Part 5

Mitä minä olen sinulle tehnyt, senkin elukka? kysyi laivuri ääni vihasta sähisten. Eihän se, mitä minä sinulle aioin tehdä täällä viidakossa kesällä, vielä ole riittävä syy ottaa minut hengiltä, siinä oli kylliksi, että löit silmäni mustelmille. Enkä minä sen jälkeen ole sinulta pyytänyt mitään. Tanssin ladossa sinun kanssasi, etkä edes suostunut lähtemään minun kanssani vilvoittelemaan. Teinkö muka silloin sinulle väkivaltaa? En toki. Mitä syytä sinulla on murhata minut? Kulje sinä tietäsi ja anna minun kulkea omaani, en ole sinuun niin hulluna rakastunut. Sitä paitsi sinä itse toit minulle minun piippuni takaisin, sitä tekoa minä en ymmärrä, mitä perhanaa sinä sillä tarkoitit? — Skaaro vaikeni ja katsoi Ane Mariaan hurjasti ja odotti. — Sinä et vastaa, olet liian tyhmä. Minä sanon sinulle, mikä sinä olet, olet naisten hylkiö, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä, mitä itse tekee, olet kuin puusta veistetty ja puusta sinulla on pääkin. Juuri niin, puupää sinulla on. Ehkä nyt suusi aukeaa!

Ane Maria lähti hitain askelin kävelemään karjan jäljessä.

Niin, sinä menet pois, mutta minä muistan sinua Jumalan istuimen edessä! sanoi laivuri uhkaavasti.

Minä menen hakemaan ihmisiä, vastasi Ane Maria ja meni pois.

Sen sinä valehtelet! huusi laivuri hänen jälkeensä. Sinä menet vain kauemmaksi ihmisistä, tahdot tuhota minut, niin juuri!

Yksin jäätyään Skaaro hiukan rauhoittui. Hän työnsi pois sen verran mutaa, että sai kellon taskustaan, pyyhki sen huolellisesti ja pisti ylempään taskuun. Sitten hän arvatenkin ajatteli, että lompakkokin sieti pelastaa, kaksituhatta talaria ja tärkeät paperit; se oli paksu lompakko, hän aikoi nostaa sen ilmaan sillä kädellä, joka viimeiseksi jäisi suon pinnalle, ja ehkä kaikkein viimeiseksi heittää sen kuivalle maalle. Joku kaiketi löytäisi sen, hänen olisi ollut vielä maksettava kallionvuokra ja kaikkien työntekijöiden palkat.

Merkillistä, miten saattoikin käydä: aamulla hän oli lähtenyt koijustaan mieli kevyenä ja laulaen, nyt hän oli kuolemaan tuomittu mies, vaikkei kovaan maahan ollut kuin moniaita askelia. Tietysti hän olisi voinut puhua kauniistikin Ane Marialle suotta soittamatta suutaan, olisi voinut tarjota suurta rahasummaa, jos tämä olisi hänelle heittänyt seipään tai pari, jotka olisivat häntä kannattaneet suon pinnalla. Aivan niin, niin hän olisi voinut tehdä. Mutta tämä ajatus ei varmaankaan johtunut hänen mieleensä, ei silmänräpäykseksikään, eikä hän varmaankaan sitä katunut. Hän kai oli niin suunniltaan, kiukuissaan tuota naisihmistä kohtaan, niin raivosta sokeana, että tukki itseltään senkin pelastuksen tien.

Kului tuntikausia, Skaaro päästeli hätähuutojaan, mutta kukaan ei kuulunut vastaavan. Kaikki oli hiljaista, karjankellot olivat aikoja sitten lakanneet kuulumasta, niin kauas elukat jo olivat ehtineet, yksinpä tuulikin vähitellen asettui sitä mukaa kuta matalammalle aurinko painui päivän ehtiessä iltaan. Kello tuli kaksi, tuli kolme, hän katsoi kelloaan, veti sen ja piti sitä sitten kädessään; muta ja lieju oli nyt kohonnut puolirintaan. Voih, nyt hän ei ollut enää rohkea, vaan toisin ajoin itki ja käsitti, että hänen täytyisi kuolla. Käsivarret olivat vielä vapaat, mutta jalkojaan hän ei voinut enää liikuttaa, ne olivat ylhäältä alas asti kuin lyijyn sisässä. Jos ihmiset olivat menneet kirkkoon niinkuin Ane Maria oli sanonut, niin varmaan he jo olivat tulleet takaisin kotiin. Matka oli tosin pitkä ja kirkkomäellä aina aikailtiin ja kyseltiin kuulumisia, mutta kello oli nyt paljon, kamalan paljon. Eikö pelastusta tule? Skaaro huusi, parkui, päästeli surkeita avunhuutoja, oli hetken aikaa ääneti ja kuunteli, huusi ja parkui taas, itki ja pieksi suota käsillään. Mutta hänen huutonsa kävivät vähitellen heikommiksi, hän oli menettänyt rohkeutensa.

