Part 9

August oli tullut kotiin pahalla tuulella, hänen puheensa kuulostivat katkerilta. Oli mahdoton saada hintaa mistään, pyysitpä aluksi miten paljon tahansa, aina sait helpottaa aivan mahdottomiin! Mitä merkillistä joukkoa täällä kaikki olivatkaan? Vaerdalilaisia koko sakki, jotka eivät häpeä tarjota aivan sikamaisen vähän! Oletko koskaan astunut jalallasi pahempaan roistojen pesään kuin tämä Levanger! hän virkkoi pilkallisesti irvistäen. Yritän vielä huomenna, ja silloin annan mennä mistä hinnasta vain ottavat, ja sitten lähden sen pitkän tien.

Oletko myynyt keisarinnan taskukellon? kysyi Edevart.

Vai myynyt keisarinnan taskukellon! Mitä luulisit minun saavan siitä mokomassa kylässä!

Käykö se?

Totta kai. Tietäisitkö sinä ostajaa?

Voithan myydä sen Trondheimissa, sanoi Edevart.

Niin, ja saada heti kruunun hanskat ranteisiini!

Kaikki näytti Augustista yhtä synkältä, hän oli tyytymätön, kerta kaikkiaan ihan mahdottomalla tuulella. Tänne hän nyt oli tullut, Levangerin kauppalaan, jossa asui kaiken kaikkiaan viisisataa sielua, harjoittaakseen täällä laajaa korujen ja jalokivien kauppaa, mutta oli pettynyt pahasti. Eipä silti, että hän olisi huolinut sitä surra, hän oli kyllä ansainnut rahoja kultakoruillaan, mutta hän oli äkeissään ja kiukuissaan vastoinkäymisestään, sillä suuri kunnia ja maine oli sittenkin mennyttä.

Aamulla hän luki ja arvioi kaikki kalleutensa hinnoitellen ne summakaupalla Levangerin hintoihin ja mutisten itsekseen vaatimattomia, pieniä lukuja. Edevart osti käteisellä pienen nauhassa käytettävän kultaisen medaljongin, se ei ollut kylläkään juuri mistään kotoisin eikä August ensin huolinut siitä rahaa, mutta lopuksi hänen oli pakko ottaa siitä se hinta, jonka arvoiseksi hän oli sen arvioinut.

Edevart istui majapaikassaan. Hänen oli ikävä. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei ollut oikein terveellistä liiaksi näyttäytyä ulkosalla, hänet olisi voitu tuntea ja ruveta häntä uudelleen ahdistamaan; toisaalta hänellä ei ollut mitään tekemistä huoneessaankaan, ajatteleminen ja mietiskeleminen oli hyödytöntä, ja lukeminen, mikä tahansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin ennenkin. Kun August oli käynyt kotona päivällisellä ja mennyt taas tiehensä, Edevart lähti hänen jäljestään ulos. Hänen oli uskallettava yritys, päivät olivat lyhyet siihen vuoden aikaan, pian rupesi hämärtämään.

Augustista ei näkynyt missään jälkeäkään, mutta sen sijaan näkyi vanha Papst kävelevän kappaleen matkaa edellä; hän puhutteli tuttavallisesti kaikkia ihmisiä, ottaen silloin tällöin taskustaan kellon ja antaen ostajien katsella sitä. Edevart tunsi hänen jokaisen kädenliikkeensä ja saattoi melkein arvata sanatkin.

Äkkiä ilmestyi August esiin jostakin talosta. Oliko hän humalassa? Ei puhettakaan. Mutta hän oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, aivan riemuitsi: Rupesin käymään talosta taloon, ja niin minun olisi pitänyt tehdä heti alunperin. Olin itse kultasepän luona ja myin hänelle pari pikkuesinettä. Ja nyt tulen apteekkarin luota. Myin sen kultakellon.

Mitäh?!

August nyökkäsi: Ja hyvän hinnan sain. Varmasti sama nainen, joka osti morsiushunnun, apteekkarin rouva. Ei tahtonut ensin uskoa, että kello oli ollut Venäjän keisarinnan oma, mutta kun ristin silmäni kuin venäläinen, hän huusi apteekkarin huoneeseen. Niin, tuumi apteekkari, jos kerran tahdot sen, niin ota sitten! Hei Edevart, nyt jo rupeaa taas valkenemaan, nyt menen toiseen paikkaan; täällä on paljon upseereita, kuuluu asuvan oikein rikas kapteenikin. Mitäs nuo pojat?...

Pari poikaa oli tullut puhuttelemaan Edevartia: eilisiä, huiputettuja ostajia, jotka valittivat, että heitä oli vedetty nenästä, heidän kellonsa eivät olleet minkään arvoiset, olivat tutkineet niitä, tahtoivat purkaa kaupat. Niin että rahat tänne ja paikalla!

