Part 18

Käyn vain maksamassa tynnyrintekijälle. Niin, Magnus, mitäs muuten ajattelet tästä minun yrityksestäni? Edevart kysäisi sitten ollakseen oikein ystävällinen tuota toista kohtaan ja tiedustaakseen hänen mielipidettään.

Mitäkö siitä ajattelen? Pitäisinpä itseäni oikein onnen poikana, jos tämä vene ja nämä tavarat olisivat minun!

Vai niin tuumit? No niin, kiitos vain avusta!

He erosivat. Edevart kävi maksamassa tynnyrintekijälle asumisestaan ja olostaan ja purjehti sitten kohta matkoihinsa. Hän lähti kyntämään merta, kiertävä rihkamatavarakauppa mukanaan.

Olihan tietysti tällaisessa veneellä liikkumisessakin omat haittansa ja hankaluutensa. Edevartin täytyi valita jokin sopiva paikka kiinnekohdakseen ja samoilla sieltä käsin lähiseutu ristiin rastiin. Kun se oli tehty, täytyi palata takaisin veneelle ja jatkaa matkaa seuraavaan sopivaan pysähdyspaikkaan. Hänen matkansa olisi käynyt paljon nopeammin, jos hän olisi kulkenut jalkapatikassa. Ainoana etuna tässä oli se, että vene oli samalla varastopaikkana ja kantoi kaiken, mitä ei voinut ottaa säkkiin.

Edevart painui vähän kerrassaan etelään päin, myi tavaroita kohtuullisiin hintoihin ja ansaitsi kuitenkin hyvin. Hän tuli huomaamaan, että oli tehnyt Fosenlandetissa erittäin edulliset kaupat. Ollin päivän tienoissa [heinäkuun 29. p.] hän saattoi lähettää Romeolle tuntuvan summan velan lyhennykseksi, ja kuitenkin hänelle itselleen jäi vielä hyvästi rahaa. Mutta parasta kaikesta oli tämä vapaa, riippumaton elämä ja laiskantyö; hän oli oma herransa, saattoi kulkea tai maata paikoillaan, miten vain mieli teki. Tämä oli oikeaa joutilaan elämää, ja se sopi hyvin siihen rikkinäisyyden ja herpautuneisuuden tilaan, johon hän oli joutunut.

Edevart purjehti Trondheimin vuonoon, kierteli koko länsipuolen ristiin rastiin, tunkeutui Namdaleniin asti ja palasi sitten takaisin sisämaan pitäjien kautta. Kesä oli mennyt, syksy jo pitkälle kulunut, lumet maassa.

Frostassa hän tapasi eräässä talossa Augustin.

II

August täällä!

Hän oli talon töissä, ei siis ollutkaan matkustanut Bergeniin ottamaan merimiehen pestiä suurille merille, vaan maleksinut Trøndelagissa paikasta paikkaan, toimitellen yhtä ja toista pientä milloin missäkin.

Hän tuli tupaan illalliselle äänettömänä ja vähäpätöisenä, pisti lakkireuhkansa kainaloon ja etsi katseillaan paikkaa pöydästä. Hän oli talossa tavallisena palkollisena.

Edevart oli juuri saanut lupaan yösijan talosta. Hän istui penkillä katsellen ympärilleen. Isossa tuvassa oli myös pari palvelustyttöä, kumpikin työn touhussa, sekä muutamia lapsia ja puolikasvuisia. Pöydällä oli iso puurovati ja maitoa. Pöydän kohdalla riippui kattolamppu.

Edevartin nähdessään August hymyili ällistyneenä ja kurkotti kaulaansa paremmin nähdäkseen. Edevart puolestaan tuijotti toveriinsa kauan saamatta sanaa suustaan: No mutta — sinäkö, August, täällä? Kuka sitä olisi osannut odottaa?

Talon isäntä tuli tupaan. Hän käveli raskain askelin, näytti olevan uuvuksissa. Hän oli nuorenpuoleinen, voimakas mies, vaalea täysiparta ja pysty nenä; hänellä oli yllään työvaatteet ja jalassa pitkävartiset saappaat. Hän katseli ihmeissään toveruksia, jotka olivat noin odottamatta tavanneet toisensa ja kertoivat toisilleen kuulumisiaan.

Tämä on kulkukauppias, jolle lupasin yösijan, selitteli emäntä. Voi maata renkien huoneessa.

Mies ei sanonut sanaakaan, vaan istuutui pöytään ja tarttui lusikkaansa. Muutkin istuutuivat illallispöytään, viimeisenä kaikista August, joka oli seisonut hetken paikallaan kuin epäröiden.