Kaikki tämä selvisi Ane Marian kertomuksesta monien aikojen kuluttua. Ane Maria ei ollutkaan mennyt karjan mukana, vaan nähnyt kaikki, vieläpä kuullut, mitä hukkuva sanoi puhuessaan ääneen itsekseen. Yhtä ja toista hänen teoissaan oli, mikä jäi Ane Marialta käsittämättä: Skaaro rupesi äkkiä kirjoittamaan jotakin lompakosta ottamalleen paperille. Ane Maria ajatteli: nyt hän kirjoittaa, että minä olen hänet murhannut! Mutta siitä alkaen hukkuvassa tapahtui muutos, hän oli vaiti, mutta itki niin, että hytkyi, repi sitten paperin pieniksi palasiksi ja pisti ne suohon viereensä. Hän näytti olevan nöyrä ja masentunut. Suo imi nyt vähitellen syvyyteen hänen käsivarsiaan, hänestä ei enää ollut paljonkaan näkyvissä, Ane Marian rintaa alkoi ahdistaa, hän nousi hiljaa seisoalleen ja pakeni, juoksi, juoksi taloja kohti, huusi...

Kaikkein viimeiseksi Skaaro oli nakannut sekä kellonsa että lompakkonsa kovalle maalle. Hän ei ollut kirjoittanut mitään. Kun hänellä ei ollut perhettä eikä läheisiä sukulaisia, hän ei ollut jättänyt kenellekään jäähyväisiäkään.

IV

Norja ei ole pieni, se on hyvin pitkä. Kun laivuri Skaaro, _Lokin_ isäntä, upposi suohon jossakin kaukana pohjoisessa, ei siitä etelässä ollut sen suurempia seurauksia kuin että lehtiin tuli uutinen ja kylmä väristys karsi jonkun lukijan selkäpiitä.

Kylä sitä vastoin on pieni, kylä on ahdas. Kun siellä mies hukkuu suohon, kylä muistaa sen kauan ja puhuu siitä ja kammoaa suota juurruttaen pelon lapsiin ja aikuisiin. —

Ane Maria oli todella hälyttänyt kirkkomiehet, siitä ei ollut epäilystäkään, oli juossut lyhyintä tietä taloihin, juossut ja huutanut. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, apuväen ehtiessä perille ei suon pohjattoman liejun pinnalla näkynyt mitään muuta kuin vihreä kyljelleen kääntynyt mätäs. Ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, eivät käsittäneet, että laivuri Skaaro olisi ollut niin taitamaton, että olisi mennyt suoraan suosilmäkkeeseen. Mutta lopulta sitä ei kuitenkaan voitu epäillä. Jälkeenpäin iti ilmi, että yksi ja toinen oli kuullut huutoa, vaikkei ollut tullut kiinnittäneeksi siihen huomiota. Kyllä vain laivuri oli suohon hukkunut, hänen lompakkonsa ja kellonsa löydettiin.

_Lokkiin_ lähetettiin sana Augustille ja Edevartille. August otti haltuunsa lompakon, luki setelit todistajien nähden ja oli asiain näin ollen siihen oikea mies. Ane Marian ensimmäinen kertomus sekä ympäristön naapureille että myöhemmin nimismiehelle oli selvä ja varma: hän oli pahoillaan, ettei ollut tullut kyllin aikaisin, jotta olisi voinut saada sanan ihmisille, mutta muuten hänen oli mahdotonta arvata ja älytä, mitä se mies, se laivuri oli ajatellut: hänen oli täytynyt kauan viivytellä ennen kuin rupesi apua huutamaan, kunnes lieju nousi kaulaan saakka, ja sen tunnin, parin aikana, joka kului ihmisten hälyttämiseen ja opastamiseen paikalle, laivuri oli ehtinyt kokonaan painua mutaan.

Synkkä, kauhea tapaturma.

