Part 27

Mutta entä Lovise Magrete? Siinä oli toinen kysymys. Ensimmäisen kerran Edevart nyt tunsi jotakin katkeruuden tapaista pyrkivän mieleensä. Olihan hän, Lovise Magrete, kuitenkin kaikitenkin tavallaan karannut hänen luotaan Anders Vaaden ja noiden toisten mukana. Niin juuri. Ja eikö ollut alusta loppuun tämän syytä, että hän, Edevart, nyt istui tässä aikuisena miehenä niin tyhjänä kuin ajatella voi, elää kituuttaen kuivalla ruoalla kuin ennen kaikkein köyhimpinä lapsuusvuosinaan? Edevartilla oli Lovise Magreten varalle oikea syntiluettelo; ihmeellistä, ihmeellistä ja hirveää, kuinka tämä oli voinutkaan niin muuttua! Edevartin täytyi jättää pois luvusta Lovise Magreten hellyys ja kiihkeät hyväilyt antaumuksen hetkinä — mutta eikö noiden samaisten hetkienkin seuralaisina aina olleet häveliäisyyden puutetta todistavat sanat ja huudahdukset, jotka tekivät ne arkipäiväisiksi ja karkeiksi? Varmaankin oli siellä kaukana maailmalla oppinut kaikenlaisia keinoja, joista Edevart oli kuullut vain kaukaista huhua ja jotka tuntuivat hänestä loukkaavilta. Lovise Magrete oli tehnyt paljon muutakin, mikä Edevartista tuntui vastenmieliseltä: hän, Edevart, itse oli jumalisesta kodista, mutta Lovise Magretesta ei ollut asia eikä mikään häpäistä pyhäpäivää istuutumalla ompelemaan juuri samalla hetkellä, jolloin pappi oli saarnatuolissa. Lovise Magrete oli käynyt mistään vaihtamattomaksi, kumman varmaksi; hyvä sekin, mutta se oli samalla perin vierasta hänen entiselle aralle viattomuudelleen. Miksi rakkauteen siveettömyyttä? Tuntuiko se Lovise Magretesta hyvältä ja mieluisalta? Tuliko hän siitä sen iloisemmaksi tai onnellisemmaksi? Se ei varmastikaan ollut turmelusta, vaan opittua mahtailua. Nuo kiharat, jotka eivät edes sopineet hänelle, hattu tiukkaan nauhoitetut kengät, kaupunkilaishepeneet hänhän käytti kaulassaankin jotakin, joka vain sai hänet näyttämään vanhemmalta ja kasvot lihavammilta eikä ollenkaan kauniilta — kaikki tuo tympäisi Edevartia. Mutta toinen ei luopunut niistä; hän oli oppinut niitä käyttämään eikä hellittänyt. Entä tuokin joutava vehkeily, että pistäpäs hänen napinreikäänsä metsätähti Sellainen kuului olevan tapana heidän _piknikeillään_, niin Lovise Magrete oli selittänyt ja tehnyt hänet sillä niin noloksi, ettei ollut ennen kokenut mokomaa. Saattoi myös sattua, ettei Lovise Magrete saanut mieleensä jotakin norjalaista sanaa, vaan sanoi: Mitä tämä onkaan — tiedän sen kyllä englanniksi! Tietenkin se oli täyttä totta, mutta tuntui aivan naurettavalta Fosenlandetin Doppenin entisen emännän huulilta. Entäpä sitten, vaikka osasi englantia! August osasi venättäkin, mutta eivätpähän hänen kieltään kangertaneet norjalaisetkaan sanat! Ja Lovise Magrete kävi solkkaamassa kaupassa englantiaan Anders Vaaden ja Lorensenin kanssa, niin että ihan pyrki mieltä kääntämään. Mutta taas toiselta puolen, yrittikö kertaakaan saada pikku Haabjørgiä laulamaan englantilaista laulua hänelle, Edevartille? Ei koskaan. Terve menoa vain, solkatkaa englantianne koko Atlantinmatkanne, jotta kerrankin saatte tarpeeksenne! Mutta hän itse, Edevart, olisi tällä hetkellä ollut aivan toinen mies, jollei olisi koskaan nähnyt Lovise Magretea elävillä silmillään...

Mennyttä, mennyttä kaikki.

Onneksi Edevart sai heinät korjuuseen ja kannetuksi selässään latoon, vaikka olikin tehnyt mahdollisimman typerästi niittäessään koko niityn yhdellä kertaa. Kaikki kävi hyvin, hänellä oli onni matkassaan. Koko ruumista särki niin, että täytyi vuoroin valittaa, vuoroin nauraa omaa huonouttaan, mutta se ei vaikuttanut mieleen masentavasti, päinvastoin. Iltaisin hän keitti ohrajauhopuuronsa ja pisti sen poskeensa siirappiveden kanssa. Se ei ollut lainkaan hullumpaa ruokaa, ja hän kiitti Jumalaa siitä.