Mutta nyt ei Edevartilla enää ollut taskut täynnä kelloja, joita olisi täytynyt varoa, vaan hän sysäsi nenäkkäimmät syrjään sanoen haluavansa olla rauhassa. Mitä hänellä oli Papstin kelloromujen kanssa tekemistä? Hän oli ollut vain toisen palvelija ja myynyt toisen tavaroita; saattaa olla, että ne olivat arvottomia kapineita, mutta entäs sitten? Kauppa kuin kauppa. Ei kukaan muukaan ollut niin arkatuntoinen, miksi siis Edevartkaan olisi ollut?

He painuivat katua alas, koko ajan riidellen ja rähisten. Pojat huusivat jokaiselle, joka vain sattui tulemaan vastaan, että tässä nyt oli se mies, joka myi messinkikelloja hopeakuorisina, ja nyt hänelle näytetään! He yhdyttivät lopulta Papstin, ja pojat selittämään tällekin, että tuo nulikka oli heitä narrannut, tuo lurjus, joka oli viime päivinä kierrellyt kelloja kaupalla. He osoittelivat suoraan sormellaan Edevartia, kirkuen, että siinä hän nyt on!

Papst pudisti surullisena päätään valittaen sen maailman pahuutta, jossa hänen oli elettävä, ja tarjoutuen välittämään asian rauhallista tietä: Antakoot he nuorukaisen mennä matkoihinsa, antakoot he hänen korjata luunsa! Heidän oli vain annettava kellosepän korjata kellot kuntoon, hän sitten neuvoi poikia, se ei maksaisi montakaan killinkiä; olivathan he saaneet kellot!

Mutta heidän kellonsahan olivat ihkasen uusia, he huusivat vastaan. Pitääkö meidän mennä korjauttamaan uuden uutukaiset kellot! En ole koskaan kuullut mokomaa! Ne seisahtuivat kohta kun olimme saaneet ne käsiimme, kävivät vain sen aikaa kun hän ravisteli niitä.

Niin, Papst ei pystynyt väittämään sitä valheeksi. Mutta hän ei vain hellittänyt. Viimeksi Edevart kuuli ukon suusta seuraavan lauseen: Teidän ei pidä mennä ostamaan kelloja keneltä tahansa, teidän pitää ostaa Papstilta, hän ei ainakaan ketään petä eikä huiputa.

Edevart tuli asuntoonsa eikä astunut enää jalallaankaan ulos ovesta. Hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli taaskin kurkistanut aidan yli: Sen takana ei ollut suinkaan nähtävänä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa kaunista, olipahan vain maailma, jossa jokainen petkutti toistaan.

Augustkin tuli kotiin päätettyään päivätyönsä. Hän ei ollut saanut kaupaksi aivan kaikkea, mutta oli jättänyt lippaansa jonnekin, ties minne, ja nyt hänellä oli koko varastonsa taskussaan. Täytyi heittää lipas helkkariin, hän selitteli, oli tulla tupenrapinat. Ei ole sen pahempaa ampiaispesää kuin tämä kaupunki. Kunpa Herra soisi, että selviäisi täältä ehein nahoin! Lähdetään joutuin matkaan, Edevart. Parasta, jos vielä tänä iltana!

Ei voida lähteä vielä tänä iltana.

August kertoi: Myin pari kallista kapinetta sille kapteenille. Hän asuu kauppalan ulkopuolella, sinne on pitkä matka, ja sain kävellä kävelemistäni ennen kuin olin päässyt sieltä takaisin. Satuin siinä kulkemaan suuren rakennuksen ohi enkä huomannut, mikä talo se oikein oli, mutta poikkesin sinnekin. Sattui olemaan koulu. Johtaja tuli kysymään, mitä tahdoin. Olin olevinani venäläinen, joka halusi myydä jotakin _nitshevoota_ tai jotakin sentapaista. Hän vain vilkaisi lippaaseeni — eihän sellaisilla koulunjohtajilla ole kiesuksen killinkiäkään! Vai niin, vai olet sinä venäläinen, sepä mukavaa; ole hyvä ja paina puuta, tulin oppineeksi vähän venättä ollessani koulunjohtajana Hammerfestissa. Ja eikös se pirulainen puhumaan minulle venättä. Nyt oli paha merrassa. Nyökytin ja hymyilin ja ristin silmäni ristimästä päästyänikin, mutta se johtaja varmaan kysyi jotakin, johon tahtoi vastausta, ja minä sanoin pariinkin kertaan _hoperpomere_ ja sitten joitakin merkillisiä sanoja sen perästä. Hän ei ymmärtänyt, pudisti vain päätään. Kyllähän minulla oli revolveri, mutta eihän minulla toki ollut sydäntä ampua miestä kuoliaaksi vain siitä syystä, että tämä osasi venättä, siksi paukautin lippaan kannen tiukasti kiinni ja lähdin kiireesti koko talosta. Mutta kun hän jäi seisomaan paikalleen ikään kuin vartioon, pelkäsin hänen aikovan tehdä minulle tepposet ja ilmoittaa poliisille. En tunne itseäni turvalliseksi edes tässäkään, missä nyt istun.