August matkusti oitis naapuripitäjään Skaaron molempien ystävien luo neuvottelemaan, mitä laivalle ja kaloille oli tehtävä, mutta Edevart jäi valvomaan lastausta. Nyt hänelle ei latojien saanti tuottanut vähintäkään vaikeutta, kaikki olivat auliita ja halusivat auttaa, laivurin kova kohtalo painoi raskaasti kaikkien mieltä. Ane Mariakin selitti olevansa valmis latomaan, jos niin tarvittaisiin. Kallioilla naiset puhuivat keskenään hiljaa kauhuissaan: Hyi, tuskin uskallan edes enää katsoa suohon päin, ei voi ajatellakaan, mitä hän joutui kokemaan! — Älä puhu siitä, älä mainitsekaan! Minä en saanut viime yönä unta, olin kuulevinani huutoja. — Vai kuulit sinä huutoja? Niin, asia on sitten kyllä niin, ettei hän ole saanut rauhaa. — Ane Maria kysyi: Miksei hän sitten olisi saanut rauhaa? Mitä te sillä tarkoitatte? — Mitäkö me tarkoitamme! Hän on kuollut ja hautautunut suohon, kukaan ei häntä auttanut, hän ei ole saanut edes Isämeitää haudalleen, ei vähintäkään Jumalan sanaa, ja sitä hän kai huutaa. — Ane Maria tokaisi: Se on paljasta lorua, ei hän huuda, te vain pelkäätte. — Niinkö? No etkö sinä sitten pelkää? — En pelkää, minä menisin vaikka yöksi nukkumaan suon reunaan. — Sitä toiset epäilivät ja sanoivat hieman närkästyneinä: Niin tietenkin, sinähän olet aina paljon parempi meitä muita! —

Kun kalat oli saatu lastatuksi, kiersi Edevart viimeisen kerran kallioilla tarjoamassa ryyppyjä ja rinkeleitä. Se oli koko juhlallista, mutta iloa ja rattoisuutta ei kuulunut, ihmiset puhuivat vähän ja hiljaa, kammotti muistella suohon hukkunutta, rehtiä ja kaikin tavoin erinomaista miestä. Mutta siitä näkee kuinka äkkiä ihmisen elämästä voi tulla loppu!

August palasi neuvotteluretkeltään. Hän oli taas mies paikallaan, sukkelatuumainen sanoissaan ja ajatuksissaan varma mies, aivan toisenlainen August kuin entinen. Hän, joka oli aina ollut toisille alamainen, toisten johtoa totteleva, otti nyt johdon käsiinsä ja määräsi, että huomispäivänä tehdään tili kaikkien työntekijöiden kanssa. Aloitetaan tavalliseen aikaan, hän määräsi, ehkä saadaan sitten myötäistä. — Kukas kuljettaa jahdin pois? kysyi joku. — Jaa, kenen luulet sen kuljettavan? hän tokaisi vastaukseksi.

Augustin tilit olivat moitteettomat eikä kenelläkään ollut mitään muistuttamista. Ne kalliotyöntekijät, jotka itse olivat pitäneet lukua päivätöistään ja vetäneet tuvan orteen liidulla viivoja, eivät voineet huomata hänen erehtyneen. Hän kutsui aina kaksi henkeä kerrallaan kajuuttaan, jotta toinen oli todistamassa toisen tiliä, sen hän arvatenkin oli oppinut merimiesaikanaan. Karolus ja Edevart huomasivat ihmeekseen, että August aina joka tilinteon jälkeen riipusti lukuja ja merkkejä jonkinlaiseen erikoiseen päiväkirjaan. Näytti siltä kuin hän olisi pitänyt yksityistä tiliä päivätöistä ja jostakin muusta, ties mistä. Tämän päiväkirjan hän joka kerta pisti taskuunsa.

Tilinteon päätyttyä August ilmoitti aikovansa itse purjehtia laivurina _Lokilla_ Bergeniin. Ei ollut ketään muuta, joka taisi purjehtia kompassin, kartan ja kellon avulla, eivätkä toisten kuivauspaikkojen laivurit voineet jättää omia aluksiaan.

Ihmiset kyllä hiukan kummastelivat tämän kuullessaan, vaikkei se tullutkaan aivan odottamatta. August oli jo ennen aiheuttanut heille yllätyksiä, moneen he uskoivat hänen pystyvän, mutta tällä kertaa hän hyppäsi kovin korkealle. Laivuriksi, kapteeniksi suureen, täydessä lastissa olevaan jahtiin, joka aikoi kompassin, kartan ja kellon avulla purjehtia koko Norjan rannikon pitkin pituuttaan etelään asti — olipa se mies mahtanut oppia paljon asioita!

Hänellä oli Edevart, mutta hän tarvitsi matkalle kolmannenkin miehen. Hän mainitsi Teodorin. — Teodorilla on kohju ja hän käyttää vyötä, muistutti Edevart — Häntä minä olen ajatellut, vastasi August lujasti. — Edevart huomautti vielä, että Teodor oli ollut pahimpia pilkkaamaan ja loukkaamaan tovereitaan, hän oli huono poika. — Sitten se nyt hänelle kuitataan, virkkoi August siihen.

Ei sattunut tuulta, heidän täytyi soutamalla hinata _Lokki_ ulos Poldenista. Se oli raskasta työtä ja he palkkasivat Karoluksen ja vielä toisen miehen avuksi. Ulkona vuonolla he saivat heikon tuulen ja levittivät purjeet.