Saatuaan heinät korjuuseen Edevart souti takaisin Karelin luo tekemään tiliä.

Doppenissa oli kaikki valmista. Entä oliko Edevart itse valmis luopumaan Doppenista? Heti paikalla. Hän vain kierteli heittämässä sille hyvästi. Tuntui sentään hiukan surulliselta, kun olikin käynyt näin nolosti, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Halkovajassa oli hänen uusi kirveensä. Hän ei tahtonut jättää sitä niin yksin, mutta ei ottaa mukaankaan. Ei, Edevart ei tahtonut ottaa Doppenista mukaansa naulaakaan, ei pienintä puutikkuakaan! Niinpä hän iski kirveen hakkuupölkkyyn silmää myöten ja jätti sen siihen. Sitten hän meni tupaan hyvästelemään. Katse osui vuoteeseen, muistot tulvahtivat mieleen, hän lysähti kokoon. Pari katkonaista nyyhkytystä kuin hiljaista vaikerrusta pusertui rinnasta. Sillä hetkellä hän peruutti mielessään kaiken Lovise Magretesta ajattelemansa pahan katuen sitä kyynelsilmin.

August oli valmis.

Sen vain sanon sinulle, hän sanoi Edevartille, että jos minä tulen pyytämään sinua auttamaan minua parin tunnin ajaksi, jotta ehtisin paremmin valmiiksi, niin älä tee mitä minä pyydän!

Mitä ihmettä? kummasteli Edevart ymmärtämättä oikein, mitä toinen tarkoitti.

Heidän oli odotettava suurin osa yötä etelään menevää postilaivaa, ja August puuhasi ja hääräsi taukoamatta. Edevart näki toveriaan vain vilahdukselta silloin tällöin tämän mennä töytyyttäessä rakennuksesta toiseen, ikään kuin hänellä olisi todellakin ollut kiire.

Illalla August tuli sanomaan: En ehdi valmiiksi tämän laivan lähdölle.

Mitäh!

Meidän on jäätävä seuraavaan laivaan.

Ei ikinä!

August ärähti: Sitten saat lähteä yksin.

Eihän Edevart voinut lähteä yksinkään. Hän tiukkasi syytä tähän päähänpistoon. Kysäisi: Mikä ihme sinua täällä pidättää?

Tilit. En saa Romeota käsiini.

Tuo ei voinut olla totta. Edevartilla itsellään oli ollut täysi työ kartellessaan Romeota, jota ei tahtonut tavata nykyisessä surkeassa tilassaan. Hän ei ylipäänsä tahtonut tavata ketään, ei käydä kenenkään luonakaan, vaan nukkua yönsä ulkona. Luulenpa melkein, että sinulla jo on tili taskussasi, hän sanoi Augustille suoraan päin naamaa.

Niin, mutta on muutakin, tämä vastasi mennen samassa tiehensä.

Aamupuolella kuului postilaivan vihellys. Edevart kiirehti laiturille. Augustia ei näkynyt missään, kukaan ei ollut nähnyt hänestä jälkeäkään. Magnus, joka oli ottamassa tavaroita vastaan, ei voinut olla vastaamatta: Ei kai uskalla mennä laivaan, kun niin pelkää vesillä!

Edevart istuutui laatikon reunalle ja nukahti siihen.

Hetkisen perästä August tuli paikalle. Mies oli synkällä tuulella, hänellä oli vanha merimiessäkkikulunsa kainalossa. Sinun ei olisi pitänyt päästää minua lähtemään, hän sanoi yrmeästi Edevartille, ei siitä tullut mitään.

Edevart: Missä ihmeessä olet ollut?

Älä kysy. Mutta olisiko ollut parempi, jos olisin ampunut sen miehen kuin koiran?

Edevart jäi suu selällään ihmettelemään ymmärtämättä yhtään mitään.

No! Tässä näet nyt minut, minulla on säkki ja kaikki matkassa ja olen valmis lähtemään.

En voi jäädä enää kokonaiseksi viikoksi tänne makaamaan ja odottamaan, tiuskaisi Edevart ärtyisästi. Kuulehan, August, voidaanhan lähteä pohjoiseen päin menevässä laivassa, joka tulee ensi yönä. Mitäs siitä sanot?

August tuumi hetkisen. Niinpä hyvinkin, mennään vain pohjoiseen päin.

Sinäkin päivänä August liikkui paikasta toiseen kuin sijaton sielu ja näytti olevan kovin touhuissaan. Illalla hänellä oli mukanaan ruokaa, ja toverukset asettuivat suojaan parkkiammeen taa, mihin lopulta nukkuivatkin.

Pohjoiseen menevän postilaivan tuloajan lähestyessä toverukset heräsivät vaistomaisesti. He vaihtoivat vain muutaman välttämättömän sanan. August tuntui olevan mietteissään. Äkkiä hän puhkesi puhumaan: Kun nyt laiva huutaa, mene sinä vain heti suoraa päätä laivaan, minä tulen kohta perästä.