Illallisen aikana nuoret tyttölapset puhelivat hiljaa Augustin kanssa. He tuntuivat pitävän häntä vähän kuin pilkkanaan, mutta August ei siitä välittänyt, hymähtelihän vain hiukan heidän pilanteolleen; tuntui jo olevan siihen tottunut. Edevart tunsi jälleen toverinsa sellaisena, jollainen tämä oli ollut kotona Poldenin tuvissa, siellä hän myös istui hyväntahtoisesti myhähdellen toisten pitäessä hauskaa hänen kustannuksellaan. Tämä oli aivan toinen August kuin se, joka seisoi _Lokin_ kannella ja käski ja komenteli kuin paras amiraali. August istui tuossa kuin masentuneena, tuntui sietävän aika paljon. Palvelustytöt ja lapset puolestaan ehkä juuri vieraan kulkukauppiaan uhalla panivat parastaan, menivät pilanteossaan koko pitkälle ja kysyivät, kelpasivatko Augustin kultahampaat puuron puremiseen.

Senkin hupsut! vastasi August hymyillen, mutta vilkaisi samalla isäntään nähdäkseen, oliko hän sanonut liian paljon.

Toiset matkivat hänen nordlandilaismurrettaan ja oikoivat sitä — senkin hyväkkäät, trøndelagilaiset, joiden kotipaikoilla puhutaan koko Norjan kaikkein kamalinta murretta!

Edevartia alkoi harmittaa toverinsa puolesta.

Illallisen jälkeen talon emäntä kysyi: Missä olette tutustuneet?

Olemme lapsuudentuttavat, vastasi Edevart ruveten tahallaan puolustamaan toveriaan. Olemme samasta pitäjästä, minä olen ollut hänen perämiehenään.

August: No niin, eikö siis ole totta, että minä olen ollut laivurina ja jahdin päällikkönä?

Voipa olla tottakin, vastasi emäntä yliolkaisesti. Minä siitä vähät.

Kukaan teistä ei tahtonut uskoa sitä, intti August.

Äänettömyys.

Hm! murahti isäntä. On kai lupa uskoa tai olla uskomatta sinun kertomuksiasi.

August ei vastannut mitään, vaan painoi päänsä riipuksiin. Mutta Edevart sanoi kuin uhitellen: Et suinkaan sinä August liene laskenut lipettiä? Kun kerrot kaikki, mitä olet todella kokenut, siinä on kyllä enemmän kuin tarpeeksi ihmettä Frostan väelle.

Jälleen äänettömyys. Isäntäkin oli vaiti, mutta rypisteli kulmiaan.

Nuoret palvelijattaret tahtoivat nähtävästi hiukan korjata äskeistä pilantekoaan. Toisen mieleen muistui, että August oli joka tapauksessa etevä pelimanni.

Kerrassaan verraton! tuumi toinenkin. Kun hänet vain saa soittamaan.

August: En soita joka päivä.

Joka päivä? Ethän ole soittanut kuin yhden ainoan kerran.

Eikä tulekaan useampia kertoja sitä lajia, urahti August jurosti.

Tyttö tiuskaisi äkäisesti: Ei toki pyydetäkään!

August ja Edevart lähtivät kumpikin renkien makuuhuoneeseen. Edevart kysyi: Mihin helkkarin pesään sinä oletkaan joutunut?

Älä puhu noin kovasti!

Siitä minä viisi, kuulkoot itsekin! Aiotko jäädä tänne?

En pitkäksi aikaa. Pariksi viikoksi, kunnes määräaika on lopussa.

Edevart: Minä olen kauppamatkoilla, niinkuin jo kerroin. Tule mukaan veneeseen!

Miten niin? — ei toki —

Vai niin, vai tahdot jäädä tänne?

Älä puhu noin kovasti. Ei, en aio jäädä tänne. Mutta sopimuksen mukaan minun pitäisi olla vielä pari viikkoa. En tiedä —

Etkö luule isännän laskevan sinua lähtemään nyt heti?

Ehkäpä laskeekin. Jos sinä kerran sanot niin. Mutta minä en voi olla veneessä.

Miten niin?

Eihän minusta ole venemieheksi. Pelkään veneessä.

He puhelivat asiasta ja pohtivat sitä joka puolelta. Tottahan August sentään voisi olla veneessä Trondheimin vuonossa. Edevart kysyi: Oletko käynyt entistä aremmaksi? — En ole aremmaksi, mutta en liioin rohkeammaksikaan. En voi koskaan tottua siihen.

He puhelivat puoliyöhön saakka. August siitä, miten oli elänyt siitä lähtien kun he erosivat Trondheimissa, sekä kaikista taloista ja paikoista, joissa oli ollut työssä. Mutta eipä siitä herunut suuriakaan. Aina oli hankittava hiukan vaatteen puolta, ja muutenkin tärväytyi rahaa kaikenmoiseen joutavaan. Onko sinulla oikein kosoltikin tavaroita?

Ei ole enää, olen myynyt suurimman osan. Mutta on minulla tarpeeksi meille molemmille siksi kunnes päästään Trondheimiin.

Aamulla Edevart puhui isännän kanssa. Tämä oli juro ja omahyväinen mies, ei edes viitsinyt vastata kysymyksiin. August lähti isännän mukana hevosella halkoreessä. Edevart odotti, kunnes he tulivat takaisin päivälliselle, ja otti asian uudestaan puheeksi. En tiedä, sai isäntä vihdoinkin sanotuksi. Päästä vain hänet menemään, puuttui emäntä vuorostaan puheeseen, sillä mitäpä hyötyä meillä on hänestä näin talvisaikaan?

