Part 22

Edevartin oli vähän ilkeä päästä pujahtamaan rakennusten lomitse kenenkään näkemättä. Ei enää haluttanut tavata taloudenhoitajatar Ellingseniä, ei jäädä tämän kanssa puheisiinkaan, ei hän huolinut heti mennä tapaamaan leipuriakaan, vanhaa huonetoveriaan. Kaupassakaan ei voinut olla täysin turvassa, sillä siellä saattoi tavata ukko Knoffin, ja ehkä tämä taas pyytäisi asumaan heidän taloonsa, mistä hänen kuitenkin täytyisi kieltäytyä. Edevartilla oli hommaa, oikein tärkeä tehtävä olikin suoritettavana. Hänen piti panna Doppenissa kaikki järjestykseen niin ulkona kuin sisässäkin, niin että tarvitsi kaupasta yhtä ja toista; keittiökapineita, tuoleja, vuodevaatteita; mahtaisivatkohan rahatkaan riittää kaikkeen? Edevart kyseli Romeota. Tämä ei ollut juuri sillä hetkellä tavattavissa. Lorensen tervehti ystävällisesti ja haasteli mielellään Edevartin kanssa. Siinä tuo myyjien vanhin siis oli taas, lähdettyään kotimaastaan vuosia sitten ja koettuaan tuulensa ja tuiskunsakin vieraalla mantereella, mutta eipä tuntunut vieläkään saaneen tarpeekseen. — Eikö tuntunut mukavalta olla jälleen kotona? — Kyllä niinkin, eipähän se ollut hullumpaakaan. Mutta ei hän panisi vastaan, vaikka olisi lähdettävä takaisin Amerikkaan, sillä se oli sentään suurenmoinen maa! — Miksi hän sitten oli tullut takaisin? — Hm, ihmisen tekee mieli matkustella ja katsella ympärilleen. Entä mitä Edevart täällä...? — Edevartilla oli täälläpäin pikku tila, jota hän oli aikonut pistäytyä katsomassa. — Mutta eikö Edevartilla ollut pohjoisessa päin kotipuolessa myöskin oma tila?

Lorensen ei suinkaan jäänyt vastauksen velkaan. Hän oli tullut takaisin voidakseen sanoa koettaneensa sitäkin, miltä Amerikassa olo tuntuu. Mutta ei ollut ensinkään varma siitä, ettei vielä joskus lähde takaisin. Sillä kotiin paluu ei ollutkaan vastannut odotuksia. Ja monen muun oli käynyt samoin. Kuten tuon Anders Vaadenkin. Tunnetko miehen? Vai et tunne. No niin, olipahan varoissaan oleva mies; vanha isä aikoi luovuttaa talon pojalleen, kuusi lehmää ja hevonen, vähän tukkimetsääkin. Anders tuumii, tuumii, valittelee. Ei, hän ei _voi_ enää viihtyä kotona, täällä on kaikki niin pientä ja ahdasta, hän ei voi tulla täällä toimeen, hän sanoo. Niin asia on. Täällä maanviljelijä käy kaupassa pyytämässä tavaroita velaksi, mutta kun Amerikan farmareilla ei ole rahaa, he vain vievät vehnäkuorman kaupunkiin ja saavat rahaa siitä. Ja miten hyvin he elävätkään! Lämmintä liharuokaa kolmesti päivässä.

Mutta elävätkö he kauemmin kuin me? kuuluu joku kuuntelija kysyvän Edevartin vieressä.

Lorensen: En osaa sanoa juuri sitäkään. — Mutta paremmin he ainakin elävät.

Millä tavoin paremmin? Onko heillä parempi terveys? Ovatko he iloisempia tai onnellisempia?

Luulisinpä heidän olevan. Hiton hyvää lääkettä pahaan tuuleen, kun voi pistää kätensä housuntaskuun ja vetäistä sieltä kourallisen hyviä hopeataaloja, kun ei tarvitse kaivella liivintaskujaan löytääkseen mahdollisesti vaivaisen neljän killingin lantin.

Hahhahhaa! Kyllä sinä Lorensen osaat maalata! huudahtaa joku naisista.

Lorensen innostuu: Niin se on joka suhteessa; tukkipuita metsässä, vehnää pelloilla, preerialla satoja lehmiä laitumella. Siellä yltäkylläisyys, täällä tulee nipin napin toimeen. Amerikka voi tuhlatakin, sen varat ovat ehtymättömät.

Mutta voiko siellä elää paremmin — ja millä tavoin paremmin? tiukkaa äskeinen parantumaton kuuntelija.

Varmasti paremmin! vastaa Lorensen tylysti. Ajattelehan, joka päivä kakkua, putinkia ja sokeria.

Hm, jos kuka on niin perso makealle, virkkaa äskeinen kuulija härnäillen. Rusinoita, luumuja...