Edevart sanoi puolestaan: Kyllä meidän on mentävä laivaan yhdessä.

Siksi minä vain, että minun pitäisi ensin sanoa hyvästi yhdelle ihmiselle, mutisi August. Ja laivan vihellyksen samassa kuuluessa hän hypähti pystyyn sanoen: Itkepä tai naura, mutta tähänkään laivaan minä en ennätä! Edevart tarttui mieheen kiinni: Nyt lähdettiin laivaan! Päästä irti! tiukkasi August. Nyt on niin hyvä tilaisuus: Magnus on laivasillalla työssä, hän on ypö yksin. Ymmärtäessään lopultakin, mitä nuo sanat merkitsivät, Edevart tarttui muitta mutkitta toveriinsa kiinni eikä hellittänyt, ennen kuin he kumpikin olivat laivassa. Siellä hän kysäisi: Saitko sormuksesi takaisin? Sormukseniko? En tahtonutkaan sitä takaisin. Olisin iloinen, jos hän pitäisi sen hautaansa asti. Ei, en hyötynyt mitään tälläkään kertaa, hän ei tahtonut. Oletko jo ennen yrittänyt?

Tokko olen yrittänyt! matki August. Mutta ajattelin, että nyt, kun olin pois lähdössä — ja olen varma siitä, että jos olisin päässyt tänä yönä... Äkkiä hän kimmastui ja ärjäisi: Senkö täytistä sinä revit minua hihasta? Hittoako se sinuun kuuluu? Olenko pyytänyt sinua taluttamaan — — —? No niin, enhän tarkoittanut sillä lailla... Mutta sinäpä et olekaan milloinkaan ollut rakastunut etkä siis tiedä, miten kovalle se ottaa — — —

VIII

Jälleen Poldenissa.

Suuria muutoksia kahtena viime viikkona.

Jo laivaa Edevart oli hämmästyksekseen tavaillut oman nimensä alakannella näkemänsä tavaralaatikon kupeessa. Hän rupesi katselemaan ympärilleen tarkemmin ja huomasi, että oli vielä toisiakin laatikoita, myttyjä ja tynnyreitä, joissa niinikään oli hänen nimensä. Niitä oli kokonainen iso tavaralähetys. Olipas tämä jotakin! Edevart kutsui toverinsakin katsomaan pyytäen kuulla tämän ajatuksen August sanoi oitis. — Ne ovat tietenkin häneltä! — Keneltä ihmeen häneltä? — Ka, siltä naiselta, joka lähti Amerikkaan. Nämä tavarat ovat Trondheimista. — Edevart sujautti kätensä taskuun. Tietysti! hänellä oli yhä vielä taskussaan Paulinen kirjoittama pitkä tavaraluettelo. Lovise Magrete ei siis ollut voinut saada sitä käsiinsä, ja vaikka olisi saanutkin, niin milläpä rahoilla hän olisi ostanut tavaroita sellaiset määrät! Pahus tämän arvoituksen selvittäköön!

Edevartin matkalippua kirjoittaessaan perämies virkkoi hänen nimensä kuullessaan: Jahaa! Meillä on teille tavaroita. Niitä onkin koko joukko.

Edevart oli vähällä jo vastata paukauttaa, ettei hän tiedä mitään koko asiasta, kun August ehätti väliin sanomaan: Eipähän se mies ensimmäistä kertaa osta koko kaupan täyttä tavaroita kerrallaan!

Toverusten arvo kohosi kovasti toisten matkustajien silmissä, heihin katsottiin kunnioittaen, vaikka he matkustivatkin vaatimattomasti kansilipulla. Varmaan suuren kauppamiehen oikkuja.

Kotisatamassa arvoitus selvisi. He näkivät Joakimin ja Teodorin tulleen Karoluksen kahdeksanhangalla hakemaan tavaroita kotiin. Siinä oli selitys: Joakim oli palannut Kvæ-vuonolta runsaat sillirahat kukkarossaan ja pelastanut kaupan.

Augustkin oivalsi sen oitis, mutta se ei vaikuttanut häneen yhtä valtavasti, hän ei mennyt "polvilleen". Kun perämies tuumi, että tavaroita oli varmaan kymmenentuhannen kruunun arvosta, August virkkoi rauhallisesti: Hänellä onkin oikein paremmanpuoleinen kauppa Poldenissa! — Onko sitten tarkoitus ajaa Gabrielsen nurin vielä toiseen kertaan? — Hm, tuumi August, ei kai siinä lopultakaan ole muuta neuvoa.

Edevartilla ei ollut sisua lyöttäytyä mukaan tähän hauskanpitoon. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi eikä kyennyt sitä salailemaan. August puheli hänelle yrittäen rohkaista toveriaan: viime kerralla hän ja Edevart olivat tulleet Poldeniin mahtavina miehinä ja nähtävyyksinä, eivätkä he tälläkään kertaa suinkaan tulleet kulkureina eivätkä kerjäläisinä. Aina toki jotakin valkenee, älä huoli surra! lohdutteli August.