Tilinteossa ei päästy yksimielisyyteen. Augusthan oli saanut maakauppiaasta yhtä ja toista, minkä isäntä oli maksanut ja kirjoittanut muistiin. Olipa August saanut etukäteen hiukan rahaakin.

Jo heti ensi erän kuullessaan August huudahti: Kahvia? Enhän ole saanut naulaakaan kahvia! Mitäs minä sillä?

Palvelustytöt kuuntelivat selvittelyä hymyillen.

Isäntä: Täällä on kahteen kertaan puoli naulaa kahvia, niin että siitä tulee naula.

Se ei ole ollut minulle. Lienevät kesälliset päiväläiset ottaneet...

Ei, se on sinun eikä kenenkään muun tilillä! ratkaisi isäntä asian painokkaasti.

No niin, olkoon sitten! En ole kylläkään ostanut kahta puoltanaulaa kahvia, mutta enpä minä niiden varassa... Pistäkää vain minun tiliini!

Edevart ei ollut huomaavinaankaan koko kinastelua. Hän maksoi emännälle yösijasta ja aamiaisestaan, paistetusta silavasta, vei säkkinsä pihalle ja tuli takaisin pirttiin.

Nyt oli tullut riita huivista.

En ole ostanut sellaistakaan, väitti August puolestaan. Olette varmaankin kirjoittanut sen väärään paperiin.

Isäntä iski nyrkkinsä pöytään kiljaisten: Pidätkö suusi kiinni!

August pyyteli anteeksi: Ei, en minä tarkoittanut — tahtoisin vain pyytää teitä katsomaan tarkkaan, onko tämä tosiaan minun paperini.

Katso itse! komensi isäntä että tupa kaikui. Mitä siinä lukee? Osaatko lukea omaa nimeäsi? — Mutta äkkiä sanat sammuivat hänen huulillaan, hän itse jäi tuijottamaan paperiin, tuntui menneen kovin neuvottomaksi. Vihdoinkin hän sai sanotuksi: Niin, tuota noin, tämä ei näy olevankaan sinun paperisi, ei näy tosiaankaan olevan!

Hän rupesi oitis penkomaan muita papereitaan.

August hymyili onnellisena siitä, että oli ollut oikeassa, ja sanoi riemuiten emännälle ja palvelustytöille: Enkös minä sitä jo sanonut! Hahhahhaa!

Kas tässä se on! virkkoi isäntä löydettyään oikean paperin... oli erehdys. Mutta ei sinun silti tarvitse irvistellä kultaikenilläsi!

Edevart huusi samassa Augustille: Kuinka et pamauta tuota miestä nyrkillä nenään, niin että se kääntyy vieläkin pystympään?

Isäntä kurkotti kaulaansa. Hän ei ollut uskoa omia korviaan, ja August pidätti pelästyneenä henkeään. Isäntä nousi tuoliltaan ja astui askelen Edevartia kohti. Edevart astui vastaan, ja molemmat miehet seisoivat silmäkkäin kalpeina kuin kuolema.

Älä huoli, Edevart! yritti August tyynnytellä. Isäntä näki joutuneensa pöydän ja Edervartin väliin. Hän sanoi terävästi vaimolleen: Ota ovi auki! Kun se oli tehty, huusi hän: Ulos — ulos minun talostani!

Edevart: En lähde minnekään. Tahdon olla tilintekonne todistajana.

Mikä isännälle neuvoksi? Emäntäkin virkkoi kuin sovitellen seinävierestä: Sehän oli pelkkä erehdys! Ja August yritti taas tyynnytellä:

Älä viitsi, Edevart! Ei välitetä koko asiasta! Vai todistajana! matki isäntä. En tarvitse ketään todistajakseni tehdessäni tiliä. Tämä oli erehdys.

Sitähän minäkin sanoin! ehätti eukko säestämään. Niin, mutta tuolle se olisi iskettävä kalloon, kun ei muuten usko!

Edevart: Sopii tulla yrittämään — iskeä sitä minun kallooni!

Ei! äyskäisi isäntä. Siihen minä olen liian hyvä. Edevart sanoi lopuksi: Olisinpahan minä ollut sinun sijassasi, August!

Kaikki sujui sitten rauhallisesti.

Sitä Augustia! Kävi selville, että hän oli täälläkin hommannut yhden talon palvelustytöistä hentukseen. Tyttö ei tainnut hänestä paljonkaan välittää, koska teki kiusaa minkä ennätti ja piti kuten muutkin hauskaa hänen kustannuksellaan, mutta sitten taas syleili Augustia, ja silloin tämän mielestä kaikki oli jälleen hyvin.