Lorensen alkoi käydä kärsimättömäksi: Kuule, Karel, turha sinun on puhua, kun et itse ole sitä kokenut. Montako lehmää sinulla on?

Kaksi.

Kaksi. No siinä nyt näet. Ja miten iso perhe sinulla on, montako lasta?

Viisi.

Silloin kaikki kaupassa olijat nauramaan, ja Lorensen nauroi kaikkein makeimmin. No on sekin elämää!

Toimeenpahan tulemme, vastasi mies rauhallisesti. Molemmat vanhimmat pojat alkavat jo olla täysikasvuisia. Meillä on vielä monta vuohta. Sitä paitsi meillä on maata; kylvetään ohraa, pannaan perunaa, meillä on punaisia viinimarjapensaita, puuta metsässä ja vettä purossa. Tuvan piipusta nousee savu. Olisiko sitten parempi jättää ne kaikki?

Niin, niin, Karel, sinä olet tyytyväinen osaasi, se on hyvä asia! myönsi Lorensen. Elät ja olet oman pienen kotilahtesi pohjukassa tietämättä tuon taivaallista mistään muusta. Mitäs sinulla on tällä kertaa asiaa?

Pitäisi saada pari talikkoa ja lapio.

Niin, niin. Sinulle tuommoiset kapineet ovat kyllä hyviä. Mutta Amerikassa kynnetään ja kaivetaan koneilla.

Mutta yhtä asiaa en saa koskaan selville niiden puheista, jotka tietävät kovin paljon suuresta avarasta maailmasta: Ovatko ihmiset siellä tyytyväisempiä kuin täällä?

Johan minä siihen vastasin, virkkoi Lorensen kuin torjuen. Heillä on täysipainoisia hopeatalareita, joilla voivat ostaa kaikkea, mitä mieli tekee, he ovat niin rikkaita. Mutta älä huoli, Karel, kysellä minulta, parasta että möyrit maata oman lahtesi pohjukassa ja käväiset ostamassa täältä kaupasta tavarasi, lapiosi ja talikkosi, niin mekin saamme jotakin myydyksi. Sinä olet hyvä ostaja, kyllä sinä aina ostoksesi maksat.

Mies: Muutamia vuosia sitten naapurin mies myi maansa ja mantunsa ja lähti Amerikkaan vaimoineen, lapsineen. Luuletko sen olleen heille onneksi? En osaa sanoa, mutta olen kuullut yhtä jos toistakin; Haakonhan on hävinnyt teille tietymättömille.

Tuossa on nyt uusi naapurisi, virkkoi Lorensen viitaten Edevartiin. Tämä mies juuri Doppenin osti.

Mies tervehti Edevartia kädestä pitäen sanoen: Ei, mutta — miten en tullut katsoneeksi sen tarkemmin, etten tuntenut sinua? Muistaakseni seisoit ennen aikaan täällä kaupassa tiskin takana?

Olinhan minä täällä aikoinani, mutisi Edevart. Mies jatkoi: Soudin tässä muuanna sunnuntaina Doppenissa lainaamassa rautakankeasi. Ettet vain pane pahaksesi?

Mitäpä minä siitä.

No niin minäkin ajattelin. Kanki oli siellä joutilaana ja koko tila oli autio, ja silloin tuumin, että ehkä uskaltaisin lainata sitä hiukan, oli väännettävä muutamia kiviä. Mutta pidän sitä varovasti ja tuon sen vanhaan paikkaansa takaisin. Mutta olipa mukavaa, että minun piti yhdyttää sinut juuri tänä päivänä!

Edevart kertoi olevansa juuri matkalla Doppeniin ja kyseli, millaiselta siellä oikein näytti. — Eipä juuri miltään, kuului vastaus, ei juuri kehuttavalta; pellot kesantona ihan niinkuin ennen Haakonin aikoinakin, yhtä ja toista paikkaa olisi kohennettava. Mies ei ollut tahtonut liiaksi nuuskia toisen taloa, mutta — tuulet ja sateet näyttivät tehneen vähän vahinkoa.

Ei kuulu sitten olevan ihan samanlaista kuin kotona, tuumi Edevart kerskaillen. Minulla on kotona valkoisiksi maalatut rakennukset ja oma kauppa. Pääsenkö, Karel, sinne sinun matkassasi?

Soudan sinut rautakangen vuokrasta omaan rantaasi ja sanon vielä suuret kiitokset.