Nytkin seisoi mäkirinteillä ihmisiä katsomassa. He huiskuttivat jahdille hyvästiksi, kaipasivat sitä. Polden oli tyhjänä, vuorilla ei ollut enää mitään elämää.

Toverusten vielä kyntäessä Länsivuonoa August teki tilin Edevartin kanssa, maksaen hänelle runsaan palkan kesän työstä. — Sinä olet ollut hyvä mies ja saat kunnollisen palkan, hän sanoi. — Edevart kiitti, mutta ei oikein ymmärtänyt, kuinka hän sai niin paljon siltä ajalta, jonka oli ollut palveluksessa. — August otti taskustaan yksityisen päiväkirjansa, luki siitä ja sanoi: Se on kirjan mukaan. — Edevart: Mikä kirja se on? — August: No tiedä nyt, että se on se kirja, jossa on sinun ja minun ansioni.

Hän alkoi selittää. Muistatko, mitä sanoin keväällä, että me, sinä ja minä, saisimme hyvää ansiota tänä kesänä? — Edevart: Muistan kyllä. — August: Minä tulin mukaan Lofooteille, sain laivuri Skaaron ja _Lokin_ Poldeniin, kuivasin kalan. Et ole kuullut toisesta minun veroisestani etkä yleensäkään toisesta miehestä, joka olisi voinut tehdä, mitä minä olen tehnyt. — Edevart mietti hetken ja sanoi: Ehkä Napoleon... — Jaa, myönsi August, Napoleonin veroiseksi en pyri. Mutta voit esimerkiksi kysyä minulta kaikenlaisia maailman asioita, niin minä tiedän ne. Tänä kesänä minulla on ollut koko almanakka päässäni, eikä ainoaakaan päivää ole jäänyt pois.

Tässä suhteessa August kyllä saattoikin olla aivan oikeassa, hän oli pitänyt tarkkaa lukua päivistä. Toverinsa pitkästä selityksestä Edevart käsitti seuraavaa: Kaikilla työntekijöillä ei ollut yhtä monta päivätyötä, Karolus oli ollut poissa kaikkiaan kymmenen päivää, Teodor kolme päivää, ja muutamina sadepäivinähän kalankuivaus oli ollut kokonaan pysähdyksissä. Aivan niin. Mutta näistä päivistä August oli viekkaasti lukenut tietyn määrän itselleen lisäten niiden palkan omaan palkkaansa. Tämä tili oli hänen pienen päiväkirjansa sisältö: Jokainen työmies sai kaikki, mitä hänelle kuului, mutta niistä päivistä, jotka he olivat työstä poissa, August itse otti maksun itselleen. Sen hän saattoi tehdä aivan vaaratta, sillä hän oli johtanut kuivausta erinomaisen tarmokkaasti ja saanut lastin lähtökuntoon pari viikkoa aikaisemmin kuin muut laivat. Siitä koitui Augustille sievoinen ylimääräinen ansio, ja näistä rahoista hän hyväsydämisestä luovutti Edevartille kohtuullisen osan, jotta he saattoivat yhdessä vastata asiasta.

Edevart joutui pahaan pulaan, mutta syvän vaikutuksen toverin menettely teki häneen. Hän rohkeni kuitenkin kysyä: Mutta entä jos laivuri Skaaro olisi elänyt ja ollut saapuvilla tilinteossa, miten sinä silloin olisit voinut puhaltaa semmoisen määrän rahaa? — August vastasi: Silloin olisin vain pannut työluetteloon pari, kolme työmiestä lisää ja vastaanottanut heidän tilinsä heidän puolestaan lähettääkseni sen edelleen. Se olisi ollut kaikkein pienin temppu se.

Kovin viisas ja rohkea mies tuo August, muutamassa suhteessa oikein mato miehekseen.

Edevart otti rahat, mutta oli muutaman päivän syvissä mietteissä. Tämmöinen "kauppojen" teko oli hänelle uutta; se sai hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi. Tämä ei mitenkään voinut olla puhdasta synnistä, saa nähdä, paljonko siunausta se tuo mukanaan. Väkisinkin herasi mielessä kysymys, eikö laivuri Skaaro nyt tulisi ja ilmestyisi hänelle. Hän sanoi kerran: Se laivuri siellä suossa kai tietää, mitä me olemme tehneet.

Asia on sillä lailla, vastasi August, että minä lahjoitin hänelle kultasormukseni.

Edevart ihmeissään: Niinkö?

Lahjoitin sen hänelle, ilmaiseksi. Miksi olisin sen tehnyt?

Edevart: Minäpä en ole lahjoittanut hänelle mitään.