Mihin sinä lippaasi heitit?

August: Tyhjensin sen vähän kerrassaan taskuuni juosta pyyhältäessäni pitkin katuja. Tungin kaikki kapineet taskuuni ja heitin lippaan menemään, jotta ei minua tunnettaisi. On tässäkin tietämistä! Mutta vika oli siinä, etten ollut malaiji enkä siamilainen, sillä minä osaan olla vähän joka lajia. No mutta, niinkö luulet, ettei täältä päästä lähtemään vielä tänä iltana?

Ei päästä. Mutta oli miten oli, ethän ole tehnyt mitään hullutuksia, vai kuinka?

August: Hullutuksiako? Mitä sitten muka olisin tehnyt? Enhän edes ole näyttänyt revolveriakaan. — Mutta August ei kuitenkaan tuntenut itseään rauhalliseksi, hän ei ollut syönyt ja hänen teki kovasti mieli illallista, mutta hän ei uskaltanut lähteä etsimään ruokaa kaupungista, vaan painui nälissään maata.

Toverukset pääsivät onnellisesti takaisin Trondheimiin, ja maailma alkoi näyttää hiukan valoisammalta Augustin silmissä. Oli siihen syytäkin, lompakko oli varsin lihava, markkinamatka ei ollut suinkaan ollut huono. Missä siis vika? Ei tullut niin paljon kuin olin ajatellut, hän selitti.

Ei, ei ollut tullut mitään kehumisen arvoista, ei ollut tullut rikkautta, August ei päässyt kehumaan eikä loistamaan. Vähempään tyytyvän Edevartin mielestä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta siitä August vähät välitti, hänellä oli paljon suuremmat ajatukset itsestään: hänen täytyy tehdä vielä kunnon kaappaus ja myydä monta vertaa enemmän! Mitä tämä tähänastinen lopultakaan merkitsi? Vähän vaatteisiin, hiukan asuntoon ja ruokaan talven ajaksi, ei mitään muuta. Ja eikös käynyt vielä niin, ettei se nainen, jolle Edevart oli kantanut tusinan sikarilaatikoita, voinut nytkään maksaa! Kaksitoista laatikkoa, se oli paha kolaus hänen yritykselleen. Niinpä niin, arvon neiti oli tehnyt voitavansa, mutta... Ei! virkkoi August painokkaasti, minun täytyy vetää iso apaja!

Sinunhan piti tulla minun kanssani pohjan puoleen, huomautti Edevart siihen. August, seisottuaan silmänräpäyksen ajan suu auki: Kaikkea sinä saatkin päähäsi! Minä, joka olen purjehtinut maailman ympäri! En ole sitä paitsi ottanut lopputiliä laivasta, ja parkki lähtee kohtapuoleen uudelleen Riikaan.

Vai niin, vai lähdet taas mukaan?

Lähden kuin lähdenkin, olen ajatellut sen asian sillä tavalla. Ja tällä kertaa siitä pitääkin tulla toisenmoista: ostan paljon enemmän ja tuon kokonaisen lastin, vuokraan aluksen omiin nimiini. Oletkos kuullut ennen sellaista? Tässä ei pelatakaan napilla! Ja August kerskaili ja suurenteli, silmät ylimielisyyttä loistaen.

Edevart: Mutta mihin aiot saada kaiken menemään? Sinullahan oli työ ja tekeminen kaupatessasi sitä mitä sinulla oli tällä kertaa.

Mihinkö menemään? Älä sinä sitä murehdi: menen toisille markkinoille.

Hetkisen mietittyään Edevart virkkoi: Niin, kunhan et vain olisi hapan perästäpäin!

Tämä hiljainen huomautus vain yllytti Augustia. Mitäpä tuollainen mammanpoika asioista ymmärsi! August kääntyi äkeissään poispäin, ikään kuin olisi ollut häpeällistä ruveta nujertamaan häntä ja kylvämään epäilyksen siementä hänen mieleensä juuri sinä hetkenä.

Toverukset pysyttelivät sentään yksissä pari päivää. Parkkilaivan lastatessa kalliokalaa ja erilaista kappaletavaraa he kävivät kaupungilla ja myivät loput korut. Kumpikaan ei eksynyt huonoille teille, vaan he kävivät kirkoissa ja museoissa, katsoivat koko kaupungin ja pitivät aina silmänsä auki. Heidän kävellessään satamassa August saattoi huomauttaa, mitkä piirteet erottivat eri laiturityypit toisistaan. Fosenlandetin Knoffin olisi pitänyt olla kuulemassa hänen esitystään eri satamalaiturityypeistä.