Lorensen alkoi jälleen valistaa kuulijoitaan: Siitä Haakon Doppenin häviämisestä puhuen... Amerikka on suuri maa, kokonainen maanosa, sinne voi jo muutama mies hävitä kuin tina tuhkaan. Itsekin olin Yhdysvalloissa monessa kaupungissa, en saanut rauhaa kauan yhdessä paikassa. Mutta oliko Haakon sen kummempi täällä ollessaankaan? Täällä hän viipyi poissa vuosikausia, siellä hävisi myötämöisin. Mutta siitä ei ollut vaimolle eikä lapsille ainakaan vahinkoa, pikemminkin hyötyä. He elävät hyvästi, oikein pulskasti elävätkin, lyövät rahaa kasaan ja ovat nyt rikkaita ihmisiä. Siinä on tavattoman näppärä vaimoihminen, heti tottui uusiin oloihin, matkusti kaupungista kaupunkiin ja tutki, missä oli paras olla. Mikä apu tai autuus siitä olisi lähtenyt, että olisi iät kaiket istunut Doppenissa kankaita kutomassa? Ei kestänytkään paria vuotta kauempaa, ennen kuin pääsi eroon miehestään. Ja olipa Haakon hengissä tai ei, joka tapauksessa se oli hänelle oikein!

<tb>

Koittivat työteliäät, raskaat päivät.

Edevart oli tottumaton työhön ja raadantaan, niin että koko ruumis oli hellä, kuin piesty. Hän ei ollut suinkaan tekijä talouspuuhissa; ruoan hän kyllä sai miten kuten valmistetuksi, mutta ruoka-ajoista hän ei tullut pitäneeksi lukua. Ne olivat aivan sattuman varassa. Hän ei muistanut ruokaa olevan olemassakaan, ennen kuin oli niin nälkä että koko ruumis rupesi vapisemaan.

Mutta jonkin ajan kuluttua alkujännitys lauhtui, ja Edevart järjesti elämänsä ja olonsa viisaammin. Hän käsitti, ettei kannata ajatella eikä kuvitella mitään; Lovise Magrete ei tule, tuskin on matkallakaan. Mitäpä varmaa Edevart olisi tiennyt, kirjeitäkään ei enää kuulunut. Hän pani uudet ruudut särkyneiden tilalle, pesi ja huosi tuvan ja keittiön, korjaili ovia, jotka riippua retkottivat vinossa saranoillaan, korjasi kattoa ja laudoitusta. Hänellä ei ollut suinkaan peukalo keskellä kämmentä, hän teki hyvää jälkeä. Hän siveli tuvan ovet ja ikkunanpielet valkoisiksi ja siivosi huolellisesti pihan ja koko ympäristön. Karel auttoi häntä vääntämään suuret kivet niitystä ja pelloista.

Etkö aiokaan kylvää? Täällä on lantaa moneenkin peltoon. En tiedä oikein. Tai mikäpä siinä! Edevart käänsi kohtalaisen peltosaran ja kylvi. Hän käänsi toisenkin saran, lannoitti sen ja pani siihen perunaa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut maanviljelijänä, mutta hänessä oli kuitenkin oikean maanmöyrijän perua Poldenista, lapsuudenkodista.

Nyt oli kaikki valmista. Helluntai oli ohi, kesä itse teki nyt työtään hänen pelloillaan ja niityillään.

Edevart pistäytyi usein naapurissa. Karel ja hänen vaimonsa olivat sopuisaa väkeä; heidän kanssaan oli mukava puhella, ja he auttoivat, missä vain voivat. Heidän paikkansa oli samanlainen kuin muutkin rannikon lahdenpohjukoissa sijaitsevat talot: pellot ja niityt rantaan saakka, rakennukset rinteessä ja metsät ja takamaat rakennusten takana. Täällä ei ollut koskea kuten Doppenissa, ei sen pauhua ja kohinaa. Doppenissa oli kauniimpaa.

Edevart kirjoitti kotiin tiedustellen, oliko hänelle tullut kirjettä. Hän saikin muutamia, mutta ne olivat kauppiailta tms., Amerikasta ei ollut ainoaakaan. Sisaret lähettivät hänelle kaupasta kertyneet rahat ja tiedustelivat, eikö hän aikonut kohta tulla takaisin kotiin. Uutisia sisaret tiesivät kertoa, että Ezra oli nyt saanut navettaansa yliset ja ostanut Ytrepoldenista lehmän, jonka nimi oli Ruusunkukka. Ezra oli varmaan aikeissa mennä piakkoin naimisiin, vähääkään vastaväitteistä välittämättä.

Mutta kenen kanssa Ezra aikoi mennä naimisiin, siitä sisaret eivät kirjoittaneet sanaakaan. Siihen Hosea oli liian ujo.

Edevart tunsi itsensä orvoksi ja kodittomaksi. Hän souti vuoroin naapuriin, vuoroin laiva-asemalle Knoffin, tynnyrintekijän, leipurin ja Augustin puheille. Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Doppenissa ohra oli jo putkella, peruna isolla taimella. Pellot ja niityt vihannoivat, mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Kuva ei ollut hänen itsensä veroinen.

