paikallemme, mutta teidän pitää vain purjehtia siitä pois. Minä olen elänyt Poldenissa koko elämäni ajan niinkuin isäni ja isoisäni ja hänen isänsä ennen minua. Kaikki olemme vanhenneet samoilla paikoilla, kolmisensataa vuotta olemme katselleet samaa taivasta ja samaa maata. Tupa on lahonnut toisensa perästä, silloin olemme aina rakentaneet uuden entisen tilalle, jotta oli aina missä asua. Kaitselmus oli aina mukanamme. Me emme ole purjehtineet maailman ympäri, vaan asuneet Poldenissa ja käyneet talvikalassa ja eläneet vuodesta toiseen niin hyvin kuin olemme kyenneet elämään. Se kelpasi kyllä meille. Meillä ei ole ollut syytä nurista Jumalaa vastaan, hän on pitänyt meidät hengissä eikä ole meitä hylännyt.

Niinpä niin, se oli kyllä totta, mutta nuorten mielestä se oli pelkkää lorua, ja Teodor alkoi vihellellä.

Siinä nyt kuulet! virkkoi Joakim veljelleen. Sinun ei pidä lähteä pois!

Hän puhui yhtä hyvin minullekin! virkkoi Teodor mahtavana.

Niinkuin nyt tämä Edevartkin, jatkoi ukko järkähtämättä, hän on kuljeksinut monilla merillä ja nähnyt kaupunkeja ja maanosia. Ja viime vuonna hän istui suuressa jahdissa tässä rantamalla ja oli sen laivuri ja herra ja valtias. Ja kaikki hänessä oli niin mahtavaa ja komeaa, ettei Karolus, joka oli valittu koko kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi, ollut hänen rinnallaan mies eikä mikään. Mutta niin käy aina; kun ihminen tahtoo lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, hän tupsahtaa maahan!

Edevart: Vai tupsahtaa sinun mielestäsi maahan, jos joutuu taas talvikalaan?

Ukko: Eipä suinkaan, siinä olet oikeassa. Mutta mitä apua sinulla oli kaikesta menneenvuotisesta? Sinä lähdit maailmalle ja sinusta tuli mahtava mies, mutta sitten tulit takaisin etkä nyt ole sen kummempi kuin me muutkaan. Sinulla ei ollut kaitselmusta mukanasi.

Edevart: No, Herra nähköön, eihän kaitselmuskaan joka paikassa... senhän piti olla täällä pitämässä kättään sinun pääsi päällä!

Hahhahhaa! Koko kalastajapirtti kajahti naurusta.

Niin niin, jatkoi vanhus kärsivällisesti, olkoonpa vaikka niinkin. Mutta sinun tullessasi takaisin ei Polden enää ollutkaan tarpeeksi hyvä, siellä ei tule toimeen, niin sinä aina valittelit. Oliko sitten niin paljon parempi siellä, mistä sinä olit tullut? Miksi et pysynyt siellä? En tiedä. Se Augustkin on samanlainen, purjehtii vain ja purjehtii eikä löydä sijaansa missään, ja kun kerran kuolee, joutuu varmaan vieraisiin multiin. Mikä apu hänelle sitten lähti kaikesta purjehtimisestaan? Olisi voinut yhtä hyvin olla kotonakin. Oli laatuisa, hyvä poika kasvuvuosinaan, hänestä olisi voinut tulla hyvä kalamies...

Ei ikinä! keskeytti Edevart nyt vanhuksen. August oli pelkuri veneessä.

Mitä sinä puhutkaan! huudahti Teodor. Olenhan itsekin ollut Augustin matkassa, mutta en kertaakaan nähnyt häntä peloissaan.

Pidätkö suusi supumpana, senkin!... murahti Edevart äkeissään. Kyllä minä tiedän mitä puhun.

Siitä syntyi väittely, vaihdettiin aika sapekkaita, karkeita sanoja, mutta se taukosi kohta istuttaessa yhteisen kastikekupin ympärillä ja kastettaessa siinä leipäpalasta kukin vuorostaan. Eivät he toki olleet ihmissyöjiä, köyhiä olivat kaikki, mutta siihen he olivat tottuneet, pienoinen myötäkäyminen, hyvä saalis ilahutti ja innosti kuin olisi suuri onni kohdannut. Enempää ei siihen vaadittu.