Augustin järjenjuoksun mukaan tytön täytyi tehdä niinkuin teki johtaakseen toisten epäluulot harhaan. He olivat tavallaan kuin rakastavat ainakin. Mutta Augustin täytyi puolestaan kärsiä huonoa kohtelua koko talonväen taholta, olla niin kuin pidettiin yrittämättäkään vastakynttä, saadakseen mikäli suinkin mahdollista viipyä talossa yli talven. Mikäpä Augustista olisikaan ollut liikaa mielitietyn vuoksi! Ja lähtiessään nyt Frostan talosta hän tunsi sydämensä raskaaksi: Tyttö oli varmasti uskollinen, hän selitteli Edevartille, ja piti aina minun puoltani. — Miten niin? Olin näkevinäni, että annoit hänelle rahaa lähtiessäsi. — Pari, kolme talaria palkastani. Ei ole helppo olla taas ihan yksin, ilman mitään. Etkö nähnyt hänen itkevän?

He soutivat Frostasta kauniilla ilmalla, mutta August pyrki manterelle. Hän sai säkin ja mahdottoman kantamuksen tavaroita selkäänsä, tarkat ohjeet, mitä teitä hänen tuli liikkua tavaroita kaupustellessaan, sekä erinäisiä hyviä neuvoja ja varoituksia matkaeväiksi. Heidän piti määräaikaan tavata Trondheimissa.

August oli tällä kertaa suurenmoinen kauppamies. Hänellä oli kaupunkiin tullessaan säkki melkein tyhjänä ja kauniit rahat taskussa. Matkallaan hän oli usein poikennut samoihin taloihin ja paikkoihin, joissa oli ollut työssä. Ihmiset tunsivat hänet ennestään ja näkivät hänet mielellään uudelleen. Häntä ei ollut koskaan käsketty pois, vaan hän oli joka paikasta lähtenyt omasta vapaasta tahdostaan, kun ei jaksanut vastustaa vaellushaluaan ja epävakaisuuttaan, ja niin hän oli aina heittänyt hyvästit. Nyt hän palasi takaisin kulkukauppiaana, hymyili ja nyökkäili kaikille, ja kaikki tunsivat tulijan: hänhän oli August, joka soitti hanuriaan vain kerran eikä sitten enää toiste. Sama kultahampainen nordlandilainen, joka oli tehnyt haaksirikon ja menettänyt siinä kaikki, tuossa hän oli taaskin! Kansa kävi kauppaa hänen kanssaan, he pitivät hänestä eivätkä käskeneet häntä pois.

Ja kauppa kävi. August oli oppinut määräämään ylettömät hinnat ja helpottamaan ne sitten kutakuinkin kohtuullisiksi. Hän oli oikeassa olossaan, puhe luisti kaupanteon lomassa kuin rasvattu, monta mehevää sukkeluutta sutkautettiin. Ja hänen lähtiessään kaikkien onnentoivotukset seurasivat häntä.

Augustissa ei ollut tosiaankaan vikaa. Hänellä oli lahjoja ja kutsumusta, hän oli synnynnäinen kauppamies.

Trondheimissa kumpikin osti kultasormuksen ja siistin puvun, sitten he kolusivat rihkamatavarakaupoissa ostaen tarpeellisia tavaroita pohjoiseen tehtävän matkan varalle. Edevart maksoi Knoffille lopunkin velkansa, joten hän nyt siis oli äveriäs mies, veneen omistaja, jolla oli rahaa ja tavaraa. Todella hyvä saavutus yhden ainoan vuoden osaksi. Ja kaiken lisäksi hän oli saanut viettää tätä siunattua laiskaa maankiertäjän elämää.

He matkasivat jälleen pohjoiseen päin, toinen sisämaassa, toinen vesitse pitkin rannikkoa. Edevart pistäytyi jälleen Knoffin luona Fosenlandetissa ostamassa Romeolta tavaroita. Hän teki taas hyvät kaupat ja lepäili muutamia päiviä kaikessa rauhassa.

Tynnyrintekijän vaimolla oli taaskin kerrottavana uutisia. Amerikan-matkaajat kirjoittivat yhä harvemmin. He jäivät sinne kaukaiseen maahan, heistä tuli jenkkejä, jotka kotiutuivat pian ja helisyttivät hopeatalareita taskussaan. Meren yli menneet nuoret lähettivät yhä niukemmin avustusta kotiin jääneille vanhuksille. Muutamissa kirjeissä valitettiin, että Amerikassakin oli huono aika, vehnä oli pahasti kärsinyt kovasta kuivuudesta ja raesateet osittain tuhonneet tupakkasadon. Mutta vanhin myyjä Lorensen oli kirjoittanut suoraan Romeolle pyytäen päästä entiseen toimeensa Knoffin kauppaan, hän ei voinut sietää nykyistä oloaan. Niin ettei siellä Amerikassakaan kaikki liene niin kehuttavaa, päätteli tynnyrintekijän eukko kertomuksensa lopuksi.

Ihan samaa laivuri Noremkin sanoi viime vuonna, myönteli Edevart. Hän ei huolinut vaihtaa nykyistä oloaan Amerikkaan.

Niin, Norem-parka! Eukko pudisteli säälien päätään. Kaikkeen ihmisen pitääkin joutua! Miten niin?