August ei jäänyt vastausta vaille: Mitä? Enkö minä ole kuluttanut sinun takkiasi, ihka uutta verkatakkiasi aivan pilalle? Soisitko sinä sen minulle noin vain huviksesi?

Kaiken kaikkiaan August sekoitti hyvin taitavasti yhteen asiat, oikean ja väärän, toden ja valheen, vähääkään arastelematta, puhuipa siihenkin suuntaan, että heidän oli aina meneteltävä rehellisesti ja toimittava niinkuin oli oikein ja asianmukaista. August hymyili niin, että kultahampaat näkyivät, ja kertoi Karoluksen pyytäneen häneltä laivuri Skaaron piippua. Hän itse ei enää sitä tarvitse, niin oli Karolus sanonut. — Ei tarvitsekaan, vastasi August, mutta Skaaro-vainaja teki kylliksi sinun hyväksesi pelastaessaan heinäsi! — Karolus oli sitten pyytänyt takkia tai jotakin muuta vaatekappaletta, hattua, pientä muistoa laivurista. Oliko mokomaa kuultu! August oli vastannut: Tuommoisen julkeuden ja ahneuden vuoksi en minä rupea itseäni synnillä tahraamaan, se sinun pitäisi älytä! Ja eikö se mielestäsi ollut oikein vastattu? hän kysyi Edevartilta.

Edevart hämmentyi ja tyhmistyi tästä ristiriitaisesta puheesta entistä pahemmin ja antautui lopulta täydelleen. August mahtoi tietää parhaiten tämänkin asian, hän tiesi kovin paljon, ei siinä ollut kaikki, mitä hänestä näkyi päältäpäin.

He olivat Bodøstä ottaneet runsaasti eväitä, heiltä ei puuttunut mitään, yöt olivat vielä valoisat ja he purjehtivat Helgelandin äärtä alaspäin, hoitaen kukin vuorostaan peräsintä. Laivuri August tutki tarkasti karttaa heidän purjehtiessaan läheltä maata. Sitä piti näyttää Teodorille. Sitten August astui sukkelaan kompassin ääreen, otti Skaaron kellon taskustaan, laski minuutteja ja sekunteja, nyökkäsi ja meni jälleen pois.

Teodoria ei jahdissa pidetty missään arvossa, eikä laivuri August edes viitsinyt vastata hänelle, kun niin vähäpätöinen tuhrustaja tahtoi lausua mielipiteensä jostakin asiasta. Follalla heidät yllätti myrsky ja aallokko ja Teodor oli kovilla. Hän ei tiennyt purjehtimisesta tuon taivaallista, oli ensikertalainen laivassa, ei edes tiennyt köysien ja nuorien nimeä. Alussa hän teki monet asiat hullusti, ja laivuri uhkasi jättää hänet maihin ottaa hänen sijaansa "aikuisen miehen". Täällä Follalla heidän täytyi koota sekä latva- että isopurje ja purjehtivain keulapurjeella. August laivuri seisoi ruorissa karjuen käskyjään, hänen täytyi opettaa kumpaakin miestään. Augustia ei nyt jänistänyt, hänen haileat sinisilmänsä olivat tuimat ja hän polki jalkaansa laivankanteen. Toista oli seisoa pystyssä kannella kuin maat nenällään kahdeksanhangan pohjalla. Sitä ei voinut verratakaan tähän.

He pääsivät Follan poikki, laskivat jälleen saaristoreitille ja saivat parempaa säätä. Kaikki korjautui August otti hanurinsa ja soitti ensi kerran koko matkalla. Hän oli hyvällä tuulella, matka oli tähän saakka ollut oikea pikamatka, Bödøn majakka oli jo jäänyt selän taakse, nyt viilletettiin Frohavin poikki ja lähestyttiin Trondheimin väylää.

Älyät kai nyt, että minä osaan purjehtia? hän kysy Edevartilta. Mitäs ajattelet siitä, jos laskettaisiin _Lokilla_ suoraan meren poikki vieraisiin maihin?

Mitäh?

August vilkaisi ympärilleen ja puhui hiljaa; tuokio hän tuntui empivän, jopa olevan hämilläänkin: Minulla on taskussani Skaaron kello, huvikseni en siitä eroa Minulla on taskussani yli tuhannen talaria, jotka ovat Skaaron rahoja; ei ole pieni asia lyödä pöytään semmoinen summa. Vai miltä sinusta tuntuu? Minä en tiedä Edevart virkkoi, ikään kuin koko asia ei olisi häntä suurestikaan huvittanut: Mitäpä sille mahtaa?

August jatkoi: Ja sitten laiva ja lasti, suuria arvoja, kokonainen omaisuus. Mehän olemme siitä kaikesta vaivan nähneet, eikä siitä enää ole Skaarolle mitään hyötyä. Jos oikeus on oikeutta, niin meidänhän oikeastaan hänet tulisi periä.