Joakim tervehti heitä hieman hämillään: Lähettivät meidät hakemaan kaikkia sinun tavaroitasi. Pauline ei antanut siunaaman rauhaa.

August virkkoi itsetietoisesti, hymyillen alentuvan ystävällistä hymyä kuin anteeksi pyydellen: Kuinka tiesit meidän tuovan tavarat juuri tässä laivassa? Etkö luule Paulinen saaneen sähkösanomaa! Edevartista ei ollut mihinkään.

Toverukset lähtivät toisten mukana kotiin kahdeksanhangassa. Matkalla Joakim kertoi ofotilaisen, vanhan jahdin laivurin, purjehtineen ykskaks matkoihinsa maksamatta työväen palkkoja. Oli luvannut lähettää rahat jälkeenpäin etelän puolesta. Siinä nyt kaikki kalankuivaajat saivat pitkän nenän ainoaksi palkakseen koko kesän raadannasta!

Asia on sillä tavalla, puuttui Teodor puheeseen, että jollei meidän nuottakuntaa olisi onnistanut Kvæ-vuonolla, ei mikään mahti olisi pelastanut Poldenia! Teodor oli pakahtua ylpeydestä, hän oli ansainnut hyvästi rahaa eikä suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän oli ostanut uudet roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, niin että hän oli komea katsella. Mutta August ei ollut häntä näkevinäänkään.

Kiusallinen ajatus, että Joakimin oli täytynyt panna rahansa kauppaan, jottei saanut käyttää niitä uuteen navettaansa! Mutta siihenkin tottui vähitellen, ja Edevart antoi Paulinelle helmisormuksen, jottei hänenkään olisi tarvinnut tulla aivan tyhjin käsin. Ja tottahan toki, Herra nähköön, ilmestyisi jotakin, millä hän taas voisi kohottaa arvoaan ihmisten silmissä. Joakim ei ollut mitään huomaavinaan, vaan lainasi hevosen ja vedätti tavarat rannasta kauppaan, avasi pakkalaatikot ja kääröt ja vieritti tynnyrit kellariin puhellen koko ajan leikkisästi isolle veljelle, miten hän muka aikoi kiskoa vaivoistaan kunnollisen päiväpalkan. Pauline täytti kaupan hyllyt ja laatikot ja käveli kovin mahtavana tiskin takana.

Olettepa ostaneet tavaroita oikein enemmänkin, virkkoi Edevart.

Tuo Joakimhan se... vastasi Pauline kuin anteeksipyydellen.

Mikäpä siinä auttoi? tämä tuumi. Ei tässä saanut Paulinelta siunaaman rauhaa.

Vai et saanut minulta siunaaman rauhaa?

Niin, voitko uskoa Edevart! Ihan heittäytyi pitkäkseen lattialle ja potki ja huusi kuin veitsi kurkussa!

Kyllä sinä osaat! nauroi Pauline.

No ihan kuin olisi saanut raivonpuuskan! jatkoi Joakim järkähtämättä.

Pelkkää leikinlaskua ja hyväntuulisuutta koko ajan. Ei ainoaakaan tyytymätöntä ilmettä, ei nenännyrpistystä; ja kun sitten tavarat olivat kaikki paikoillaan, Joakim lähti rauhallisesti työhön pelloilleen. Se poika muisti hyvästi, mitä oli nuorena oppinut, niin että lausui vakavasti: Toinen menee pellolleen, toinen kauppaliikkeeseensä; en huoli vaihtaa teidän kanssanne!

Joakimilla ei ollut hätäpäiviä. Heinälato oli niin täynnä, että seinät uhkasivat pullistua ulos. Sinne ei mahtunut enää lisää kuormavitsan täyttäkään, eikä hän enää sinä vuonna voinut rakentaa lisää, ei toki. Mutta hän puuhasi yksissä tuumin toisen miehen kanssa, jonka oli vieläkin mahdottomampi joutua neuvottomaksi ja jonka nimi oli Ezra. _Hänellä_ oli kyllä tilaa sekä heinille että Joakimin ostamalle uudelle lehmälle. Niinpä siis kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua.

Mutta entäs August? Murjottiko hän alakärsänä loukossaan, virkkamatta luotua sanaa? Kaikkia vielä! Polden oli kahden viime vuoden aikana muuttunut hänelle uudeksi paikaksi, niin että hän riensi paikasta toiseen vastustamattoman toimintahalun ajamana tarttuen toimeen, missä tarvittiin. Ensiksi hän auttoi jonkin aikaa Joakimia, mutta saatuaan kuulla, että Karoluksen heinänteko oli vielä kesken, hän lähti suoraa päätä tämän luo, tempasi viikatteen käteensä ja niitti pari päivää yhteen menoon kuin aika mies. Tuo August oli kerta kaikkiaan merkillinen otus, niin sukkela ja aina valmis tarttumaan uuteen yritykseen, ja valehdellakin osasi niin, että se oli jo suoranaista valheen väärinkäyttämistä. Kaikki pitivät hänestä; hän oli usein uskollinen ja avulias aivan omaksi vahingokseen asti, mutta tiukan tullen saattoi heittäytyä niin tunnottomaksi, että se jo enemmän kuin hipoi rikollisuutta. Nyt hän oli täällä taas, mutta komeat saappaat, joissa oli alaskäännetyt varrensuut, olivat kai unohtuneet jonnekin matkan varteen; vaatteet olivat kuluneet ja nukkavierut, eikä matkatavaroita liioin ollut muuta kuin pahainen merimiehensäkki; mitähän se oikein merkitsi? August suvaitsi selittää jättäneensä matkatavaransa etelänpuoleen ja ottaneensa mukaansa ainoastaan kaikkein välttämättömimmän.