Kerran sunnuntaipäivänä Edevart tahtoi Augustin mukaansa laivuri Norem vainajan talolle, mutta August ei voinut lähteä, sillä hän odotti pohjoiseen menevää postilaivaa, jolloin laiturilla saattoi olla työtä. Edevart oli kyllästynyt odottamiseen, joten hän palasi nyreänä takaisin. Hän ei tohtinut asettua yhä uudestaan tähystelemään sillalle, sillä muutamat jo alkoivat arvailla, mahtoiko hän odottaa jotakuta ja ketä sitten. Eikä Lovise Magrete kai tullut silläkään kerralla; ja jos hän tulisi, niin hän toki odottaisi Edevartia. Edevart tahtoi käväistä Norem vainajan talossa tervehtimässä leskeä ja lapsia; näistä varmaankin alkoi tuntua oudolta, kun hän ei ollenkaan näyttänyt silmiään.

Matka vei aikansa, ja hyvän aikaa kesti myös lesken kanssa jutteleminen ja hänen kaikkien vastoinkäymistensä kuuleminen. Leski asui heidän vanhassa talossaan; kaksi poikaa oli Amerikassa, josta he lähettivät hänelle rahaa korkoihin ja lyhennyksiin. Kolmas poika oli kotona, mutta oli alkanut puhella, että heidän pitäisi myydä talo ja matkustaa kummankin Amerikkaan toisten poikien jäljestä. Mitä Edevart tuumi asiasta? Leski oli vanha; sekä pitkä matka että siinä tapauksessa vieraassa maassa odottava outo elämä pelottivat.

Palatessaan Norem vainajan kodista Edevart kuuli höyrylaivan vihellyksen. Hän ei uskaltanut toivoa suuriakaan, mutta tunsi sentään käyvänsä levottomaksi ja joudutti askeliaan. Aivan niin, laiva laski laituriin, lastia ja matkakapineita purettiin maihin, August uurasti niiden kimpussa. Hieman kauempana näkyi joku naishenkilö pitelemässä kädestä pientä tyttöä. August höristi korviaan. He puhuvat englantia, hän virkkoi lähtien maleksimaan siltaa pitkin. Augustin piti tietenkin saada näyttää, että hänkin osasi englantia. Hetken perästä Edevart näki naisen ja lapsen tulevan häntä kohti; hänen silmiensä eteen kohosi kuin usvaa, hän sai naisen kädet omiinsa, näki hymyn ja ilon loistavan tämän kasvoista ja kuuli hänen sanansa kuin jostakin kaukaa.

Myöhemmin vasta hän tuli panneeksi merkille, ettei nainen ollut edes sanonut hyvästiä miehelle, jonka kanssa juuri oli puhellut.

Lovise Magrete kysyi, millä keinoin he pääsevät kotiin? — Veneellä, vastasi Edevart. — Vai niin, vai on sinulla vene, sepä mainiota! Lovise Magrete katseli matkatavaroitaan, osoittaen mitä kuului hänelle, ja Edevart pisti kummatkin matkalaukut päälekkäin ja kantoi ne yhtaikaa veneeseen. Katso, miten väkevä mies hän on! kuului äiti sanovan pikkutytölleen.

Edevart riisui takkinsa ja souti paitahihasillaan vilkuillen koko ajan varkain Lovise Magreteen ja kuunnellen, mitä tämä sanoi, ja vastaten tämän kysymyksiin. Hän tunsi itsensä kovin kömpelöksi ja mielensä liikuttuneeksi. Mutta eihän käynyt päinsä istua siinä syvän mielenliikutuksen vallassa ja soutaa samalla.

Tämä tässä on Haabjørg, josta silloin kirjoitin. Hän puhuu norjaa yhtä hyvästi kuin minäkin, harjoittelimme yhdessä ja opetimme pitkän aikaa toisiamme ennen lähtöä. Oli ihmeen reipas koko matkan, merikipeänä vain parina ensimmäisenä päivänä, mutta sitten alkoi kävellä ympäri koko laivan ja tuli hyväksi ystäväksi kaikkien kanssa. Nukutko sinä, Haabjørg? Näetkö noita suuria valkoisia lintuja? Ne ovat lokkeja. Tunnen taas niiden kimeän kirkunan, ne ovat ihmeen kauniita; taitavat puhella keskenään. Oletko, Edevart, odottanut jo kauan? En tahtonut kirjoittaa enää uutta kirjettä enkä sähköttääkään, vaan tulla ilman — niin, kuinka sanoisinkaan, tulla äkkiarvaamatta. Kuinka suuri ja komea sinä olet! hän huudahti äkkiä, niin että Edevartin täytyi luoda katseensa veneenpohjaan ja pudistaa hymyillen päätään. Lovise Magretekin näytti samassa nolostuvan omista sanoistaan.