Ei. August ei joutunut tällä kertaa huonoille teille. Saatuaan lompakon ja siihen rahoja hän teki kerralla lopun mielettömistä rantalomistaan. Ne ajat olivat erikseen, jolloin hän oli melkein tai aivan tyhjänä miehenä: silloin hän pisti palkkansa menemään yhdessä humussa ja kitui sitten kohmelon kourissa; palkka oli vain päivän asia, siinä ei ollut mitään säästelemistä eikä kätkemistä, antaa sen siis luistaa vain! Lompakko oli ihan toista.

VII

Toverukset erosivat. Edevart palasi takaisin Fosenlandetiin, häntä veti sinne, hänen säkkinsä oli siellä.

Herra nähköön, häneltä unohtui jotakin Trondheimiin! Näes hän oli lahjoittanut vieraille ne lahjat, jotka oli Bergenistä ostanut kotiväelle, ne kauniit vaatekappaleet, jotka oli aiottu äidille, pienet kengät ja muut sisarille aiotut kapineet — kaikki hän oli antanut Doppeniin. Koko tänä aikana hän ei ollut kirjoittanut kotiin eikä lähettänyt isälle rahaa. Trondheimissa hän olisi voinut korjata laiminlyöntinsä lähettämällä suuren mytyn tai ehkä mieluumminkin laatikon — se oli unohtunut sekin. Joskus se oli johtunut mieleen, mutta hän oli aina lykännyt lähettämisen toistaiseksi, ja niin se oli lopulta kokonaan unohtunut... Asian ajatteleminen sai pojan nyt tuntemaan piston sydämessään. Oli synti ja häpeä, että oli tullut tehdyksi niin, kotona varmaan odottivat kirjettä; isä istui pää painuksissa, äänetönnä syvissä ajatuksissaan, äiti jumalisena ja puheliaana ajatellen sävyisään tapaansa: tänään ehkä tulee kirje! Edevartin Joakim-veli oli nyt päässyt ripille, putkahtanut äkkiä pitkäksi mieheksi, niin että vaatteet kävivät pieniksi. Hän varmastikin olisi tavattomasti hyvillään uudesta takista...

Kauppapaikassa Edevartilta tiedusteltiin, aikoiko hän jäädä sinne pitemmäksikin aikaa? Ei luultavasti, hän oli tullut vain noutamaan säkkiään. Hän viipyi yli sunnuntain ja maanantain. Knoff tuli ja sanoi: Jaha, sinä olet taas täällä! Niin olen, Edevart vastasi. Sen enempää ei puhuttu. Knoff meni tiehensä suurena ja mahtavana.

Tynnyrin tekijä tiesi kertoa Haakon Doppenin käyneen kauppapaikassa ostoksilla; mies ei näyttänyt olevan paljonkaan muuttunut. He pyysivät häntä soittamaan hanuria, mutta hän kieltäytyi sanoen heittäneensä soiton kokonaan. Mutta kun oli tarjottu muutama väkevä kahvinorri, hän soitti isossa tuvassa tanssia. Heidän tuli miestä sääli, he yllyttivät häntä sanoen: Et ole sentään unohtanut vanhaa taitoasi! Hän jäi taloon yöksi. — Edevart tiedusteli, eikö hänen vaimonsa, Lovise Magrete, ollut mukana? Ei ollut, mutta kummatkin tulisivat kyllä jouluostoksille.

Meni tiistai. Edevart tuli vihdoin viimeinkin kirjoittaneeksi ja lähettäneeksi rahoja kotiin. Hän tunsi mielensä siitä keventyvän, kävi iloisemmaksi, ja onnellisessa mielentilassaan hän lupasi itsekin pistäytyä kotonaan ja tuoda kaikille tuomisia.

Knoff tuli jälleen häntä puhuttelemaan: Yhäkö sinä vain vetelehdit toimettomana? Etkö aio ruveta töihin?

Eipä tässä niin kiirettä...

Knoff säpsähti: Aiotko ruveta isottelemaan?

En toki ihan niinkään, mutta.

Niin, tokaisi Knoff lyhyesti; kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä!

Edevart rypisti kulmiaan: Enhän minä teillä syö!

Noo-o? Missäs sitten?

Asun tynnyrintekijän luona ja maksan puolestani.