Hän lähti Ezran luo tarkastuskäynnille. Augustin rohkeita neuvoja ja kuvauksia oli kiittäminen siitä, että uudispaikasta oli paisunut sellainen emätalo, jollainen se jo oli — ja aikaa voittaen siitä tulisi koko seudun kumma ja ihme. August otettiin siis talossa vastaan kuin kunniavieras konsanaan.

Olettepas saaneet täällä aikaan suurenmoista! puheli August nyökäyttäen päätään. Itse en olisi voinut tehdä sen paremmin näin vähässä ajassa. Mutta mitä ihmettä sinä, Hosea, täällä teet? hän tämän nähdessään kysäisi muka hämmästyneenä.

Ezra oli heti mukana samassa juonessa: Mitäpä muutakaan kuin pyörii minun jaloissani.

Kuulutte olevan naimisissa?

Niin no, luuletko, että hänestä olisi muuten päässyt hetkeksikään rauhaan!

Hosea puuttui vuorostaan puheeseen: No no, olehan nyt vähemmällä, että saan kertoa Augustille oikein jäljilleen, kuinka kaikki kävi. Sillä niin asia on, jos totta puhutaan, etten minä olisi ollenkaan hänestä huolinut, en toki alunkaan, mutta hänpä uhkaili menevänsä hirteen. Hihhihhii! Olettekos ennen kuullut ja nähnyt mokomaa härkäpäätä!

Olipa mukavaa, että tahdoitte toinen toisenne, sanoi August siihen.

Augustia pyydettiin käymään sisään ja kestittiin parhaan mukaan. Vieraan mielestä tupa oli viihtyisä ja mukava. Mutta olitpa sentään pöllö, hän virkkoi sitten Ezralle, kun et tehnyt tätä mökkiäsi isommaksi yksin tein. Sillä ainakin Hoseasta päätellen saatte pian perheen lisäystä.

Eikö mitä! Ezra pudisti päätään kovin viattoman näköisenä. Muuten vain on laiskuuttaan lihonut ja paisunut...

Hosea oli samassa hänen tukassaan kiinni: Kyllä mi sinut lihotan ja paisutan!

Mentiin kaikki yhdessä perunamaalle mäen ylärinteelle. Ezra tonkaisi multaa näyttääkseen, miten isoja mukulat jo olivat. Katsokaapas, kohtapuoleen jo täysimittaisia perunoita! He laskeutuivat suolle — tuolle ihanuuden ja siunauksen suurelle lähteelle. Olki oli nyt kolmen jalan pituista, ja tähkäpäät alkoivat nuokkua jyvien painosta. Siellä täällä vilja oli hiukan laossa, mutta siitä ei ollut enää vaaraa. Jyvät pääsisivät kyllä tuleentumaan leikkuuajaksi.

August oli ihmeissään, karautteli kurkkuaan ja nyökytti päätään, mutta ei virkkanut sanaakaan. He menivät vielä kauemmas suolle, hän hyppi paikoillaan koettaakseen, hytkyikö pohja vielä. Ei hytkynyt enää. Vesi virtaili iloisesti liristen kuivatusviemärissä, ja kaikki epälukuiset salaojat olivat kuivattaneet entisen hyllyvän rimmen lujaksi kamaraksi. Yli koko aukean puski siellä täällä pientä lehtipuun vesaa, jotka olivat päässeet juurtumaan kuivaneeseen maaperään.

August tunsi kunnioitusta tähän maahan uhrattua tavatonta, sitkeää työtä kohtaan; mutta tietysti oli maailman ympäri purjehtineen miehen täytynyt nähdä ihmeempääkin: Tämä niin muistuttaa mieleeni muutamaa paikkaa Australiasta. Kävin siellä kerran; mutta se suo oli paljon suurempi, ja kuivatusviemärikin oli kuin oikea kanava, ja siinä oli niin paljon vettä, että siinä käytettiin vesimyllyä. Niin. Ja syksyllä sitten ei vedätetty jyviä suoraan kotiin, vaan ne jauhatettiin ensin myllyssä jauhoiksi ja vedätettiin sitten täydet jauhosäkit kotiin. Nyt kai kysytte, mihin semmoinen jauhojen paljous saatiin mahtumaan? Kas niillä elätettiin tuhat sikaa, ja sitten myytiin niitä vaunulasteittain.