Niin, minä olen vanhennut paljon, monta, monta vuotta, sanoi Lovise Magrete vihdoin. En uskalla sitä ajatellakaan. Tiedätkös, en voi saada päähäni, että nyt puhelen sinun kanssasi. Minusta tämä kaikki on perin kummallista. Et kai olisi tuntenut minua? Seisoin puhelemassa vanhan tuttavan kanssa ja mainitsin juuri, että olin menossa Doppeniin. Silloin joku laiturilla seisoskellut mies kulki siitä ohi ja sanoi, kuullessaan sanani, samoin englanniksi, missä sinä olit sekä että olit Doppenin omistaja. Mutta et tainnut tuntea minua heti ensi näkemältä?

Tunsinhan toki. Sainhan valokuvasi.

Lovise Magrete: Valokuvani, niin — mutta se on otettu monta vuotta sitten. En uskaltanut lähettää uudempaa, sillä nyt olen vielä rumempi kuin silloin.

Edevart pudisti taas päätään hymyillen kuin olisi kuullut suurimman valheen koko elämänsä aikana.

Vielä rumempi, toisti Lovise Magrete.

Älä viitsi puhua noin, pyysi Edevart.

Tietenkään Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen, mutta eihän Edevart itsekään ollut sama kuin silloin. Lovise Magretella oli hattu päässä, hän oli muutoinkin pukeutunut herraskaisesti. Hänellä oli pitkät, hienot nauhakengät, joiden kärjet olivat kiiltonahkaa; kaulassa oli silkkihuivi, hihansuissa valkoiset kalvosimet, mikä kaikki teki hänet hieman vieraan näköiseksi. Kasvot olivat muutamia vuosia vanhemmat, ja matkan rasituksetkin lienevät jättäneet niihin jälkensä. Mutta entä sitten? Mitä se merkitsi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Lovise Magrete oli ihastuttava, hän puheli lempeästi ja välittömästi, hänen puheensa oli kuin laulua. Uusi suuri rakkaus ja ilo tuntuivat valtaavan Edevartin sisimmän olemuksen. Hän oli saanut takaisin Lovise Magreten, rakastetun, ensimmäisen suudelman, ensimmäisen syleilyn. Ja oli vielä lämmin, ihana kesäkuun ilta.

Saattoiko tosiaan uskoa, että Lovise Magrete muisti kaiken, mikä kerran oli ollut heidän välillään, ja kuitenkin katsoi Edevartiin noin vapaasti ja avoimesti? Edevart oli hiukan kuin neuvoton, hän ei tuntenut itseään yhtä syyttömäksi, vaan istui pää riipuksissa eikä oikein tiennyt, miten olla. Taas hänen mieleensä juolahti, kuten monen monesti viime vuosien kuluessa, että hän oli voinut silloin — nuoruuden kokemattomuudessaan — menetellä hyvinkin kömpelösti ja taitamattomasti, niin että mitähän Lovise Magrete oli mahtanut ajatella hänestä koko tänä pitkänä aikana! Tämä alkoi käydä aivan sietämättömäksi. Tokkohan hän nytkään, tälläkään hetkellä, istui kunnollisesti soututeljolla? Ettei vain istunut jalat liiaksi harallaan tai soutaa riuhtonut liian hätäisesti? Edevart ei tahtonut mitenkään liioitella eikä antaa toiselle hymyilemisen aihetta.

Lovise Magreten oli varmastikin helpompi kuin Edevartin, hän tuntui luontevammalta ja välinpitämättömältä. Edevartin ottaessa palavissaan hatun päästään tämä virkkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kunpa saisin tukistaa sinua vähän! Edevart ei uskaltanut yhtyä pilantekoon Lovise Magreten kehuessa hänen tuuheaa tukkaansa, vaan vastasi leikkisästi: Tahtoisitko tukistaa minua? — Melkeinpä vain!

Pikkutyttö, Haabjørg, jolla myös oli hattu ja kaupunkilaisvaatteet, loikoi veneessä antaen kätensä viistää vettä. Se oli hauskaa, se oli hänelle aivan uutta, kun vuonon lämmin pintavesi siivilöityi sormien lomitse. Muuten aika älykäs ihmistaimi, kyseli, oliko täällä kaloja, oliko isojakin, miten isoja? Lapsi sai suureksi riemukseen käteensä liuskameduusan. Se polttaa! varoitti Edevart äitiä. Ja äiti huuhtoi kiireesti lapsen kättä varoitellen: Saat nähdä sellaisia kotirannassakin, mutta et saa koskaan ottaa niitä käteesi. — Miksi en saa? — Ne polttavat, sormiasi rupeaa kirvelemään. — Mikä noiden elukoiden nimi on? — Niin, miksi niitä sanotaankaan? kysyi Lovise Magrete vuorostaan. — Ne ovat sellaisia merinilviäisiä, eivät kylläkään kaloja, mutta nekin elävät, ovat eläimiä. — Ne elävät ja ovat eläimiä, toisti äiti lapselleen antaen Edevartin opettaa heitä kumpaakin. — Liuskameduusa! hän huudahti sitten äkkiä. Sanoimme niitä täällä liuskameduusoiksi.

Äänettömyys.