Eukko pudisti jälleen päätään: On ollut leikattavana. Se on se ruumiin koi eli syöpä. Se on niin surkeaa, ettei osaa sanoakaan. Ensin veivät Trondheimiin ja tekivät mitä suinkin voivat, mutta niin sanovat, ettei siitäkään ole enää apua.

No sepäs jotakin! Onko ihan vuoteen omana?

Sitä en tiedä. Kuuluu vieläkin olevan Trondheimissa.

Mitäs hän itse sanoo?

Mitäkö sanoo! Ei hän voi sanoa mitään. Koko kielen ovat leikanneet pois.

Edevart levähytti käsivartensa levälleen päästäen ne vaipumaan hervottomina alas.

Nii-in! toimitti eukko. Ensin leikkasivat kielestä puolet, mutta tässä tuonnottain jo tyngänkin. Mikään ei kuulu pelastavan, jos kenellä on syöpä ruumiissaan.

No niin! No niin! Edevart oli mielestään aika miestä, kun ei ollut mennyt Amerikkaan eikä joutunut mihinkään muuhunkaan vaivaan ja onnettomuuteen. Norem sanoi viime vuonna haluavansa taas laivaan ja merille. Ihmisen kohtalo on kovin epävarma!

He juttelivat Knoffista, samasta iankaikkisesta puheenaiheesta. Puhelivat neitsyt Ellingsenistä ja Magnuksesta, kauppa-apulaisesta, jotka aikoivat keväällä naimisiin ja asettua asumaan satunnaisille vieraille varattuun pieneen rakennukseen. Kummankin oli määrä jäädä Knoffin palvelukseen entiselle paikalleen.

Edevart veti suutaan nauruun: Vai neitsyt Ellingsen naimisiin!

Älä puhu tuolla tavalla!

Entä jos tulee lapsia, niin käsivarrellaanko hän niitä pitelee vai missä?

Eukko: Kuuluvat kuiskivan, ettei hän saakaan lapsia.

Sitten he hymyilivät kumpikin salaamatta lainkaan toisiltaan, mitä ajattelivat.

Nelihanka täydessä lastissa Edevart purjehti Fosenlandetista käymättä tälläkään kertaa Doppenissa. Helgelandin pohjoispuolella toverukset taas tapasivat. August oli nytkin saanut myydyksi kaikki tavaransa, olikin koko mato kauppuriksi ja korvasi monin verroin Edevartilta saamansa palkan. Hän sulloi säkkinsä veneestä tavaroita täyteen, sopi seuraavasta tapaamispaikasta ja oli jälleen tiessään.

He tulivat myöhäsyksystä Bodøhön ja tunsivat olevansa siellä melkein kuin kotonaan. Edevart ei tahtonut näyttäytyä Poldenissa, ennen kuin vene olisi taas täynnä tavaraa, minkä vuoksi hänen täytyi ostella yhtä ja toista Bodøn pikkukauppiailta. Se ei ollut kylläkään edullista, mutta ei ollut muutakaan neuvoa. Hän rupesi vähitellen huomaamaan, että hänen oli välttämättä päästävä säännölliseen yhteyteen trondheimilaisten toiminimien kanssa, jotka saattoivat milloin tahansa toimittaa tavaralähetyksen minne tahansa matkan varteen.

<tb>

Polden-vuonon pohjukka oli jäässä. Edevartin ja Augustin täytyi mennä maihin Ytrepoldenissa ja painella jalkapatikassa koko pitkä matka kotikylään. He eivät pitäneet suotta kiirettä, vaan antoivat uutisen tulostaan levitä edeltä. Kummallakin oli selässä mahdottoman suuri tavaramytty, joten heidän suorastaan oli pakko tehdä taivalta hitaasti. Kävellessään he puhelivat hiljaa, heilutellen kyynäräkeppiä ja levähtäen tuon tuostakin.

Molemmat olivat panneet päälleen parastaan, ja muutenkin he olivat kaikkein hienoimmissa tamineissaan. Herra nähköön, tässä olikin kaksi paremmanpuoleista toverusta, jotka eivät tulleet kotikylään ainakaan kerjäläisinä ja tuhlaajapoikina! He tahtoivat tulla sinne avuntuojina ja hyväntekijöinä, ja heillä oli siihen kyllä varaa. Edevart halusi ennen kaikkea antaa runsaasti lahjoja isälleen ja sisarelleen. He olivat kovin kiitollisia pienimmästäkin, eivätköhän nyt menisi aivan sanattomiksi tästä yltäkylläisyydestä!