Kalanpyynnin kestettyä jonkin aikaa Edevart saattoi maksaa lainansa takaisin Ezralle ja vähän kerrassaan Joakimillekin. — Paljonko sitä oli? — Ei Joakim sitä muistanut. — Tuossa on nyt rahat! — Joakim ei huolinut niistä, siitä syntyi kinastelua veljesten kesken, molemmatkin olivat tuittupäitä, kumpikaan ei tahtonut perääntyä: Mistä rahoista sinä puhut? kivahti Joakim kiukusta kalpeana, juokse suolle rahoinesi! — Edevart haukkui Joakimia musteentuhrijaksi ja kirjatoukaksi, jolla ei ollut varaa luopua rahoistaan, mutta Joakim vastata säväytti, että hänellähän _oli_ varaa siihen, ei hänen ollut tarvinnut niinkuin eräiden toisten kerjätä rahaa talvieväiden ostoon. — No sitten hän kai oli kähveltänyt ne jostakin. Ehkäpä hän juuri oli käynyt Ruijan seitiä varastamassa Ytrepoldenissa? — Ei toki, Joakim oli sentään liian hyvä mokomaan: itse kunnanvaltuusto oli maksanut hänelle, mitä hänellä oli saamista kirjoitusavusta ja sen puheenjohtajan vartioimisesta. — Katsos peijakasta! huudahti Edevart, mutta ota rahat hyvän sään aikaan! — Voivat minun puolestani olla kiinni siinä sinun talossasi, kivahti Joakim, hypähtäen pystyyn. Mutta jollet nyt pidä leipälaukkuasi kiinni, niin saat, Herra armahtakoon, tämän pöytäveitsen ruumiiseesi!

Edevart katsahti veljeensä eikä inttänyt enää, Joakim oli samanlainen tuittupää kuin hän itsekin. Kaikki ne tässä...! Veljesten välillä ei ollut pienintäkään vihaa eikä kaunaa, kumpikin olisi suonut toiselleen hyvää, mutta ei olisi mitenkään tahtonut sitä näyttää. Tietystikään Joakim ei ollut pohatta, joka saattoi syytää rahojaan noin vain, mutta hän oivalsi ison veljen tarvitsevan matkaansa varten kaiken, minkä vain saattoi haalia kokoon, Joakimilla oli sitä paitsi Lofootien matkaosuus koskemattomana, saalis oli hyvä ja ansio sen mukainen.

Talvi oli kallistumassa lopuilleen. Edevart oli tilannut kalastaja-aluksen Poldeniin ja tehnyt tilin venekuntansa kanssa. Uuden laivurin piti tulla tänä vuonna Poldeniin kuivaamaan kalaansa, tämä omisti itse sekä jahdin että lastin, hän oli Lofooteilta, vanhanpuoleinen, vakava ja yksitotinen mies. Hän itse aikoi hoitaa kuivaustyön. Joakimin oli määrä luotsata hänet Länsivuonon yli Poldeniin.

Kerran huhtikuisena päivänä Edevart oli kahdenkeskisessä keskustelussa venekuntansa vanhimman miehen kanssa ja ilmoitti aikomuksenaan olevan lähteä pitkälle matkalle.

Enkös arvannut oikein! virkkoi ukko siihen. Pelkäsin sitä koko ajan. Kukas nyt toimittaa kahdeksanhangan kotiin?

Edevart hymähti: Kukako toimittaa kahdeksanhangan kotiin! Senhän voi lapsikin tehdä. Istuudu sinä itse peräsimeen!

Ei! kielteli vanhus pudistaen päätään. En minä rupea peräsimeen, en ole koskaan ollut peräsimessä. Olen ollut keulamiehenä ja istunut veneen ääripuulla, ja olen ollut kaiken ikäni tyytyväinen! Hyvä Jumala sentään, kun teidän pitääkin purjehtia aina ja aina! No minne aiot?

Kai sinne minne muutkin. Ehkä Amerikkaan. Ja vaikka sinullakin on pelkkiä tyttäriä, heistäkin yksi meni Amerikkaan.

Niin meni, mutta miehensä mukana. Sitten kuoli, ja makaa nyt vieraan maan mullassa.

Ei voinut käydä toisinkaan; kun talvikalastus oli päättynyt ja kahdeksanhangan tuli lähteä takaisin kotiin, Edevart oli poissa. Hän oli tehnyt täyden selvän Karoluksen kanssa varuksista ja laittanut ne kuntoon kotiin lähetettäväksi; omat öljytamineensa hän oli ripustanut seinälle, mutta hän itse oli poissa. Hän ei ollut sanonut hyvästiä kenellekään.

II OSA

I

Höyrylaivassa oli vain muutamia matkustajia hajallaan siellä täällä kannen alla. Oli kylmä, matkamiehet istuivat vilusta hytisten nurkkiin ja soppiin painautuneina; muutamat olivat merikipeinä, mutta koettivat sitä salata. Toiset taas eivät tunteneet merikipua lainkaan ja kehuskelivat sillä jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella. Edevart laskeutui kannen alle.

Kolme miestä pelasi korttia pienistä panoksista, naureskellen ja rupatellen ja läiskyttäen lehtiä pöytään. He istuivat säkeillä ja laatikoilla, ja heillä oli pöytänä kumoon kaadettu tyhjä tynnyri. Aina väliin he naukkasivat pullosta.