Eikö Haabjørg ole aika iso ikäisekseen? kysyi Lovise Magrete.

On kyllä.

Edevart painoi katseensa veneen pohjaan

Ja niin riski ja vilkas lapsi! Älä luule, että hän aina on niin hiljainen kuin nyt.

Eipä tietenkään.

Ei toki. Ja lukee jo sisältä ja kirjoittaa kirjaimia. Meillä on mukana vähän lukemistakin, se on painettu sellaisilla kirjaimilla, joita käytetään siellä lännen puolessa. Hän laulaakin. Etkö laulaisi vähän, Haabjørg?

Huomenna, vastasi lapsi kuin valittaen.

Niin, olet väsyksissä, saat nukkua äidin kanssa.

Edevart: Niin, olen pannut hänenkin vuoteensa kuntoon.

Mitä kaikkea oletkaan tehnyt — sinähän olet verraton mies!

Lapsensänky oli siellä ennestään, huomautti Edevart.

Niin sänky, mutta vuodevaatteet ja kaikki muu? Sinä ajattelet kaikkea. Mutta sen parempi, hän ei ole tottunut nukkumaan minun kanssani samassa vuoteessa. Enkä minäkään hänen kanssaan... Ja Lovise Magreten huulilla leikki merkillinen hymy. Jaha, tuossa siis on Karelin talo, hän oli lähin naapuri. Poikkesin usein heillä mennessäni kylään maata myöten. Oletko sinä Edevart käynyt siellä?

Olen montakin kertaa. Olen myös sopinut kaikesta Karelin ja hänen vaimonsa kanssa — täytyyhän minun toki hommata ruokaa sellaisille vieraille kuin te.

Meillä on vähän evästä mukana. Mitä olet puhunut heille?

Että syötte heillä tänään illallista.

Täälläkö? Ei, ei!

Lapsi saisi täällä maitoa.

Ei hän ole erikoisemmin tottunut saamaan maitoa. Ei, mennään kotiin yhtä kyytiä. Sinulla on varmasti tarpeeksi ruokaa meille.

On kyllä, minkälaista on, Edevart selitti hymyillen. Olen ostanut teidän varallenne ruokaa useitakin kertoja, mutta se uhkasi aina pilaantua, niin että minun itseni täytyi syödä kaikki suuhuni.

Lovise Magrete hymyili hänkin, mutta samassa hän virkkoi säälien: Voi raukkaa!

Edevart sanoi torjuen: En minä sitä tarkoittanut. Ja huomenna haen uutta.

Sinulla ei siis ole lehmää? Eikä muitakaan elukoita?

Ei ole.

Niin, ethän asukaan täällä, niinhän kirjoitit. Heitit vain rahasi meille, etkä itse edes asu Doppenissa. Voi kuinka surullista kaikki on.

Edevart virkkoi nolona ja kärtyisästi: Viitsitkin kaikkea...!

Ja nyt olet pitkät ajat vain oleillut täällä voidaksesi näyttää minulle tietä takaisin kotiini.

Edevart piteli airoja koholla ilmassa uhaten: Jos vielä puhut tuolla tavalla, en pistä enää airoja veteen! Mies suuttui, kuului Haabjørg kuiskaavan. Äiti hymyili selittäen, ettei mies suinkaan ollut suutuksissaan, vaan kiltti, ihan liian kiltti. Nyt — nyt alkaa kosken kohina kuulua, nyt ollaan kohta perillä.

Koski? Mikä se on? Tuo sana oli Haabjørgille outo ja tuntematon.

Iso joki, joka putoaa jyrkkää seinää alaspäin, paljon vettä ja paljon valkoista vaahtoa. Voi, se on niin kaunista, saat uskoa! Mennään huomenna sitä katsomaan... Heidän ehdittyään lahdenpohjukkaan ja rakennusten ilmestyessä näkyviin Lovise Magrete huudahti: Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hän pudisti päätään tuijottaen tuijottamasta päästyäänkin. Tännekö...? kysyi Haabjørg.

Niin. Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hyvä Luoja, kuinka hauska on nähdä taas kaikkea! Tuossa on kaikki vanhalla paikallaan. Ja Lovise Magrete luetteli kuin ulkomuistista: Tuparakennus, navetta, heinälato, halkovaja, pesulaituri, niityt. Mutta nyt ne ovat peltona? Niin, vastasi Edevart. Vähän ohraa ja perunaa. Täällä minä kävelin rakennusten väliä toimitellen töitäni ja tietämättä muusta mitään, katselin tuntureille, katsoin taivasta, tuijotin lahdelle, hoitelin elukoita, tein kaikkea, mihin olin tottunut. Päivät kuluivat. Kuuletko kosken kohinaa, Haabjørg? Se pauhaa... Täällä on kaunista, sanoi Haabjørg. Äiti kietaisi käsivartensa lapsen ympärille huudahtaen kiihkeästi: Vai niin sinusta tuntuu? Niin, niin, kyllä täällä on kaunista!