Oli aika kipakka pakkanen. He kävelivät kävelemistään kuivaten nenäänsä kaikkein koreimpiin kukallisiin nenäliinoihinsa, mitä heillä oli kaupan. August varsinkin oli laittautunut kovin hienoksi, valellut itseään hajuvesillä ja kammannut tukkansa keskeltä jakaukselle. Ei hänellä ollut isää eikä liioin sisaruksia, kenelle isotella, mutta ei hänkään tahtonut olla pekkaa pahempi. Tietystikään ei maksanut vaivaa puhua venättä kylässä, jossa kukaan ei ymmärtänyt englantiakaan, mutta tarvitsiko hänen silti tulla sinne kerjäläisen ja ryysypekan näköisenä? Hän oli suuri ulkomaiden elämän ja ihanuuksien ja hienouksien tuntija ja oli loistonhalussaan kietonut veripunaisen huivin vyöksi vyötäisilleen. Tämä on Etelä-Amerikassa ihan viimeisintä muotia, hän selitteli mahtavasti. Mitä luulet ihmisten sanovan meidän ilmestyessä kylään? hän tutkaili sitten Edevartilta.

Kylää lähestyttäessä August vaati, että oli saatava hiukan puhaltaa, jotteivät he tulisi perille väsyneinä ja hengästyneinä. Hän otti taskustaan kummallekin sikarin, jotka oli ostettu Bodøstä juuri tässä tilaisuudessa käytettäväksi, ja varoitti Edevartia imemästä liian ahnaasti, jottei juhlatupakka päässyt loppumaan ennen aikojaan. Mutta kun Karoluksen tuvan ohi mennään, niin muistakin tupruttaa kuin laivanpiippu! hän neuvoi vielä lopuksi.

Kun tullaan kotiin, saat sinä mennä edeltä tupaan.

August: Miksi niin?

Edevart vastasi ujosti: Minä en voi mennä ensiksi!

Kylä lepäsi äänettömänä ja synkkänä, köyhänä ja kurjana. Ei jälkeäkään suuren sillisaaliin aikaisesta rikkaudesta; talot olivat maalaamatta, ei ollut tanssia eikä muita iloja! Mitä siitä kaikesta oli ollut hyötyä! Ihmiset saivat kerran, yltäkylläisesti, mutta eivät enää toista kertaa. Pääsivät makeanleivän päivien makuun, kävivät pöyhkeiksi ja huolettomiksi, tottuivat nurisemaan tyytymättöminä, tupakoimaan ja ylpeästi sylkeä roiskimaan. He tekivät siten silloin aikanaan, mutta eivät sitten enää — mitä siitä kaikesta oli ollut hyötyä?

Tuona harmaata harmaampana talvipäivänä tuli siis kylään kaksi sen omaa miestä kaikessa komeudessaan. Ihmiset olivat syöneet edellisen vuoden Lofootien kalastuksen ansiot suuhunsa viimeisiä rippeitä myöten ja nuoleksivat nyt kynsiään. He maleksivat pirtistä pirttiin kysellen kuulumisia ja ravistellen surullisina päätään. Ystävällistä ja hyväntahtoista, mutta laiskaa ja köyhää väkeä. Ei mitään ansiota, ei silliapajia, ei työtä, vain talvea ja pimeyttä. Joku pysytteli vielä miten kuten jaloillaan. Kauppias Gabrielsen oli lyönyt rukkaset pöytään, mutta sai elatusapua vararikkopesästä ja saattoi vieläkin komeilla valkoinen kaulus kaulassa; lukkari Johanseninkin kannatti vielä tuprutella piippua sunnuntaina kirkkotiellä. Mikäpä hänellä hätänä, sai varman palkan ja vaikkapa hätätilassa puhalsi kolehtirahoista.

Toverukset kävellä raahustivat kylään, kävelivät ohi vanhan Martinuksen tuvan, ohi Ragnan isoäidiltään perimän töllin, jonka ovella Teodor näkyi katsoa töllistelevän, ohi Karoluksen suuren tuvan, jossa ikkunalasit olivat täynnä uteliaita naamoja, ja ohjasivat lopulta askelensa Edevartin kotiin.

Mitä ihmettä — nyt en ymmärrä tätä! tuumi Edevart siinä kävellessään. Täällä on kaikki kummasti muuttunut. Mihin kallio on joutunut?

Augustkin tuijotti silmät pyöreinä: Totisesti, olet oikeassa! Tuossa oli kallio, muistan sen kuin eilisen päivän! Ja ehtiessään tuvalle hän kääntyi puolittain Edevartiin päin sanoen: Katsohan, tänne on tullut kiviportaat!

Koko perhe oli koolla tuvassa. Huhu oli kulkenut tulijoiden edellä ja houkutellut kaikki koolle. Oli tullut useita naapureitakin, Ezra, tuo sukkela merkillinen villikissa, pari naapurin eukkoa, Karolus itse ja taisi olla vielä joitakuita muitakin. Avatessaan oven ja yrittäessään tupaan säkkeineen August huomasi oitis sen käyvän mahdottomaksi, tupa oli niin pakaten täynnä väkeä. Toverukset laskivat kantamukset selästään maahan ovenpieleen ja astuivat sitten tupaan.

Neljä henkeä nousi heti istumasta tehdäkseen heille tilaa.

Älkää huoliko — älkää huoliko! he huusivat kiellellen näyttääkseen oikein vaatimattomilta ja ystävällisiltä.

He pääsivät istumaan, kun Joakim ja Ezra istuutuivat pöydälle.