Kuulijat nyökkäsivät alistuvan näköisinä.

August alkoi jo samassa lohdutella. Olihan tässäkin aika iso aukea, ja paljon oli vettä tässäkin viemäriojassa. Näin silmämäärällä arvioiden — ja minä osaan arvostella asioita yhdellä silmänluonnillakin — täytyy ihmetellä, että olettekin saaneet kaiken toimeksi. Sanokaa minun sanoneeni!

Nuori pariskunta ei voinut sallia silmiensä kostuvan, mutta Augustin puhe liikutti heitä syvästi, ja Ezra sai sanotuksi: Vai niin tuumit! Niin, niinpä vähän tuntuu itsestämmekin!

Montako lehmää teillä on?

Kaksi. Ja sitten vasikka.

Ensi vuonna niitä on kolme, lisäsi Hosea.

Ezra: Asia on sillä lailla, että eukko tahtoo paljon lehmiä, mutta ukko hevosta. En tiedä oikein, kumpi hankitaan ensin.

Hosea mutisi itsekseen — kai oli sanonut samaa satoja kertoja ennenkin: Hevosesta ei heru maitoa eikä voita!

August alkoi tuumia asiaa. Vaikkei hän ihan pystynyt neuvomaan kaloille, missä niiden oli meressä uitava eikä taivaankappaleille, miten niiden oli kuljettava, ei sentään ollut toista hänen vertaistaan keksimään keinoja ja hyviä neuvoja. Ezran täytyi saada hevonen.

Entä miten se asia on? Kuuluuko suosta vielä huutoa? Ei kuulu. Ei ole kuulunut sen sunnuntain perästä, jona kuului kaksi huutoa peräkkäin.

Molemmat veijarit katsoivat toisiinsa kovin viattoman näköisinä. Hosea seisoi siinä vieressä vaarallisine tietoineen kaikkineen uskaltamatta kohottaa katsettaan.

Lähdettiin katsomaan rakennuksia. August tarkasti ladon ja navetan, mittasi varmana kuin asiantuntija ainakin vaaksanmitalla pilttuut nyökäten hyväksyvästi, mittasi navetanylisten oven, josta isojen heinäkuormien piti mahtua sisään, ja nyökkäsi taaskin. Sitten hän hyppi paikallaan koetellakseen, kantoiko ylisten lattia hevosen, ja nyökkäsi taas kaikelle.

Hänen lähtiessään Ezra kysäisi epävarmasti: Mitä luulet, voisiko hevosen ottaa jo tänä vuonna?

Tänä vuonnako? Ei, ette voi elättää hevosta ja kolmea lehmää sillä niittyalalla, joka teillä toistaiseksi on raivattuna.

Niin, eipä kai.

Mutta kuitenkin, August jatkoi, hevonen teidän on saatava. Ja sitten hän meni matkoihinsa.

August kuohui taas toimintatarmoa ja tartutti sitä toisiinkin. Polden oli jälleen muuttunut uudeksi, ja Ezran uudispaikka oli hänen sydämellään. August meni suoraa päätä Edevartin puheille ja sanoi, että Ezran on saatava hevonen vielä samana vuonna.

Hm, kyllä kai, kyllä kai Ezran pitää saada hevonen ..

Niin juuri. Siispä Augustin ja Edevartin on tartuttava lapioon ja lähdettävä ojittamaan suosta niin iso ala lisää, että siitä saa vuoden heinät hevoselle. Ymmärrätkö?

Edevart ei pitänyt kiirettä. Joakim päätyi kuulemaan keskustelua, ja hänen mielenkiintonsa virisi oitis, mutta Edevart vitkutti asiaa — laiskanpulskea mies, jolla alkoi jo olla vähän ihravatsan alkua.

Ethän sinä ole vanha vaivainen! toimitti August. Jos on omia puheitasi uskominen, niitit koko Doppenin heinät yhdessä ainoassa yössä! Ezralla on rahaa vihantarehun ostoon, hän ottaa sinulta, Joakim, ruokolle yhden lehmän, josta saa lantaa uudisviljelykseensä. Hän ansaitsi kyllä sen verran, että saa ostetuksi hevosen, eikö niin? Mutta saatte lainata hänen hevostaan ajoihin, mitä vähän tarvitsette täällä kaupalla tavaroita vedättämään. Ymmärrätkö? Kas tuossa lapio!

No niin, toverukset kävivät suon kimppuun. Sattuessaan sille päälle molemmat huhtoivat kuin hullut. He korvasivat taidon ja tottumuksen puutteen raa'alla, hillittömällä voimalla eivätkä säästäneet itseään, mutta niinpä täytyikin ihmetellä, miten paljon he saivat jälkeä päivän mittaan. Ezralle itselleen ei jäänyt muuta työtä kuin kävellä kuokka kädessä noiden vimmatusti rehkivien miesten kinterillä, ja Hosean täytyi laittaa ruokaa pitkin päivää, niin suunnaton ruokahalu heillä oli. Tämä oli hauskinta aikaa, mitä Ezralla vielä oli uudispaikallaan ollut, ja kaikkein hupaisinta oli aamulla, kun Edevart ääneen valitteli kipeytynyttä selkäänsä, ennen kuin sai sen vertymään.