Knoff oli ääneti hyvän tovin; sitten hän virkkoi kuin hyvittääkseen äskeiset sanansa: No no, en minä sillä... Missä olet ollut koko ajan? Vai Trondheimissa ja Levangerin markkinoilla. Ei, en minä suinkaan sitä tarkoittanut. Voit kyllä asua täällä talossa kuten ennenkin. Ja jos tahdot ottaa pestin jahtiin Lofooteille, minulla on kyllä sinulle tilaa tavallisen merimiehen palkalla. Mitä minun pitikään sanoa: olet kai joskus tullut käyneeksi laiva-asemalla? Onko sen paikan ihmisissä elämää ollenkaan?

Kyllä siltä näytti.

Niin, mutta jos olisit pyytänyt työtä, et olisi saanut.

En ollut työtä pyytämässäkään. Minun piti käydä täällä hakemassa säkkini.

Knoff mutisi jotakin itsekseen, ainaisen naurettavan päähänpistonsa vallassa: Ettei koko se vanha lahonnut laiva-asema osaa romahtaa mereen kaikkineen päivineen!

Nyt oli tullut se hetki, jota Edevart oli odottanut. Kokemus oli opettanut hänet ottamaan tilaisuudesta vaarin. Hän sanoi: Miksi ei laiva-asema ole täällä, teidän paikallanne?

Knoff pudisti päätään ja vastasi melkein kuin valittaen: En saa sitä tänne!

Sepä merkillistä. Se on silloin kokonaan oma syynne.

Mitä sanot? Mitä sinä nyt joutavia?

Tiedän vain, mitä teidän olisi tehtävä.

Knoff hymyili kylmän ivallista hymyä: Ikään kuin en olisi tehnyt voitavaani.

Teidän pitäisi rakentaa oikea kunnollinen, suuri satamalaituri.

Nyt seurasi hetken täydellinen hiljaisuus. Knoff yritti viedä käden taskuun, sitten toiseen, mutta pysähtyi aina kesken liikkeen, jäi seisomaan käsi ilmassa, kuin halvauksen kohtaamana. Pitäisikö minun tosiaan...? hän sai lopulta soperretuksi.

Silloin saisitte laivat käymään täällä.

Vai suuri satamalaituri, toisteli Knoff. Niinkö arvelet Satamalaituri, oikeat satamalaitteet, niinkö?

Edevartilla oli yliote, eikä hän jättänyt sitä käyttämättä: Täytyy tunnustaa, että minua ihmetyttää, ettet ole ennen tullut sitä ajatelleeksi.

Tullut ajatelleeksi, tullut ajatelleeksi — mutta mitä takeita minulla? — niin tuota —

Edevart paukautti tulemaan: Ihan mitätön mutka, niin ettei siitä kannata puhuakaan; lahti tarpeeksi syvä suurimmillekin laivoille, jäätymätön satama. Tämä on hyvä liikennepaikka, täällä on laaja ja varakas ympäristö ja takamaa, vanha laiva-asema taas on mereen pistävällä niemekkeellä, kaukana ihmisten ilmoilta. Knoffin pitäisi rakentaa tänne kunnollinen, suuri satamalaituri, niin jopa olisi ihme ja kumma, jolleivät laivat pitäisi parempana poiketa täällä ja olla täällä turvassa ja rauhassa, aivan kuin huoneessa, sen sijaan että niiden nyt täytyy toimittaa lastauksensa ja purkauksensa avomerellä, olipa sää millainen hyvänsä.

Tulehan tänne, mieleni tekee näyttää...

He menivät rantaan, katselivat ja arvostelivat. Uusi suuri laituri oli rakennettava äärimmäiseen vanhaan rantalaituriin kiinni; siinä oli tarpeeksi syvää, rahtilaivat olivat usein tuoneet siihen jauhoja ja suolaa.

Knoff näytti ehkä taas muistavan oman arvonsa: Olenkin aina ajatellut, että tähän se satamalaituri tehdään, jahka tästä ehdin niin pitkälle.

Edevart antoi kaiken käydä täydestä, hän oli tarpeeksi viisas varoakseen vastaamasta siihen mitään. Hänelle oli suotu se tyydytys, että Knoff oli taloon palatessa paljon ystävällisempi ja katsoi häneen aivan toisin silmin. Edevart päätti takoa niin kauan kuin rauta oli kuumana ja johdatti puheen laiturin rakennukseen ja -rakennustarpeisiin, mainiten erilaisten satamalaiturityyppien erikoispiirteistä, että laiturilla ja laiturilla voi olla ero kuin yöllä ja päivällä, että saattoi rakentaa kivestä muuraamalla tai hirsistä...

Tietysti kivestä! tokaisi Knoff. Siitä tulee lujempi

Mutta myöskin kalliimpi.

Knoff huitaisi kädellään: Niinkuin sanoin, kivestä tulee lujempi! Kuulehan, jos haluat ruveta merimieheksi jahtiin, niin saat tavallisen merimiehen palkan tästä päivästä lukien. Ja sinun pitää muuttaa pois tynnyrintekijän asunnosta, minun väkeni pitää asua minun talossani, joulu tulee tuossa paikassa, ja kohta joulun ja uudenvuoden jälkeen sinun on lähdettävä matkaan. Onko sovittu?