Paljon sinunkin päähäsi mahtuu, arveli Edevart hymyillen.

Tahdoin vain mainita sen sinulle. Asiasta ei puhuttu sillä kertaa sen enempää, mutta myöhemmin päivän kuluessa August palasi siihen ja sanoi: Ei ollut tarkoitus, että Teodor otettaisiin mukaan sille matkalle. Mille matkalle?

Espanjan matkalle. Teodorista meidän täytyy päästä eroon. Ja sinun pitäisi tahtoa samaa kuin minä ja minun samaa kuin sinä. Kaikki, mitä sinä et ymmärtäisi, pitäisi minun ymmärtää meidän kummankin puolesta, minä olen näet ollut mukana semmoisessa yrityksessä kerran ennenkin.

En ymmärrä mitään siitä, mitä sinä ajattelet, tunnusti Edevart suoraan.

Eipä tietenkään, se meni yli Edevartin ymmärryksen. Hän ei enää ollut yhtä rohkea kuin ennen, toveri oli purjehtinut maapallon ympäri ja oppinut liian paljon, hänen elämässään näytti olevan yksiä ja toisia pimeitä ja salaperäisiä seikkoja...

Fosenlandetissa he poikkesivat vihantarantaiseen lahteen vettä ottamaan. Väylälle saakka kuului metsässä kuohuvan kosken kohina. Laakson perukassa oli yksinäinen talo, sieltä laskeutui joelle pari lasta, jotka seisoivat ja katselivat jahdista soutavia vieraita. Hetken perästä juoksi sieltä nuori nainenkin paljain jaloin, yllään vain paita ja hame, kovin kuluneet nekin. Hänellä oli asiana pyytää hyviä matkamiehiä — kun eivät vain panisi pahakseen! — vähän auttamaan: talon takana vuorella oli lammas joutunut niin pahaan paikkaan, ettei päässyt mitenkään pois, ja oli ollut siellä jo kaksi vuorokautta, eikä hän, yksinäinen ihminen, saanut sitä pelastetuksi. Naisen silmät olivat kyynelissä: oli niin kiltti ja kaunis lammas. August: Eikö täällä ole lähellä miesväkeä? On kyllä, vastasi nainen, mutta ovat juuri nyt saaressa työssä.

Saari on kartassa, sanoi August osoittaakseen suurta laivurinoppiaan. Minkälaisessa työssä he siellä ovat?

Fosenin talossa ovat, mitä siellä tehnevät.

August oli jonkinlaisessa tärkeyden tunnossaan tehnyt nämä tarpeettomat kysymykset. Hän katseli rakennuksia mutisten jotakin, mutta kun hän edelleenkin oli hyvällä päällä, hän lupasi tulla.

He soutivat vesitynnyrin laivaan, ottivat sieltä köysiä ja väkipyörän ja kävivät taas veneeseen. August otti pyssynsäkin ja pani sen istuessaan poikkipuolin polvilleen, mutta niin hän luultavasti teki vain näyttääkseen muhkealta nuoren naisen silmissä.

He nousivat taloon, ja onnettomuuspaikka osoitettiin heille. Lammas oli uskaltautunut kallionkielekkeen jolla kasvoi vehmasta nurmea, mutta kieleke oli niin kaita, ettei se mahtunut kääntymään eikä päässyt pala maan takaisin. Alla ammotti syvyys ja kuolema.

August kysyi naiselta: Myytkö lampaasi?

Mitä — eihän toki, ettäkö myisin sen?

Minä näet ostaisin sen ja ampuisin tästä, niin että se kierähtäisi alas.

Ettäkö ampuisitte sen? Eihän toki, se on niin kiltti lammas, suuri ja kaunis ja sitä on pidetty säilytettäväksi

August nousi miehineen vuorelle, laski Edevartin köyden varassa kallionkielekkeelle, niin että tämä saattoi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Lammas seisoi alallaan, se näkyi tottuneen olemaan ihmisten kanssa eikä pelännyt Edevart kiikkui köydessä ja sai yhdellä ainoalla lujalla otteella lampaan käännetyksi takaisinpäin. Se kävi äkkiä hän nosti sen eturuumiin villoista ilmaan, niin että elukka silmänräpäyksen ajan seisoi kahdella jalalla minkä jälkeen se taas putosi neljälle jalalle. Lammas näytti tästä joutuneen aivan päästään pyörälle, ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, oliko ehkä pää siirtynyt takapäähän? Edevart taputti sitä hyväillen, mutta hänen täytyi sekä työntää että ajaa elukkaa saadakseen sen tulemaan takaisin samaa tietä kuin oli kielekkeelle mennyt.