<tb>

Kesä alkoi kallistua syksyyn. Toverukset olivat ja elelivät yhä vielä kylässä ansaitsematta killinkiäkään. Oliko se heidänlaistensa miesten arvon mukaista elämää! Kumpaakin se kiusasi ja harmitti. Pauline hyöri tiskinsä takana käyden kauppaa; kaikki sujui hyvin niin kauan kun nuottakunnan miehillä oli rahaa, jota saattoivat sirotella ympäri kylää, sillä loppujen lopuksi se sentään löysi aina kauppaan. Mutta mitäpä apua siitä toveruksille oli? Ei yhtään mitään. Edevartin piti näön vuoksi olla Paulinen kaupassa, mutta hän piti mokomaa puuhaa itselleen kokonaan sopimattomana ja sanoi aina: Minusta nähden tee, miten itse tahdot! August puolestaan oli myös mies, joka ei ottanut maksua työstään. En ole pienen rahan tarpeessa, hän virkkoi ylpeästi.

Mutta kyllä vain he kumpikin olivat sekä pienen että ison rahan tarpeessa. Monet vuodet he olivat kuljeskelleet vapaina kuin taivaan linnut. Aina oli ote päässyt luiskahtamaan heidän kädestään; he olivat kyllä saaneet sitten uuden otteen, mutta sekin oli päässyt heltiämään. Siinä siis oltiin. Edevart varsinkin oli ahtaalla. Ofotilainen oli purjehtinut matkoihinsa maksamatta vieläkään hänelle vanhaa lainaansa, Fosenlandetin Knoffeille hän oli velkaa ehkä enemmän kuin Doppenin hinnan, ja kaiken kukkuraksi nyt toden teolla vaadittiin loppua vanhan Martinus keulamiehen lehmän hinnasta, josta hän oli mennyt takuuseen. Se ei olisi voinut tulla enää sopimattomampaan aikaan, mutta mikäpä siinä auttoi muukaan kuin pitää silmä kovana ja vastata reippaasti: Kyllä, kyllä! Odottakaahan hetkinen! Ei hänellä ollut muutakaan neuvoa.

Edevart haki Augustin käsiinsä, ja toverukset ryhtyivät yhdessä pohtimaan kysymystä. — Sinun täytyy neuvoa kysyjä suoraa päätä kauppaan, tuumi August. Tee paperi! — Mitä? Omaan kauppaaniko? — Mutta hän kirjoitti kuin kirjoittikin paperin, jonkinlaisen kuitintapaisen: On saanut kaupasta rahana ja tavaroina sen ja sen summan. Edevart Andreassen.

Jos nyt vielä sattuu jotakin, hän ei enää sitä kestä. Kovinpa olet alakärsänä, tuumi August. — Tahtoisin vaipua maan alle! valitti Edevart. Hän tuumi ja pohti. Talvi oli tulossa, ei hän hevin voinut lähteä enää uutta kertaa Lofooteillekaan. Mutta mikä sitten neuvoksi? Säkki selkään ja kiertämään maita ja mantereita? Se ajatus ei tuntunut pelottavalta, mutta oli se sentään kovin alentavaa kauppamiehelle, jolla oli oma kauppansa! Hän aprikoi aprikoimasta päästyäänkin. Augustille hän sanoi: Voisinhan yrittää taas kaupantekoa, lähteä kiertelemään säkki selässä. Mutta en tiedä, miten päästä alkuun. Minulla ei ole lainkaan tavaroita.

August vastasi: Samaa olen itsekin ajatellut. Eikö sinulla ole tavaroita? Otat vanhat tavarasi täältä kaupasta, niin että siitä riittää meille molemmillekin.

Edevartia ei haluttanut enää rasittaa kauppaa. Niinpä hän sanoi: Meillä ei ole rahaakaan.

Eikö rahaa?

Muutama vaivainen killinki, siinä kaikki. Emme voi lähteä matkaan ihan paljaina miehinä. Jos eukot pistävät käteen talarin setelin, josta pitää antaa takaisin, niin siinä oltiin. Täytyy meillä toki olla edes vaihtorahaa.

Kaipa siihen neuvo keksitään, tuumi August.

Niinpä niin, Augustillakaan ei ollut mitään kulkukauppiaaksi rupeamista vastaan. Päinvastoin; hän itsekin oli ajatellut asiaa, kaupankäynti oli taas uutta. Kuljeksiva elämä houkutteli. Seuraavana päivänä hän sanoi Edevartille: Nyt sekin Teodorin tomppeli on kultasormuksen ostopuuhissa.

Älä ihmeessä?