On!

Edevartin tuuma oli onnistunut: hänet oli kiinnitetty kauppapaikkaan. Mihin hän oikein aikoi täällä pyrkiä? Eipä erikoisesti mihinkään, olla vain täällä, hengittää tämän paikan ilmaa. Muistot olivat virinneet voimakkaina eloon.

Häntä käytettiin työhön jos toiseenkin, miten aina milloinkin sattui, eikä näyttänyt olevan kovin tarkkaa väliä silläkään, vaikkei olisi kaikesti tehnyt juuri mitään Kun joulukiireet alkoivat, hänet ylennettiin apulaiseksi suureen kauppaan; hänen kirjoitustaitonsa ei ollut kylläkään kehuttava, mutta hän oli koko mato laskemaan päässään, ja sitä juuri tarvittiin. Sitä paitsi hän tuli hyvin toimeen asiakkaiden kanssa, hänellä oli siistit vaatteet ja sormessaan sekä sileä kultasormus että kolminkertainen käärmesormus, niin että hän kyllä puolusti paikkaansa. Hän sai nyt syödä kaupan muun väen mukana ruokailuhuoneessa yhdessä talon isännän ja tämän perheen kanssa.

Se oli mahdottoman suuri ylennys, eikä se voinut olla Edevartiin voimakkaasti vaikuttamatta.

Ja sitten päivänä muutamana Lovise Magrete tuli. Hänellä oli miehensä mukanaan. He tulivat jalan, patikoimaan koko pitkän, vaivalloisen matkan rospuuton aikaan. Lovise Magretella oli lunta pohkeissa ja hameessa. Oli kovin outoa nähdä häntä noin moniin vaatteisiin pynttäytyneenä. Lapsellisuus ja herttaisuus näyttivät hänestä kadonneen. Edevart tuijotti häneen, nyökäyttäen päätään kuten muillekin tutuille asiakkaille. Hän vilkaisi mieheen, tämäkin näytti oudolta ja tuntemattomalta, ei suurestikaan muistuttanut Doppenin tuvan seinässä riippuvaa kuvaa. Mutta hyvän näköinen mies oli, sitä ei käynyt kieltäminen, ja hänellä oli kihara tukka.

Vai täällä sinut taaskin näen! virkkoi Lovise Magrete. Hän puheli Edevartille luontevasti ja teeskentelemättä, ääni oli ennallaan, mutta hänellä oli huivi päässä, kädessä villalapaset ja lisäksi yllään kaikki monet monituiset vaatteet, kaikkein päällimmäisenä villaröijy, jonka Edevart itse oli hänelle antanut.

Kuka tuo on? kysyi hänen miehensä uteliaana. Ja kun Lovise Magrete sen selitti, mies kääntyi synkän näköisenä Edevartiin päin sanoen: Vai niin, vai sinä meillä työssä olit! Mitä sait siitä palkaksesi?

Mitäkö sain palkakseni?

Niin, mitä sait siitä palkaksesi, minä kysyn?

Sain ruoan, vastasi Edevart.

Lovise Magrete: Niin, hän sai ruoan.

Haakon jatkoi: Vai ruoan — pelkän ruoanko?

Edevart ei malttanut enää olla ääneti: En enempää pyytänytkään. Olin sillä kertaa kulkijamies ja kiitin kauppojani, kun sain työtä ruokapalkalla.

Haakonin täytyi selitykseen tyytyä. Lopulta hän kääntyi vaimonsa puoleen kysyen tältä kuin piloillaan, mutta samalla ilkeästi: Tekikö hän edes mitään? Näyttää niin hienolta herralta!

Älä viitsi! pyyteli vaimo hiljaa.

Aviopari alkoi tehdä ostoksiaan, kumpikin tahtoi ostamansa tavarat omaan säkkiinsä, välillä siinä puhuttiin kaikki kolme yhtaikaa. Edevart kyseli lapsista. Haakon huomasi tuttavia toisten ostajien joukossa ja joutui puheisiin näiden kanssa. Edevart ja Lovise Magrete kulkivat edestakaisin kumpikin omalla puolellaan kaupan myymäläpöytää valitsemassa vaimon haluamia tavaroita. Lopulta he joutuivat myymälän toiseen päähän jääden siten kahden, mutta puhuivat koko ajan vain tavaroista, kertaakaan salaa toisilleen kuiskaamatta. Oih! Minne oli nyt joutunut tuo kesäinen ihme? Oliko kumpikin unohtanut, mitä he olivat olleet toisilleen? Vihdoin Edevart sai kysyneeksi:

Oletko voinut hyvin?