Nuori nainen, joka oli käärinyt monta villahuivia päänsä ympäri, ähki meritaudin kynsissä kalpeana kuin kuolema. Kohta tullaan tyynempään! rauhoitteli Edevart. Nainen katsoi häneen ilmeettömin silmin, vastaamatta sanaakaan. Edevart istuutui naisen viereen, katseli saappaidensa kärkiä ja mietti. Laiva alkoi nyt kulkea vakavammin, ja nainen näytti virkoavan. He joutuivat puheisiin. Naisen matka piti Bodøhön leikattavaksi, hänen kaulansa oli kipeä. Entä mihin sinä olet matkalla? hän kysäisi Edevartilta. Tämä vastasi vältellen, ei sanonut itsekään olevansa siitä vielä varma, ehkäpä hyvinkin kauas. Naisella oli enemmän kuin tarpeeksi huolta omasta itsestään eikä hän kysellyt sen enempää. Aika kului.

Kortinpelaajat huusivat Edevartille, kysyivät eikö häntä haluttanut tulla mukaan? Ei, hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Vai niin, oliko hän ehkä merikipeä? Edevart pudisti hymyillen päätään sanoen olevansa vanha merimies. Tule ottamaan ryyppy! Edevart noudatti kehoitusta ja sai pullosta naukun. Se oli mietoa viinaa, kukaan ei tullut siitä humalaan. Miehet olivat etelän puolesta, olivat olleet kalastaja-aluksissa, jotka nyt olivat käyneet Lofooteilla ostamassa kalaa, mutta nyt olivat täyden lastin saatuaan matkalla kuivauspaikoille. Miehillä oli palkkarahat taskussa, joten he olivat hyvällä tuulella. He olivat matkalla kotiin, niin että kaikkien mieli oli keveänä. Mihin Edevart oli menossa? Hän vastasi jälleen vältellen.

Niin, mihin hän tosiaankin oli menossa?

Hän oli ripustanut öljytamineensa kalastajapirtin seinälle riippumaan ikään kuin osoittaakseen siten, ettei enää hevin aikonut niitä käyttää, mutta oli nyt kovin epävarma itsestään. Minne hän oikein suuntaisi matkansa? Kyllähän hän oli ajatellut asian valmiiksi ja uhannut lähtevänsä pitkälle matkalle, mutta kun asiasta oli tehtävä tosi, hän tunsikin epäröivänsä. Mistä hän saisi rahat pitkään matkaan? Kun kaikki oli näin epävarmaa, hän oli tehnyt viisaasti, kun ei ollut heittänyt juhlallisesti jäähyväisiä tovereilleen.

Mikä Edevartia oikein vaivasi? Kädet olivat isot ja vahvat, jäntereet kaikki kunnossa, mutta mieli poissa tasapainosta. Tässä hän nyt matkasi, tyhjänä ja kodittomana, oli vähitellen alkanut tuntea itsensä sellaiseksi, että missä ikinä hän liikkuikaan aina hän tunsi vievänsä juurensa mennessään.

Kortinpelaajien ystävällisyys meni Edevartiin nähden aivan hukkaan. Häntä ei haluttanut pelata eikä hänestä ollut ryyppäämäänkään. Lopulta miehet alkoivat arvailla, että kunhan Edevart ei vain olisi herännyt ja lahkolainen, joten he koettivat jutella hänen mielikseen. Korttipelistä voidaan olla eri mieltä, muutamat pitävät sitä syntinä. Muutamat pitävät ryypyn ottamistakin syntinä, he sanoivat tuijottaen tiukasti Edevartiin. Tämä ei tahtonut olla pekkaa pahempi, vaan hymyili leveää hymyä sanoen, että kyllähän ryyppy hyvää tekee, kiitoksia vain tarjouksesta! Hän sovitti toverinsa Augustin kokemukset omaan itseensä ja selitteli liioitellen, miten hän muka oli tullut ottaneeksi päänsä täyteen useammankin kuin yhden kerran, mutta perästäpäin oli ollut sikamaisen paha olla. Huh! Toiset myöntelivät myhäillen ja löivät häntä olalle. Onko sinulla kelloa vaihdettavaksi? kysäisi yksi heistä. Edevart pudisti päätään. Miehet eivät hellittäneet niin vähällä: Mutta kai sinulla sentään on kello? Edevart näytti. Hän luuli varmaankin saattavansa toiset hämmästyksen valtaan, mutta sepä ei käynyt niinkään helposti, sillä heilläkin oli joka miehellä kello, joka oli käynyt minuutilleen monta vuotta yhteen menoon tarvitsematta kertaakaan kelloseppää. — Keneltä ostit kellosi? — Papstilta, vastasi Edevart. — Vai Papstilta? Niin, Papst oli kyllä kunnon ukko, hänellä oli kelloja talarin hintaisista kaksisataa maksaviin; hän veti nenästä ainoastaan rikkaita. — Minäkin ostin häneltä, kertoi yksi miehistä, ostin parhaan, mitä hänellä oli, sillä on takuu koko eliniäkseni. Näytähän omaasi! Edevart piti sitä miesten korvaa vasten, joten he saattoivat kuulla, kuinka mainiosti se kävi, mutta ei tahtonut antaa avata sitä. Tästä toiset loukkaantuivat väittäen: Ei tuo ole kultakello! He moitiskelivat häntä siitä hiukan ja vetäytyivät erilleen kuin liittyen kaikki häntä vastaan ja rupesivat sitten jälleen pelaamaan Edevartin pysytellessä katsojana. Sitten kävi kuten tavallisesti: tuli vähän erimielisyyttä muutamasta killingistä, ja Edevart kysäisi: Sanonko ajatukseni? — Sano pois! vastasivat kaikki yhteen ääneen. Edevart oli hupsu sekaan tuessaan toisten kiistaan: hän ratkaisi asian, mutta sai hävinneen puolen vastaansa.