Ja koko ajan kiivetessään rantatietä tupaan Lovise Magrete muisteli pieniä muistojaan, väliin kyynelet silmissään, väliin taas hymyillen: Tässä juuri sain tikun jalkaani. Olin silloin kahdenkymmenen ikäinen ja niin notkea, että vedin tikun pois hampaillani. —

Miehestä ei sanaakaan.

V

Keskiyöllä seisoo Haabjørg keskellä pihamaata, huutaa äitiään. Lapsi on herännyt vieraan katon alla ja tuntenut olonsa oudoksi, niin että on kipaissut pihalle. Nyt hän seisoo paljaan taivaan alla valkoisessa yöpaidassaan, joka ulottuu nilkkoihin asti. Muuta hänellä ei olekaan yllään, kaste kostuttaa paljaita jalkoja. Ulkona on sinertävä hämy, pohjolan kesäyö.

Äiti!

Niin! tämä vastaa heinäladosta. Mene takaisin vuoteeseesi, lapsi, tulen heti! ja Lovise Magrete sukaisee kiireesti vaatetta päälleen ja tempaisee loput kainaloonsa.

Edevart huomaa ensin vähän nolostuen, ettei hänellä ole paljonkaan yllään. Mutta samassa toisen ujostelemattomuus tarttuu häneenkin, ja hän suutelee Lovise Magretea puristaen tämän syleilyynsä.

Lovise Magrete hymyilee kuin hurmiossa:

Rakastan sinua niin — — —

Äiti! kuuluu valittava ääni kutsuvan pihalta.

Hyvä Jumala, yhäkö se lapsi on siellä? kuiskaa Lovise Magrete lähtien kiireesti.

Aamulla varhain Edevart soutaa noutamaan ruokatavaroita. Hän palaa takaisin aamupäivällä tuoden tullessaan kaiken maailman hyvyydet: on sekä tuoretta ja höystettyä että suolattua ruokaa. Lovise Magrete on taas ihastuksissaan purkaessaan kaiken kääreistään, kiittää Edevartia ja huutaa Haabjørginkin katsomaan.

Edevart on ylpeä kiitoksista, mutta virkkaa sentään hiukan ujona: Eihän tämä ole mitään siihen verrattuna, mihin te olette tottuneet.

Niin, mutta täällä kotona en ole koskaan saanut mitään näin kallista ja näin hyvää! vastaa Lovise Magrete samalla hermostuneesti itkien. Rinkilöitä, varikoista, vuohenjuustoa, ei maailmassa! Koko tänä aikana en ole saanut maistaa vuohenjuustoa, niin että voit itse arvata... Viimeksi sain sitä Karellissa; meillä itsellämme ei ollut sellaisia herkkuja, olimme niin köyhiä. Lapsilla ja minulla ei ollut juuri mitään, emme aina saaneet edes kylliksi syödäksemme. Voit kuvitella... Miten monet muistot ovat tänäkin aamupäivänä johtuneet mieleen! sanoo Lovise Magrete yhä itkien.

No, Haabjørg, joko olet nähnyt kosken? kysäisee Edevart keskeyttäen.

Ei, odotimme sinua, vastaa Lovise Magrete, ajattelin että tulisit ehkä mielelläsi mukaan. Mutta nyt minun pitää ruveta laittamaan ruokaa, hän sanoo samassa, pyyhkien silmänsä. Lähdetään koskelle iltapuolella.

Edevart lähtee lapsen kanssa rantaan. Edevartista tuntuu kovin omituiselta. Jollei tarvitsisi pelätä, että Lovise Magrete voisi nähdä ikkunasta, hänen tekisi mieli istuutua kivelle ja ottaa lapsi syliinsä ja puhuttaa tätä hiukan. Sievä pikku tyttö, siniset silmät ja paksu palmikko. He löytävät näkinkenkiä ja pieniä simpukoita. Ne ovat Haabjørgille uusia ja outoja ja merkillisiä aarteita. Tyttö on riemuissaan ja pitää niitä äidin sormuksia kauniimpina.

Onko äidillä sormuksia?

On toki! Etkö nähnyt? Kaksi kappaletta, toisessa on helmi. Mutta nämä ovat vieläkin kauniimpia. Lapsi pyytää Edevartia auttamaan näkinkenkien ja simpukankuorien etsinnässä, jotta niitä tulee oikein paljon. Haabjørg vie ne kotiin helmassaan, sitten huuhtoo hiekan pois, jotta niistä tulee oikein puhtaita ja kauniita. Entä mitä sitten teet niillä?

Saatpa nähdä! Ja lapsen pieni pää nyökyttää merkitsevästi, niin että varmasti Edevart saa vielä nähdä jotakin ihmeellistä.