Nainen vilkaisi nopeasti taakseen vastaten sitten: Hän on poissa, hän on mennyt ulos! Kyllä, kiitos, kyllä olen voinut hyvin.

Mitä miehesi ajattelee siitä, että minä olen nyt täällä?

Lovise Magrete: Minun täytyy mennä katsomaan, minne hän...

Et mene! sanoi Edevart tiukasti. Kuule Lovise Magrete, minä olen niin odottanut sinua!

Toinen pudisti hiljaa päätään vastaamatta mitään.

Minulla on taskussani pikkuinen kapine, jonka tahtoisin antaa sinulle.

Olet kai kuullut hänestä paljonkin puhuttavan? kysyi vaimo.

Olen kyllä.

Niin, mutta hänethän armahdettiin, sanoi nainen innokkaasti, hän käyttäytyi niin hyvin, että sai kokonaisen vuoden anteeksi. Eikö se ollut mainiota?

Olihan se, mutisi Edevart hajamielisenä.

Ettei hän vain pääse juomaan! sanoi vaimo sitten levottomana.

Edevart: Hänhän puheli jonkun tytön kanssa? Sellaisen punatukkaisen tytön kanssa. Siitä naisihmisestä ei miehesi hyödy yhtään mitään.

Niin, Lovise Magrete myönsi, tunnen sen tytön, Haakonilla voisi olla parempiakin puhetovereita.

Anna heidän olla! Edevart kopeloi taskuaan. Minulla on täällä sinulle pieni lahja...

Ei! Minulle ei saa antaa mitään, en uskalla ottaa mitään. Odotahan vähän, minun täytyy mennä katsomaan; tulen heti takaisin.

Edevart katsoi Lovise Magreteen silmät suurina. Tämä käveli lattian poikki, hävisi ovesta ulos. Edevart ei huutanut, ei kiroillut, mutta mihin oli ihme häipynyt? Tämä ankara isku tuli odottamatta, se oli julma, hirvittävä kokemus; hän oli ollut jotakin, nyt hän ei ollut enää mitään. Hän vetäisi myymäpöydästä laatikon auki ja lysähti sen varaan istumaan.

Lovise Magrete tuli samassa sisään sanoen helpotuksesta huoaten:... olikin vain muutamien toveriensa parissa. — Näytähän minulle helminauhaa — tai ehkä sittenkin vain silkkinauhaa. Olen luvannut semmoisen pikkutytölle.

Edevart kohottausi seisomaan ottaen esiin tavaran toisensa perästä, tuskin tietäen, mitä teki, eikä puhunutkaan muuta kuin ilmoitti vain kunkin esineen hinnan. Kun maksun aika tuli, Lovise Magreten täytyi taaskin mennä ulos katsomaan miestään. Hän tuli yhdessä tämän kanssa takaisin kauppaan ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka mies oli nähtävästi naukannut useitakin ryyppyjä.

Aluksi Haakon oli vaimolleen leikkisä ja ystävällinen puhellen tähän tapaan: Niin, nyt sinä olet valmis, mutta minun on vielä tehtävä kauppani. Näytäpäs piippuja!

Edevart toi piippuja, monta piippua. Niissä oli kyllä valitsemisen varaa.

Haakon virkkoi: Kuulehan hyvä sana taas, kaveri! Ethän tehnyt mitään pahaa? Vai kuinka?

Edevart ei vastannut.

Etsi nyt mieleisesi piippu! kehoitteli Lovise Magrete.

Pelkkiä roskapiippuja! tokaisi Haakon vastaukseksi. Valitse sinä minun puolestani.

Ota tuo!

No olkoon, koska kerran sinä tahdot!

Ja Edevartiin päin kääntyen hän virkkoi: Helpotapas nyt vähän, niin otan tämän piipun. Ja nyt puoli naulaa piipputupakkaa, Virginiaa, niin sitten pääset minusta? kai se on sinusta hauskaa, eikö niin?

Edevart ei vastannut.

Voinet toki sentään sen sanoa, mitä olen velkaa koko roskasta?

Edevart mainitsi summan.

Kas vain, tiesitpäs edes sen! Mutta et muuten näytä tietävän liikoja, et puhu etkä pukahda. Sanohan, Lovise Magrete, oliko tuo mies tuollainen tuppisuu meillä ollessaankin.

Älä nyt viitsi! pyysi nainen hiljaa.

Älä nyt ja älä nyt... Mutta miksi hänen pitää seistä tuossa saamatta vastausta suustaan? Onhan hän ollut meillä työmiehenä.

Ei, maksa pois nyt! pyyteli Lovise Magrete levottomana. Päästään sitten lähtemään kotiin.