Hieman nololta tuntuva hiljaisuus.

Vihdoin Joakim, joka istuu pöydällä heilutellen koipiaan pisamaisena irvihampaana niin kuin ennenkin, avaa suunsa: Aioitteko tuoda kuormat mukananne tupaan?

Joku muukin vetää arkaillen suutaan nauruun. Vanha isä virkkaa hämillään ja neuvotonna: — kovin isot kuormat!

Joakimilla oli koulussa saatua viisautta yhä vielä pää täynnä. Hän kuiskasi Ezralle, niin että kaikki kuulivat: Jaottakaamme maahan huoneemme ja rakentakaamme ne avarammiksi!

Karolus, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, huomautti arvokkaasti: Ei tarvitse: Minun tuvassani luulisi riittävän tilaa.

Muutkin olivat samaa mieltä ja ehättivät puhumaan puheenjohtajan mieliksi: Sinun tuvassasi, niin — kyllä siinä tilaa riittää!

Puhe pääsi vähitellen vauhtiin. Karolus tiedusteli, olivatko miehet tulleet meritse vai maitse ja sai vastauksen kysymykseensä. Mistä merellä tuuli? Koillisesta. Augustin täytyi avata takkinsa tuvan saunanlämmössä, jolloin hänen eteläamerikkalainen vyönsäkin tuli näkyviin.

Mutta tällaista kotiintulo oli aina. Ei ollut ensinkään tapana mennä tulijoita vastaan portaille, ei liioin osoittaa pienintäkään ilon ja hyvänmielen merkkiä tai toivottaa tervetulleeksi. Se olisi ollut joutavaa teeskentelyä ja narrimaisuutta. Kuinka helposti sellainen olisikaan voinut muuttua mielenliikutukseksi ja nöyrämielisyydeksi, ties vaikka kyynel olisi kihonnut silmännurkkaan — mikä oli häpeällisintä kaikesta! Edevart oli kyllä hieman pelännyt, että mielenliikutus voisi saada vanhan isäukon valtaansa ja ehkä tempaisi samalla hänet mukaansa — mutta kaikki sujui paremmin kuin olisi osannut toivoakaan, kun oli koolla näin paljon vierasta väkeä. Se sai jännityksen laukeamaan. Hän vilkaisi sisariin päin rupeamatta silti narriksi: kuinka pitkiksi tytöiksi olettekaan kasvaneet! En tahtonut ensin tuntea! Molemmat punastuivat ja alkoivat puuhata kahvivehkeitä tulelle.

Vasta pitkän ajan kuluttua alkoivat vieraat vähitellen lähteä tuvasta. He olivat viime hetkeen saakka toivoneet saavansa nähdä, mitä tulijoilla oli säkeissään, mutta kumpikaan ei näyttänyt aikovankaan tuoda niitä tupaan avattaviksi. Heille kyllä vihjailtiin sinnepäin, saapuvilla olijat ilmaisivat sen varsin selvin sanoin, Karoluskin virkkoi lähtiessään: Teillä taitaa säkeissä olla toista ja molempaa? — Onhan niissä! — Niin, tuota, pistäydytte kai pian katsomassa? — Saat olla huoleti!

Mutta paljon ihmiset silti olivat nähneetkin. He saattoivat nyt maleksia talosta taloon kertomassa, minkälaisia pomomiehiä Edevartista ja Augustista oli paisunut: Kummallakin oli taskukellot ja kultasormukset, hienot mustat verkavaatteet ja hattu toisella korvalla.

Päivät menivät menojaan. Ne olivat iloisia päiviä tuossa pienessä kodissa, oikeaa juhla-aikaa. Kleivan Josefina sai heti ruveta neulomaan vaatteita Edevartin kummallekin sisarelle, vanha isä sai uuden takin ja vielä muutamia setelirahoja sen taskuun, ja Joakim sai loput saatavansa. Edevart ei ollut enää hänelle äyriäkään velkaa. Ja Edevart omisti yksinään Doppenin.

Veljesten kesken tilinteko ei tietystikään sujunut ilman näykkimistä ja kinastelua. Kummatkin kiivastuivat, eikä kummankaan auttanut olla puolustamatta kunniaansa, kun vielä sattui niin, että Kleivan Josefine oli kuuntelemassa ja sanoi sanansa joukkoon. Miksi ison veljen pitikin ruveta tekemään selvitystä kolmannen kuullen? Kai vain siksi, että muutkin kuulisivat. Mutta Joakim piti varansa. Saamamies Joakim istui tuossa pisamaisena ja surkean laihana ja velttona eikä voinut ymmärtää mokomaa häpeällistä tarjousta, että veli yritti tyrkyttää hänelle muutamia seteleitä.

Mitä sinä tarkoitat?

Olen tämän verran velkaa sinulle.

Pöllö! sanoi Joakim yksinkertaisesti.

Ota rahat. Siinä on loput siitä, mitä lainasin sinulta.

Etpähän lainannut mitään. Sain nuotan sinulta. Ja lähetithän minulle Fosenista rahakirjeen.