Edevart kiipesi köyttä myöten ylös pari jalkaa ja kiepautti itsensä kallionkielekkeelle. Seisottuaan siinä hetkisen miettien hän päästi köyden irti itsestään ja laski tampin putoamaan. Vedä ylös! hän huusi sitten. Hän kuuli kallionseinämän partaalta väkipyörän valittava kitinää ja näki köyden nousevan korkeuteen. Varovasti hän sitten asteli kallionkielekettä pitkin lampaan kintereillä.

Alhaalta rakennusten luota nainen katseli molempien lastensa kanssa korkeuteen. Hän itki, peloissaan sekä lampaan että vaaraan antautuneen miehen vuoksi. Lapset huusivat vähän väliä. Ei niin pystyssä! varoitteli äiti, voitte pudota! Itse hän huusi ilosta, kun vaara oli ohi, ja miesten tultua vuorelta hän kiitti molempia kädestä pitäen ja käski lapsiaan tekemään samoin. Nämäkin ojensivat kätösensä, oikean tai vasemman, miten sattui. Edevartiin nainen loi kummastuneen katseen ja kiitti häntä erikoisesti ja punastui — niin aina, nuori vaimo kaiketi huomasi, että hän oli miehistä kauniimpi. Eikä Edevart puolestaan ollut rahtustakaan parempi, hänkin punastui. Oi nuoruus, siunattu nuoruus ja viattomuus! Heitä pyydettiin tupaan. Siellä heille annettiin maitoa juoda, ja vaimo antoi taas ensin Edevartille kuin paremmalle ainakin. Laivuri Augustin mieli näytti siitä myrtyvän, hän otti Skaaron kellon taskustaan ja sanoi: No niin, lähdetään pojat taas laivaan, minun täytyy viedä lasti matkan päähän!

Vaimo oli niin kiitollinen, että tahtoi keittää heille kahvia. August vastasi: Ei, on meillä laivassa kahvia, meillä on koko matkan eväät. Kiitoksia vain! Onko tuo sulhasesi, tuo tuolla seinällä? hän sitten kysäisi leikillään.

Se on mieheni, vastasi nainen.

Onko hänkin saarella työssä?

Ei. Hän on kaukana.

Kaunis mies, sanoi August. Jäikö hän merille?

Lähti Amerikkaan.

Vai Amerikkaan. Siellä minä olen paljon liikkunut. Kauanko miehesi on ollut poissa?

Neljä vuotta.

Palaa kai pian takaisin?

Jumala sen tiennee, vastasi vaimo.

Tiedät kai sen itsekin. Eikö hän kirjoita?

Ei, ei hän kirjoita. Ei ole kertaakaan kirjoittanut.

August löi kädellään polveensa: Eikö ole kertaakaan kirjoittanut? Mutta sittenhän et edes tiedä, onko hän päässyt perille Amerikkaan?

Hän on noussut maihin New Yorkissa.

Mutta jäi sille tielleen?

Vaimo ei vastannut.

Edevart tunsi sydämensä vuotavan verta säälistä. Tässä oli sellaista mitä hän ei käsittänyt, kohtalo, oudonlaatuinen risti. Nainen saattoi olla tuossa viiden-, kuudenkolmatta, hänessä oli jotakin herttaista, ehkä ei rakasta, mutta hellää, se näkyi hänen painuneesta päästään, hänellä oli nöyrät silmät. Missä mies viipyi, oliko häntä olemassakaan? Millä tämä vaimo eli? Tuvassa oli kangaspuut, seinillä ja tuolinselkänojilla riippui pitkin huonetta monenvärisiä lankoja, kaikki huonekalut olivat maalaamattomat. Edevart istui, kostuttaen silloin tällöin suutaan, välinpitämättömyys ja kylmäkiskoisuus olivat hänestä kaukana, hänessä tuntui jotakin värähtelevän, ehkä se oli nöyryyttä, tai ehkä hän oli rakastunut, mutta suloiselta se tuntui.

Augustilla ei ollut nyt enää mitään kysyttävää, hän siis nousi ja astui ovea kohti. Edevart lähti tuvasta viimeisenä, nainen seurasi hänen kintereillään ja sanoi ulkona eteisessä: Niin, kiitos ja kunnia sinulle kaikesta, mitä olet tehnyt! Mikä sinun nimesi on?

Edevart vastasi yllättyneenä: Minunko nimeni? Ka — Edevart minun nimeni on. Entä sinun? Lovise Magrete Doppen.

Niin, minun koko nimeni on Edevart Andreasson. Elä terveenä!

Oi tuota nuoruutta! He eivät hyvästelleet kädestä pitäen, kumpikin katseli lattiaan, kuiskasivat toisilleen kuin varkain... Suutelitko sinä sitä? kysyi August myöhemmin. Edevart oli hetkisen vaiti, sitten hänen täytyi tekeytyä miehevämmäksi kuin olikaan ja hymyillä tälle rohkealle kysymykselle: En, ei se tahtonut. — Ei tahtonut? Olisinpas minä ollut siinä! kehaisi August.