Aika kului.

Laiva poikkesi rantaan. Merikipeä nainen oli nyt sen verran vironnut, että jaksoi nousta jalkeille. Hän pudisteli vaatteitaan järjestellen niitä parhaansa mukaan, avasi sitten eväsvakkansa ja rupesi syömään vohveleita. Edevart kävi laivan ravintolasta noutamassa kupillisen kahvia, nainen kiitti kauniisti ja tarjosi puolestaan vohveleita. Heidän kesken sukeutui pitkä keskustelu.

Nainen oli matkalla Bodøhön leikattavaksi. Hänen miehensä oli määrä tulla sinne häntä tapaamaan, ei jaksanut enää olla näkemättä häntä, miehen oli tullut häntä niin ikävä. He olivat olleet häiden jälkeen yksissä ainoastaan muutaman viikon, sitten mies lähti jälleen matkoilleen, kiertämään maita ja mantereita alttiina kaiken maailman kiusauksille. Kyllähän hänellä oli vihkisormus sormessaan, mutta Herra hänet tiesi, lienee vaikka pistänyt sen liivintaskuun — anteeksi syntiset sanani. Mutta nyt vaimo tapaisi hänet —

Puhuessaan nainen oli purkanut huivit pois päänsä ympäriltä ja kaulasta, ja istui siinä lopulta kasvot paljaina. Kaunis nuori nainen, ei voinut sanoa muutakaan. Hampaissakaan ei näyttänyt olevan mitään vikaa.

Edevart tuijotti puhekumppaniinsa ällistyneenä saaden vihdoin sanotuksi: En tiedä oikein, mutta minusta tuntuu...?

Mattea! sanoi toinen nyökäyttäen päätään.

Todellakin, Mattea, Stokmarknesin markkinoilta, Augustin yhdenpäivän hempukka.

Edevart ei keksinyt muutakaan, sanoa tokaisihan vain: Tässäkö siis tavataan — kahden vuoden perästä —

Kolmen vuoden, oikaisi toinen. Tunsin sinut heti ensi näkemältä, siksi käärin kaikki huivit pääni ympäri. Mutta sitten sinä toit kahvia ja olit niin hyvä, eikähän minulla ole mitään selvittämättömiä asioita sinun kanssasi. Missäs se sinun toverisi, se August on?

Sitä en tiedä, kai jossakin suurilla merillä, joka paikassa eikä missään, vuoroin rikkaana miehenä, vuoroin köyhänä kirkonrottana.

Oliko hän minulle suutuksissaan?

Edevart vastasi: Etsimme sinua viimeisenä aamuna joka paikasta, kopeloimme läpikotaisin koko Stokmarknesin, mutta emme nähneet sinusta jälkeäkään.

Minäkin etsin häntä ensin, kertoi Mattea, mutta sitten en enää ennättänyt etsiä. Niin niin, siitäkin on jo aikaa! Mitä minun pitikään kysyä: Minne olet menossa?

Edevart: Älä huoli kysyä. Kuljen vain tuhansissa aatoksissa, niinkuin laulussa sanotaan.

Ja rakastat sitä, jota et voi saada! jatkoi Mattea hymyillen. Vetikö _hän_ sinua nenästä?

Matkusti pois.

Voi raukkaa! Mattean ääni kuulosti osaaottavalta. Mutta mitä sinä suremaan, tuollainen reipas ja komea poika!

Edevart tunsi itsensä imarrelluksi: Mikä sinun kaulaasi vaivaa? En voi huomata siinä minkäänlaista vikaa.

Kaikki sinunkin pitäisi tietää! Mattea hymyili viekkaasti.

Onko se sitten salaisuus?