Edevart sysäsi setelit luotaan: En minä aio ruveta istumaan tässä kaiken päivää kuin apina ja repimään leukojani sinun kanssasi!

Ja vihdoinkin viimein Joakim otti rahat, mutta näytti olevan aivan oksentamaisillaan. Ei hän aikonut hellittää noin vain, vaan hautoi jotakin mielessään. Äkkiä hän sanoa pamautti purevasti ja häikäilemättä: Tervetuloa Amerikasta!

Se sattui. Kleivan Josefine kumartui työnsä puoleen vetäen suutaan hymyyn.

Koko kylän väki oli kuullut Edevartin aikoneen lähteä pitkälle matkalle — mutta siitä ei ollut tullutkaan mitään, kaikki oli ollut pelkkää pöyhkeilyä ja suurentelua, vai mitä? Josefine kohotti päätään työstään kuullakseen paremmin.

Edevart näytti hetken ikään kuin nieleskelevän, vaikkei hänellä ollutkaan mitään suussaan: Sika söi eväät.

Joakim: Niinpä niin, sika söi eväät. Taisi ruveta jänistämään.

Vai jänistämään? Ole huoleti, kyllä olisin uskaltanut. Mutta uskonpa tehneeni viisaammin näin.

Miten niin? Joakim ei ollut ymmärtävinään.

Itsehän olet nähnyt, mitä minulla on säkeissäni. Ja veneessä on vielä enemmän.

Kleivan Josefinestakin tuntui kai siltä, että hänen oli ruvettava välittämään, joten hän virkkoi: Sinulla on kai pirtojakin?

On minulla veneessä pirtoja, harvempia ja tiheämpiä, mitä numeroa vain tahdot.

Mutta sinähän, Edevart, olet oikein pomomies! Oli siunattu asia, että tulit. Sillä sen perästä kun Gabrielsen löi rukkaset pöytään ei ole tahtonut saada yhtään mitään.

Minulla on nelihanka lastissa ääripuuta myöten, virkkoi Edevart. Pitäisi siitä joksikin aikaa riittää tavaroita poldenilaisille.

Mistä olet saanut ne? tutkaili Joakim.

Mistäkö saanut? Tavaratko?

Niin, sillä ethän ole vain varastanut niitä jostakin?

En viitsi kuulla sinua!

Sillä silloin joudut tiilenpäitä lukemaan! jatkoi Joakim. Ja kun sinulla sitten on kädessä ruunun hansikkaat, niin jopa tulikin kaunis mies kotiin!

Kleivan Josefine hymyili jälleen sovitellen. Mutta ei kai sinulla ole siivilöitä?

Vai ei ole! Tule katsomaan veneestä!

Sinä olet merkillinen mies! Olen ollut pahemmassa kuin pulassa, lehmä poiki tässä tuonnoin, eikä minulla ollut siivilää... Ja nyt Josefine tahtoi auttaa Joakimiakin, joka oli joutunut huonommalle puolelle ja näytti olevan harmista pakahtumaisillaan: Niin, niin, mutta Joakim on myös tehnyt jotakin.

Edevart: Kai maannut mädänneine nuottineen Vesteraalenissa.

Ei. Hän on lohkaissut paaden toisensa perästä kalliosta ja tehnyt niistä kiviportaat. Se on hänen uusin työnsä.

Vai niin! Ilmankos onkin käynyt niin pyöreäposkiseksi! virkkoi Edevart äärettömän ivallisesti. Hyvää ansiota!

Josefine ei hellittänyt: Ja kunhan ennättää kulua tämä talven häntä ja nurmi alkaa vihoittaa, niin saat nähdä, mitä kaikkea Joakim on tehnyt: Väänsi kaikki kivet niitystänne ja käänsi turpeet nurin ja teki koko alan pelloksi.

Ja kylvi suoloja vakoihin? lisäsi Edevart.

Älä viitsi välittää hänestä! neuvoi Joakim Josefinea. Mutta Josefine ei ollut suinkaan typerä ihminen, ei sinnepäinkään. Työteliäänä ja rivakkana naisena hän oli tullut kahden vuoden aikana panneeksi merkille, kuinka tarmokkaasti Joakim oli raatanut uudisviljelyksellään. Hän ylisti tätä siitä pilviin saakka: Joakim oli raivannut lisää yhden lehmän heinämaat heidän pienelle maatilkulleen. Enkä edes ymmärrä, miten tulit siihen ryhtyneeksi, hän loppujen lopuksi sanoi Joakimille.

Joakim: Luin siitä Lofooteilla lehdistä.

Niin, sinähän luet lehtiä ja kirjoja ja tongit ja tutkistelet niitä, myönsi Josefine. Siinä nyt kuulit, Edevart.

Edevart vastasi yliolkaisesti, ettei hän tuhlaa aikaansa mokomaan. Hänellä on parempaakin tekemistä. Ja Joakim sanoi lopuksi tuvasta lähtiessään: Että viitsitkin haastaa mokomalle! Hänhän ei erota kunnolla iitä ässästä!