Mutta Edevart huomasi, että kuva, sateenkaari, oli hänessä särkynyt.

Pian hän sai muuta ajateltavaa. Jahti oli ajautunut hyvän matkaa maata kohti, joten se oli soutamalla hinattava lahdesta selemmäs. Teodorin kanssa he soutaa kiskoivat kasvot rakennuksiin päin käännettyinä. Koko ajan Edevart näki nuoren naisen seisovan tuvan seinustalla, mutta kertaakaan tämä ei liikauttanut kättään jäähyväisiksi — ehkä sen vuoksi, että heitä oli veneessä kaksi miestä.

Taas lähdettiin purjehtimaan.

Peijakkaan paljon aikaa siihen lampaaseen menikin! harmitteli August laivuri. Nyt emme voi poiketa Trondheimiin.

Emme kylläkään, mutta mitäs meillä olisi siellä tekemistä?

Yhtä jos toistakin. Mutta poiketaan Kristianssundiin. Se on suoraan keulan edessä.

Edevart kysyi: Missä luulet tuon naisen miehen olevan?

Hänen miehensäkö? Jaa, kai karkuteillä tai tapettu, siinä se.

Luuletko miehen asioiden olevan niin hullusti?

Miksei? Mitä me ihmiset osaamme arvata?... Hyvännäköinen nainen, ja olen hyvin tyytyväinen, kun otin mukaan molemmat mieheni ja pelastin hänen lampaansa. Ei sen puolesta, etten olisi nähnyt aikoinani somempiakin naisia, sekä maalla että merellä.

Edevart loukkaantui: Oli hän ainakin paljon somempi kuin Mattea.

Mitäh? — niin, hän! August hymyili ja pudisti päätään. Niin, siinä oli yksi hornan sikiö! Olisipa hauska tietää, missä nyt mahtaa olla. Jos olisi nyt tässä kämmenieni välissä, niin voisin totisesti sen tuntea! Mutta terve menoa vain, en minä olisi missään tapauksessa hänestä huolinut.

<tb>

Poikettiin Kristianssundiin. August kävi kaupungilla ja osti hienot vaatteet ja kultasormuksen. Hän käveli Skaaron täpö täysi rahakukkaro taskussaan ja maksaessaan avasi sen mielellään aina niin suureksi kuin sen suinkin sai. Edevart kirjoitti täältä kotiinsa, että hän oli nähnyt enemmän kuin ennen, suuren meren ja lukemattomia maita, sitä paitsi paljon ihmisiä, kaupunkeja ja laivoja. Harras tervehdys kaikille!

Täällä Kristianssundin kaduilla he jälleen yhdyttivät Papstin, vanhan kellojuutalaisen. Nyt hän oli täällä. Oli sama hauska, ystävällinen ja paksu ukko kuin ennenkin, kunnianarvoinen parta ja monet kellonperät rinnalla olivat ennallaan. Kaupungin kellosepät katsoivat tosin häneen karsaasti, mutta he olivatkin ainoat, jotka niin tekivät. Papst oli tunnettu henkilö, joka oli myynyt kelloja ylhäisille ja alhaisille; kaikki pysähtyivät hetkiseksi juttelemaan hänen kanssaan, niin nuoret kauppiaat kuin konsulitkin.

Tuleeko tänään kellonkauppaa? kysyi Papst.

Minulla on kello, vastasi August laivuri.

Hän näytti Papstille Skaaron kelloa, tämä avasi sen sanoi: Hyvä kello!

Se käy kahdellakolmatta kivellä, mainitsi August. Ehkäpä te olettekin sen aikoinaan myynyt.

Papst: En muista. Ehkä. — Hän kääntyi Edevartin puoleen, tiedusteli tämän nimeä ja kotipaikkaa ja muisti nuorukaisen viimein: Minähän näin sinut moneen kertaan Stokmarknesin markkinoilla viime vuonna. Mutta olet paljon muuttunut, varttunut ja kasvanut suureksi. Et kai ole ostanut kelloa?

Aioin odottaa, kunnes pääsen Bergeniin.

Sitä älä tee. Nylkevät vain sinua, varoitti Papst.

August laivuri kysyi: Mitä tahdotte, jos annatte perämiehelleni oikein hyvän kellon?

Papst pisti kätensä taskuun, kourasi sitten toistakin ja otti esiin kaksi kelloa: oikein hyvän kellon, niinkö sanoitte, laivuri? Tässä on nyt erinomainen kello ja tässä toinen. Olkaa hyvä ja katsokaa niitä, ankkurikäynti.