Itse kehui niin.

Edevart ihmeissään: Mutta eihän sinulla ole kultasormusta.

Onpahan niinkin. Et tietenkään ymmärrä, sillä ethän ole ruudinkeksijä etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta kyllä minä hankin meille molemmille vaihtorahoja, jos vain autat minua ensi yönä.

Edevart vainusi varkautta ja rikosta, ja pudisti päätään.

Et suinkaan ajattele, että meidän pitäisi se sormus varastaa? Ei sinun tarvitsisi tehdä puolestasi muuta kuin seisoa katsomassa tiellä, ettei tule ketään ihmisiä.

En tiedä, uskallanko lähteä sinun matkaasi, vastasi Edevart empien.

Jäät siis mieluummin mätänemään paikoillesi tänne Poldeniin?

Ilta oli kuin tilauksesta hyvin pimeä, ja toverukset lähtivät matkaan. Augustilla oli lapio ja pihdit, joilla kaupassa väännettiin tavaralaatikoiden kansilaudat auki. Edevart seurasi toveriaan sanaakaan virkkamatta.

He lähtivät kävelemään kirkkotietä. August oli koko ajan hiukan edellä. Hän harppaili nopeasti kuin ainakin järkähtämättömän päätöksen tehnyt mies, mutta talojen kohdalla teki sentään pienen kierroksen. Minne oikein ollaan menossa? kysäisi Edevart viimein. Et saa puhua! kahahti August vastaukseksi.

He kävelivät tunnin verran, talo talolta pappilan metsään asti, ohi senkin ja päätyivät siten pappilan maille. August pysähtyi hautausmaan aidan viereen ja puhui hiljaa: Seiso sinä tässä! Jos joku tulee, tule vain minun luokseni hautausmaalle! Yksikään ihminen ei uskalla tulla jäljessäsi tänne. Mutta kävele hyvin nopeasti ja ikään kuin leijaillen hautojen välillä!

Tämä on pyhänryöstöä, tuumi Edevart kauhistuneena. August aikoo murtautua kirkkoon, mutta mitä hän sitten lapiolla...? Ääneen hän sanoi: Alanpa pelätä sinun aikovan murtautua kirkkoon.

Pöllö! tiuskaisi August vastaukseksi. Kirkko saa minusta nähden olla koreasti rauhassa.

Mutta mitä sinä sitten aiot? Sano, mies, kun kysyn.

August ärähti: Suu poikki! Minä tiedän, missä miehen hauta on, irroitan kauniisti turpeet ja asetan ne sitten takaisin paikoilleen.

Hautaanko sitten aiot tunkeutua?

Ihan niin. Hänellä on sormessaan minun sormukseni, se paksu kultasormus, josta maksoin kolme talaria. Muistan kyllä, kummassa kädessä se on, ja muistan sormenkin, niin ettei minun tarvitse etsiä eikä haparoida.

Edevartia puistatti. Kuule, August, hän kuiskasi, sen sinä jätät tekemättä.

Pidä suusi kiinni ja seiso tässä! sähähti August vastaukseksi ja oli samassa jo tiessään.

Yö oli pimeä. Edevart ei nähnyt pitkälle, mutta kuunteli sitä tarkemmin ja kuuli Augustin kaivavan maata. Muuten ei kuulunut rasahdustakaan. Edevart oli aluksi kovin levoton säpsähtäen joka kerta, kun luuli kuulevansa liikettä tieltä; olihan hän joka tapauksessa mukana syntisessä työssä, häpäisemässä haudan rauhaa! Mutta kun minuutit kasvoivat neljänneksiksi ja näistä karttui puolituntinen ja sitten kokonainen tunti, hän alkoi hengittää keveämmin, niin että jo uskalsi istahtaakin hetkiseksi veräjänposkeen. Pimeästä häämötti jotakin vieläkin mustempaa kuin muu maailma: Augustin kaivama multakasa. Vihdoin hän kuuli kuin maan alta valittavaa kitinää. Varmaankin naulat narisivat Augustin irrottaessa arkun kantta. Edevart oli samassa jännityksessään jaloillaan eikä tohtinut enää istuutua.

Toverukset eivät kumpikaan milloinkaan unohtaneet tätä yötä, eikä heille kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Mutta molemmat olivat täysin selvillä siitä, että he olivat silloin olleet jumalattomilla teillä. Augustkin, joka yritti purra luontonsa, näki pahoja unia ja heittelehti öisin vuoteellaan pitkät ajat perästäpäin. Ei kai ollut tottunut ryöstämään hautoja, niin että menetteli hätiköiden ja epävarmasti. Sen hän tiesi, että täytyy olla mahdollisimman varovainen, ei saa kolistella eikä lausua ääneen sanaakaan, sillä kirkon ikkunat olisivat helähtäneet, eikä saa ääneen kirotakaan, vaikka sattuisikin repäisemään kätensä arkun nauloihin. Hänen täytyi purra hammasta ja olla välittämättä toverin vastaväitteistä.