Miehen maksaminen kävi hitaasti. Siitä tuli pitkä lasku, monta pikkuerää. Edervartilla oli ne kaikki päässään, mutta hänen täytyi laskea puolihumalaiselle miehelle kaikki yhä uudestaan. Ja kesken kaiken Haakon saattoi aina sanoa paukauttaa: Mutta ethän tehnyt mitään pahaa? Ethän?

Edevart kääntyi poispäin ruveten tekemään kauppaa muiden asiakkaiden kanssa.

Kun kauppa illalla suljettiin ja hän käveli tuvan ohi, hän kuuli sieltä hanurinsoittoa ja tanssin jytinää ja näki Lovise Magreten seisovan kynnyksellä. Doppenilaiset eivät siis olleet vielä edistyneet kotimatkalle. Edevart tahtoi mennä ohi pysähtymättä — hän tunsi itsensä typö tyhjäksi, rikki raastetuksi, hänellä ei ollut enää mitään sanomista Lovise Magretelle.

Mutta tämä tuli hänen jälkeensä puhellen: Jäätiin huomiseen, Haakon on luvannut soittaa koko illan. Niin, eipähän siinä mitään, naapurin eukko on lasten luona. Mitä sinä sanoitkaan: oliko sinulla jotakin minulle? Mutta en minä uskalla. Sinä olet ihan liian hyvä, mutta en uskalla. Mitä sinun piti antaa minulle? Ehkä et tahdo sitä sanoa, mutta luulin, että se oli sinun kuvasi...

Olisitko sinä tahtonut sen?

Olisin, tietysti, mutta tiedäthän...

Ei se ollut kuva, Edevart sanoa tokaisi. Ei minulla ole minkään valtakunnan kuvia.

Niin, no. Mutta voi maailmassa, kuinka hyvä sinä olit minulle!

Olin niin rakastunut sinuun, kuuli Edevart sanovansa.

Nainen pudisti raskaasti päätään vastaamatta mitään.

Edevart: Oletko tyystin unohtanut kaiken, mitä meidän välillämme tapahtui, että antauduit minulle kokonaan, kaikkinesi? Oletko unohtanut sen?

En taida uskaltaa enää seistä tässä, kuiskasi Lovise Magrete katsellen pelästyneenä ympärilleen.

Entä etkö enää muista, mitä sanoit seuraavana aamuna?

Nainen huokasi: Kyllä, mutta _hänhän_ tuli sitten kotiin, kuten tiedät, emme voineet sitten enää. Ei, nyt minun on mentävä.

Niinpä niin, Edevart tiuskaisi loukkautuneena. Mene sinä vain miehesi luo!

Lovise Magrete säpsähti: Ei hän ole niin mitätön mies kuin sinä Edevart luulet! Sinun olisi pitänyt vastata hänelle ja puhua hänen kanssaan eikä sillä tavalla...

Edevart kahahti kalmankalpeana, raivosta suunniltaan: Helvettiäkö minä häntä pokkuroimaan, ettäs tiedät! Joutaa tulla tänne!

Ei! Ei! Edevart, varo häntä, kuuletko? Minua niin pelottaa!

Hahhah! kyllä minä sen tiedän, että hän osaa käyttää puukkoaan.

Voi, mutta hänhän oli silloin humalassa, yritti toinen puolustella miestään. Ja sinun sietää myös muistaa, että hän teki sen minun tähteni, niinkuin varmasti olet kuullut. Hän ei aikonut tappaa sitä toista miestä, ja niinhän se onneton itsekin sanoi, myönsi ärsyttäneensä Haakonia. Sen hän todisti Jumalan silmien edessä.

Edevart jatkoi yhtä katkerana: Ja tässähän minä kai rupean seisomaan ja hänestä puhumaan! En välitä hänestä senkään vertaa kuin toisesta saappaastani. Voit sanoa hänelle sellaiset terveiset.

Edevart! Ole nyt hyvä minulle vielä tämä kerta! pyyteli Lovise Magrete laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Löydät varmasti kohta itsellesi tytön, niin ettet välitä enää minusta... Tuolla hän on!

Ja Lovise Magrete juoksi peloissaan tuvan ovelle.

Haakon tuli häntä vastaan kysyen, kenen kanssa hän oli puhellut. Edevart ei kuullut vastausta, mutta ovesta tulvivassa lampunvalossa hän näki Haakonin riuhtaisevan itsensä irti ja lähtevän häntä kohti.

Siitä tuli hyvin lyhyt tappelu. Miehet eivät sanoneet montakaan sanaa, iskivät vain yhteen kuin mielettömät, ja Edevartin hillitön kiukku ratkaisi asian: ei tarvinnut antaa ainoaakaan töytäisyä, tuo vanha temppu, jalkakampi ja isku korvan alle nuoresta, raskaasta nyrkistä jo riitti. Haakon oli maassa yhdessä kasassa.