Kerrassaan mukava, näppärä ihmistaimi. Edevartilla oli oikein hauskaa hänen kanssaan. Edevart asettaa niin, ettei heitä näe tuvasta. He ovat valkoisella rantahietikolla, Haabjørg piirtää touhuissaan huolellisesti suuren nelikulmion, jonka sitten jakaa pienempiin erisuuruisiin neliöihin.

Mitä tuosta tulee? kysyy Edevart.

Etkö sinä näe? Talo!

Edevart istuutuu kivelle ja koettaa saada lapsen luokseen. Hän tahtoisi tytön syliinsä puhellakseen tämän kanssa. Hänen povessaan liikkuu jotakin omituista, jotakin hellää ja suloista. Ehkäpä lapsi voisi sanoa senkin, mistä äiti oli saanut sormukset?

Mutta Haabjørg ei jouda tulla. Ei, hän on niin touhuissaan, että päästää simpukankuoret ja näkinkengätkin varisemaan helmastaan ja jättää ne virumaan hietikolle. Odota sinä tässä, kunnes minä haen tuvasta nuken ja pienen nukenpojan ja sanon: Tässä on äiti ja lapsi, nyt teille tulee oikein hauskaa! Mikä äidin nimi on?

Amerikassa häntä sanottiin rouva Puckiksi. Mutta täällä en oikein tiedä. Entä pojan nimi? Johnny.

Mutta mitä sinä niitä tänne...?

Tännekö? Niiden pitää päästä istumaan omaan taloonsa niin että niillä on oikein mukavaa. Siksi minä tämän talon teinkin. Tässä on olohuone — olkaa hyvä, rouva Puck, käykää sisään! Ja tässä on sinun kotisi, Johnny, istuudu sinä sohvaan! Odottakaa hiukan, rouva Puck! Unohdin makuuhuoneen. Haabjørg piirtää makuuhuoneen tavattoman syvämietteisen näköisenä. Mutta missäs keittiö on?

Tässä, missäs muualla? Luulit kai, että minä olin unohtanut senkin, mutta enpäs ollutkaan. No niin, nyt menen rantaan huuhtomaan kaikki näkinkengät. Tuletko mukaan?

He menevät rantaan, kaivavat hiekan pois näkinkengistä ja simpukankuorista, sitten huuhtovat ne. Se työ vie aikaa, eikä Edevart saa lasta istuutumaan syliinsä. Tämä ei mitenkään jouda.

Lovise Magrete kutsuu vihdoin päivälliselle, ja silloin heidän on jätettävä työnsä. Edevart kerää näkinkengät ja simpukankuoret ja kantaa ne ylemmäs rantapenkerelle.

Miksi teet noin? kysyy lapsi ihmetellen.

Muuten vuoksi vie.

Vuoksi?

Niin, kun meri kasvaa ja nousee rannoille. Ota nuket mukaan kotiin!

Kasvaako meri? Elääkö se?

Ei se elä. Se kasvaa vain kerran päivässä ja samoin kerran yössä. Se on sellaista, etten osaa selittää sen paremmin. Se nousee rannoille korkealle.

Miten ylös se nousee?

Haabjørg kyselee kyselemistään koko ajan heidän kiivetessään polkua taloon.

Syödään päivällistä, pestään astiat ja lähdetään sitten koskelle. Se on metsän takana, sinne päästään kapeita, mutkittelevia karjanpolkuja. Haabjørg juoksee edellä poiketen vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle puiden väliin. Lapsi on malttamaton ja odotuksen kiihkossa. Äidin täytyy väliin huutaa hänet takaisin tielle.

Kumpaa meistä hän enemmän muistuttaa? kysyy Lovise Magrete.

Edevart painaa nolona katseensa maahan. Poldenissa ei ollut tapana puhua semmoisista asioista vanhempien kesken, jotka eivät olleet naimisissa keskenään. Edevart ei ollut tottunut siihen, mutta nyt hänen oli pakostakin vastattava jotakin. Niin, eikö muistuttane enemmän äitiään, hän virkkaa lopuksi.

Niin, ehkäpä enemmän minua. Mutta en tiedä, ehkä sentään enemmän sinua. Sekä silmät että tukka. Hänestä tulee kaunis tyttö.

Edevart tahtoo sotkea pois koko asian ja sanoo: Nyt sinun on heti huudettava hänet tänne luoksesi, sillä muuten hän voi joutua liian lähelle koskea.

Haabjørg! huutaa äiti.

Niin!

Odota!... Mutta eikös koskelle ole vielä hyvän matkaa?

Niin, en tiedä... En ole siellä milloinkaan käynyt.

Lovise Magrete hämmästyy: Mitä? Et kertaakaan käynyt koskella? Niin, niin, eihän tämä ole sinun oma kotisi. Mutta minä tunnen täällä joka kiven, joka mättään. Kaikki on vanhalla paikallaan, mutta näyttää nyt minusta kumman pieneltä, aivan tuntuu kuin kivetkin olisivat kutistuneet kokoon.